mutta Jori puheli niin kauniisti ja somasti, että kaikki oli paljoa
kauniimpaa ja selvempää.
Revontulen kielekkeitä pistihe keskitaivaalle, ja Jori esitti että
lähtisivät katsomaan niitä jokitörmältä kelkkamäen luota, josta näkee
esteettömästi koko pohjoisen taivaan. Siellä tuskin oli nyt laskijoita,
arveli Jori.
Eikä siellä ollutkaan muita kuin pieniä poikasia. Revontulet eivät
olleet vielä oikein kiihdyksissään, ja he pysähtyivät katsomaan poikain
mellakkaa mäessä.
»Te olette haluton laskemaan mäkeä, muuten olisimme ottaneet jonkun
mäen odotellessamme revontulien loistoa. Muuten en minäkään ole enää
juuri mikään innokas mäenlaskija», sanoi Jori.
Vaan Elsaa halutti kiihkeästi. Ja hän hyvin avonaisesti sanoi:
»En minä ole sanonut, että olen haluton!»
Jori lainasi pojilta kelkan ja he lähtivät mäkeen. Kelkka oli huono,
pieni ja pahasesti laudotettu sekä juoksi vain puolirataan. Mutta
Elsasta oli hauska, hauskempi kuin viime kerralla.
He laskivat nyt niin, että Jori istui eteen ja ohjasi, Elsa oli
polvillaan takana ja tuki itseään käsin Jorin olkapäihin. Takaisin
tullessa vetivät he toisiaan vuorotellen, nauroivat ja ilveilivät.
Jori tuntui nyt aivan tutulle. Mutta omituiselle tuntui aina laskea
kätensä Jorin olkapäille ja olla niin lähellä häntä.
Jonkun aikaa laskettuaan kysäsi kumpikin yhtä aikaa ja samoin sanoin:
»Vieläkö lasketaan?»
He purskahtivat nauramaan, kun niin yhtä aikaa ja samaa sanoivat, ja
Elsa yritti sanomaan, että päästään samalle puurolle, vaan Jori ehti
sanomaan:
»Päästään samoihin häihin!»
He eivät enää laskeneet, se tuntui olevan kuin yhteinen suostumus. Ja he
lähtivät vielä kävelemään aivan kuin olisi sekin ollut yhteinen tuuma.
Sitä oli Elsa juuri halunnutkin saadakseen kuulla Jorin vielä puhelevan,
niinkuin äsken, vakavaa ja kaunista.
Seuraavan päivän iltana, kun hän työstään lähti, ei hän muistanut oliko
hän käynyt kotona puolisellakaan. Ja töitään kootessaan katseli hän
niitä kuin ihmetellen, että oliko hän ne tehnyt. Koko päivä kaikkineen
oli mennyt tietämättä ohitse.
Hän oli elänyt eilistä iltaa, muistellut sitä tarkkaan pienimpiä
yksityiskohtia myöten. Uudelleen ja uudelleen oli hän kertonut itselleen
Jorin puheita ja miettinyt yksityisiä lauseita ja sanoja. Häntä halutti
tavata Joria tänäkin iltana. Nyt hän uskaltaisi katsoa Joria
ujostelematta ja näkisi tarkemmin hänen kasvonsa. Hän ei niitä muistanut
oikein, muuta kuin että posket ja korvanseutu ja niska oli kaunis.
Silmiä ja suuta hän ei muistanut ollenkaan.
Kun hän oli lähdössä, tuli Mari hakemaan häntä ja he lähtivät yhdessä
kävelemään, jolloin Mari kertoi, miten äärettömän hauska heillä oli
Aapon kanssa ollut.
»Voi, voi Elsa, kun et tullut!»
He olivat ajelleet puoli peninkulmaa maalle päin, selitti Mari,
edemmäksi sitä taloa, jossa viime kesänä poikain kanssa olivat
huvimatkalla olleet. Aappo oli sanonut, että keväällä jonakin
sunnuntaina menevät maalle vielä edemmäksi johonkin taloon viilin
syöntiin.
Kääntyessään muutamalle valtakadulle, joka oli tavallinen kävelypaikka,
näkivät he Jorin ja Aapon tulevan toista puolta katua, vielä niin
kaukana, etteivät erottaneet kasvoja, vaan Mari tunsi Aapon lakista ja
Elsa Jorin ruumiin muodosta. Mari tahtoi, että he poikkeaisivat samalle
puolen katua, mutta Elsa kääntyi takaisin ja poikkesi toiselle kadulle,
Hän kuuli Marin sanovan:
»Sinä olet, Elsa, hupsu!»
Elsa pelkäsi, että Mari, Aappo ja Jori lähtevät hänen jälkeensä, jonka
vuoksi hän kierrellen kadulta toiselle kiiruhti kotia, juosten milloin
ei sattunut ihmisiä olemaan näkyvissä. Kotiportilla pysähtyi hän
hengästyksissään katsomaan jälelleen. Kun kuului askeleita muutamalta
kadulta, rupesi sydän lyömään kiivaasti ja hän oli hyvillään. Mutta
askeleet kuoleutuivat kuuluvista eikä tällä kadulla pitkään aikaan
näkynyt muuta kuin kissa, joka tuli muutamasta aidan raosta ja astua
tassutteli poikki kadun mauruten surkeasti.
Mitä varten hänen tarvitsi lähteä pakoon! Siitä oli Elsa pahoillaan koko
illan ja tyytymätön oloonsa. Ikävä ja rauhaton olo oli koko seuraavan
päivääkin, vaikka hän ajatteli, että illalla lainakirjastoon mennessä
kohtaa ehkä Jorin ja Jori tulee hänen kanssaan kävelemään taas. Niin ei
käynyt kuitenkaan, eikä hän tavannut Mariakaan lainakirjastossa. Varmaan
oli Mari Aapon ja Jorin kanssa taas ja hänestä ei välitetä mitään,
päätti Elsa. Teki melkein mieli itkeä. Ja hän oli vihassa Marille ja
päätti olla hänelle ylpeä ja ylpeä muillekin. Seuraavana päivänä hänen
vihansa kuitenkin oli jo lauhtunut ja illalla toivoi hän kohtaavansa
Jorin. Mutta kun ei nähnyt häntä, meni hän Maria tapaamaan kotoa,
kuullakseen jotakin. Vaan turhaan. Mari ei ollut kotona. Varmaan oli
Jorin kanssa!
Elsan viha virisi uudelleen ja hän päätti nyt olla välittämättä
kenestäkään. Suoraa päätä ja kiireesti tuli hän illoilla kotia, ja
lainakirjastoon kun tuli taas meno, niin meni hän sitten vasta, kun
luuli Marin jo käyneen siellä.
Kului viikkoja. Hän oli palautunut rauhaansa. Kiihtyneet ajatukset
olivat höllenneet, mieli tyyntynyt. Hän kiintyi taas lukemaan hartaasti
ja alkoi uinailla epämääräisissä haaveiluissaan, jotka synnyttivät
kaihoa. Ajatuksissa asui taas ikuinen kesä synkkine metsineen, jossa hän
oli ja jonne tuli joku, joka rakastui häneen. Ja tuo joku oli nyt vähän
selvempi, se oli kuin Tuira...
Eräänä aamuna tuli hänen luoksensa Mari työpaikkaansa mennessään. Hän
oli hyvin iloissaan, rauhaton ja hätäilevä ja toimitti Elsaa lähtemään
heti ulos. Hänellä oli muuan asia! Hyvin hauska! Hän tarttui Elsaa
käsipuoleen ja sanoi kuiskuttaen:
»Aappo rakastaa minua!»
»Onko hänkin kirjoittanut?»
»Eei, hän on sen itse sanonut.»
»Itse sanonut?»
»Niin, ja hän suuteli minua.»
Kun Elsa katsoi pitkään Maria, niin vakuutti tämä vielä kaiken ihan
todeksi ja kertoi tarkoin, missä he olivat olleet ja miten se kävi.
Elsa oli hämmästyksissään, ettei osannut aluksi mitään sanoa. Ei hän
koskaan olisi voinut uskoa tällaista tapahtuvaksi muille kuin
sellaisille, joista romaaneissa puhutaan, ja ne olivat erinomaisempia
ihmisiä. Aivan mahdottomalta tuntui Marin puhe.
»Ja suuteli?» ihmetteli Elsa.
»Kaikki sulhasethan suutelevat morsiamiaan, niinhän on kirjoissakin ja
niin sanoi Aappokin», selitti Mari.
»Sinä olet morsian?»
»Niin, me olemme kihloissa Aapon kanssa, vaan niin, ettei kukaan vielä
tiedä.»
»Mutta, entäs Risto?»
»Enhän minä rakasta Ristoa.»
»Olethan sanonut ennen, että sinä rakastat?»
»En minä ole _rakastanut_. Minä en ole tiennyt mitä on rakastaa. Minä
olen vain pitänyt Ristosta, vaan en rakastanut. Erittäin on rakastaa ja
erittäin pitää, se on aivan toista. Jos tietäisit mitä on rakastaa!»
Elsa katsoi Maria jälkeensä, kun he erosivat. Mari näytti niin
ihailtavalta. Onnellisuus aivan kuin säteili hänen liikkeistään ja
vaatteittensakin poimuista.
Jos hänkin olisi ollut niin onnellinen, oikein rakastettu ja saisi
oikein rakastaa!...
Elsa ei ollut Joria tavannut sen jälkeen, kun he tulivat »sinuiksi».
Jori oli aikonut mennä maalle käymään, jossa sanoi viipyvänsä viikon ja
Elsallakin oli kiireellisiä kotitöitä, joita piti tehdä illat kaiket,
ettei olisi muuhun joutanutkaan. Niitä oli hänellä vieläkin, vaan hän
jätti ne lepäämään täksi iltaa. Tänä päivänä oli Jori sanonut tulevansa.
Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja sanoi äidille menevänsä kävelemään
silloille, katsomaan jäitten lähtöä joessa. Äiti vastasi kehoitellen ja
sanoen tuumineensakin, että liiemmaksi Elsa rasittaa itseään.
Silloilla oli ääretön ihmispaljous keväisen illan kauneutta ja
raittiutta henkimässä. Edestakaisin kulkivat ihmisjoukot joutilaan
näköisinä aivan kuin olisivat kaikki jättäneet aikansa kotia lepäämään.
Muutamalla sillalla tuli Elsaa vastaan Aappo Montinin Huldan ja
muutamien muitten herrastyttöjen kanssa, joista Elsa useimmat tunsi. He
tulivat ihan hänen ohitsensa, vaan ei kukaan heistä, ei Aappokaan, ollut
katsovinaankaan. Kun Elsa jonkun matkaa sivu päästyään kääntyi katsomaan
heitä, katsoivat hekin häntä. Elsaa rupesi peloittamaan ja hävettämään,
että puvussaan on jotakin hassua, ja se rupesi niin vaivaamaan, että
piti kääntyä kotia. Samat tytöt ja Aappo tulivat taas vastaan ja
katsoivat häneen nyt pitkään, ja hän punastui niin, että posket kuumana
karehti.
Hän ei aikonut enää mennä silloille, vaan kotia tultuaan ja pukunsa
tarkastettuaan alkoi uudelleen haluttaa nähdäkseen Joria pikimmittäin.
Oli myöhänen, kun hän sitten palasi. Jäät olivat ruvenneet myöhemmällä
liikkumaan, jonka vuoksi hänkin oli jäänyt sinne katsomaan. Vaan ei
hänestä ollut hauskalta tuntunut, vaikka muut olivat huvitettuja.
Kotiportille tultuaan näki hän Aapon ja Marin, jotka olivat menossa
maantielle päin. Mari kulki hyvin likellä Aappoa, että ihan koskettivat
toisiinsa, ja he näyttivät puhelevan hyvin tuttavallisesti. Elsan kävi
kateeksi Mari, joka oli niin onnellinen ja jolla oli niin hauska.
Hän ei mene huomenillalla silloille, vaikka Jori olisikin siellä. Mitä
Jori ei tullut tänä iltana, vaikka tänä päivänä hän oli aikonut tulla
maalta!
Vaan sittenkin häntä halutti niin, että rauhatonna istui työpaikassaan
jo aamusta alkaen ja odotti maltittomana iltaa. Puolisten aikana tuli
sitten Mari hänen luokseen ja sanoi Aapon kertoneen, että Montinin
Hulda oli eilen sanonut Elsaa kauniiksi ja muutkin tytöt olivat
ihastuneet häneen. Mari esitti, että lähtisivät yhdessä tänä iltana
kävelemään silloille.
Kosket olivat puhtaat jäistä, jotka nyt korkeissa röykkiöissä
ryhmöttivät jokisuun edustalla. Ja paljon oli ihmisiä katselemassa
kahleistaan vapautuneita kuohuja, jotka kohisten vyöryivät siltojen
alitse.
Joria ei näkynyt nytkään. Ja Elsa lähti kotia kesken kaiken.
Varmaan oli joku onnettomuus Jorille tapahtunut. Rosvot tappaneet, tahi
on hän hukkunut johonkin... Miten voi Hulda niin iloinen olla! Vaan hän
ei ehkä tiennyt...
Elsa kuivasi silmänsä, ennenkuin tuli sisään, mutta työhön ruvettuaan
kostuivat ne uudelleen.
Hän ei uskaltanut seuraavana iltana lähteä kävelemään, kun peloitti että
ei tapaa kuitenkaan Joria. Kun ei mennyt, niin voi hän ajatella, että
Jori on silloilla, ja se tuntui helpottavalle ja hauskalle. Mutta kun
hän kotia päin astui, syöksyi äkkiä hänen ohitsensa vähän matkaa Jorin
koira, Kastor. Se pyörähti takaisin ja rupesi hyväillen kiemurtelemaan
Elsan edessä. Elsa vavahti, sydän rupesi lyömään kiivaasti ja rintaa
ahdisti omituinen tunne: hätä ja mielihyvä. Hän kääntyi katsahtamaan
taakseen ja sieltä Jori tulikin.
»Kauanhan te viivyittekin. Minä luulin, että te...»
»Te?» keskeytti Jori Elsan puheen.
»Sinä», sanoi Elsa ja punastui.
»No mitä sinä minusta luulit?»
Elsa oli vähän aikaa vaiti, katsoi sitten Joria nauraen silmiin ja
sanoi:
»Minä luulin vain sinua teiksi.»
Puhe katkesi molemmilta vähäksi aikaa siihen, eikä se tahtonut viritä
oikein sittenkään. Jori oli hyvin vakava ja harvasanainen ja Elsaa
kangerti sinutteleminen, jota koetti kiertääkin, vaan se tuntui vielä
kankeammalta. He kulkivat sitä katua suoraan aikeetta ja määrättä. Vaan
kun tulivat maantien suuhun, johon katu päättyi, esitti Elsa, että
lähtisivät hautuumaalle, joka oli heti kaupungin laidassa ja maantien
vieressä.
»Siellä on jo siivottu ja laitettu, ja on jo kaunista», selitti Elsa.
Joria ei haluttanut. Hän sanoi jotakin, että ehtiihän siellä vielä olla.
»Oletko sinä sairas?» kysyi Elsa säikähtäen.
»Een», vastasi Jori nauraen. »Mutta mennään ennemmin maantielle
kävelemään.»
»Kuule! Mennään Karjansiltaan!»
Sinne kävellessä kertoi Elsa leikeistään ennen lapsena täällä. Hän
näytteli paikkoja, kertoi ja nauroi heidän »lapsellisuuksiaan».
»Ja sinähän Jori ajoit usein meitä tyttöjä!»
»En minä muista.»
»Joo, ja me pelkäsimme sinua.»
»Etkö sinä enää pelkää?»
»En. Mitä minä nyt pelkäisin?»
Sitten Elsa kertoi siitä, kun he leikkivät kuninkaanpojan morsianta.
Ojanniemen Mari oli morsian, ja sitten tulivat Jorin pappa ja mamma ja
Jori ja paljon muita.
Jori ei muistanut.
»Vähän sinä muistat!» ja Elsa kertoi yhä uusia ja uusia asioita, joissa
Jori oli yhdessä. Hän kertoi senkin, kun he Marin kanssa löysivät
kadulta kahden markan rahan. Sitäkään ei Jori muistanut, vaan hän nauroi
kertomukselle, varsinkin sille, kun Elsa oli jäänyt rahaa vahtimaan ja
Mari juossut kotoa kysymään, saako sen ottaa.
»Rehellisiä lapsia, se täytyy sanoa», virkkoi Jori.
»Me Marin kanssa pidimme sitten sinusta, kun sinä sen rahan annoit
meille, vaikka toiset pojat tahtoivat ottaa sen.»
»Vai piditte minusta!»
»Voi, voi niitä hassutuksia kaikkia!» ehätti Elsa kertomaan. »Kun niin
toimessa oltiin enkeleitä, oikein lentäviä enkeleitä», ja hän nauroi
sitten ihan katketakseen, niin että Jorikin nauroi, vaikka ei
ymmärtänyt, mikä siinä niin naurettavaa oli.
»Uskallettiinkin sitä kaikkea, vaikka pojat ahdistelivat useinkin. Oli
se aikaa se piennä olo!»
»En minä muista sinua niin pienenä», sanoi Jori. »Ensi kerran muistan
nähneeni sinut, kun olimme Vimparin Aapon kanssa katsomassa Unkarin
mustalaisia. Te olitte Ojanniemen Marin kanssa ja Aappo sanoi minulle
nimenne.»
Elsa katsoi utelevasti Joria silmiin.
»Muistatkos sinä sitä?» kysyi Jori.
»Muistan, veikkonen!» ja Elsa purskahti nauramaan.
»Mitä sinä naurat?» kysyi Jori ja punastui.
»Ilman aikojaan.»
Jori tuli uteliaaksi.
»Olinko minä jollain tavoin tyhmä?»
»Eei sinne päinkään, omaa hupsuuttani vain nauran!» selitti Elsa ja
rupesi muusta puhelemaan nousten kiveltä, johon oli istahtanut. Ja he
lähtivät kävelemään takaisin.
Jori uteli vieläkin, mitä se oli, jolle Elsa oli nauranut, ja erotessaan
sanoi, että hänen pitää se vielä saada tietää.
Elsa jäi pahoilleen siitä. Eikä hän ymmärtänyt nyt itsekään, mitä siinä
oli oikeastaan naurettavaa, että hänellä oli silloin lyhyet hameet,
jotta lahkeet näkyivät. Harmitti itseäänkin joutavuutensa.
Jorilla olikin sama kysymys lauantaina, kun iltasella tapasivat toisensa
ja lähtivät Montinin kaukavainiolle, johon Jorilla oli jotain asiaakin.
»Mitä se oli, Elsa?»
»Jori, kuule, elä kysele sitä! Se on kerrassaan mitätöntä ja sellaista,
että minä en viitsi sanoa. Miksi sinä et usko minua?» sanoi Elsa hyvin
pyytävästi, kumartuen maahan ottamaan kiven ja viskasi sen aidan yli
muutamalle kedolle, jonne Kastor syöksyi sitä etsimään. Näin sai hän
kartetuksi, ettei tarvinnut katsoa Joria silmiin.
»Uskon minä, uskon!» sanoi Jori vakavasti. Heidän katseensa kohtasivat
toisensa ja molemmat punastuivat...
Satumaiselle tuntui Elsasta kaikki aamulla, kun hän heräsi. Oli niin
valoisaa, kirkasta, kaikki aivan kuin säteili. Mutta hän ei päässyt
oikein selvään käsitykseen mistään. Hän tunsi omituista huumausta.
Pukeutumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä vähän väliä jäi hän
mietteisiinsä, katse hervakkana, joista havahtui sitten äkkiä ja
punastui. Lattiaa lakaistessaan jäi hän seisomaan keskilattialle luuta
kädessä ja kuin seinän takaa kuuli hän äidin äänen:
»Mutta Elsa! Mitä sinä tollotat!»
Heillä oli aikomus ollut äidin kanssa mennä kirkkoon tänään, vaan kaikki
meni niin myöhäiseen, etteivät he ehtineet puolipäivän
jumalanpalvelukseen, jonne yhdeksältä mentiin.
Kun Elsa hommautui äidin pyynnöstä lukemaan päivän evankeliumia, tuotiin
kirje. Siitä selitti tuoja, että se on kauan ollut jo postikonttorissa,
vaan ei ole osattu tuoda, kun ei ole tietty asuntoa.
Tämä oli harvinainen tapahtuma, sillä Viion kuoltua ei ollut kirjeitä
tullut sitten sen enempää kuin se Tuiran kirje, jossa Viion kuoleman
ilmoitus oli. Viion leski oli utelias sen vuoksi, eikä hän voinut
ajatella, mistä kirje oli. Tuiralta oli hän vähän odotellut viime
syksynä, vaan kun ei kuulunut silloin, jätti hän odotuksen. Elsa ei
osannut asiaa ottaa miksikään, jota äiti itsekseen ihmetteli.
Viion leski oli paljaana korvana, kun Elsa luki kirjekuoresta:
»Merimiehen leski Elsa Viio.»
Itse kirje oli:
»Arvoisat tuttavat.
Ikävä syntymäseudulleni pakottaa minut kirjoittamaan kirjeen teille,
tutuimmilleni siellä. Minusta nimittäin tuntuu, kuin pääsisin tämän
kirjeen mukana ajatuksissani helpommin sinne ja lähempään yhteyteen
kotopaikkani kanssa. Kun minut ikävä ja uteliaisuus ajoi viimeisen
pitkän merillä oloni jälkeen käymään kotimaassa, niin luulin että tulen
tyydytetyksi, kun pistäydyn siellä ja voin sitten jatkaa merillä oloani
taas, sillä muuta en ajatellut itselläni olevan tehtävää tässä
maailmassa. Mutta kävikin niin, että mieli tekee sinne nyt kiihkeämmin.
Tyyni rauhallisuus, joka siellä kotoisilla rannoilla vallitsee, vetää
minua vastustamattomasti sinne ja mieli kuvailee siellä onneni olevan.
Minä muistan niin selvästi ne rakkaat rannat, selänteet saarineen,
kuohuvat kosket uljaine siltoineen, jotka kaikki onnellisuus verhoo.
Minä kuulen aallon ystävällisen pilpatuksen päivän kultaamilla rannoilla
ja lintujen iloiset viserrykset tutuissa metsissä. Te olette onnellisia!
Kaipaustani lievitän sillä, että tulevaan seuraavaan kesään päästyä
minulle varmaan, jos elän, koittaa onnen päivä, jolloin näen kaiken sen,
jota nyt kaipaan.
Elkää pahastuko.
Toivotan hyvää terveyttä!
Tuttavanne
Erkki Tuira.
Olen jo monta kertaa yrittänyt kirjoittamaan, vaan ei siitä ole sen
veroista tullut, että olisi viitsinyt lähettää. Tuskin tulee lähetetyksi
tämäkään.»
Elsa laski kirjeen helmaansa ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta.
Kadulla seisoi muuan pieni poikanen, Elsan lemmikki, ja tervehti Elsaa.
Hän kiipesi korkeille puujaloille ja lähti niillä astua tarpomaan ohi
nauraen Elsalle. Elsa ei nähnyt muuta kuin että siellä jotakin liikkui
eikä enää liikkunut.
Hän punastui äkkiä ja katsoi äitiinsä ja uudelleen punastui ja peittäysi
kirjeen taakse, jota oli lukevinaan uudelleen. Jonkun ajan kuluttua vei
hän kirjeen piirongin päälle ja silmäsi samassa kuvastimeen.
Hän tyyntyi, kun ei mitään nähnyt, jota oli luullut näkyvän, kun huulia
poltteli. Mutta sittenkin hän taas luuli, että kyllä äiti näkee, ja sen
vuoksi kiiruhti hän ulos ja meni kävelemään.
Täällä voi hän koota ajatuksiaan ja eilisiltainen tapaus selveni
mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät
kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten
kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat.
Jori otti kädestä kiinni... »Elsa! Minä rakastan sinua!»... Jori suuteli
ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten...
Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti
taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli.
Käveltyään hetkisen hän rauhoittui ja tunsi ääretöntä onnea. Maailma oli
kirkas. Kaikki oli niin äärettömän kaunista ja paistoi kuin onnen
hohteessa. Rohkeana ja iloisena palasi hän kotia, missä kaikki näytti
nyt niin iloiselle ja kirkkaalle. Joka esine erikseen tiesi hänen
onnensa ja iloitsi hänelle. Isän valokuva seinällä hymyili, ja
skailettikello naksutti riemuisasti.
Jos äitikin tietäisi!
Vaan miten hän viitsisi sanoa. Ei hän viitsisi sanoa kenellekään. Vaan
häntä olisi haluttanut sanoa kuitenkin kaikille. Mutta sekin tuntui
mukavalle ja hauskalle, että ei tiedä kukaan muu kuin Jori ja hän. Ja
niinhän he olivat päättäneet, että eivät sano kenellekään!
7
Ei unta, ei päivän töitä,
Ei päiviä, ei öitä,
Ei mulla muutakaan:
Kun poissa on armas kulta,
Niin poissa on kaikki multa
Ja tyhjää...
Elsa rutisti paperin, jolle hän kirjoitteli, ja tuppasi sen taskuunsa.
Köyhiä olivat sanat, aivan mitättömiä! Ikävänsä oli sydäntä ahdistava
tuska, jota ei voinut lausua eikä ajatella, vain tuntea. Ja hän luuli,
ettei hän kauan sellaista kestä. Ensimäinen päivä oli pitkä kuin vuosi
ja tämä viikko oli kuin iankaikkisuus. Aivan mahdotonta oli jaksaa
kuukausia, jotka Jori oli viipyvä. Hän rukoilee hartaasti Jumalaa, että
Jori tulisi pikemmin takaisin.
Tämä sunnuntai oli ensimäinen Jorin mentyä, ja oli aivan kuin pimeä
arkipäivä, jolloin mieluinen työ on kesken loppunut eikä tiedä mitä
tehdä. Sunnuntait olivat aina olleet niin äärettömän hupaisia. Joko
aamupuolet tahi iltapäivät olivat he yhdessä. Kun eivät olleet
purjehtimassa, niin olivat kävelyretkillä kaupungin ympäristössä, jotka
Jori tarkoin tunsi ja tiesi kauniita ja somia paikkoja, joita Elsa ei
ollut voinut aavistaakaan oleviksi. Milloin tapautuivat pienelle,
kauniille lammelle, milloin lorisevalle purolle, milloin jollekin
suurelle yksinäiselle kivelle, joka oli kuin jättiläisrakennus sakeassa
metsässä, tahi kauniille aukealle. Väliin kulkivat he peninkulmia
metsissä kierrellen, tavaten milloin mitäkin uutta ja ihmeteltävää.
Mitä hän nyt tekisi tänään, miten saisi kulumaan ajan? Oli ollut puhetta
äidin kanssa lähteä kirkkoon, missä saarnasi ylioppilas Vimpari, jota
kuulemaan tulvanaan virtasi kansaa Vaaraltakin. Vaan Elsaa ei haluttanut
nyt, hänestä tuntui, ettei hän voi lähteä. Halusi saada itkeä ja sitä
varten päästä johonkin yksikseen. Esteeksi äidilleen selitti hän
päänkivistyksen, jonka vuoksi mieluummin halusi mennä kävelemään.
Hän meni maantielle, jota astui kiivaasti, aivan kuin olisi johonkin
kiire ollut, ja poikkesi Karjansillan tielle. Itku oli kurkussa, vaan se
oli kuin salpauksissa, että ei omin ehtoinsa lähtenyt. Ja se tuntui
pahalle ja tuskalliselle.
Voi sitä Joria, kun meni! Mitä hänen tarvitsi ruveta »käytännölliselle
alalle». Olisi ruvennut ylioppilaaksi ja papiksi niinkuin Aappokin. Tahi
ei olisi ruvennut miksikään. Olisi ruvennut kivenhakkaajaksi!...
Hän tuli Montinin kaukavainiolle, koivikkokunnaalle. Täällä sunnuntai
tuntui pyhälle ja juhlalliselle. Täällä voi hän Joria ajatella rauhassa
ja muisti hänet selvemmin.
Tuosta oli Jori kulkenut, tuossa istunut, tuohon kaivertanut heidän
nimensä koivuun. Täällä oli mieluista ja armasta. Kaikki tunsivat täällä
Jorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja
äänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa.
Ainoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta.
Marjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa,
tuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia
yksinäisyyttään, ikäväänsä. Elsa itki omasta ja heidän puolestaan...
Mutta itkettyään riemuitsivat he Jorin tuloa, kertoilivat toisilleen
sitä onnea ja ajan armautta! Kumpu oli kauniimpi, kivet kirkkaammat,
koivut kuiskailivat toivoa, kedot hymyilivät ja metsä niiden takana
auerti iloa, aurinko paistoi helakammin ja valkoiset pilvet hohtivat
onnen suloa. Elsa itse oli huumauksissa odotellessaan, että Jori tuli ja
sulki hänet syliinsä...
Kotonakin oli kirkkaampaa ja kaikki esineet taas aivan kuin hymyilivät.
Kirkkaimmin säteili valkoinen kivi, jonka muutamalla purjehdusmatkalla
Jori oli löytänyt ja Elsa sen ottanut ja piti koristusten joukossa
piirongin päällä. Sen kanssa hän ajatuksissaan puheli, se ymmärsi
paremmin kuin muut. Se kertoi hänelle kaipausta herättäviä muistoja ja
elähytti sitten kirkkaalla toivolla.
Oli hauska sitten viikollakin illoin tulla kotia, kiihdyttää itseään
kaipauksen tunteella ja hurmata mieltään Jorin tulolla. Eihän hän olisi
ymmärtänytkään, miten äärettömän onnellinen hän oli ja miten oli
suloista elämä, jos ei Jori olisi ollut poissa.