edessä pieni, saarinen selänne ja sen takana satama, josta laivain
mastot ylimäisine raakoineen näkyivät matalametsäisen pitkän
saarenniemekkeen takaa, ja sivumpana meren ulappa muutamine harvoine
saarineen. Hän seisoi kuin vanhain ystäväin parissa, jotka hän tunsi
kaikki ja joitten seurasta iloitsi.
Hän ne tunsi, vaan ne eivät häntä, ne olivat kuin unohtaneet, hylänneet
ja vieraantuneet hänestä.
Silloin kun hän ensi kerran merille lähti, loiski rantasillan ja alusten
kupeissa valkopää aallot. Tuolla kaukana roiskivat ne luotoja vasten
rynnäten korkealle ilmaan vaahtoisina, ja taivaan rannalla vyöryi aivan
kuin olisi siellä vuoria vieritetty. Syvä-ääninen jymy kantausi ulapalta
ja siihen sekaantui loiske, sohina, jyske, pauhu ja tuulen tohina. Ja
hän maltittomana odotti päästäkseen laivaan, joka oli pullistunein
purjein laskeva ulapalle, häipyvä pieneksi valkopilkuksi ja katoava
vyöryvän meren taakse. Hän iloitsi päästessään keinumaan laineille,
kulkemaan merien takaisiin maihin. Kauas, niin kauas hän halusi, missä
ei kukaan ollut vielä käynyt. Ja sieltä oli hän palaava uljaana
merimiehenä, jota kaikki olivat kunnioituksella vastaan ottavat, ja
nämä seudut hymyilivät jo hänelle, riemuitsivat hänen uljuuttaan.
Nyt näyttivät kaikki olevan hellissä suhteissa toisiinsa ja siitä
iloitsevan tässä kirkkaassa, tyynessä, mieluisessa rauhassa, suloisessa
hiljaisuudessa, tässä hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja
rantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat
saaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan,
missä ne sulivat toistensa syleilyyn. Hän vain oli kuin yksin jätetty...
Tämä paalu, jota vasten hän seisoi tässä rannalla, kiven murut, pienet
hiekkajyväsetkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin hän. Ne jäivät
tänne, mihin jäi kaikki ilo, koko onnellisuus, josta hän lähti
osattomampana kuin tuo höyrylaiva ulapan äärellä...
Selännettä lentää leyhytteli loue, lähestyi rantaa, kääntyi takaisin
jokisuulle tapaillen vähäväliä veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset
siivet välkkyen auringon säteissä. Venevalkamasta lähti soutelemaan
kalastelija, viskasi uistimen jälkeensä, pani vettä vingahtelevaan
hankaseen ja souteli sievosesti pientä venettään, kadoten vähän ajan
perästä muutaman saaren taa, josta vielä kuului hiljainen airon kalke.
Varpuset pyörähtelivät pesistään rakennusten katoille ja alkoivat
äänekkään siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella
istumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, missä kävellä kekkasivat
sinne tänne etsiessään eineensä aluksi jotakin. Tuulenhenki leyhähteli
ilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien
häntää ja ulapalla rikkoi siellä täällä tyynen merenpinnan kareella,
joka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhkäisten ja ulappa
paistoi sinertävänä. Täällä lähempänä ja suojarannoilla oli vielä
kirkkaita tyynen kielekkeitä, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella
aallot omituisella viehättävällä äänellä, joka oli kuin puheen sorinaa.
Tornin kello löi ja sen kumakkaa ääntä hyväili palovartijan rautakolmion
hilpeä helinä. Satamasta päin tuli muuan pieni höyryvene, jonka tohiseva
puksutus kuului kovaäänisenä alle tuulen. Äänestä jo tunsi, että se on
se vanha »Kaima», hinaaja, joka raskaassa työssään puhkuilee: »koko
kesän, koko kesän, koko kesän».
Kaupungiltakin alkoi kuulua kärryjen kolinaa ja höyryvenerantaan
pyörähti pienet käsikärryt toiset toisensa perästä ja ajaa jyryytti joku
hevosmieskin. Kaikilla oli sama kuorma: merimiesarkku ja makuukset.
Käsikärryjä työnsivät naiset, miehet tulivat vähän myöhemmin, kun olivat
käyneet matkansa muassa vielä jäähyväisillä.
Iloista ja äänekästä puhetta pitäen, sukkeluuksia laskien ja nauraen
toimitettiin tavarat laivapaattiin, mikä kookkaana kojotti
venevalkamassa soutoveneitten ja purjepaattien rinnalla. Reipasta mieltä
ylläpidettiin koko aika lähtöä odottaessa. Naisten muodoilla pyrki
vakavuus pilveilemään ja silmissä asumaan kosteus ja nauraessakin
norahti silloin tällöin kyynel. Eivät tahtoneet saada pysymään itsestään
ulompana ajatusta, että edessä oli vuosikausien ero ja Jumala tiesi
tavataankokaan enää kuuna kulloinkana.
Eläköön! raikui naisten huuto rannalta, kun laivapaatti tavaroineen
miehineen läksi puksuttavan höyryveneen perässä kiihtyvää vauhtia
ulkonemaan rannasta. Miehet huiskuttivat lakkejaan ja jäivät sitten
äänettöminä katselemaan jälelleen, missä rakennukset, rannat ja rannalla
olijat, kaikki supistuivat kokoon ja aivan kuin sulivat yhteen...
Vastatuuleen kuului sieltä vielä jonkun kerran huudon huminaa ja
muutamat paatissa olijat virittivät hiljaisen kaihomielisen
merimieslaulun, jota toiset kuuntelivat ääneti.
Höyryvene puksutti aivan kuin kiihtyen innossaan. Ohi kiitävät reimarit
kumartelivat aalloissa, jotka jäivät paatin jälessä sivuille vierimään
ja loiskimaan rannoilla.
Tuirasta tuntui kuin olisi kaikki jäänyttä. Edessäpäin mikä oli, se oli
tyhjää, väritöntä, kuollutta. Kaikki mikä ohitse meni, sai elämän ja
hengen, jäi kuin onnen helmoihin.
Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, siirtää aikaakin taaksepäin sinne
saakka, mistä se oli alkanutkin: kun hän ensi kerran näki hänet. Tuon
suloisen ajan olisi hän tahtonut elää uudelleen.
Hän tarttui katseineen ajatuksineen kiinni jälkeen jäävään maailmaan,
josta väkivaltainen voima kiskoi häntä erilleen.
Jos olisi saanut jäänyttä aikaa vielä yhden silmänräpäyksen ajan! Olisi
saanut puristaa hänen kättään, katsoa häntä silmiin, sanoa hänelle:
»Elsa...»
»Koko kesän, koko kesän, koko kesän», puksutti »Kaima» yhä
suuriäänisemmästi kääntyessään kapeaan salmeen, jossa sen hyökylaineet
jäivät loiskahtelemaan rantasillan paalujen lomissa ja huuhtoilemaan
aluksien kylkiä ja keikuttelemaan siltoihin kytketyitä veneitä. Kaukana
jälessä rupesivat uudella kiireellä ajautumaan kokoon saaret ja
mantereet, rannat, metsät, sillat, kaupunki, kaikki sulloutuivat
toisiinsa ja lähtivät kuin kilpaa rientämään nyt toisaalle kadoten
läheisen saaren taakse, niin ettei jäänyt kuin kirkontornin huippu
tuipottamaan metsän takaa, missä se kiiti kiirettä menoaan.
Mieleen työnnähti kaipauksen tunne, ahdistava ikävä kadonneita seutuja,
kulunutta aikaa, jotka kuvastuivat viehättävinä, onnellisina, rakkaina.
Ja tuntui nyt kuin tuo hymyilevä onni olisi jäänyt avosylin sinne. Ja
nyt se tuntui vielä kirkkaammalta, kullan kimaltelevalta, vaan jo
siirtyneeksi kauas, mistä se ajatuksiin vain siinti.
Se oli kuin lähempänä taas, kun ulapalle laivaan näkyi kaupunki
seutuineen. Ne olivat jo sulaneina samaksi ryhmäksi, josta ei erottanut
toisistaan muuta kuin korkean kirkontornin. Vaan Tuiran ajatus etsi
sieltä ruohoisen kadun varrelta pienoisen talon, jossa oli pieni kamari.
Se oli rauhan ja onnellisuuden pyhä maja tuon juhlallisen kirkon
juurella. Ja hän näki sen majan kauniin viehättävän suojatin, jonka hän
olisi halunnut omistaa, vaan jonka omakseen pyytämiseen häneltä oli
rohkeus puuttunut.
Rohkeutensa oli pettänyt hänet joka päivä, viimeisenäkin hetkenä, johon
hän eniten luotti. Hän oli päättänyt lausua sydämensä tunteet, sulkea
syliinsä tuon kalleuden, vaan ajatuksensa olivat aina kuin pysähtyneet,
sanat kadonneet, kädet voimattomuuttaan vavisseet, katsoessaan häntä
silmiin. Ja kuitenkin nyt nuo silmät näyttivät niin lempeiltä, niin
avomielisiltä, toivoa herättäviltä ja rohkaisevilta...
Illan suussa olivat kaikki maat jo kadonneet näkyvistä. Mutta laskevan
auringon ruskotuksessa näki hän onnellisuuden heijastuksen kotoisilta
mailta, jotka eivät enää tuntuneet edemmäksi eroavan, vaan pysyivät
lähellä, niin että ajatuksella ei ollut kuin lennähtää sinne ja voi
siellä asuskella. Ja kun yön hämärtyessä vilkahteli majakan tuli etäällä
jälessä, oli se kuin ystävällinen tervehdys tuolta pienestä, pyhästä
majasta. Se oli kuin noitten kaunisten silmien väike.
Onnen autuus, kun hän taas ne nähdä saa!...
Viriävä tuuli, joka pullisti laivan purjeita ja kiihdytti sen vauhtia,
ilahdutti omituisesti hänen mieltään, kun hän seisoi vuorollaan laivan
peräsimessä yön pimetessä. Se kiskasi hänen mielikuvituksensakin
lentoon, kiidätti sen yli merien ja aikain.
Hän oli palaavinaan. Laiva puhkoi sohisevia aaltoja pyrkiessään
kotirantoja kohti. Majakan tuli vilkkui edessäpäin... Kesäinen aamu
ruskotti... Tyyntä selännettä pienten saarien lomitse soutivat he
kaupunkiin. Hän astui pieneen majaan. Nuo kauniit silmät katsoivat
häneen lempeästi ja hän sulki syliinsä hennon, puhtaan, ihanan
olennon... Hän kohotti hänet käsillään ilmaan riemuissaan.
»Vieläkö 'Usko' näkyy?» kyseltiin lapsilta, jotka ennen maatapanoaan
vielä olivat kavunneet katolle katsomaan laivaa.
»Ei näy enää.»
»Näkyy vielä! Vielä minä näen», kehui joku poika, joka oli kiivennyt
piipun nokkaan seisomaan. »Minä näen aivan selvään!»
Hänen silmiinsä vahdittiin, aivan kuin niistä nähdäkseen, ja uteliaina
kuunneltiin hänen selityksiään.
»Melkein tuon viiritangon kohdalla, tuon pienen pilven alla, joka on
kuin reki, siinä juuri keulan alla. Se on etäällä, hirveän kaukana.
Pikkuisen pilkoittaa enää.»
Mutta se näkyi vielä ja kaipaavan ajatus sai sen kiinni, mielikuvitus
löysi sen helposti ja varmasti.
»Nyt ei näy enää!»
Ja silloin se oli mennyttä. Sinne sen nyt jätti; pyyhkäsi silmistä
vierähtämään yrittävän kyyneleen, lähetti huokauksen mukana vielä
hiljaisen onnentoivotuksen, paluutti tuolta kaukaisuuden hämärästä
mielikuvituksensa takaisin ja rupesi muistojaan katselemaan ja toivojaan
kehittelemään.
Viion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menevää
laivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirveän
kauas, josta se pilkoitti piipun nenässä seisovan pojan silmään. Vaan
häneltä ei vierähtänyt kyyneltä, niinkuin ennen. Omituinen tunne,
leyhkeä kuin kesäisen yön tuulahdus, raikas kuin keväinen päivä, väreili
mielessä. Elämä tuntui erilaiselta kuin ennen, uusitulta, valoisammalta.
Vanhat muistot olivat saaneet uutta viritystä. Kirkkaammasti ruskotti
kulunut kultainen onnen aika, jonka yksinäisyys, huolet, alakuloisuus
olivat vuosien vieriessä varjostaneet, sysänneet kauas näköpiirin
äärimmäisille rajoille ja taakse, josta ne harvoina hetkinä pääsivät
kangastelemalla näkyviin. Tuira oli muistoillaan, rakkauden ja
kiitollisuuden tunteillaan Viioa kohtaan, jotka hänessä olivat
tummentumattomina säilyneet, selventänyt Viion leskenkin näköpiirin,
virittänyt hänen muistonsa.
Ja tulevaisuus tuntui huolettomalta, lupaavalta, silläkin oli kirkkaampi
muoto kuin koskaan tähän asti hänen toivoa hapuellessaan sinne tänne.
Hän ei ollut uskaltanut sitä selvästi ajatella, vaan oli piiloittanut
sen, mikä mieleen pyrki. Tuntematta sitä ei voinut kuitenkaan olla.
Useasti oli sydämensä sitä tuntiessa sykkinyt kiivaammin, usein oli
mieleen syöksähtänyt halu sulkea molemmat syliinsä lapsinaan ja lausua
heille: olkaa onnelliset!
Kun hän nyt istui ja katseli ruskottavia pilviä, ei hän mitään selvään
ajatellut, vaan tunsi kuin olisi sieltäpäin ollut jotakin iloista,
sydäntä riemastuttavaa odotettavissa ja tulossa.
Hän odotti Elsaa aivan kuin iloansa jakaakseen hänen kanssaan. Vaan
onnellinen mielialansa hämmentyi, kun Elsa tuntuikin aivan vieraalle
hänen toiveillensa. Ei sanaakaan Elsa maininnut Tuirasta, eikä Tuiran
poissaolo näyttänyt tehneen häneen minkäänlaista vaikutusta. Olipa Elsa
iloisempikin kuin tavallisesti!
Tuira ei ole ehkä häntä miellyttänyt, tahi hänen tunteensa eivät ole
vielä heränneet. Vai olisiko hän mielistynyt johonkin toiseen?
Viion lesken mieliala painui surunvoittoiseksi ja sekavaksi. Hän tunsi
jotakin pettymyksen ja pelon sekaista, häpeili haaveilujaan, jotka nyt
tuntuivat hänestä lapsellisille, samalla kun ne olivat mieluisia, jotta
ei olisi tahtonut niistä luopua.
Elsa järjesteli kotona, puheli vilkkaasti ja näytti niin iloiselta kuin
olisi hänelle jotakin hyvin mieluista tapahtunut tahi olisi heti
tulossa. Utelemalla äiti uteli, oliko heillä joitakin aikeita, kun Elsa
sanoi odottavansa Ojanniemen Maria, joka oli aikonut tulla häntä
hakemaan vähän kävelylle.
»Marilla on vain vähän asiaa», selitti Elsa.
He kävelivät maantielle ja poikkesivat Kontinkankaan kuvetta menevälle
metsätielle, jossa saivat rauhassa puhella.
Mari kertoi taas uudelleen, mitä oli kuullut sanottavan: että Tuira oli
mielistynyt Elsaan, ja mitä oli sanottu Tuirasta ja mitä Elsasta
erikseen ja yhteen. Kaikki olivat Liisan häissä sanoneet, että Elsasta
ja Tuirasta tulee kaunis pari.
»Uskotko sinä, että Tuira pitää minusta?»
Mari vakuutti. Ja he olivat niin iloisia ja onnellisia, Mari Elsan
vuoksi.
Entistä iloisempana tuli Elsa kotia. Hän valvoi myöhäiseen lukien
jotakin romaania, josta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan. Ja maata
pantuaan uinaili hän kauan mieluisissa mietteissä muistellen Tuiraa,
millainen hän oli siellä häissä ja täällä heillä käydessä.
Pitääköhän Tuira hänestä, tutkisteli hän ja mietti mitenkähän hän pitää.
Hänestä tuntui niin kummalliselle sitä ajatella. Hauskalle tuntui
ajatella, kun Tuira taas tulee.
Kun tulisi pian!
6
Elsa ja Mari olivat itkeneet kesäiset sunnuntaiaamut metsässä »Paulille
ja Virginialle», iloinneet »Ylhäisiä ja Alhaisia», sitten syksyn pimeät
ja talviset illat näitten ja muitten romaanien ihanan rakkauden
paahteessa huumaantuneina uinuivat suloista onnea.
Muilla tytöillä ei ollut niin hauska kuin heillä, päättivät he, eikä
kukaan ollut niin onnellinen kuin Mari.
Mari itsekin niin uskoi ja kun hän tahtoi oikein onnestaan nauttia, luki
hän uudelleen Kivisen Riston kirjeen, jonka tämä oli ennen merelle
lähtöään kerran tuipannut hyvästellessään Marin käteen. Kymmeniä kertoja
sen oli Mari lukenut, jotta osasi ulkoa, mutta hän luki sen aina kuin
varmuudeksi. Ja Elsakin usein, kun kävi Marin luona, pyysi:
»Voi, näytäpä vielä sitä muuatta!»
Ja hän luki kirjeen aina suuremmalla huomiolla.
»Mari!
Minä rakastan sinua, olen rakastanut lapsuudestani asti, siitä saakka
kun muistini elää. Minä heitän koulun käynnin ja lähden merelle. Kun
palaan, niin pyydän omakseni. Hyvästi, rakas kaunis...!
Risto Kivinen.»
Rakastaa, ja lapsuudesta saakka rakastanut Maria. Tämähän oli kaunista
kuin romaaneissa! Se oli niin kaunista, että he kerran itkivätkin
luettuaan yhdessä kirjeen.
Mari sääli Elsa raukkaa, joka ei ollut niin onnellinen kuin hän. Hän
koetti sen vuoksi hyvittää Elsaa, vakuuttamalla hänelle aina uudelleen,
että Tuira on mielistynyt Elsaan.
Mielenhyviksi se Elsalle oli, vaan puuttui paljon Elsan onnen ollakseen
Marin onnen veroinen heidän kummankin mielestä. Mutta he olivat
onnellisia yhteisesti, onnellisempia kuin muut.
Mari ei ollut kenellekään muulle sanonut asiaansa kuin Elsalle, eikä
kukaan muu taas tiennyt kuin Mari, että Elsa pitää Tuirasta.
»Elä sano kenellekään sitä muuatta asiaa!» varoittivat he toisilleen
useinkin, ei sen vuoksi, että sitä olisivat toisistaan pelänneet, vaan
huomautukseksi, että heillä oli muuan asia, josta ei tiennyt koko
maailmassa kukaan muu kuin he. Se heidät kiinteästi yhdisti ja siitä
heillä oli kahdenkeskistä asiaa toisilleen, kun olivat muitten
seuroissa, ja alituista puheainetta ollessaan kahden. Romaaneja lukiessa
etsittiin niistä samanlaista kuin heidän kummankin »muuan asia» ja
pienetkin vivahdukset, jotka heihin sopivat, luettiin moneen kertaan.
Mariin sopi kaikki Elsan mielestä. Hän oli »kaunis tyttö
Ruusulaaksossa», kaikkien romaanien ihailtu, lemmitty impi, jota
omakseen tullaan pyytämään. Niin suurta onnea ei Elsa voinut uskoa
tapahtuvaksi itselleen, vaan sitä hän kuitenkin kaipaili ja haaveili.
Hän uinaili ja ajatteli ikuista kesää, ruskottavaa iltaa, jolloin hän
istuisi jossakin synkässä metsässä ja tulisi joku kaunis poika, joka
rakastuisi häneen...
»Etkö sinä sitten enää rakastakaan Tuiraa?» kysyi Mari, kun Elsa kertoi
kerran haaveitaan heidän kävelemässä ollessaan muutamana talvisena
kuutamoiltana.
Elsa ei osannut sanoa mitään, eikä ehtinytkään, kun Mari lisäsi:
»Sinä olet petturi ja kavala nainen, jos rakastat ketään muuta kuin
Tuiraa, joka sinua rakastaa!»
»Mutta enhän minä tiedä, rakastaako Tuira minua.»
»Kaikkihan sen sanovat, ja sitten Mari muistutti Elsaa hylätyistä
rakastajista ja naisista, jotka olivat olleet petollisia, miten heidän
oli käynyt, miten onnettomiksi olivat tulleet.»
Elsan täytyi koettaa uskoa pahoin tehneensä ja olla vakuutettu, että
Tuira rakastaa häntä. Vaan oi kuinka onnellinen hänen mielestään Mari
oli, joka _tiesi_, että hän on rakastettu!
He olivat tulleet lähelle lyseolaisten mäkeä, niin että kuulivat sieltä
ääniä. Heitä halutti mennä sinne katsomaan, kun muutamat toverinsa
olivat kertoneet olleensa laskemassa siellä ja poikain heitä
laskettaneen. Heidän tuttujaan nytkin oli siellä mäessä, mutta muuten
oli vähän laskijoita.
Kun Elsa ja Mari pysähtyivät syrjempään, tuli heidän luo Vimparin Aappo
ja kyseli, haluavatko he laskea, niin hän hankkii kelkan. Ja kun tytöt
naurahtelivat vain, kävi Aappo jostakin kelkan ja pyysi molempia.
Toista kertaa ei Elsa lähtenyt enää, kun oli niin huimannut ja
hirvittänyt mäessä. Mari nauroi ja laski leikkiä hänelle, ja Aappo
koetti selittää, ettei siinä toisella kertaa enää huimaa. Mutta hän ei
olisi uskaltanut mitenkään ja hän jäi katsomaan, kun Mari ja Aappo
yhdessä menivät. Puhellen ja nauraen nousivat he mäen päälle, jossa Mari
laittausi sievästi istumaan kelkkaan ja Aappo taakse viilettämään. Marin
hameen helmat liehuivat, kun he jyrkkää, kumisevaa mäkeä laskeutuivat
kiihtyvää vauhtia ja sitten kiitivät rataa kaukaiseen kuutamoon.
»Et usko, kuinka on hauska», sanoi Mari, kun he palatessaan menivät
Elsan ohi ja Mari toimessa veti Aapon kanssa kelkkaa.
Marilla näytti olevan hauskempi kerta kerralta. Elsa aikoi hänet jättää
ja lähteä yksin pois, vaan samassa tulivat hänen luokseen Mari, Aappo ja
Montinin Jori, joka tervehdittyään, nostaen lakkia, pyysi Elsaa
laskemaan.
»Minä vakuutan, että neitiä ei peloita sitten enää, kun vielä kerran
laskette.»
Elsaa ujostutti kauheasti. Melkein hävetti, kun sanottiin neidiksi.
»Minä pyydän, neiti, olkaa hyvä», uudisti Jori.
»En minä olisi uskonut, että sinä Elsa olisit niin pelkuri!» sanoi Mari.
»Kyllä minä osaan ohjata, niin ettei neidin tarvitse sitä pelätä»,
vakuutti Jori, kun Elsa suostui lähtemään.
»Ette suinkaan, neiti, enää pelkää», sanoi Jori, kun he nousivat
kelkasta radan päässä.
»En», sanoi Elsa, vaikka vielä häntä peloitti, mutta halutti laskea.
Oli jo myöhäinen, kun Elsa kotia tuli. Aika oli kulunut niin nopeasti.
Hänestä tuntui pahalle äidin vuoksi, joka sanoi jo ruvenneensa
odottamaan häntä. Äiti ei kuitenkaan kysynyt, missä hän oli ollut. Ja
hävettänyt olisikin ollut sanoa, että hän on ollut mäessä, aikaihminen.
Vaikka eihän siinä mitään pahaa ollut ja olihan siellä nyt ja
muulloinkin muitakin aikuisia, usein herrastyttöjäkin.
Seuraavana iltana hän ei lähtenyt mäkeen, vaikka Mari tahtoi ja Elsaa
itseäänkin halutti. Oli hänestä ollut hauska, mutta häntä ujostutti
Montinin Jori.
Aivan puhutteli neidiksi ja niinkuin hän olisi ollut jokukin arvokas!
Hän ei osannut puhella mitään. Toki Jori piti häntä tyhmänä. Ja jos hän
lie jollain tavoin tyhmästi käyttäytynyt?
Utelias oli hän tietämään, mitä Jori oli sanonut, ja kun Maria tapasi,
yritti hän senvuoksi heti kysymään, millaista oli mäessä. Vaan Mari ehti
sanomaan, että Jori oli kaivannut Elsaa ja kysynyt, minkä vuoksi hän ei
tullut.
»Nyt ei saa laskea moneen päivään, kun mäkeä korjataan ja jäädytetään.
Miksi et tullut!» sanoi Mari ja kertoi miten hirveän hauska oli ollut.
»Menetkö sinä sitten taas?» kysyi uteliaana Elsa.
»Menenpä tietystikin!»
Elsaa olisi myös haluttanut, vaan mikä lie ollut, joka aivan kuin
peloitti. Hän sanoi Marille, ettei hän lähde, ja ajatteli sitten käydä
syrjästä katsomassa, kun toiset laskevat, Vaan kun hän oli lähdössä, oli
Mari tulossa heille, kartanolla tuli vastaan ja niin iloissaan ja
hätäisenä, että Elsa luuli hänen saaneen toisen kirjeen Ristolta.
»Tule, tule, Elsa, ja Mari veti häntä käsipuolesta. Voi tule!»
Portilla oli Vimparin Aappo.
»Eikö haluta lähteä ajelemaan, kun on näin kaunis ilta?» kysyi Aappo.
»Voi, lähdetään, Elsa. Aappo, sinä ja minä!» kehoitteli kiihkeänä Mari.
Elsa vastasi hyvin jyrkästi kieltämällä.
»Mutta hauskaahan se on», sopersi Aappo ja selitti, ettei heidän
tarvitse ajella kaupungilla, vaan menevät maantielle. »Ajamme pari kolme
virstaa maalle päin ja käännymme sitten takaisin», selitti yhä Aappo,
kun he lähtivät kävelemään. »Metsä on näin kuutamolla hyvin kaunis.»
Mari oli innoissaan, että se on hauskaa, kun luuli Elsankin suostuvan.
Kun he tulivat keskikaupungille muutamaan kadun kulmaan, jossa oli
issikka, ja pysähtyivät sen luo, sanoi Elsa päättävästi, ettei hän
lähde, ja jatkoi matkaansa. Hänen ohitsensa ajoivat toiset sitten vähän
ajan kuluttua. Mari nauroi ja nyökytti päätään hänelle, issikkapoika löi
ruoskalla hevosta, joka riuhtasi reen kiivaampaan vauhtiin. Kolisten
nousi reki ylämäkeä, jonka taakse laskeutuessa siinä istujat aivan kuin
hiljalleen vaipuivat maan alle ja hetkisen aikaa kuului vielä kulkusen
helinä.
Elsa oli vihassa Marille. Mitään syytä hän ei tiennyt eikä ajatellutkaan
siihen.
Minkätähden Mari ei mennyt mäkeä laskemaan! Mitä hänen tarvitsi mennä
ajelemaan. Tietysti Jorikaan ei ole mäessä. Olkoot missä tahtovat. Hän
ei välitä!
Uhkamielisenä käveli hän katua ja kulkeutui mäkeen päin.
Eihän hänen tarvitse mäkeen mennä, jos sinnepäin meneekin, ja mitä
sitten, jos meneekin, eihän siellä Jori ole... Onhan siellä muitakin,
jotka laskettavat.
Mutta samassa ei haluttanutkaan mäkeen, kun ajatteli, ettei siellä Jori
ole, ja hän kääntyi lähelle tultuaan toisaalle päin.
Vastaan tuli joku, joka nosti lakkia, ja silloin vasta huomasi, että se
oli Jori.
»Tuletteko mäestä, neiti?» kysyi Jori ja kääntyi hänen matkaansa.
»En.»
»Taisitte kyllästyä jo mäenlaskuun heti ensi kerralla?»
»Mistä niin päätätte?»
»Kun ette tullutkaan enää.»
»Minulla ei ollut aikaa.»
»Toverinne sanoi, ettette ollut halunnut.»
Elsa säpsähti, hän nyt vasta huomasi, että hän oli valehdellut ja Jori
sai hänet valheesta kiinni! Jori saattoi luulla hänen valehdelleen
senkin, ettei hän nyt mäestä tullut. Jos olisi ollut yksin, niin olisi
itkenyt!
»Ette suinkaan kotoanne tule täältä päin?» kysyi Jori.
»Kotoa minä tulen, vaan olen vain kävelemässä.»
»Suvaitsetteko minua seuraksenne?»
Elsasta oli tämä niin outoa, että hän ei tiennyt oikein mitä vastata ja
tuntui niin hankalalta ja vähän peloittavaltakin.
»Jos haluatte», sanoi hän tietämättä mitä sanoi, sillä hän jo ajatteli,
että Jorikin ehkä tahtoo häntä ajelemaan, ja sydän löi kiivaasti. Miten
hän viitsisi istua Jorin viereen...
Kun samassa ajoi vastaan issikka, ajatteli hän, että Jori pyytää, ja he
lähtevät ajelemaan ja hän kertoo Aapon ja Marinkin menneen maalle päin,
jonne hekin lähtevät ja ajavat heidän ohitsensa.
Mutta Jori alkoi puhella muusta. He kulkivat juuri muutaman puiston ohi
ja Jori osoitti, miten se näytti kauniilta huurteisena kuutamossa ja oli
niin hiljainen ja vakava luonteeltaan.
»Sanotaan talvista luontoa kuolleeksi, vaan minusta se ei ole kuollutta.
Kuollut ei ole kaunista eikä kaunis kuollutta», sanoi hän ja rupesi
puhumaan talvisen luonnon kauneudesta ja mahtavuudesta täällä
pohjoisessa.
He kulkivat sitä katua alas, palasivat toista ylös. Jori puheli koko
ajan ja joskus kysäsi Elsalta:
»Onko teistä, neiti, niin?»