ja kukkia, joita ei koskaan ennen ollut. Uudet matot oli hän laittanut,
osaksi ostanut, osaksi itse kekseliäällä tavalla säkkivaatteesta
somistellut. Sängyssä oli aina puhdas, valkoinen päällysvaate ja tyynyt
kauniisti neulottuine vaaruineen, ikkunoissa uutimet ja piironki
katettu liinalla. Isän valokuva oli saanut uudet, uljaat puitteet ja oli
muutettu seisomaan piirongin päälle, jossa oli ryhmä kaikenlaisia sieviä
esineitä. Elsa oli enemmän järjestyksen ihminen kuin hän, tunnusti
itselleen usein Viion leski. Takimaiset kolot hän tarkimmin puhdisti, ja
joka paikka piti olla puhdas kuin kiilloittamista varten. Senpä vuoksi
ei pölyä ollut ja huoneessa tuoksahti aina raitis ilma.
»Täällä on aina niin juhlallista kuin kirkon alttarilla», sanoi Liisa,
Tepon nuori emäntä, käydessään. »Ja niin keväisen kirkasta.»
Niin tuntui Viion leskestäkin. Ja kun talvella ensimäiset auringon
säteet vilkasivat huoneeseen, niin näki hän kirkkaan kesäisen paisteen
ja sen kanssa kotoisen riemun tässä pienessä majassa. Heitä oli kolme ja
hän riemuitsi toisten kahden onnea. Sen paiste ja elämän ihastus säteili
jo Elsan silmissä.
Mutta kun meri oli auennut, kun kesäinen aurinko paistoi kirkkaasti ja
lämpöisesti, kun lintujen riemukasta viserrystä oli ilma täynnä ja
lehteen puhenneitten koivujen tuore tuoksu tunki ulkoa huoneeseenkin,
istui Elsa taas alakuloisena, alakuloisempana kuin koskaan ennen,
kuihtuneena ja riutuneena.
Terve ei Elsa sittenkään ollut, päätti Viion leski ja kauhistuksella
ajatteli hän, että Elsa on saanut rintataudin. Sitä osoitti nuo silloin
tällöin hehkuvat posket ja tuo omituinen katse, joka väliin oli niin
sydäntä särkevän surullinen.
Viion leski itki yksinäisyydessään. Elämä tuntui synkälle. Se oli
piminnyt juuri, kun odotti sen kirkkaampana koittavan. Siitä huolesta
oli päässyt, joka ennen oli niin paljon antanut ajatuksen aihetta, joka
oli sydäntä niin usein ahdistanut ja elämän pelolla ja kauhistuksella
synkistyttänyt, joka pelko oli ollut turha vaiva, ja nyt tuli tämä
musertava isku, joka oli tyhjäksi tekevä kaikki tämän elämän iloiset
toiveet.
Kuolemaa, kuolemaa oli vain elämä täynnä! Mitä ilmestyi toiveita elämän
suloudesta, ne olivat vain elämän katkeroittamiseksi kuoleman
kolkostuttamiseksi.
Mitään ei ollut odotettavissa enää elämältä, ei minkäänlaista toivoa.
Meren ulappa oli mustennut, sieltä ei pilkottanut enää valkopurje. Päivä
paistoi kuin pilvestä ja koti tuntui tyhjäksi jääneelle majalle, jossa
kaikki oli elotonta, harmajaa.
Äänettöminä istuivat he illat, ja sunnuntait olivat kuin
hautajaispäiviä.
Viion leski tunsi, että hänenkin voimansa olivat nyt tuntuvasti
huononneet. Mutta mitäpä siitä. Tuntui helpoitukselta kaatua samaan
hautaan, sillä mitä hänellä täällä oli sitten enää elämältä odotettavaa.
Elämä olisi vielä tyhjempää, kuin nyt tyhjyys ympärillään, se olisi
kidutusta. Ei olisi mistään huoltakaan, joka elämään kiinnittäisi, ei
mitään elähyttävää toivoa, joka ylläpitäisi.
Kun Tepon Liisa tuli muutaman kerran käymään ja toi sen mielestään
ilahuttavan uutisen, jonka muutamalta merimiehen vaimolta oli saanut
tietää, että »Usko», jossa Tuira on, tulee elokuussa, niin joutui hän
hämilleen, kun tämä ei Viion leskeen vaikuttanut mitään, aivan kuin hän
ei olisi sitä kuullutkaan. Rupesi vain kyselemään Liisan tytöstä, miten
se jaksaa. Siitä he tavallisesti puhelivatkin, mutta Liisa olisi
halunnut nyt puhella »Uskosta», jonka tulosta oli odottanut tietoa kuin
päivän nousua.
Hän oli tullut siihen luuloon, että Elsalla ja Tuiralla oli ollut
»vispilän kauppaa», sillä Tuira oli rakastunut kovasti Elsaan ja käynyt
usein hänen luonaan. Elsakin oli hylkinyt poikain seuraa, josta pojat
olivat Elsalle nyreällä mielellä, syyttäen häntä ylpeäksi. Jotakin väliä
heillä kuitenkin oli, päätti Liisa ja oli siitä varma. Tuira ja Elsa
eivät tosin kirjoitelleet toisilleen, vaan sen vuoksi, että halusivat
pitää asian salassa, säästää juorukellojen vaivoja. Mutta Liisaakin
huolestutti Elsan nolostuminen ja kuihtuminen, että hän ikävästä ihan
kuolee. Hän nyt olisi aivan kuin huolensa huojentamiseksi puhellut Viion
lesken kanssa siitä »Uskosta», josta oli ennenkin joskus maininnut.
Näpäkkä oli Viion leski aina ollut tarttumaan siitä kiinni, vaan ei nyt
kelvannut, kun Liisa uudestaan yritteli.
Se ei muorikaan tiedä nuorten asioista! päätteli itsekseen Liisa.
Antaapas saada sitten suuret silmät!
Liisa riemuitsi itsekseen siitä aavistamattomasta ilosta, joka oli Viion
leskelle tuleva. Mutta jotenkin hänen piti saada Viion leskelle jo
purkaa riemuaan. Yhtä ja toista puheltua sanoi Liisa:
»Kuulkaa, Viioska! Muistatteko minuakin sitten joskus maailmassa?»
»Miten ja milloin?»
»Niin että Elsan ensimäisen tytön panette minun kaimakseni...» ja sen
sanottuaan Liisa meni.
Viion leski ymmärsi hyvin Liisan viittauksen. Lähempääkin oli hän
viittaillut. Ja hänen puheittensa suunnasta olisi usein voinut päätellä,
että Tuira ja Elsa olisivat jo väleissä. Sitä ei Viion leski kuitenkaan
voinut uskoa vielä. Vaan sitä surullisempaa oli nyt ajatella sellaisen
mahdollisuutta.
Hän kuvaili nyt, että Tuira tuli Elsan sairasvuoteen ääreen, ehkä hänen
haudalleen, ehkä heidän molempain haudalle...
Mutta suruun syvälle haudattuaan itsensä, oikein mielensä sillä
täytettyä, tuli joku hetki sen jälkeen, jolloin vilahti jo toivon säde
mielessä. Ja kun hän näki Elsan joskus reippaampana, toimeliaana ja
päättävän näköisenä, niin mieli raikastui. Hän huomasi liioitelleensa
tunteissaan ja sai siitä syytä epäillä oliko mitään aihetta surulliseen
pelkoon. Elsalla oli hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin
kiinteästi ja koko sydämestään. Sellainenhan hän itsekin oli ollut,
ikävöinyt ja itkenyt menehtyäkseen. Ei ole enää kaukana aika, jolloin
Tuira on täällä ja jolloin näkee varmasti, miten asia päättyy. Suotta
oli hän niin antautunut allemielin ennen aikojaan.
Näin oli hän parantuvalla mielialalla kerran, kun Liisa tuli.
»No onko sinulla nyt hyviä uutisia?» kysyi Viion leski.
Liisa heittäysi hänen kaulaansa ja purkautui hillitsemättömään itkuun.
»Lapsi kulta, Liisa kulta! Mikä on? Sano, muuten aavistan kauheita. Mikä
on sinua kohdannut, onneton?»
Viion leski teki kysymyksiä jos minne päin, vaan Liisa ei saanut
vastatuksi. Joko lapsi tahi mies hänen on kuollut, päätti Viion leski ja
jäi odottamaan, kunnes Liisa tyyntyy siksi, että voi sanoa asiansa.
»Ihmiset ovat niin ilkeitä!»
Viion leskestä tuntui keveälle.
»Jumalalle kiitos, että aavistukseni ei ollut tosi. -- Sekö sinulla on
vain vaivanasi? Ja sen sinä noin pahaksi otat!»
Liisa yltyi yhä enemmän itkemään. Hän voihki aivan kuin tuskissa.
»Selitä nyt minulle, mitä se on oikeastaan.»
»Oi, en voi, en, en!»
»Elsaako sitten odotat? Hän näkyykin tulevan juuri. Hänellekö haluat
sanoa?»
Liisa heitti itkunsa, pyyhki silmiään kulkiessaan huoneessa
edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä nyt oli tehtävä. Hän oli tehnyt jo
liikaa. Säikäyttänyt Viion lesken. Eihän hänen olisi tarvinnut kuin
kahden kesken Elsalle sanoa, mitä ihmiset hänestä puhuvat: että hän
juoksee herrain kanssa. Tarvitsiko hänen sanoa Elsallekaan, vaan häntä
oli suututtanut niin kovasti, kun kaikkialla siitä kuuli ja Elsaa
haukuttavan jos kuin pahasti.
Elsa kun tuli ja tervehti Liisaa, syntyi pitkä äänettömyys, joka
oudoksutti heitä jokaista. Elsa katsoi terävästi äitiä, ja kun ei
huomannut hänessä mitään entistä oudompaa, katsoi hän tutkivasti Liisaa
silmiin.
Liisa tarkasti häntä terävällä katseella, jota Elsa arasteli ja punastui
vähä väliä. Mutta ylpeänä sanoi hän ja äkäisesti Liisalle:
»Mitä katsot!...»
»Kuule, onko?...» yritti Liisa jotakin kysymään käyden kiihkeän
näköiseksi.
»Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!» tiuskasi Elsa pyörähtäen ylpeänä
selin Liisaan.
Liisa purskahti itkemään, vaan sitten pyörähti yht'äkkiä Elsan eteen
nyrkit puristuksissa ja uhkaavassa asennossa.
»Sinä olet haltioissasi!» sanoi Elsa koettaen nauraa ylenkatseellisesti.
»Niin olen ja voiman roska hartioissani kutisee!» Liisan ääni jyrisi.
»Soo! Kenen kanssa haluaisit otella? Minunko?»
»Ei, vaan sano sinä se. Nimitä, niin minä leivotan sen katalan, minä en
huoli vaikka henki menisi!» karjui Liisa.
Punat kohosivat Elsan kasvoille ja silmät välähtelivät, kun hän tuijotti
Liisaan.
»Sinä itse olet katala!» ja Elsa syyti herjaussanoja Liisalle, joita
tämä ei ehtinyt puoliakaan kuulla. »Mokoma ruikuttaja!» nimitti Elsa
Liisaa, kun tämä rupesi itkemään. »Itke omia itkujasi, jos itket!» ja
hän sätti taas Liisaa kaikenmoisilla nimillä ja asioilla. Hän liikehti
hurjasti ja äänensä oli raivokas. Yht'äkkiä purskahti hän nauramaan
suuriäänisesti ja paiskausi ovesta ulos kulkien kiivaasti ikkunan ohi
kaupungille päin.
Viion leski istui kädet hervottomana sivuilla ja silmät tajuttomalla
katseella tuijottivat lattiaan.
»Jumala! Jumala!» huusi Liisa tuskallisella äänellä ja heittäysi sänkyä
vasten kasvoilleen.
Elsa meni silloille, astui kiivaasti katsomatta muualle kuin eteensä,
minkä katsoi. Ei hän nähnyt mitään, ei tiennyt missä kohti milloinkin
meni. Silloille tultuaan hidastutti hän kulkuaan ja katseli levottomana
ympärilleen. Muuan kärryillä ajaja tuli vastaan, vaan muita ei näkynyt.
Hän kulki edelleen toiselle sillalle ja jäi siinä seisomaan kaidepuuta
vasten joka jäsen vavisten. Hän ei jaksanut enää kulkea muutamia
askeleitakaan keskemmäksi siltaa, missä istumapenkki oli.
Siitä penkiltä oli Ukurin Anna heittäytynyt koskeen lapsineen. Elsa
katseli miten hän on tehnyt. Hän on noussut penkille, sitten kaidepuulle
ja siitä hypännyt alas. Elsa kääntyi paikallaan katsomaan alas koskeen.
Oli kauhistuttanut silloin kuulla kerrottavan Ukurin Annan teosta. Vaan
nyt siinä oli viehätystä. Tunsi aivan kuin ystävyyttä ja kaipausta tuota
outoa naista kohtaan, jonka sielu asui tuolla kuohuissa, leikkivissä
aalloissa, joitten lakkaamaton pauhu oli houkuttelevaa laulua,
kiihoittavaa soittoa. Elämää oli tuolla kuohuissa pehmoista, kirkasta,
kaunista. Sinne veti kuin väkisten huumaava pauhina, ja takaapäin työnsi
joku musta, jääkylmä...
Elsa oikasihe suoraksi kumarruksistaan ja koetteli lähetä penkkiä, vaan
vielä hän vapisi eikä saanut jalkaa jalasta siirtymään. Hän kuuli
askeleita, ja kun kääntyi taakseen katsomaan, niin näki ohi menevän
jonkun herran, joka katsahti häneen. Toisella puolen tulossa oli joku
nainen, jonka hän tarkemmin katsottuaan tunsi Mariksi.
Aina se Mari oli silloilla, joka ilta hänet näkee täällä. Mitä hän
täällä teki! Ehkäpä hän ei tunne, kun ei ole näkevinäänkään häntä.
Elsa kuunteli hänen askeleitaan, kun hän lähestyi. Hän tunsi, kun Mari
seisahtui hänen viereensä.
»Elsa?... olipahan se Elsa. Mitä sinä täällä teet? Mutta Minkä sinä olet
näköinen! Herra Jumala! Oletko sinä Elsa?»
»Olen!»
Mari katseli häntä päästä jalkoihin.
»Kuule Elsa, istutaanpa tähän penkille.»
Heidän istuttuaan tuli takaisin se herra, joka äsken oli mennyt Elsan
ohi, ja pysähtyi siihen heidän luokseen. Mari sanoi hänelle:
»Tähän ei ole nyt asiaa, minä istun oikean ihmisen kanssa!» ja hän teki
herralle poiskäskevän liikkeen.
»Oliko tuo sinun tuttujasi?» kysyi Elsa.
»Elä sinä nyt kysele, vaan anna minä kyselen?» sanoi Mari ja etsi Elsan
katsetta.
Pikimmältään ja ujostellen Elsa katsahti Maria silmiin.
»Sinun asiasi eivät ole oikein?» sanoi Mari.
»Ei», vastasi Elsa hiljaisella äänellä ja rupesi itkemään.
Mari siirtyi lähemmäs ja otti kaulasta Elsaa, joka nojasi päänsä Marin
rinnoille.
Pitkään aikaan eivät he puhuneet sanaakaan. Elsa itki rajusti ja Mari
odotti sen tyyntymistä ja vaipui itse sillä aikaa mietteisiinsä, jotka
olivat hajanaisia ja sameita, jotta ei olisi voinut sanoa, mitä hän on
ajatellut. Hän tunsi vain jotakin katkeran surullista, sydäntä särkevää
sääliä itseään ja Elsaa kohtaan.
»Mitä sinä tuossa seisoessasi äsken ajattelit?»
»Ukurin Annaa.»
»Voi Elsa raukka!»
»Mitä minä muuta voin. Olen elänyt viime ajat kuin hyvin syvällä
jossakin mustassa kuilussa, puristuksissa sen seinämien välissä. Taivas
on näyttänyt sinne pikimustalle ja ihmiset liikkuneet ympärillä kuin
mustat peikot, satujen pahimmat hirviöt. Aivan kuin kylmä, jäädyttävä
henki on huokunut kaikkialta ja jotakin mustaa raskasta on aina
putoamassa, jonka alle on joutumassa lutistuksiin. Elämä on raskasta,
tuskallista, pilkkoisen pimeää... Minä olen täällä kuin kala maalla,
vedessä olisi helpompi...»
Syntyi taas pitkä äänettömyys. Elsa itki ja Mari kiersi mielessään
kysymystä, jota hän ei tahtonut roheta tehdä. Vihdoin hän sai sen esille
omituisessa muodossa:
»Etkö olekin Elsa pitänyt ainoastaan Jorista, etkä kenestäkään muusta?»
»Kenestä minä olisin muusta pitänyt?» kysyi Elsa kummastuneena ja
tietämättä mitä Mari tarkoitti.
»Missä Jori on?» kysyi Mari.
»Eikö liene jossakin matkoilla. En minä ole tavannut häntä sitten
kevään.»
»Tietääkö Jori?»
»Tietää.»
»Entäs äitisi?»
»Ei äiti tiedä mitään, ei sitäkään että minä olen Jorin kanssa ollut.»
»Sinun pitää sanoa äidillesi.»
»En, minä en voi. Ennen hyppään koskeen!»
»Saa hän kuitenkin tietää sen viimeinkin.»
»Voi kauhistus!» Elsa väänteli käsiään tuskissaan.
»Koetappa, Elsa rakas, tulla vähän järkiisi. Asia on paha, vaan sitä et
saa tehdä enää pahemmaksi, niinkuin olet aikonut. Ei ole tietystikään
äidistäsi hauska kuulla asiaa, vaan mikä isku olisi hänelle kuulla sinun
hukuttaneen itsesi. Joko hän heti paikalla kuolisi tai tulisi hulluksi.
Molemmat olisivat kuitenkin parempia kuin se, että hän jäisi eloon ja
järkiinsä, suremaan ja kitumaan. Ajatteleppas, Elsa!»
Elsa oli ääneti.
»Ei asia ole niin musta kuin se sinusta tuntuu. Kun vain äitisi saa
soveliaalla tavalla tietää, niin ei hätää.»
Elsa yhä äänetönnä mietti ja alkoi hiljaa itkeä.
»Sinä lähdet nyt kotiasi...»
»Tule sinä minun kanssani», keskeytti Elsa pyytäen.
»Se ei ole sinulle terveellistä, varsinkaan nyt, sillä minun maineeni ei
ole hyvä», sanoi Mari ja rupesi itkemään.
Elsa jonkun ajan perästä yritti jotakin sanomaan, vaan Mari samassa
keskeytti ja toimitti sukkelaan Elsan seisomaan kaidepuuta vasten, selin
sillalle ja asettui itse likelle viereen varoittaen, ettei Elsa saa
katsoa taakseen eikä sivuilleen. Siinä Mari puheli kuiskaamalla Elsalle:
»Jos minä lähtisin sinun kanssasi ja yhdessä käveltäisiin kadulla, niin
ihmiset päättäisivät sinustakin, että sinäkin olet huono ihminen. Sinun
olosi olisi sitten vielä pahempi, sillä ihmiset ovat tylyjä muutenkin!
Minä tulisin teille ja selittäisin asian äidillesi, vaan en minä ilkeä,
minä häpeän itseäni. Minä voisin ruveta luulemaan sitäkin, että minä
olen syyllinen jotenkin. Vaan enhän ole, Elsa? Enhän ole koskaan sinua
houkutellut mihinkään tahi mitenkään vaikuttanut pahaksesi? Olenko?»
»Et!» vastasi Elsa ja katsoi pitkään Maria, jonka siniset silmät olivat
taas niin kauniit.
»Lähde nyt kotiasi, ennenkuin nuo herrat palaavat takaisin, jotka
menivät äsken meidän sivu. Kuule, minua peloitti että ne tulevat meidän
luo ja niistä ei tahdo päästä erilleen. Minä käyn puhelemassa Liisalle,
Tepon Liisalle, että hän selittää asian äidillesi. Kun se on tehty, niin
tulee kaikki paremmaksi. Liisa haukkuu minua, vaan antaa haukkua, saa
hän haukkuakin. Mutta sitä hän ei saa sanoa, että minun syytäni olisi!
Eihän?»
Elsa ei kuullut Marin viime kysymystä, vaan kertoi, että Liisa oli ollut
heillä ja hän oli torannut Liisalle.
»Minkätähden?»
»En minä tiedä itsekään, vaan vihassa minä olin, olin raivoissani ja
muuten en muista sitä tarkemmin. Tuntuu aivan kuin unelta kaikki. Minä
lienen nimitellyt jos joksikin.»
Herrat kääntyivät jo takaisin.
»Nyt sinä lähdet. Minä kulen jonkun matkaa jälessä, niin että tiedän
sinun menevän kotia. Hyvästi nyt! Kyllä asiat korjautuvat vielä
paremmiksi. Hävettää se, sen minä ymmärrän, vaan ei auta. Täytyy
kärsiä!»
Mari työnsi Elsaa lähtemään ja itse kääntyi toisaalle päin. Mutta kun
Elsa tuli kaupunkiin, näki hän Marin tulevan jonkun matkaa jälessä.
Koti-ikkunan ohi tullessaan näki hän siellä pari henkilöä, toisen
istuvan ja toisen liikkuvan. Ei ehtinyt nähdä ketä ne olivat, vaan sen
huomasi, että äiti ei ollut kumpikaan. Sydänalassa jysähti ja hänen piti
jäädä seisomaan aitaa vasten, kun alkoi kaikki pyöriä silmissä. Kun hän
siitä tointui, tuntui jotakin kauhean aavistuksen sekaista mielessä, ja
pyörrytti uudelleen. Hän ei päässyt liikkeelle siitä, sillä kun yritti
lähtemään, rupesi kaikki pyörimään.
Latun emäntä ja Liisa olivat sisällä Viion lesken luona, jonka olivat
toimittaneet makuulle ja virkistäneet häntä lääkkeillä ja muilla
keinoin. Hän olikin nyt täysin tointunut ja puheli heikolla äänellä
rauhallisesti ja tyynesti.
»Minulle on nyt kaikki selvää. Minun olisi se pitänyt huomata jo aikoja
ennen monista monituisista seikoista. Vaan kun mitään sellaista en ole
epäillytkään, ei koskaan vähintäkään mieleeni tullut! En vuosiin enää
ole pienintäkään huolta siitä tuntenut. Ainoa mitä olen ajatellut, on
ollut se, että olen turhana pitänyt ne huolet, joita ennen tunsin, ja
kuin tietämättäni iloinnut, että murheeni olivat turhia olleet. Aivan
aavistamatonta tämä oli, se oli kuin salama pilvettömältä taivaalta.» Ja
hän kertoi miten hän oli selittänyt toisiksi kaikki seikat, jotka nyt
osoittivat asian oikean tilan.
Latun emäntä kuunteli vesissä silmin ja Liisa kulki levottomana
edestakaisin lattialla itkien vyöliinaansa ja koettaen hillitä läikkyvää
mieltään.
»Mene nyt, Liisa, ja hae hänet. Siinä tilassa voi hän tehdä mitä
hyvänsä, jossa ei aina ole oikein järillään muutenkaan, saati sitten
näin ollen, jolloin arvatenkin elämä on synkkää synkempi», käski Latun
emäntä Liisaa.
»Täällähän sinä olet!» sanoi Liisa Elsalle ystävällisellä äänellä ja
koetti pidättää itkuaan, joka uudelleen pyrki esiin, kun hän näki Elsan
seisovan aitaa vasten niin surkastuneena ja muuttuneena kuin olisi
haudasta noussut.
Elsa oikasihe ja ylpeällä ryhdillä lähti kävelemään sisään. Kun hän tuli
ovesta sisään, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan oven suuhun ja
omituisella katseella tuijotti äitiin, joka makasi sängyssä.
Äiti ojensi kätensä ja Elsa lähti menemään hänen luo, vaan pyörtyi ja
vaipui Latun emännän syliin, joka syöksähti ottamaan kiinni, kun näki
Elsan horjuvan.
9
Oli muuan elokuun sunnuntai ja oikein herttainen ilma, jota ihastelivat
kaikki. Sateisen yön jälkeen paistoi päivä kirkkaasti ja lämmin
etelätuuli leyhähteli levittäen tuoreuden tuoksun. Nurmikkopaikat olivat
uuden vihreät ja kaikkialla oli puhtaan näköistä. Auer vilisi ilmassa,
joku leivokin laski säveliään kuin parhaana kevätpäivänä ja pääskyset
suurissa parvissa korkealla ilmassa pitivät äänekästä iloa...
Vaaralla miehet istuskelivat tahi venyivät kaduilla paitahihasillaan,
kokoontuneina kenturapaikoille joukkoihin puhelemaan asioistaan: kesän
ansioista, toistensa työtuumista, maailman kuulumisista, ja mihin
milloinkin puhe kantausi. Pojat, jotka jotakin tajusivat, olivat samassa
joukossa tunkeutuneina johonkin rakoon ja uteliaina seurasivat puhetta,
varsinkin jos kerrottiin seikkailuja merimatkoilta. Tytöt ja pienemmät
lapset pitivät äänekästä melua omissa joukoissa leikkiessään mikä
mitäkin. Vaimotkin pistäysivät silloin tällöin kadulle katsahtamaan
lapsia tahi muuten pikimmältään silmäämään maailmaa, ja kun sattui
puhekumppania, niin jäivät suusta kiinni, kunnes kumpikin muisti työnsä
ja säikähti, että eihän vain siellä velli kuohu tahi puuro pohjaudu tahi
puu putoa lattialle, jolloin juosten silpasivat sisään.
Viion leski ja Elsa istuivat pöydän ääressä ikkunan luona, jonka
molemmat puoliskot olivat auki ja josta ulkoilma tunkihe sisään
tuoksuineen, hempeine henkäyksineen ja riemuisine äänineen.
Tänään oli Viion leski ensi kertaa ylhäällä ja tunsi virkistystä ja
pikaista palautumista entiselleen. Hän puheli Elsalle jotakin lystikästä
lapsuutensa ajoilta, hassutuksia, joita heillä sikiöillä oli. Ja Elsa
kertoi taas vuoroonsa leikeistään ja puuhistaan Karjansillan tykönä ja
hiekkatöyräillä siellä. He ihastelivat ja nauroivat yhteisesti
kertomuksilleen.
Vaan kun äiti rupesi kertomaan nuoruudestaan, jäi Elsa äänettömäksi
aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään kerrottavaa ja hän näytti
levottomalta ja alakuloiselta. Äitikin jätti kertomisensa vähän ajan
kuluttua, kun hänestä se ei enää tuntunut sujuvan, johon hän ei syytä
ymmärtänyt eikä ajatellutkaan.
Syntyi äänettömyys, joka keskeytyi ainoastaan silloin tällöin jollakin
sanalla. Molemmat katselivat ulos lasten leikkiä ja muuta hommaa, mitä
näkyi ja oli hauskan näköistä.
Viion leski sai korvaansa ulkoa jotain »Usko»-laivasta, jonka nimeä
kuuli usein mainittavan. Siitä, mitä hän sanoista kiinni sai, päätti
hän, että se on tullut.
Tuirakin oli siis kaupungissa. Viion leski oli hyvillään, ettei Tuira
ole tullut heillä käymään, ja päätteli, että hän ei tulekaan, sillä
kyllä kai hän on kuullut asiasta puhuttavan. Pianhan sellainen leviää.
»Onko se totta, että Viion Elsalla tulee herrasristiäiset?» kuului ääni
kadulta selvään kuin olisi puhuja huoneessa ollut, ja siihen vastaus:
»On se totta. Lieneekö tuohon enää kauankaan!» -- »Sellainenpa se olikin
fröökynä. Ja oli niin olevinaan hyvä. Niin jumalinenkin.» -- »Niin, sano
sinä!» -- »Oikea pyhä neitsyt.» -- »Teeskentelijä niinkuin äitinsäkin!»
Toisiaan katsoen kuuntelivat Viion leski ja Elsa tätä puhetta. Viion
leski tyynenä, Elsa posket tulipunaisina ja silmät liekehtien.
Pari naista meni ikkunan ohi ja katsahtivat sisään, mennessään. Heillä
oli virsikirjat kädessä ja olivat mustassa puvussa, nähtävästi tulivat
rippikirkosta, kun olivat myöhempäänkin viipyneet kuin muut.
»Tuossa juuri olivat molemmat, jos lienevät kuulleet!» -- »Kantänkka jos
kuulivatkin! Pyhyttistä! Tosi on tosi, pitäkööt hyvänään.» Ja vielä
kovemmalla äänellä lisäsi nähtävästi tarkoittaen sen Viion lesken
kuuluviin: »Viioskakin siellä Latun Liisan häissä! Kaukana taisi siellä
olla jumaliset ajatukset. Tytölleen näytti vain miestä pyydystelevän. On
se nyt sen saanut!...» Kuului suuriäänistä ivallista naurua.
Elsa katsoi äitiinsä kysyvästi, vaan kun näki hänen olevan rauhallisen
aivan kuin ei olisi kuullutkaan koko puhetta, rupesi hän itse itkemään.
»Jos sinä, lapsi kultani, itket jokaiselle sanalle, mitä itsestäsi
kuulet, niin on sitten sinulla itkemistä!»
»Minä en välitä siitä, mitä minusta sanovat, vaan kun teitäkin minun
tähteni soimaavat!»
Viion leski jäi miettimään. Eihän nuo ihmiset tehneet suurempaa rikosta
häntä vastaan kuin hän oli tehnyt ennen jotakin onnetonta äitiä kohtaan
tuomitsemalla häntä. Jos nämä puhuivatkin vähän karkeammasti, niin
ajatus oli kuitenkin sama. Hänkin oli aina ollut löytämässä vikoja ja
syitä toisissa.
Ansaitsevana otti hän vastaan syytökset, joskin ne olivat liioiteltuja.
Ja se, että niissä oli liikaa, tuntui kuin lohduttavalta ajatellessa
jotakin sinnepäin, että en ole toki noin huono sentään ollut.
»Sepä on hauska nähdä, että olette jo ylhäällä! Ei tarvitse kysyäkään
vointianne, sen näkeekin. Niin terveen näköinen», puheli Liisa Viion
leskelle heti ensi sanoikseen sisään tullessaan. »Vaan tällä on yhä
kosteat silmät. Heitä, Elsa kulta, pois tuo nököttäminen. Ota reipasta
mieltä! Eihän maailma ole vielä kokonaan kumossa!»
»Emme tässä ole juuri nököttäneet itkusilmin koko aikaa. Olemme
nauraneetkin ja pitäneet hauskaa», sanoi Viion leski.
»No niin pitää. Iloinen olla pitää, vaikka sydän märkää juoksisi. Elsa!
on niitä sinullakin vielä ilon päiviä.» Liisa rupesi sitten laskemaan
leikkiä ja kujeilemaan, niin että Viion leski ja Elsakin nauroivat
väliin vesissä silmin.
»Sinä olet kuin pahanen tyttö vielä», sanoi Viion leski.
»No kerkiäähän sitä akoittua vielä!»
»Kuule -- asiasta toiseen -- 'Uskohan' on tullut?» kysyi Viion leski.
»Mistä te sen tiedätte?»
»Minä olin kuulevinani.»