vaan ei hän huomannut mitään. Elsakin oli kuin ei olisi asia kuulunut
häneen vähintäkään.
»Se on Tuirakin siis maissa?»
»On.»
»Ei suinkaan hän täällä tulle käymään», sanoi Viion leski ja katsoi
syrjäsilmällä Elsaa.
»Minä tulin juuri sitä varten, sanomaan teille, että Tuira on maissa,
ettette hämmästyisi, jos sattuisi tulemaan. Onko sinusta, Elsa,
vastenmielistä, jos tulisi?»
»Tulkoon vain minun puolestani, en minä ole tehnyt mitään rikosta häntä
vastaan!»
»Et, et. Eihän sitä ole kukaan sanonutkaan! Miksi sinä noin kiivastut?»
lohdutteli Liisa.
»Oletko sinä, Liisa, tavannut hänet?» kysyi Elsa terävästi.
»Olen.»
»Oletko puhunut minusta?»
Hetken mietittyään vastasi Liisa myöntävästi.
»Ei tule, Liisa, siitä mitään!» sanoi Elsa päättävästi. »Luuletko sinä,
että minun tunteeni ovat niin tuulen pöllyytellä. Vai luotatko siihen,
että minä nyt menen, mihin talutetaan. Ei! Se olisi vääryys meitä
molempia kohtaan, minua itseäni ja Tuiraa, ja suurin vääryys Tuiraa
kohtaan. Etkö sinä sitä ymmärrä, Liisa!»
Liisa oli vaiti ja istui kuin syytetty allapäin.
Tuira meni ohi ja odotettiin tulevaksi sisään. Elsa istui tyynesti, vaan
punaveret kohosivat kuitenkin poskille. Hän purskahti nauramaan, kun
Tuira ei tullutkaan, vaan palasi takaisin ikkunan ohi kulkien kiireesti.
Elsa meni ikkunaan ja huusi:
»Tuira! Tulkaa meillekin sanomaan terveisiä mereltä.»
Sulettuaan ikkunat sieppasi hän saalin ympärilleen, järjesti
kuvastimessa tukkaansa ja katsahti pikimmältäin pukuansa yleensä.
Kun Tuira astui sisään, punastui Elsa korvia myöten, vaan oli hyvin
rauhallinen ja hilpeä. Hän tervehti ystävällisesti ja hyvin
tuttavallisesti.
»Olisimme olleet hyvin pahoillamme, jos ette olisi tullut käymään
meillä. Vaan ei suinkaan aikomuksenne ollutkaan jättää kerrassaan
käymättä? Äiti ja te olitte niin hyviä ystäviä. Pitkät päivät puhelitte
yhdessä ja teillä molemmilla näytti olevan niin hauska.»
Tuira ei osannut sanoa sanaakaan.
»Te kirjoititte meille kerran. Äiti oli oikein iloinen siitä. Vaan ette
pannut osoitetta, jotta olisimme vastanneet kirjeeseenne. -- Milloin te
olette tulleet?»
»Perjantaina.»
»Tänä iltana teillä on sitten tuliaistanssit? Eikö niin?»
Elsa puheli vilkkaasti, lakkaamatta. Viion leski ja Liisa eivät sanaa
lausuneet, he vain ihmetellen kuuntelivat Elsan puhelua, joka oli kuin
viserrystä, sujuvaa, katkeamatonta, iloista.
Elsa asetti alussa kysymyksiä, joihin Tuira saattoi lyhyesti vastata
kieltämällä tahi myöntämällä, sitten vähitellen houkutteli hänet
pitempiin vastauksiin ja lopuksi puhelemaan omin ehtoinsa. Toisetkin
sekaantuivat sitten vähitellen keskusteluun ja viimein unehuttivat
kaikki sen, mikä oli kangertanut mieltä, unehuttivat sen aivan kuin ei
olisi mitään hankaluutta olemassakaan. Elsa johti puhetta lakkaamatta,
aina uuteen, kun joku asia oli jo siksi tarkoin puhuttu, että alkoi
keskustelu rakoilla. Hän nauroi ja muut nauroivat leikkiä laskien.
»Käykää nyt täällä vastakin», sanoi Elsa, kun Tuira viimein muisti
lähtöä ajatella. »Ja kun nyt tänä iltana menette tansseihin, niin
valitkaa siellä morsian itsellenne! Täällä on sieviä tyttöjä. Ottakaa
kaunis, herttainen, hyvä tyttö, mutta heittäkää pois pitkät
meriretkenne!» sanoi Elsa sormia puistaen varoittavasti.
Elsa katsoi vielä tarkastavasti, kun Tuira meni ikkunan ohi. Hän
ihasteli häntä. Kaunismuotoinen, pitkä, harteva. Hän oli miehistynyt
sitten viime näkemästä, oli nyt kuin merikotka.
»Olisin minä voinut häneen rakastua _silloin!_» sanoi Elsa vaipuessaan
istumaan hervottomana. Veret katosivat kasvoilta ja hän meni uupuneen,
rauenneen näköiseksi.
»Pane maata, sinä näytät väsyneeltä», sanoi äiti.
»Väsynyt minä olen!» sanoi hän heittäytyen makuulle, johon vähän ajan
perästä nukahti.
Liisa ja Viion leski katselivat häntä kyynel silmissä ja mietteissään.
Tuira astui katua tuijottaen maahan mitään näkemättä. Hän kopeutui
höyryvenerantaan. Siellä seisahtui samaa paalua vasten nojaten, kuin oli
seisonut viime retkelleen lähtiessäänkin. Hän oli katsovinaan eteensä,
vaan ei hän katsonut mitään. Kaikki oli yhtenä ryhmänä, joka oli yhden
väristä. Vaikka olisi ollut poissa saaret ja kaikki paljasta merta, tahi
poissa meri ja kaikki mikä näkyi ollut paljasta maata, ei hän olisi
huomannut mitään erotusta entisestä. Ihmisiä liikkui, höyryveneitä tuli
ja meni tohisten ja puksuttaen, kellot kilisivät rannassa, höyrypillit
salmessa vihelsivät, selänteellä muutamassa veneessä soitettiin
käsiharppua, mutta Tuira ei kuullut mitään, ei huomannut mitään. Jos
enkelit taivaasta olisivat laskeutuneet pasuunoineen, niin ei olisi hän
päätään kääntänyt, ei silmää liikauttanut.
Hän lähti rannasta tietämättä minne meni ja mistä tuli, tietämättä
itsestään ja muista. Missä päivä oli kulunut, ei hän tiennyt, kun istui
illalla merimiesten kapakassa: »Hei pojat, olutta! Tänä päivänä rahalla
ja huomenna ilman.»
Hän istui muutamassa kamarissa parin toverin seurassa maistellen olutta.
Salista kuului vinhakka soitto. Sieltä tuli aina vähä väliä miehiä,
reippaita ja iloisia, hiki otsalla, jonka pyyhkivät korean kirjavilla
nenäliinoilla juodessaan lasin olutta ja puhellen toisilleen tytöistä
kehahdellen kukin »minun tyttöä», jolla sellainen oli. Ja lähtivät taas
tanssiin.
»Tuira! Ankkurissako sinä aiot maata näin hyvällä tuulella?» kysyi
muuan.
»Ei se uskalla lähteä», sanoi toinen Tuiralle, »pelkää joutuvansa
haaveriin!»
»Ja että häätyy sitten talveksi tänne makaamaan kuivaan tokkaan!» nauroi
kolmas.
»Ei Tuira malttaisi jäädä maihin talveksi, vaikka enkelin syliinsä
saisi!»
»Vaan sitä se pelkää.»
Nauraen laskivat he leikkiä Tuiralle, kunnes taas lähtivät tanssiin,
kun soitto alkoi kuulua.
Tuira jäi istumaan Risto Kivisen kanssa, joka ei myöskään välittänyt
tanssista. He olivat tutustuneet merellä viime kesänä, ollen iltakauden
yhdessä, kun sattuivat samaan satamaan. Ravintolassa olivat istuneet ja
puhelleet pitkän illan ja vilkkaasti ja pitkillä ryypyn väleillä. Nyt
istuivat he lausuen sanan silloin toisen tällöin, vaan maistellen sitä
tiheämpään, nyökäten päätä toisilleen ja katse vakavana, kun ottivat
lasin.
»Tuira! Sinua tytöt kaipaavat!» sanoi muuan, joka tuli tanssista
viillyttelemään itseään.
»Odota, Kivinen. Minä käyn tyttöjä vähän pyöräyttämässä!»
Kivinen istui kamarissa, ryhmötti leveänä ja tukevana kuin karhu ja
tuijotti allapäin pöytään. Hän ei huomannut, että kaikki riensivät
saliin kuin jotakin kummaa katsomaan ja että hän oli jäänyt aivan yksin.
Kova eläköönhuuto salista kohotti hänen päätään ja hän näki Tuiran
tulevan miesjoukon etunenässä kuin riemusaatossa.
»Olutta! Lisää olutta! Ja paljon!» käski Tuira ja meni paikalleen
pöytään, jonka ääressä Risto Kivinen istui. »Nyt sitä Kivinen juodaan,
sillä koko maailma on paljasta olutta! Eikö se ole Kivinen sentään
lystiä? Olutta kaikki! Maistettiin! Maljanne, pojat!» huusi Tuira
kääntyen tovereihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja tarttuivat
laseihinsa huutaen:
»Eläköön Tuira! Eläköön!»
Lasit juotiin pohjaan ja uutta kaataen lauloi Tuira jonkun lyhyen
säkeen.
»Ei, en minä osaa laulaa. Mutta sinä, Kivinen! Laula sinä. Laula joku
laulu, joka on kuin... Etkö sinä osaa mitään, joka humahtelee, ulvoo
kuin tuuli taklaasissa, joka kuohahtelee kuin aalto, tuommoinen Atlantin
aalto, joka rymyää, jysähtelee, ruskaa kuin laiva karilla aallon
pieksäessä. Laula jotakin, joka on pimeää ja raivostunutta kuin öinen
myrsky. Laula!»
»En minä osaa sellaista laulua», sanoi Kivinen.
»No osaa kai joku muu? Laulakaa sellainen laulu, pojat!»
»Ei sitä ole sellaista laulua!» sanoivat kaikki.
»On se, vaan te ette osaa. Sepä kumma, että ei sellaista laulua olisi!»
»Oletko sinä kuullut?»
»En.»
»No niin.»
»Ryypätään sitten olutta -- ei ryypätä, vaan juodaan! Hei pojat, olutta!
Tänä päivänä rahalla ja huomenna ilman! Vaan tänä päivänä sitä juodaan
ja juodaanko huomennakin? -- Ei, huomenna, pojat, ei juoda!»
»Juodaan vain huomennakin!» sanoivat toiset ja lähtivät taas tanssimaan
puhellen ihailemalla Tuurasta, joka oli puheaineena salissakin.
Tuira ja Kivinen jäivät istumaan pöytänsä ja oluviensa ääreen. He
joivat. Tyhjensivät lasin toisensa jälkeen, ja Tuira puheli. Mutta hänen
äänensä vähitellen aleni, jotta hän viimein kuiskaili. Hän kuiskaili
itsekseen pää retkallaan rintaa vasten, josta aina vähäksi aikaa
kohahti, kun tuli joku toveri käymään siinä, löi olkapäälle ja sanoi
jotakin. Kivinen istui toisella puolen pöytää samassa asemassa kuin oli
koko illan ollutkin, vaan silmät vettä juoksi.
Salista kuului melu, joka koveni ja kiihtyi. Kuului huutoa, ryskettä ja
aivan kuin olisi pirstottu rikki tuoleja ja ovia.
»Onpahan, Kivinen, sellainen laulu!» sanoi Tuira kohottaen päätään ja
katsoen Kiviseen.
»Herroja!» kuului huoneessa kiihkeä ääni.
Tuira kavahti pystöön, kuunteli melua hetkisen, löi nyrkillä pöytään,
josta lohkesi toinen laita, ja lasit helähtivät kuin olisi kokonaisen
ikkunan yhdellä iskulla pirstonut.
»Kivinen! Herroja! Minulla on niille vähän kapanvelkaa!»
»Niin on minullakin!...»
»No lähdettiin!...»
He syöksyivät yhdessä saliin, jossa miehet olivat kaikki yhdessä
joukossa huiskien ja huutaen.
»Missä ovat herrat?» huusi Tuira ja syöksyi joukkoon, Kivinen jälessä ja
vimmautuivat otteluun.
»Puhtaaksi sali!» kiljahti Tuira katsahtaen Kiviseen ja he alkoivat
toimensa sysäten ja syytäen miehiä ulos ovesta, tutut ja tuntemattomat,
joka kävi nopeasti ja puhtaasti kuin ajatus.
Pihalla seisoivat kaikki miehet hämmästyneinä siitä, mitä oli
tapahtunut, ja katselivat tyhminä toisiaan.
»Pidä sinä nyt vahtia, Kivinen. Minä käyn puhuttelemassa tyttöjä», sanoi
Tuira ja asetti Kivisen etehisen ovelle.
»Elkää pelätkö, arvoisat neidet! Ei tämä mitään ole. Me erotamme vain
vuohet lampaista. Täällä tulee vielä hauska!» puheli Tuira naisille,
jotka salin loukossa seisoivat peloissaan. Järjestettyään naiset
kahteen riviin salissa ovensuusta lähtien käski hän soittajat luokseen,
vei ne etehiseen ja käski heidän soittaa marssia.
»Meripoikain marssi! Soittakaa niin, että raikuu!»
Soittajat tekivät työtä käskettyä ja Tuira portailta huusi joukolle,
joka kartanolla seisoi odotellen mitä tuleman piti:
»Sailors in! One of time. You must tell me word: I am sailor.»
Käskyn mukaan kohosivat merimiehet portaita, lausuivat Tuiralle
tunnussanan: »I am sailor» -- minä olen meripoika -- ja kulkivat marssin
raikuessa saliin, jossa naisrivit muodostivat kunniakäytävän.
Salissa naurettiin ja pidettiin aika lystinä tätä juhlallista menoa ja
ihmeteltiin sitä voimaa, jota nuo kaksi olivat osoittaneet. Nehän olivat
koko kunnia ja turva meripoikain joukolle! Etsittiin Tuiraa seuran
huviksi vielä, vaan häntä ei löytynyt mistään.
Seuraavana päivänä tiedustelivat merimiehet toisiltaan Tuiraa ja Kivinen
etsi häntä tarkoin kuin neulaa lattialta. Oli etsitty kaikki paikat.
Missä ihmeessä hän oli?
Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Tepon Liisa.
»Tuira oli eilen ollut aika lystiä poikaa tansseissa», kertoi Liisa
Viion leskelle ja Elsalle illalla heidän luo pistäytyessään.
Hän kertoi Tuiran tanssimisesta, kun huomasi toiset uteliaiksi.
Tuiraa olivat kiusanneet toiset, ettei hän uskalla tanssiin, kun pelkää
rakastuvansa ja että pitää jäädä sitten maihin. Tuira oli lähtenyt
tanssimaan. Oli ottanut lähimmän tytön ja tanssinut hurjasti. Kun oli
sen heittänyt, niin oli heti siepannut toisen. Ja niin järjestään.
Vähitellen olivat kaikki jääneet katsomaan Tuiran tanssia, joka oli
ollut kuin vihurituulta. Järjestään oli hän siepponut syliinsä tyttöjä,
pyörittänyt heitä kannatellen käsivarsillaan, niin että olivat lehtenä
lentäneet kohona maasta. Viimeisen kanssa tanssiessaan oli hän
pyörähtänyt keskilattialle, viskannut tytön kohoksi korkealle ilmaan,
niin että tyttö oli kiljahtanut pelosta ja muutkin naiset, kun olivat
luulleet, että tyttö putoaa lattiaan. Vaan Tuira oli ottanut hänet
käsiinsä kuin pienen lapsen, suudellut ja kantanut sitten muutaman
merimiehen syliin. Kaikki olivat remahtaneet huutamaan suositusta, niin
että salin ikkunat olivat sälisseet. Sen valssin oli Tuira vain
tanssinut eikä muuta.
»Tytöt ihastelevat nyt häntä ja ovat ihan hulluiksi tulemassa
kaipauksesta, kun eivät tiedä minne hän on kadonnut!»
»No missä hän sitten on?» kysyi Viion leski ja Elsa yhteen suuhun.
»Hän on merellä jo kotirantainsa näkymättömissä, edempänä noita
ruskottavia pilviä tuolla taivaan ranteella.»
10
Elatushuolet jäivät Viion lesken hartioille, kun hän parantui, sillä
Elsa sitten joutui työhön kykenemättömäksi. Hän oli istunut silloin
kangaspuihin rohkeudella ja innolla. Uutterasti hän kalkutteli, uurasti
varhaisesta aamusta iltamyöhään. Vaan jälkeä tuli vähän ja työ pian
alkoi tuntua väkinäiseltä. Hän koetti yhä vain kiinnittää, mutta sen
raskaammalle työ tuntui ja sen hitaammin se kävi. Pian huomasi hän työn
kerrassaan voittavan hänet. Hän ei jaksanut istua väkistenkään kuin
lyhyen ajan yhtämittaa.
Silloin heittäysi huoleksi, miten voivatkaan toimeen tulla. Tarpeet
olivat kasvamassa vain ja sellaiset menot tulossa! Säästö, mitä Elsalla
oli, se oli mennyttä jo. Mitäs nyt eteen?
Tällaista pelkoa ja huolta toimeentulosta hän ei ollut koskaan tuntenut.
Se oli kauheaa. Se vaivasi yöt ja päivät. Illoin esti unen tulemasta,
aamuin pyyhkäsi se sen silmistä, kun vielä tuntui väsyttävän lyhyen,
levottoman nukkumisen jälkeen. Ja päivällä oli huoli painamassa mieltä
joka hetki. Jos mitä teki, joka vaati ajatuksen mukanaan, niin jysähti
mieleen äkkiä peloittava huoli, joka teki rauhattomaksi ja aivan kuin
pani sekaisin kaikki.
Ainoa toivonsa oli voimistuvansa, jotta työhön kykenee siksi aikaakaan,
kun Elsa pääsee sivu. Ja siihen toivoon tarttui hän ja turvautui kuin
piintyneeseen uskoon. Hän jo tunsi voimien lisääntymistä ja laski
varmasti, että hän jo silloin ja silloinkin voi tarttua työn päähän.
Vaan siihen asti, ja sen varalle? Olihan hyviä ihmisiä! Kyllä ne häntä
auttavat ja tällaisessa tositarpeessa, jonka selittämättäkin tuntevat!
Hän meni Jäntin emännän luo, joka oli parhaita tuttujaan, kun hän
vuosikausia oli hänelle kankaita kutonut. Hän oli aina ollut
ystävällinen, hyvästi maksanut, ja oli paremmissa varoissa kuin muut,
joita hän tunsi. Tuntui Viion leskestä varmalta, että Jäntin emäntä
auttaa, lainaa siksi, kunnes voivat maksaa: jos ei ennen, niin sitten
kun Elsa on palautunut.
»Minulla olisi antaa ja antaisinkin, jos olisi toisenlainen ja
tositarve. Vaan minä sanon teille suoraan, että minun rahani ovat
kunnialla ansaittuja ja liian hyviä sellaisten elättämiseksi, jotka
juoksentelevat miesten jälessä ja rakentelevat jalkalapsia. Minua
kummastuttaa, että te kehtaattekaan tulla pyytämään ja vaivata itseänne.
Jos minun tyttäreni olisi sillä tavoin elänyt, niin kadulle olisin
ajanut!» oli Jäntin emäntä sanonut ja kuvaillut, miten oli väärin Viion
lesken huolehtia sellaisesta tyttärestä ja auttaa. »Sillä tavoin niitä
huonoja ihmisiä syntyy ja lisääntyy, kun niitä suojellaan ja autetaan.
Kärsikööt, niittäkööt mitä ovat kylväneet, syökööt mitä ovat vetäneet!»
»Mutta onhan hän minun lapseni ja onhan kysymyksessä kahden ihmisen
henki.»
»Vaikka! Ei tarvitse märkää sormeakaan ojentaa!»
Viion leski ei voinut ajatellakaan enää keneltäkään mennä lainaan
pyytämään. Ja kuin taivaasta neuvona piti hän keksintöään myydä, mitä
oli sellaista, jota ilman tuli toimeen. Hänellä oli mustat vaatteet,
vanhat jo, mutta hyvin säilyneet, muutamia huiveja, jotka ovat olleet
kallisarvoisia, ja lisäksi yhtä ja toista pientä kamua. Hän laski rahoja
summan, jolla voivat tulla sievästi eläen hyvin toimeen. Eikä kukaan voi
syyttää ja moittia häntä, kun raha ei tullut lainaksi. Sillä, jolta
pyytää jotakin apua, on oikeus puolellaan sanoa mitä hyvänsä, ja näkyvät
osaavan sanoakin.
Mutta nekin, joille hän meni kaupalle tavaraansa, osasivat ja pitivät
oikeutenansa sanoa suoria sanoja ja antaa viisaita neuvoja.
»Siitä sen näkee, että ei pitäisi tyttäriään kasvattaa fröökynöiksi,
eikä mitenkään ylpeillä heidän tähtensä. Se näkyy aina olevan niin, että
ylpeys käy lankeemuksen edellä» -- tähän suuntaan kuuli hän puheita ja
lisäksi kaikenmoisia viittauksia, pistopuheita, joita ei kaikkia
ymmärtänytkään, vaan aavisteli niissä piilevän niin myrkyllistä, että
eivät ole ilenneet itsekään selvin sanoin lausua.
Katkeruutta mieli täynnä ja rahaa ei puoliakaan, mitä oli ajatellut
myydessään saavansa, tuli hän aina kotia retkiltään.
Mistä olivat ihmiset saaneet perusteet kaikkiin niihin syytöksiin, joita
he tekivät? Ei hän voinut ymmärtää antaneensa vähintäkään aihetta
niihin. Eihän hän ollut kasvattanut Elsaa fröökynäksi. Elsahan oli
ollut työssä pienestä pitäen, varemmin kuin moni muu. Kunniallisella ja
raskaalla työllä hän on elättänyt itseänsä ja äitiänsäkin. Mistä se
vihamielisyys heitä molempia kohtaan ja juuri niiden puolelta katkerin,
jotka ennen enin kiittelivät ja iloitsivat heidän hyväänsä? Kaikki
olivat nyt aivan kuin iloisia, että näin oli käynyt, sen sijaan kuin
olisi luullut heidän ainakin säälivän, jollei surevan ja itkevän.
Kovasydämisiltä tuntuivat ihmiset. Totta on mitä Latun emäntä sanoi,
että lähimmäisen rakkaus on ihmisistä kaukana kuin taivas maasta,
ajatteli hän kerrankin kotia tullessaan. Mutta tuo ajatus jysähdytti
hänen omaatuntoaan, sillä se lause oli silloin kun se sanottiin,
paikallaan hänellekin. Ja joskin jonkunlaisella säälillä, niin kuitenkin
ankarasti tuomiten oli hän puhunut onnettomista langenneista ja heidän
äideistään aavistamatta lähellekään, mitä kärsimyksiä näillä raukoilla
oli. Niitä kärsimyksiä ei voinut tuntea muu kuin se, joka on niitä
kokenut tahi avoin silmin nähnyt.
Nyt hän olisi ymmärtänyt puhella Nikkilän kanssa. Hän käsitti nyt sen
keskustelun, mikä heillä oli Elsasta. Se oli lämmintä, siinä oli
rakkautta. Ja miten itsekäs hänen oma uskonsa todellakin oli! »Isä
meidän, anna minulle.» Sellaista todellakin hänen rukouksensa ja uskonsa
oli ollut.
Nöyrtymys, jota hän tunsi, synnytti tyytyväisyyttä ja tyytyväisyys antoi
toivoa. Tuntui kuin jotakin valoa olisi pilkoittanut, niinkuin päivä
olisi ollut tulossa, niin ahdasta kuin olikin.
Kaikki muu mitä oli liikenevää ollut, oli jo myyty paitsi vihkisormus.
Oli hän sitäkin jo monasti ajatellut, vaan oli sääli ollut sitä menettää
ja oli sitäpaitsi ajatellut, että voi tulla sellainen tarve, jolloin
oikein tiukasti kysytään varoja, jonka vuoksi oli sitä säilyttänyt
viimeiseen saakka. Kaikki oli kuitenkin mennyt paremmin kuin oli osannut
odottaa. Mutta nyt oli kuitenkin vuoronsa sormuksella, kun muuta ei
ollut.
Vaan sepä auttaakin jo pitkäksi aikaa, ajatteli Viion leski, ja aikaa
voittaen voitetaan vastukset. Hän odotti Liisaa Elsan luo, jotta hän
pääsee rahan hankintaan.
»Elsa nukkuu», kuiskasi hän ja teki kädellään varoittavan liikkeen
sisääntulijalle, luullen häntä Tepon Liisaksi, vaan tarkemmin
katsottuaan huomasi ettei se Liisa ollutkaan.
»Elkää pahastuko! Minä tulen katsomaan miten Elsa jaksaa.»
»Kah, Ojanniemen Marihan se on. Sinuapa ei ole näkynyt meillä koko
pitkään aikaan. Minä luulin Tepon Liisaksi, joka lupasi tulla tänne
Elsan ja lapsen luo, siksi aikaa kuin käyn vähän asioillani
kaupungilla.»
»Miten Elsa jaksaa?»
»Hyvin.»
»Entä lapsi?»
»Oikein hyvin lapsikin.»
Samassa tuli Liisa tuomisia molemmissa käsissä.
»Taisitte jo pitkään odottaa? En tahtonut saada tyttöä nukkumaan. --
Siellä on suden ilma, voittekohan te mennä? Soma se on, kun on joulukuu
käsiin käymässä ja sataa taivaan täydeltä.»
Viion leski ei välittänyt ilmasta. Hän lähti ja käski Marinkin olla,
jos on aikaa ja haluttaa, kunnes Elsa herää, arvellen että Elsa varmaan
on hyvillään Marin käynnistä.
»Mutta elä sinä rupeakaan minua haukkumaan», sanoi Mari Liisalle Viion
lesken mentyä.
»Et sinä sillä kuitenkaan parane», vastasi Liisa vetäen Maria istumaan
syrjään, etteivät kuiskutellessaan herättäisi Elsaa. »Mutta synti ja
häpeä se on, että sinäkin nuori ihminen juoksentelet ja aikasi tärväät
-- puhumatta nyt muusta -- kun voisit auttaa tarvitsevia sinä yksinäinen
ja työhön kykenevä, nuori ja voimakas ihminen. Nytkin voisit olla
suureksi avuksi. Sinä ymmärrät helposti tämänkin talon tarpeet nyt, ja
ajattele että ei ole mitään tuloja eikä ole ollut pitkiin aikoihin.
Viioska sairastui ja Elsan piti olla poissa työstään, ja sitten Elsa ei
enää kyennyt. Mutta ei kyennyt toinnuttuaan Viioskakaan, vaikka niin
koetti hengen rajoja myöten. Voi, jos tietäisit, mitä hän raukka on
saanut kärsiä kokien puutetta ja ihmisten kylmää sydämettömyyttä!»
»Kyllä minä aavistan.»
»Kaikki, jotka ennen kiittivät ja ylistelivät Viion leskeä ja Elsaa,
ovat nyt heitä syyttämässä, polkemassa, herjaamassa. Kaikki ovat
aavistaneet muka, että näin on käypäkin, tämä lopuksi tuleva. Viion
leski on muka ollut ylpeä ja sen vuoksi Jumala häntä rangaissut ja mikä
sanoo mitäkin. Siihen uskoon taipuvat nekin muutamat harvat, jotka ovat
pitäneet kummana, että näin on käynyt. Ei märkää sormeakaan halua kukaan
avuksi ojentaa, vaan ovat kylmiä ja tunnottomia, Viion lesken on pitänyt
myydä, mitä sielu on sietänyt. Nyt meni hän myymään vihkisormuksensa,
ainoan mitä hänellä vielä oli muistoa entisistä oloistaan. Ja siinä nyt
ovat kaikki lopussa. Mikä sitten neuvoksi? En ymmärrä, miten hän voi
olla niin levollinen ja niin keveästi kuormaansa kantaa.
»Voi, minä haluaisin auttaa», sanoi Mari, »oikein sydämestäni sen
tekisin, vaan miten voin? On minulla nytkin rahaa, vaan...»
»Vaan mitä?»
Mari oli ääneti ja näytti kaduttavan, että oli tullut sanoneeksi.
»Mitä sinä yritit sanomaan?» tinkasi Liisa.
»Niin, että en minä _näitä_ rahoja voi antaa, ymmärräthän sinä!» sanoi
Mari äreästi.
»Rupea työhön, sinähän olet sukkela ja taitava ompelija. Helppohan sinun
on asiaan ryhtyä.»
»Ei se ole niin helppo! Sinä Liisa rakas et ymmärrä. Siellä minun
asunnossani juoksee joutilaita. Se on kaikkien kievari. Mitä siellä
tulisi oikeaa?»
»Muuta pois. Muuta tänne, täällä voit muutenkin auttaa?»
»Ei! Minusta tarttuisi näihin paha maine. Ajattele miten helposti se nyt
tarttuisi. Puhuttaisiin tietysti kaiken kauheita ja heidän tilansa
kävisi vielä arveluttavammaksi. Sitäpaitsi...» Mari mietti hetkisen ja
jatkoi sitten: »Jos miten kävisi vielä vasta, niin voitaisiin ajatella
minua syylliseksi, houkuttelijaksi. Ei, ei se käy!»
»Mitä sinä sitten pelkäät? Ettäkö Elsa vielä horjahtaisi? Ei hän ole...»
»Minuksiko? Minä en varmasti sano sinne enkä tänne. Elsa on eri ihminen
ollut aina kuin minä ja hän voi pysyä oikeana ihmisenä, vaan olla
pysymättäkin. Ihminen ei ole aina tahtonsa herra, ja maailman rannalla
on monta mutkaa. Minä en voi tänne muuttaa siitäkin syystä, että minä
olen heikko ja pelkään vaikuttavani Elsaan tahtomattani, tietämättäni.
Minä en luota itseeni.»
»Muuta sitten meille.»
»No se on eri asia.»
»Mutta tiedät sanomattakin, millä ehdolla!»
»Minä lupaan, että moitteen syytä ei ole niin kauan kuin teillä asun.»
»Lupaa samalla iäksesi.»
»Voisinhan minä mieliksesi luvata, vaan sen enempää se ei merkitse. Minä
olen tehnyt sata lupausta, rukoillut Jumalaa, käynyt seuroissa, kulkenut
kirkossa, itkenyt itkemästäkin päästyäni, katunut ja kaduttuani...»
»Kuka? Mariko se on?» kysyi Elsa. »Olipa hauska, että tulit käymään.
Minä olen kaivannut sinua katsomaan poikaani. Et usko kuin se on
kaunis!»
»Mutta sinä itse olet kaunis. Voi kuin sinä olet kaunis! Et sinä
nukkuessasi ollut, mutta nyt! Katso, Liisa!» ihaili Mari aivan
ihmeissään.
Elsa hymyili ja Mari tarttui Liisaa käsipuolesta, katseli vuoroon Elsaa
ja vuoroon Liisaa, aivan kuin olisi tälle tarkoittanut, että etkö sinä
näe!