jossa he olivat kaukana maailmasta, ja paremmin kuin missään muualla
tunsi ja tiesi olevansa kahden. Siellä he leikkivät kuin lapset,
rakennellen patoja johonkin ojaan, vuoleskellen laivoja johonkin
lampeen, rakensivat kivistä milloin mitäkin laitoksia johonkin kankaalle
tahi jonkun kaukaisen kedon varrella hän sitoi seppeleitä ja Jori kukkia
haki. Ja heidän purjehdusmatkansa olivat kuin kaunista unta. Päivät
päästään uudelleen voi hän mielenkiinnolla muistella sellaista retkeä:
kun pieni paatti keinui kaukana meren selällä, jonka laskeva aurinko
kultasi ja jonne kaupunkia näkyi ainoastaan kirkontorni kapeana patsaana
ja meren takaa joku yksityinen saari. Jori puhui väliin vakavaa ja
kaunista, väliin herttaista leikkiä tahi lauloi kauniita lauluja. He
eivät kaivanneet silloin mitään...
Tuo menneisyys oli kesäisen kirkasta. Vaan kirkkaampi oli tulevaisuus.
Se oli hohtavaa ja häikäisevää, kuin pilven valkoinen laita, ja levisi
punertavana ruusutasankona, ja ilma oli lintujen viserrystä täynnä.
Mutta väliin pyrki ikävä kuitenkin omiin valtoihinsa, jotta töin tuskin
sai sen tukahdutetuksi. Ja uudistuessaan oli se aina ankarampi. Se otti
hänet valtoihinsa kerrankin kesken hauskoja muistojaan ja ajoi itkulle,
jota vaivoin sai pidätetyksi kotona puhkeamasta.
Hän riensi ulos, koetti kiiruhtaa lähimpään yksinäiseen paikkaan. Mutta
Pikkukankaalla, jonne hän poikkesi maantieltä, oli lapsia marjanraakoja
poimimassa, eikä hän tuntenut omaa rauhaa pyrkiessään syvemmälle
metsään, kun sinne harvan metsän läpi näkyi liike maantieltä. Hän lähti
maantielle päin, mennäkseen edemmäksi, Kontinkankaalle, missä oli
rauhaisaa. Metsää kahloessaan näki hän maantiellä ajavan maalle päin
Montinin tytöt ja Vimparin Aapon. Aappo istui takana ja Hulda ajoi
hevosta, laski menemään kiivasta juoksua kauniilla hevosella. Hevonen
oli jo ohi ja näkyvistä mennyt, kun Kastor laukkasi jälessä. Elsa
ilahtui aivan kuin hyvän toverin näkemisestä. Sen jälkeen kun Jori oli
mennyt, ei hän ollut nähnyt Kastoriakaan. Ja häntä halutti kutsua sitä
luokseen, vaan tuntui kuitenkin, että se olisi väärin. Vaan kun Kastor
pysähtyi äkkiä ja nuuskien lähti tietä juoksemaan takaisin ja katosi
näkyvistä, päätti Elsa, että hän kutsuu, kun Kastor uudelleen menee ohi.
Hän jäi vahtimaan sitä ja kulki hiljalleen maantielle päin. Elsan
vähääkään aavistamatta syöksyi Kastor hänen eteensä jälestäpäin, haukkui
ja hyppi ja oli riemussaan hävittää Elsan, joka oli suojatakseen itseään
kyyristyksissään maassa.
Vasta päivällisen jälkeen kotiutui Elsa väsyneenä, vaan reippaalla
mielellä. He olivat Kastorin kanssa kierrelleet metsiä, ketoja, väliin
juosseet ja leikkineet kuin vallattomat lapset, väliin kulkeneet
kumpikin omissa tuumissaan, väliin taas lepäilleet jollakin kauniilla
muistorikkaalla paikalla, jonne Elsaa oli usein haluttanut, vaan jonne
ei ollut yksinään uskaltanut lähteä. Ja nyt oli hän saanut taas vereksiä
aineksia, joilla elähyttää mielikuvitustaan ja kirkastaa onnellisuutensa
tunnetta odotellessaan Joria.
Onnen paisteessa keskellä kirkasta iloa ja rauhaisaa tyyntä eli hän, kun
syysmyrskyt alkoivat puhaltaa ja päivät olivat muuttuneet harmaiksi ja
illat mustiksi ja synkiksi. Hän odotteli talven tuloa, joka tuntui
olevan nyt lähellä ja sen kanssa tuo jännittävä hetki, jolloin sai nähdä
Jorin, nähdä hänen kauniit silmänsä, kuulla hänen puhuvan. Vaan
sittenkään ei jaksanut aina maltilla odottaa. Tuntui aika olevan vielä
niin kaukana, ja se peittyi väliin hämärään kaukaisuuteen, pakkaspäivien
jälkeen ja korkeitten lumikinoksien taakse sinne saakka, kun pitkien
pimeäin perästä taas aurinko alkaa pilkoittaa. Jori oli sanonut, ettei
hän tiedä tuleeko joululle vai jääkö sinne vielä joulun yli.
Voi kuinka kaukana tuo aika tuntui olevan, kun syksyinen taivas selkesi
ja aurinko paistoi lämpöisesti, oli tyyni ja kesäinen henki leyhähteli
ilmassa. Ikävän puuska tuli silloin kuin rajuilma, se painosti mieltä ja
pimitti toivon.
Hän tunsi olevansa niin yksin. Kun olisi ollut jokukaan, jolle puhella,
jolle sanoa huolensa, itkeä ikävänsä!
Melkein kuin tietämättään meni hän Marin luo, jossa ei ollut käynyt
sitten viime talven, eikä tavannutkaan häntä kuin joskus kadulla, eikä
sen enempää silloinkaan, kuin että sivumennen sanoivat hyvän päivän
toisilleen. Vaan sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan nyt, eikä Marikaan
kummastellut Elsan tuloa vähääkään. Hän oli hyvin ystävällinen ja puheli
aivan kuin olisivat olleet yksissä joka päivä.
Elsasta tuntui kuitenkin Marissa jotakin hyvin outoa. Näöltään oli hän
muuttunut. Kasvot olivat turpeat ja muutenkin oli hän lihava ja ruman
täyteläinen höllässä kotipuvussaan. Hän puheli kovalla äänellä ja väliin
taas kuiskutteli, nauroi paljon ja nauraissa väliin iski silmää. Äänensä
kähisi ja toisinaan oli siinä jotakin hyvin karkeaa, joka oli
vastenmielistä. Omituisia sanoja ja sananparsia käytti hän ehtimiseen ja
joskus lausui sanan tahi pari ruotsiksikin. Käytöksessään oli hän
huolimaton, niin että istuikin miten sattui. Hän kertoi hauskuuksia ja
kaikenmoisia mieluisia tapauksiaan, vaan niin katkonaisesti, ettei Elsa
niitä ymmärtänyt, ei saanut selvää mikä oikeastaan niissä oli hauskaa.
Hänen kertomuksensa tuntuivat Elsasta kummallisilta jutuilta. Niissä oli
osakkaina henkilöitä, joita Elsa ei tuntenut ollenkaan, ja aivan
ylioppilaita ja muita herroja. Marilla oli myöskin muutamia heidän
valokuviaan, joita hän näytteli ja itsekustakin aina jotakin mainitsi,
mikä oli »hyvin kaunis poika, paljon kauniimpi kuin valokuvassa», mikä
rikas, mikä hyvin hauska ja herttainen, mikä vakava ja hyvä poika, mikä
mukava velikulta. Muutaman valokuvan hän sieppasi pois.
»Sitä en näytä.»
Elsa luuli, että se oli Aapon kuva.
»No saat sinä sen sentään nähdä, vaan en minä sano nimeä.»
Elsa ei tuntenut sitä, Mari kertoili siitä ylistellen kaikin tavoin ja
lopuksi sanoi nimenkin, joka oli sekin vieras Elsalle.
Aapon kuvaa ei ollut eikä Mari puhunut hänestä sanaakaan eikä muistakaan
entisistä asioista.
Elsa sai sen käsityksen, että Marista piti hyvin moni poika. Ehkä kaikki
nuo, joitten kuvat hänellä oli, olivat rakastuneet häneen ja hän on
hylännyt Aapon.
Minkähän tähden Mari on Aapon hylännyt? ajatteli Elsa kotia mennessään.
Miksikähän hän ei rakastanut Aappoa, vaikka kaikki ihmiset kiittivät
Aappoa ja sanoivat, että hänestä tulee hyvä pappi, hän oli niin
kauniisti saarnannut.
Elsa päätti, että hän ei kenestäkään pitäisi muusta kuin Jorista, ei
vaikka tulisi kuin kaunis ja kuin rikas ja kuin ylhäinen ja vaikka Jori
olisi mikä hyvänsä. Vaikka Jori olisi rumakin, niin hän pitäisi,
rakastaisi sittenkin vielä Joria, sillä Jori oli niin hyvä, että ei
kukaan koko maailmassa.
Nyt vasta Elsa tunsi, kuinka paljon hän rakastaa Joria, että hän
rakastaa äärettömästi. Mitään koko maailmassa ei ollut, jota hän ei
voisi hylätä Jorin tähden. Hän olisi nyt vain halunnut jotenkin osoittaa
tätä rakkauttaan.
Hän rupesi kuvailemaan mielessään miten hän uhrautuisi. Hän näki Jorin
sairaana, kuolemaisillaan ja hän istui Jorin vuoteen ääressä, hoiti ja
valvoi ja rukoili ja paransi hänet rakkaudellaan. Jori joutui
kaikenlaisiin vaaroihin ja hän ilmestyi pelastajana pannen henkensä
alttiiksi.
Elsa oli onnellinen niissä mielikuvissaan, joita hän vieritteli toisen
toisensa jälkeen esiin. Hän ei ollut enää yksistään rakastettu, vaan
rakasti. Ja kaipauksensa oli sitä suurempi.
Jori raukka, joka oli siellä yksin, ei ketään, joka häntä rakastaa.
Kukatiesi on sairaana eikä ole ketään, joka hoitaa. Ja kun syksyinen
ilta pimeni, tuuli ja sade pieksi ikkunoita, tuntui Elsasta, että Jori
siellä kaukana kodistaan on myrskyssä turvatonna. Ja hän olisi tahtonut
hänet suojata... syleillä... suudella...
Ei kukaan koko maailmassa voisi olla Jorille niin hellä kuin hän, eikä
Jori missään saisi tuntea niin suurta rakkautta kuin hänen luonaan.
Hellää huolta pitäessään Jorista, verhotessaan häntä rakkautensa koko
lämmöllä, tunsi hän aina samalla syvää sääliä Aappoa kohtaan.
Aappo raukka, josta Mari ei enää välittänyt!
Kai hän on kauhean onneton hylättynä. Jos Aappo tulisi ja puhelisi
hänelle, niin hän lohduttaisi ja taivuttaisi Marin rakastamaan Aappoa.
Ehkä Mari onkin vain jostakin väärinkäsityksestä Aapolle suutuksissaan
ja rakastaa vielä Aappoa.
Elsa kuvitteli täydellisen kertomuksen, jossa nämä rakastavat ovat
väärinkäsityksestä luopuneet toisistaan, vaan rakastavat toisiaan
kuitenkin ja ovat onnettomia. Elsa sääli molempia ja itki.
Muutamana iltana Elsan työstä tullessa tuli Aappo Elsan kanssa
kävelemään. Elsa oli hilpeällä, raikkaalla mielellä. Ilma tuntui niin
talviselle ja virkistävälle. Koski pauhasi kuin talvipakkasella ja kylmä
tuulen henki otti kasvoihin. Maa oli kohmetuksissaan, taivas selkeä ja
kuu paistoi täysinäisenä.
Aappo esitti että lähtisivät vähän kävelemään johonkin, vaikka
maantielle. Elsalle se oli mieleen, sillä hän oli usein toivonut
tapaavansa Aappoa jossakin sopivassa tilaisuudessa senkin vuoksi, että
kysyisi Jorista, josta Aappo varmaankin tiesi jotakin. Ja hän oli kuin
odottamalla odottanut, että Aappo joskus tulisi tahtomaan häntä
kävelemään, jolloin saisi puhella kaikesta.
Aappo puheli yhtä ja toista tavallista, viipymättä missään asiassa,
laski leikkiä ja oli hyvin tuttavallinen puheessaan ja käytöksessään.
Suru ei häntä painanut, sen huomasi Elsa heti, päinvastoin oli hän
iloinen ja huoleton, ylimielinenkin. Aivan toisenlainen oli hän kuin
Elsa oli luullut.
Hänestä tuntui Aappo vastenmieliselle ja sen vuoksi ei tullut
mieleenkään kysyä Jorista, vaan hän kuitenkin toivoi, että Aappo hänestä
ehkä mainitsee jotakin. Mutta Aappo puheli aina vain kaikkea
turhanpäiväistä, johon Elsalla ei ollut mitään sanottavaa ja jota hän ei
viitsinyt lopulta tarkoin kuunnellakaan, vaan antoi toisesta korvasta
tulla toisesta mennä. Hän mietiskeli itsekseen ja kyllääntyi sitten pian
Aappoon.
»En minä viitsi enää edemmäksi lähteä», sanoi hän viimein.
»No miksi et! onhan nyt niin kaunis ilma», ja Aappo rupesi puhelemaan
kuutamosta, kuinka se on aina kaunista, romantillista.
Elsasta tuntui tyhjälle puhe ja aivan kuin olisi se rumentanut kuutamon.
Aappo koristeli kauniilla sanoilla puhettaan ja lausui oudon mahtavasti,
mikä Elsaa vaivasi. Hänestä tuntui Aapon puhe tyhmälle ja tölpölle.
Puhellessaan tarttui Aappo kuin tietämättään Elsaa käsipuoleen ja kun
Elsa työnsi hänen kätensä pois, niin oli hän sitten vasta huomaavinaan
tekonsa ja kohteliaasti kumartaen tarjosi Elsalle käsivartensa.
»Ei kiitoksia.»
»No miksi ei?»
»Ei passaa!»
»Miksi ei passaa? Elä ujostele tyhjää!» sanoi Aappo, otti Elsan käden,
veti sen kainaloonsa ja piteli väkisten, kun Elsa koetti tempoa irti.
»Jos et ole siivosti, niin minä suutelen sinua!» sanoi Aappo ja otti
Elsaa kaulasta. Vaan ennenkuin hän tiesikään, oli Elsa kiskoutunut irti
ja juoksussa pakoon.
»Sinäpä joutava olet!» sanoi Aappo, kun hän tavoitti Elsan.
Elsa siirtyi toiselle puolen tietä ja sanoi:
»Jos tulette, niin minä lyön kivellä ja huudan, niin että kuuluu
kaupunkiin. Sieltä pian tulee ihmisiä ja on sitten kaunis kunnia
teille!»
»Mutta mitä sinä Elsa tyhjää!» koetti Aappo sopertaa uskaltamatta enää
samalle puolen tietä kuin Elsa. »Eihän se nyt mitään ollut. Mitäs se
olisi, jos olisit kävellyt minun kynkässäni ja jos tahdoin suudellakin.
Eihän se mitään pahaa ole...»
Elsa ei puhunut mitään.
»Vai niinkö sinä muka siitä Jorista pidät, ettet muitten anna
suudellakaan tahi et edes kule käsitysten muitten kanssa?»
Ei sanaakaan toiselta puolen.
»Ei sinun tarvitse hänestä niin kovin välittää, sillä ei Jorikaan välitä
sinusta.»
Elsa astui kiivaammin.
»Jorilla on paljon flammoja, niin että saat sinäkin muista pitää ja
jättää Jorin. Ei Jori ole paras mies auringon alla, on niitä muitakin
yhtä hyviä kuin hän!»
Jälestäpäin kuului kärryn jyrinää ja Elsasta tuntui heti
turvallisemmalta. He olivat jo maantien häkin luona, kun hevonen ajoi
ohi. Kärryissä istui joitakin naisia ja mies. Muuan nainen kääntyi
taakseen katsomaan ja Elsa kuuli nimeään mainittavan. Se oli
varmemmaksi turvaksi hänelle, vaan Aapon puolesta hän pelkäsi, että jos
ovat nähneet, kun Aappo oli tyhmä. Häkin luona tuli taas joku ihminen
vastaan ja läheisellä kadulla, jolle he olivat pääsemässä, kulki
ihmisiä, joitakin tuttujakin. Kun he tulivat muutamaan kadun kulmaan,
missä seisoi poliisi, pyysi Elsa tätä saattajakseen kotia, ja kun tämä
kernaasti suostui, ojensi Elsa kätensä Aapolle ja kuiskasi:
»Menkää nyt ja hävetkää, kun olette puhunut pahaa toveristanne!»
Kun Elsa tuli kotia, oli hänellä kauhean vaikea. Itku oli ihan
väkistenkin tulla. Sai sen juuri pidätetyksi ruvetessaan puhelemaan
äidin kanssa koettaen olla iloinen. Mutta kesken puheen yritti joskus
syöksähtämään, niin että hän jo ajatteli antaa sille vallan, vaan
vastusti kuitenkin, miettien, että hänellä ei olisi mitään syyksi sanoa.
Jos hän olisi voinutkin sanoa äidille kaikki. Tahi jos vain olisi saanut
itkeä, itkeä niinkuin halutti. Muuta hän ei olisi halunnut. Tuntui että
hän olisi itkenyt itsensä vesiksi.
Maata pannessaankaan hän ei voinut itkeä, sillä äiti olisi sen
huomannut. Hän hillitsi ja asetti itseään koko voimallaan ja voittikin
siinä. Hän tunsi että itku ei voi enää purkautua, mutta se oli kiihkeänä
tunteena rinnassa, joka ahdisti aivan kuin olisi tahtonut tukehduttaa.
Päätä huumasi ja ajatukset olivat sekaisin.
Yöllä äiti hänet herätti, kun hän valitteli. Hän oli aivan hiessä ja
kylmä karsi ruumista. Mielessä oli vielä selvänä uni, joka kuvautui
aivan tapahtuneena tapauksena.
Se oli kylmää ja kolkkoa! Oli kuin paljasta kalliota. Kuu paistoi
koleasti ja aivan kuin kylmää huokuen. Hän makasi pienessä ladon
kehikossa, jonka seinät kohosivat kohonemistaan ja samalla supistuivat
lähelle toisiaan. Lato muuttui syväksi kaivoksi, jonne kuu kamalan
värittömänä kuumotti, ja ylhäälle kaivon laidalle ilmestyi Aappo, joka
nauroi ja piteli Ojanniemen Marin nukkea kädessään uhaten pudottaa sen
kaivoon. Se nukke muuttui suureksi kiveksi. Hän huusi Latun Liisaa
apuun. Vaan huutonsa ei kuulunut mihinkään kaivosta eikä hän saanut
lopulta ääntä suustaan, ei voinut hengittääkään. Aappo piteli yhä sitä
kiveä uhaten pudottaa sen.
»Näitkö sinä unta, Elsa?»
»Näin pahaa unta.»
»Ethän sinä vain ole sairas?»
»En.»
Tuntui nyt helpolle, kun mieli oli päässyt irralleen unen kahleista.
Hän nukkui rauhallisesti ja hyvästi loppuyön ja oli aamulla virkeä. Uni
oli unohtunut mielestä, vaan eilisiltainen tapaus tuntui enemmin unelta
kuin todelliselta. Hän päätti, että Aappo on varsin tahtonut häntä
peloitella ja piloillaan niin teki ja puhui. Olihan hän muutenkin niin
leikillinen ja ylimielinen. Elsa katui, että oli niin sanonut Aapolle
erotessaan hänestä, ja häpesi, kun oli pelännyt häntä. Ei hän nyt
kehtaisi Aappoa silmiinkään katsoa.
Mutta illalla työstä kotia tullessaan oli hän kuitenkin arka. Hän kulki
kiireesti, ja jos jonkun miehenpuolen näki jälessä tulevan, lähti hän
juoksemaan. Siitä pelostaan hän ei päässyt muinakaan iltoina. Kotiin
päästyä ja työssään ajatteli hän, että kun Jori tulisi, niin olisi
turvallinen olla, sitten hän ei enää pelkäisi!
Hän ei uskaltanut yksinään lähteä lainakirjastoonkaan illoilla, vaan
kävi aina hakemassa toverikseen erään tytön naapurista, jonka Elsa oli
huomannut mielellään olevan hänen seurassaan ja jonka vanhemmat Elsasta
pitivät ja olivat hyvin ystävällisiä. Mutta kerran ei tytön äiti
laskenutkaan tytärtään. Ynseällä äänellä sanoi hän:
»Ei tarvitse Liinan lähteä!»
Elsa joutui hämilleen, vaan vielä enemmän, kun emäntä sanoi pisteliäästi
mahtaillen:
»Onhan niitä Elsalla _herroja_, jotka mielellään saattelevat. Tottapa ne
kirjastoonkin lähtevät, kun vaivautuvat _maantielle_ asti!»
Elsa katsoi emäntää suurin silmin pitkän aikaa. Hän ei tiennyt mitään,
ei ajatellut, ei kuullut, ei nähnyt mitään. Ja sitten tapasi hän itsensä
Marin luona itkemässä polvillaan Marin edessä ja pää hänen sylissään.
»Rakas, kaunis, hyvä Elsa, elä itke! Elä armas kultani noin itke. Toinnu
toki, pieni sirkkuni!» koetti Mari puhella, vaan rupesi lopuksi itkemään
itsekin.
Mari ei kysynytkään Elsalta mitä hän itki, vaan jäi itse vielä itkemään
Elsan lähtiessä, mikä Elsaa ihmetytti, mutta oli kuitenkin
lohdutukseksi.
»Sinä olet sairas», sanoi äiti Elsalle huolestuneena.
»En ole.»
»Vaan sinä näytät niin kovin heikolta, kyllä sinä olet kipeä.»
»En minä ole, äiti kulta, kipeä mitenkään.»
»Sinä olet sitten rasittanut työllä liiaksi itseäsi. Heitä ainakin
vähemmäksi kotityöt ja kule sen sijaan kävelemässä, ja jos ei aina
kävellä haluta, niin mene johonkin kylään, on sekin virkistykseksi.»
Kävelemässä! Ja kylässä! Voi äiti rukka, jos tietäisit, mitä kylissä
minusta ajatellaan: että minä olen herrain kanssa! Parempi on että et
tiedä!
Vaan tuntui kovaonniselle, ettei voinut kenellekään puhella tuskaansa.
Voi jos olisikin voinut äidille kertoa, kertoa kaikki alusta alkaen.
Vaan miten voisi kertoa kaikki! Ei, ei ollut ketään, jolle hän olisi
voinut kertoa, ei ketään...
Ajatelkoot ihmiset mitä tahansa. Vaan hän ei ole huono ihminen.
Luulkoot, että Jori on herra, vaan hän ei ole herra. Hän sanoo Jorille,
kuinka ilkeitä ihmiset ovat!
Me rakastamme Jorin kanssa vain toisiamme, emmekä muita... Aappokin
valehteli, ettei Jori pidä minusta. Jori rakastaa, rakastaa, rakastaa!
Se oli hänen ainoa lohdutuksensa ja turvansa. Ja sitä hän vakuutti
itselleen myötään.
Rakastaa! kuiskasi Elsa kuulumattomasti, siksi että huulet vähän
liikahtivat, kun hän istui työssään työpaikassaan pimeänä joulukuun
päivänä ja sai kirjelipun.
Se oli Jorilta, sen hän arvasi, hän ei tiennyt päättää sitä mistään,
vaan hän oli siitä varma. Hän luki tyynesti päällekirjoituksen, avasi
kirjeen ja katsoi aivan kuin olisi lukenut, vaan ei kuitenkaan lukenut.
Niinkuin se ei olisi ollut mitään, pisti hän sen taskuunsa ja oli tyynen
näköinen, vaikka hänen oli vaikea istua ja tuntui kuin olisi
pyörryttänyt. Kukaan ei näyttänyt välittäneen hänen kirjeen
saamisestaan. Heidän huomiotaan hän ei ollut tahtonutkaan karttaa. Sillä
hänen oli aina annettu olla rauhassa, niin ettei vähintäkään kiusantekoa
oltu yritettykään hänelle. Siihen ei ollut kukaan löytänyt aihetta eikä
ollut halunnutkaan löytää, sillä Elsa oli rauhallinen ja aina ollut
hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Hän ei ollut loukannut ketään ja sai
olla itsekin loukkaamatta. Hän ei olisi suinkaan sentähden pelännyt
lukea kirjettä toisten vuoksi, vaan hän pelkäsi itsensä tähden.
Hän koetti tyynnyttää itseään. Kun hän meni kotiin puoliselle, ei hän
sielläkään lukenut, ennenkuin vasta työhön lähtiessään.
Tänä iltana siis tavataan!
Hän puheli työpaikassa toveriensa kanssa niinkuin ei mitään olisi
tapahtuva ja teki työtä niin ajatuksella ja tarkoin aivan kuin olisi se
ollut mielessään eikä mitään muuta. Ja kuitenkin hän oli niin levoton,
rauhaton, niin jännityksissään, että hän ei luullut jaksavansa päivää
loppuun elää.
Oli ruvennut tuiskuamaan. Kun Elsa tuli ulos, pölyytteli tuuli lunta ja
ajoi pitkin katuja sakeana savuna, joka lyhtyjen kohdalla kuumotti
valkoisena sumuna. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla kuin joku harva
vastaantulija, joka pyryssä oli pahki tulla.
Elsasta tuntui, että Jori jo on ehkä odottanut kauan. Tahtoi aivan
juoksuun kiskoa, vaan hän hidastutti askeleitaan. Sydän löi kiivaasti ja
polvet notkahtelivat, kun hän näki Jorin. Hymyillen ojensi Elsa kätensä,
jota Jori puristi lujasti,
Sanaa suuhun tulevaa ei ollut kummallakaan, kun he lähtivät astumaan
tuulen pieksäessä lunta heitä vasten. Elsa pisti kätensä Jorin
kainaloon, puristausi lähelle ja veti sitten hiljaa kätensä pois.
»Onko sinulla ollut ikävä?» kysyi Jori.
»On vähän!...»
Siihen heidän puheensa taas katkesi. Vaan Elsasta tuntui hyvälle näin.
Hänestä oli niin turvallista ja lumipyrykin tuntui vain hauskalle.
»No mitä sinä olet sillä aikaa tuuminut?» kysyi Jori, kun he kääntyivät
toiselle kadulle ja tulivat suojan puolelle.
»Minä olen ajatellut että meillä olisi pieni mökki, jossa olisi kaksi
kamaria.»
»Miksi kaksi?»
»Sinulle ja minulle.»
»Vaan minkätähden kaksi? Minä ajattelin, että pyhänä lähtisimme
ajelemaan yhdessä: lähdemmekö kahdessa reessä?»
»Ei tietystikään.»
»No niin no?»
»No mitäs kun reki!»
»No minkä vuoksi kahta kamariakaan?»
»Vaan, rakas Jori, en minä sitä nyt tiedä minkätähden, vaan minä niin
ajattelen, ja anna nyt olla, kaksi kamaria.»
»No olkoon sitten!» myönsi Jori nauraen.
»Se mökki olisi kaukana, hyvin kaukana metsässä, jossa olisi korkeat
puut. Siinä mökin luona olisi leveälehväinen kuusi. Mökin edessä lampi
ja lammen rannoilla suuret tuuheat koivut. Lammessa uisi vesilintuja,
oravalla olisi pesänsä siinä kuusessa ja pienillä linnuilla pesänsä
koivuissa. Arki-iltoina kun olisimme työn heittäneet, niin menisimme
lammelle soutelemaan.»
»Mitä työtä me tekisimme?»
»Sinä hakkaisit kiveä...»
»Minä olisin siis kiviporari, niinkö?» kysyi Jori nauraen.
»Niin -- sinä naurat!»
»No niin. Entäs sitten?»
»En minä viitsi, kun sinä naurat!»
»En minä enää naura. Kerro vain!»
»Meillä olisi vain hyvin hauska siellä kaukana. Eikö niin sinustakin,
Jori? -- Mutta kuule! Oletko sinä Jori? Minä en tahdo osata uskoa sitä
oikein. Minä en pelkää nyt mitään!»
Elsa tarttui Jorin käsivarteen, puristausi lähelle ja tavoittaen hänen
katsettaan sanoi hellällä, luottamuksen äänellä:
»Rakastathan sinä minua? Rakastatko, Jori?»
8
Elsa oli laihtunut ja ollut alakuloinen, jotta äitiä oli ruvennut
huolestuttamaan, että hän ei ole terve. Terve hän oli aina vakuuttanut
olevansa, ja kun oli väliin reipas ja iloinen kuin ennenkin, päätteli
äiti toisia syitä olevan Elsalla alakuloisuuteensa: nuoren sydämen
haaveilut ja kaipaus. Äiti oli nyt varma, että sittenkin on Elsa
mieltynyt Tuiraan.
Tuiran mentyä oli Elsa vähitellen muuttunut toisenlaiseksi, oli hän
huomannut. Ja kun Tuiralta kirje tuli, niin punastui hän sitä lukiessaan
sekä oli arka katseissaan, vaan samalla loisti silmissä riemastus.
Hilpeä, iloinen ja vilkas oli hän sitten ja sitä seurasi luonnollisesti
sitä suurempi ikävä ja kaipaus. Senpä vuoksi hän riemastui aina, kun
tuli puhe tulevasta kesästä, jolloin Tuira oli luullut palaavansa
matkaltaan.
Viion leski oli onnellinen näissä mietteissään, joita hän oli kuin salaa
itseltään mielessään seikkaillut, vaan Elsan kuihtuessa omistanut ne
rohkeasti ja ujostelematta. Ja selvempänä, todellisempana näkyi nyt se
onnellisuus, joka tähän asti oli kangastellut hänen hämärän toiveensa
takaa, ja jota alussa oli epäillyt.
Kiihkeänä odotti hän tulevaa kesää, sitä kiihkeämpänä aina, kun Elsa
alakuloisena oli ja näytti riutuvalta. Häntä halutti usein ruveta
Elsalle puhumaankin Tuirasta, vaan ujostutti ja peloittikin, kun ei
mitään varmaa tiennyt.
Vaan Elsa virkistyi ennen kesää, jo ennen kinoksien kasvamista ja kun
päivä oli vielä yhä pimenemässä. Punaveret poskilla hohti ja hilpeä,
iloinen, vilkas ja puhelias oli hän kuin visertävä lintu keväällä. Työ
sujui taas, se ei näyttänyt rasittavan, ja valmista jälkeä syntyi
enemmän kuin ennen.
Siunattu asia! Äiti ei ollut ymmärtänyt niin huolehtiakaan kuin nyt
olisi nähnyt syytä olevan, jos Elsan terveys olisi näyttänyt murtuvalta.
Hän itse oli tullut työhön vähemmän kykeneväksi. Ei jaksanut enää istua
kankaan ääressä niin pitkään. Olipa päiviä että kudotuksi sai tuskin
kolmatta osaa tavallisesta määrästä. Mihin olisi jouduttu, jos sen
varaan olisi jääty, varsinkin kun työpalkkakin oli jonkun verran
pienempi kuin ennen. Varsin laihaa ja ahdasta eläminen olisi ollut,
tuskin mahdollistakaan.
Heidän toimeentulonsa oli nyt parempi kuin moniin aikoihin. Ei koskaan
minkään puutetta. Koti oli somistunut ja sievistynyt. Uutta ilmestyi
ehtimiseen, joko valmistui se Elsan omista käsistä tahi tuli säästöillä,
joita hän teki pitkät aikaa edeltäpäin itsekutakin sellaista varten,
niin että hänellä oli useampia säästöjä yhdellä kertaa.