pastorin tullessa. Salissa istui miesväkeä ja nuorisoa. Täällä tuntui
heti vapaalle ja hauskalle. Keskustelu oli hilpeää ja raikasta.
Vanhemmat merimiehet olivat hänelle tuttuja ja useat heistä olivat hänen
nuoruuden tahi lapsuudenkin tovereitaan. Nuoret merimiehet olivat aina
samanlaisia yleensä, ja yksitellen kun heitä tarkasti, niin muistutti
heistä tuo ja tämä siinä tahi tässä suhteessa sitä ja sitäkin hänen
aikaisiaan joko vielä elossa olevista tahi jo kuolleista. Hänen
katseensa liikkui pian tuossa nuoressa joukossa kuin tuttavien parissa
ainakin. Hän ymmärsi heidät yksityisseikkoja myöten.
Väliin oli hän kuulevinaan kuin Viion äänen, joskus niin selvänä, että
melkein vavahti ja rupesi katselemaan kuin etsien. Kun hänen ympärilleen
kokoontui vanhoja tuttaviaan, niin virisi vähitellen omituinen tunnelma,
epäselvä kuin unennäkö. Oli kuin aika vuosia sitten, jolloin Viiokin oli
mukana, ja niinkuin olisi ollut nytkin tuolla joukossa puhelemassa,
josta hänen äänensä kuului. Hän eli puoleksi nykyisyyttä toiseksi
entisyyttä ja siihen hän vaipuikin, kun heidän keskustelunsa sinne
siirtyi. Ja siitä havahtui hän kuin unesta vihkimistoimitukseen, kun
pappi seisoi jo keskilattialla ja hääväki oli keräytynyt saliin.
Morsiusparia odotettiin.
Viion leskeä aivan kuin peloitti, sen huomasi hän yht'äkkiä ja hän aivan
kuin odotti jotakin onnettomuutta tapahtuvaksi. Ja myöskin jotakin
naurunsekaistakin pyrki mieleen, kun hän muisti Liisan lähdön heiltä.
Jotakin hassua oli nytkin tulossa. Miten hän tuli kuvailemaan, että jo
ovesta tullessa Liisa jotakin nurinkurista tekee. Niin jännityksellä hän
sitä odotti, että kun ovi vähän raottui, niin kasvonjuonteensa olivat jo
aivan kuin jotakin hassua onnettomuudeksi olisi tapahtunut.
Hän ehti kuvailla morsiusparin näönkin: sulhanen oli lyhyt paksu
tallukka, silmät ja suu naurussa aivan kuin sanoisi: »jo se on tuo
Liisa!» Varkain pyrki tällaista mieleen, vaikka hän koetti pakottaa
itseään vakavaksi.
Morsiusparin tulo teki miellyttävän juhlallisen vaikutuksen.
Tuoko sulhanen nyt oli ilman aikojaan Tepon Iikka! Muodoltaan hän ei
ollut mikään kaunis, vaan miellyttävä. Mutta varreltaan oli pulskinta
merimiestä, pitkä ja roteva. Hyvässä merimiespukineessa näytti hän
joukkonsa valiolta.
Ja Liisa! Kuin ruhtinatar arvokas. Hän näytti jykevän, hartevan
kumppaninsa rinnalla hennolta. Solakka vartensa mustassa puvussa näytti
vielä soreammalta. Käytös oli reipas, vaan sulava ja vakava. Hieno ujo
hymy suupielissä, katse lempeä, vaan elävä ja älykäs.
Ei olisi uskonut, jos ei omin silmin olisi nähnyt. Miten olisi voinut
Liisaa ajatella niin kerrassaan erilaiseksi. Se oli Viion leskestä
nytkin vielä yhtä ihmeellistä kuin sekin oli ollut, että Liisa heillä
paki paraastaan leikkiä laskiessaan voi heittäytyä yht'äkkiä
tunteittensa valtaan, sydämelliseen itkuun, joka melkein
vastustamattomasti veti toisetkin mukaansa, ja siitä taas antautui
ylimielisyyteen.
Hartaalla mielenkiinnolla seurasi hän vihkimistoimitusta. Kun kuunteli
heidän lupauksiaan, niin tuntui kuin ne olisi tehty kuin kallioon
syvälle uurrettu merkki. He näyttivät niin varmoilta, että tuli aivan
itsestään ajattelemaan, että elämä on noitten edessä sujuva, jos se on
ollenkaan sujuakseen.
Kun hän vihkimistoimituksen jälkeen meni nuorelle pariskunnalle
toivottamaan onnea, niin olisi hän halunnut sanoa jotakin hyvin syvältä
sydämensä pohjasta, jos vaan olisi saanut sopivan sanan. Vaan hänen meni
samaan tapaan kuin muittenkin. Tuntui sen vuoksi hyvälle, kun Liisa
hymyillen puristi rutasemalla hänen kättään, oli kuin Liisa olisi
ymmärtänyt hänen ajatuksensa.
Molemmin käsin tarttui Viion leski Latun emännän käteen, kun tapasi
hänet jossakin syrjässä seisomassa, ja lausui hänelle ilonsa Liisan
onnesta. Viion leski joutui vähän hämilleen, kun Latun emäntä poikkesi
heti muuhun asiaan. Vieden hänet istumaan sanoi hän terveisiä Nikkilän
emännältä, jonka kertoi tavanneensa viime talvena köyhäin
myyntipaikalla, missä oli käynyt vartavasten häntä nähdäkseen.
»Ketterä oli aivan kuin ennenkin, näkö vähän huonontunut, mutta muisti
hyvin kaikki. Kyseli tuttaviaan, teitä ja Elsaa erittäin, ja oli
hyvillään, kun kuuli teidän hyvin voivan. Sanoi, että kun saisi vielä
nähdä kerran!»
Sydämellisellä rakkaudella ja säälin mielellä puheli hän Nikkilän
emännästä, joka tyytyväisenä ja aina vain toivoen eleli nikarasta
nikaraan, ja Nikkilästä, joka raukka niin kauan sai kitua mielensä
katkeruudeksi.
»Mittaa Jumala hänelle laupeutesi jälkeen», kuiskasi hän itsekseen
huoaten.
»Mitäs sanotte, Viioska, nuoresta pariskunnasta?» tuli keskeyttämään
Lapin emäntä. »Eikö ole pulska pari? Kelpo miehen sai Liisa, mutta
verosensa mieskin sai.»
»Liian uusia kiittää», sanoi Latun emäntä vakavasti ja yritti puhetta
muuhun kääntämään, vaan Lapin emäntä kehuvasti jatkoi:
»Uskallan minä kiittää. Minä olen aina sanonut Liisasta kaikille, että
saattepa nähdä, niin se vielä kelpo emäntänä keikkuu, sen minä olen
sanonut jo aikoja sitten. Kyllähän sen ovat uskoneet muutkin nyt viime
aikoina, kun ovat nähneet, miten nuoret miehet sen ympärillä
pivartelevat kilvan ja Liisa keikkuu kuin ruhtinatar heidän keskellään.»
Näin läikähtelevää ei ollut muitten tunteitten purkaus, jotka tulivat
onnea toivottamaan morsiamen äidille, vaan tulvehtiva kiitos pursui
esiin kaikkien sanoissa. Nauravalla mielihyvällä kuunteli Viion leski
heidän tunnustuksiaan ja tunsi jonkunmoista tyydytystä siitä, kun jotkut
lausuivat niin sattuvasti ja ikäänkuin ilmaisivat hänen tunteensa,
joille hän ei ollut sanoja tavannut.
Latun emäntä pysyi vakavana, tuli melkein vielä vakavammaksi kuin oli
ollut. Hän tuntui ja näytti nöyrälle ja vaatimattomalle ja katseensa oli
enemmän surullinen kuin iloinen.
Viion leskeä se sai hävettämään. Häihin lähtiessä oli hän jonkunmoisella
vastenmielisyydellä ajatellut Latun emäntää, luullut että hän nyt
jotenkin kehuskelisi tyttärensä onnea. Mistä hänelle se ajatus oli
tullutkin! Hän istui siinä itseään moittien, kun joku äkkiä kääriytyi
hänen kaulaansa ja hän kuuli korvaansa kuiskattavan:
»Minun on nyt helppo olla. En tiedä miten olisin tullut toimeen, jos en
olisi saanut käväistä teillä itkemässä.»
Ja sitten näki Viion leski edessään morsiamen iloisen muodon, ja
lempeistä, älykkäistä silmistä loisti kiitollinen katse kuin lämmin,
kirkas säde.
Liisa pyörähti istumaan Viion lesken ja äitinsä väliin, jonka kaulaan
kietoi kätensä, painoi posken poskea vasten ja lapsellisella
suunliikkeellä ja omituisen hellällä äänellä sanoi:
»Äiti rukka!»
Viion leski tunsi äkillisen työnnähdyksen rinnassaan ja silmiin kiersi
kyyneltä. Ahdistava työnnähdys tuntui samassa pehmoiseksi,
miellyttäväksi tunteeksi, joka väreili hymyssä.
»Olisin minä sinut pojalleni suonut», sanoi Lapin emäntä avomielisesti
Liisalle. »Sitten minä olisin vähän verran hyvilläni ollut, kun
tuollainen tyttö olisi sukuun saatu.»
Liisa ja äitinsä kääntyivät katsomaan toisiaan. He muistivat molemmat
sen tapauksen, kun Liisaa piiskattiin Lapin Mikon vuoksi. Sitä oli
kumpikin itsekseen usein muistellut sekä nauraen että vakavana. Se oli
hassuimpia tapauksia Liisan piiskaamisessa ja tarttunut Latun emännän
mieleen yksityisseikkoja myöten. Mutta samalla se oli ikävyytenä
seurannut kummankin mielessä ja antanut surullisiin ajatuksiin aihetta.
Liisa purskahti äkkiä nauramaan, tuntui nyt niin hassulle koko juttu.
»Mitä naurat?» sanoi Lapin emäntä vähän hämillään ja loukkautuneena.
»Sitä vain, kun sitä ei tiedä pienenä, miten lysti on isona!» sanoi
Liisa lyödä lapsauttaen Lapin emäntää polvelle.
Soitettiin valssiin ja puhemies tuli pyytämään morsianta.
»Katsokaa. Nyt Tepposkaa viedään!» sanoi Liisa hyvin olevinaan, joka
synnytti kovan naurunrähäkän, ja Latun emäntäkin hymähti.
Mieltymyksellä seurasivat sitten kaikki Liisan reipasta, sulavaa
käytöstä huimaavassa valssissa, joka heti remahutti nuorison
huvitteluhalun kuin ilmiliekkeihin.
Mikä vielä oli kankeutta ja juroutta vanhemmissa ihmisissä, se suli nyt
nuorison raikkaan ilon ääressä, jossa jokainen tuntui kuin
nuorentuvansa. Muutamat tempasi nuorten ilolle antautuminen mukaansa
koppinaan ja ne, joita vanhuuden vakavuus enemmän hillitsi, seurasivat
kuitenkin hengessä mukana virittäen mieleensä nuoruutensa aikoja.
»Ei jaksa, ei jaksa. Kintut ovat kangistuneet. Ei tuntenut uupumusta
ennen, silloin kun me oltiin nuoria», sanoi muuan vanhanpuoleinen mies
istahtaessaan Viion lesken viereen. Se oli Kilpeläinen, Viion lesken
lapsuuden tovereita. Hänet oli jo nuorten sytyttämä innostus houkutellut
tanssiin, jossa vanhuutensa tunsi.
»Sinun häissä sitä tanssittiin», sanoi hän Viion leskelle ja alkoi
kehua, että siihen aikaan sitä tanssia vasta jaksettiin, enemmän kuin
nykyinen sukupolvi. Yhdellä päivää ei häitä uskottu, eipä kahdellakaan.
Viio ja hän olivat parhaita siihen aikaan.
»Se oli pulskaa nähdä, kun Viio pyöritti tyttöjä, sellainen kaunis mies,
sorja kuin koivu!»
Ja Kilpeläinen kertoi ja kertoi, ja he juurtuivat siitä sitten
puhelemaan menneet asiat kaikki halki lapsuudesta saakka. Oli
muistelmia, joille naurettiin, ja toisia, joita ihasteltiin kuin
kaunista satua.
»Jopa joo, niin se on», sanoi lopuksi vanha merimies. »Nuoruus iloineen
on meidät jättänyt, niinkuin se jättää kaikki, vanhentaa kaikki itse
vanhentumatta koskaan. Me katselemme nuoruutta tässä, ja kun nuo ovat
vanhenneet, jotka tuossa nauttivat ihaninta aikaansa, näkevät he,
niinkuin me nyt näemme toisten nuoruudessa oman nuoruutensa kuvan.
Katsohan tuossa noita tanssijoita, tuota paria. Siinä näet itsesi
nuorena. On aivan kuin siinä kiitäsit sinä ja Viio, sinä morsiusneitinä
ja Viio sulhaspoikana, niinkuin olitte minun häissäni.»
Tanssiva pari pyörähti siihen heidän luokseen ja Elsa istahti tuolille,
joka oli heti hänen takanaan, joten sattui jäämään tyhjä sija Viion
lesken ja Elsan vähin.
»Te ette varmaankaan minua tunne?» sanoi merimies arastelevalla äänellä
Viion leskelle.
Viion leski katsoi häntä pitkään aivan kuin tunteakseen. Hän oli hänet
huomannut Elsan sulhaspoikana ja katsellut sen vuoksi häntä tarkemmin
kuin muita nuoria miehiä huomaamatta hänessä kuitenkaan mitään, joka
olisi muistuttanut tuttavuudesta. Nyt oli häneen tuon nuoren miehen
kysyttyä vastannut kuin olisi hän joku tuttava. Vaan ei jaksanut hän
muistaa. Muotonsa näytti aivan vieraalle.
»Olen saattanut nähdä teitä joskus pienenä poikasena, vaan en voi
muistaa ollenkaan.»
»Ette tietystikään, sillä minä olin pieni kun viimeksi näitte, ja tuskin
huomasittekaan minua silloin. Vaan ehkä muuten muistanette nimeltä. Minä
olen Tuira.»
»Erkki Tuira!» lausui Viion leski ilahtuneena ja osoitti hänelle tuolia
vieressään pyytäen siihen istumaan.
Tässä nyt yht'äkkiä tämä mies, jota aikoinaan oli niin paljon
muistellut, vaan jonka luuli jo kadonneeksi! Viion leski katsoi häntä
pitkään silmästä silmään.
Tuira oli ollut kajuttapoikana samassa laivassa sillä retkellä, jolla
Viio hukkui, ja hän ensimäisenä saattoi tämän murhesanoman Viion
leskelle.
»Tämä tapaus on katkera teille», oli Tuira kirjoittanut, »mutta
voinetteko enemmän surra sitä kuin minä, sillä minulta orvolta pojalta
meni hänessä ystävä, isä. Hän oli ainoa maailmassa, jolla minua kohtaan
on ollut lempeyttä, ainoa, joka on neuvonut ja ohjannut hyvyydellä,
kohdellut rakkaudella. Minä sen vuoksi olen elänyt elämääni, tehnyt
työtäni siinä toivossa, että kerran joudun mieheksi ja voin palkita
hänelle hyvyytensä. Nyt elämä tuntuu tyhjälle, vaikealle ja raskaalle,
ei ole muuta ajatusta, kuin elää antaen päivän mennä, toisen tulla.»
Viion leski oli silloin kiintynyt tuntemattomaan nuorukaiseen
äidillisellä hellyydellä, oli seurannut häntä hänen tietymättömillä
retkillään ajatuksillaan ja rukouksillaan. Ja kun Tuira ei tullut,
niinkuin kirjeessä oli luvannut, vielä samana kesänä kotia, vaan oli
jäänyt merille, eikä ollut mitään tietoja hänestä saanut, oli hän
luullut hänet kadonneeksi tuntemattomiin kohtaloihin. Viion leskestä
tuntui kuin olisi hän nyt haudan takaa tullut.
»Minä olen luullut teitä kuolleeksi!»
»Minä sorruin maailmalle, ja siellä on aika mennyt, vuosi vuodelta
kulunut», sanoi Tuira ja kertoi tapaukset, joitten takia hän tuli
viipyneeksi. Olisi ollut nytkin edullisia paikkoja tarjolla, vaan
halutti lähteä käymään kotimaassa.
»Te olette vasta tullut?»
»Juuri näihin häihin», sanoi Tuira naurahtaen ja lisäsi, että on hän
ollut päivän toista, jotta on kerennyt pikimmältään silmätä entisiä
olosijojaan.
»Mille näytti ja tuntui?»
»Tuntui omituiselle. Kaikki on muuttunutta, osaksi uusiintunutta, osaksi
vanhentunutta ja osaksi kerrassaan kadonnuttakin, niin että vaikea on
tuntea mitään heti ensi silmäyksellä. Ihmiset ovat aivan kuin eri sukua.
Suuri osa silloisista tutuista on kadonnut, toiset aika muuttanut
vieraiksi ja uusi polvi on kasvanut, jota ei tunne ollenkaan. Ainoa,
joka nuorisosta oli tuttua minulle, oli Elsa neiti, jota en eläissäni
ennen ole nähnyt, vaan tunsin Viion näöltä. Elsassa on paljon isäänsä ja
sen vuoksi minusta tuntui pian kuin olisin jo ennen hänen kanssaan
tuttava ollut.»
»Nuoret tutustuvat pian», sanoi Viion leski. »Pian sitä perehtyy
entisiin tuttuihin sekä ihmisiin että seutuihin. Kun saatte vähän
tarkemmin katsella niitä, niin alkaa enemmän ja enemmän näkyä kohtia ja
seikkoja, jotka virittävät vanhat muistot, mitkä sitten kiinnittävät
teidät vanhoilla tuttavuuden siteillä.»
Heidän puheensa katkesi ja syntyi hetken äänettömyys. Viion leskestä
tuntui, että heillä on toisilleen yhteistä, mistä puhella, mikä pyrki
esiin, vaan johon ei rohennut koskettaa. Hän aivan kuin pelkäsi, että
Tuira siihen ryhtyy, ja sen vuoksi hän rupesi puhelemaan jotakin aivan
tavallista, pitäen keskustelun ulohtaalla siitä, mihin hän kuitenkin
halusi joskus päästä.
Hänestä oli kuin olisi hän tavannut jonkun mieluisan sukulaisen pitkien
aikojen perästä. Omituiselle tuntui, kun tuo nuori mies, johon hän
kiintyi yhä enemmän ja enemmän, oli samalla niin vieras ja tuttu.
Jotakin hyvin tutunomaista hänessä oli, joka melkein vaivasi, niin että
olisi aivan kuin halunnut hänen olevan erinäköisen, niin miellyttävä
muoto kuin olikin hänellä: siniset, lempeät, vähän uinailevat silmät,
hienohipiäiset, raikasväriset kasvot ja kaunis suu.
Kun Viion leski sitten naisten huoneeseen mennessään kuuli puhuttavan
Tuirasta, niin oli hän levottomana aivan kuin olisi jotakin hänen
läheistään arvosteltu, ja tarkalla korvalla kuunteli mitä kerrottiin.
Tiedettiin että hän on hyvissä varoissa ja kelpo mies ja puheltiin
hänestä suurella ihastuksella. Hän oli ollut aivan pahanen poika merelle
lähtiessään, vielä huutolaisena, sillä hänellä ei ollut vanhempia,
äitinsä oli kuollut pojan ensi vuosina ja muuta ei ollutkaan kuin äiti.
»Ja sellainen mies on sitten tullut.»
»Merellä niistä miehiä tulee!»
Tästä syntyi sitten väittelyä, kun joku sanoi, että merellä mieheksi
tulo ei ole varmempaa kuin maallakaan. Asiaan innostuneina tuettiin
mielipiteitään mainitsemalla esimerkkejä hyvistä ja huonoista sekä
maalla kasvaneista että merellä olleista. Väittely loppui siihen
huomautukseen, että kenelle Jumala armonsa osoittaa, niin siitä mies
tulee. Ja jos ei hän armossaan ja isällisessä hyvyydessään suojele, auta
ja menestystä anna, niin ei auta olipa hän maalla tahi merellä.
Se hyväksyttiin yksimielisesti äänekkäillä myöntymyksillä, ja Viion
leski huomasi, että useat katsoivat häneen aivan kuin hän olisi tuon
huomautuksen tehnyt tahi kuin olisivat kysyneet: »eikö niin?»
Illan kuluessa kuuli hän syrjäkorvalla mainittavan Tuiraa ja Elsaa,
sanottavan kauniiksi pariksi ja jonkun kerran tehtävän viittauksia
pitemmällekin. Viion leski arkausi näistä, jotta hän karttoi Tuiran
lähestymistä ja keskusteluun antautumista hänen kanssaan, niin
mieluiselta kuin olisi tuntunutkin hänen lähellä olonsa. Hän pysytteli
sen vuoksi naisten huoneessa, tekeytyen välinpitämättömäksi nuorten
huvitteluista salissa.
Vasta kun purppuriin soitettiin, meni hänkin katsomaan tätä tanssia,
joka veti kaikkien vanhainkin huomion puoleensa. Se oli vanhain aikaista
tanssia, joka oli jo syrjäytynyt siinä määrässä, että sitä ainoastaan
harvinaisuutena vielä käytettiin vanhain huviksi. Ja huvitettuja he
olivatkin. Tämä heidän mielitanssinsa vei heidät ikäänkuin lähemmäksi
mennyttä aikaansa. Siinä selvimmin pyöri ja pujottausi esiin vanhat
muistot, nuoruuden mielialat. Vanhat valtasivat tämän tanssin aivan kuin
olisivat halunneet siten temmata nuoruuden haltuunsa vielä hetkeksi.
Nuortunein mielin istui Viion leskikin katselemaan tanssin monimutkaista
kulkua, joka oli niin tuttua hänelle. Mutta hänen silmänsä pyrkivät
seuraamaan yhden parin kulkua. Hän huomasi sen itsekin ja koetti sitä
varoa. Aivan katselemalla katseli hän Liisaa, joka oli johtavana sieluna
ja aivan kuin puhalsi reipasta henkeä koko joukkoon. Elävä vilkkautensa,
tarmokas ryhtinsä sopivat nyt hänelle tuossa asemassa, jotta hän oli
kuin luotu siihen. Tahi katseli ja ihaili Viion leski Ojanniemen Maria,
pientä hentoa tyttöä, jolla oli kauniit lempeät silmät, enkelimäiset
kasvot, jonka käytöksessä oli jotain ylhäisen sievää, muista poikkeavaa,
vaan samalla ujoa ja hiljaista.
Mutta tietämättään oli hän taas katselemassa niitä, joihin silmä aivan
kuin väkisten pyrki. Ja kun vuorojensa välissä Tuira ja Elsa tulivat
istumaan paikoilleen, hänen lähelleen, unehtui hän kuuntelemaan heidän
puhettaan. Hän ei ollut utelemassa heidän keskusteluaan, hän kuunteli
vain heidän ääntään. Tuiran ääni muistutti Viioa, oli hän huomannut.
Muutamat sanat lausui hän aivan kuin Viio ja naurunsa oli niin
yhdenlaista, että Viion leski kääntyi ehdottomasti katsomaan häntä,
jolloin tunsi aivan kuin jonkunlaista pettymystä. Ja sen vuoksi koetti
hän sitä karttaa ja huolellisesti pitää katsettaan muualla, nauttiakseen
häiritsemättömästi äänen synnyttämistä tunteista. Sen vuoksi hän
myöskin, kun Tuira tahi Elsa jotakin hänelle virkkoivat, koetti
soveliaalla tavalla olla lyhytsanainen, jotta keskustelua ei syntyisi ja
hän saisi vain kuunnella heidän molempain ääntä, joissa oli samaa
sointua.
»Do you like girls!» sanoi Tuiralle veitikkamaisesti Liisa, joka tuli
miehineen purppurin loputtua heidän luoksensa.
Muutamat vanhat merimiehet, joita oli lähellä, rupesivat nauraa
hohottamaan ja katselivat Tuiraa, joka joutui hämilleen.
Liisa taputteli Elsaa poskelle molemmin käsin hellän hyväilevästi, ja
Elsa punastui korviaan myöten, aavistaessaan että hänestä oli ehkä
puhetta ollut.
»Girl like a rose!» sanoi Liisa silmillään osoittaen Tuiraa katsomaan
Elsaa, jota viittausta Tuira noudatti vaistomaisesti.
»Minä olen hyvä kaikkeen, kuin syöjänvoide», sanoi Liisa Viion leskelle,
tarttuen häntä kynkkään ja vetäen mukaansa. »Niinkuin kuulette, osaan
minä englannin kieltäkin. Mutta minä osaan sitä vain pari kolme makeata
sanaa.»
Viion leski ei tiennyt mikä oli mielessä Liisalla, joka kuletti häntä
kynkässään läpi salin etehiseen ja edelleen ulos, yli kartanon
humalamaahan, jossa istutti hänet penkille viereensä ja käsi yhä
kainalossa.
»Minun on niin hauska olla että!» alkoi Liisa. »Kyllä minussa on
vakavuuttakin ja se pyrkii esiin ja kyllä se pääseekin. Mutta minä en
sitä ole ennen uskonut, kun kukaan muukaan ei ole uskonut. Aina sanoivat
kaikki, että minusta ei tule oikeaa ihmistä, ja minä uskoin sen. Se
minua ajattelutti ja itketytti. Vaan minä en itkenyt, en vaikka!
Reuhasin heille enin silloin, kun mieli alakuloisin oli ja kun oikein
itketti. Kun teillä sain itkeä, niin rupesin aina uskomaan, että ehkä
sentäänkin minusta ihminen tulee.»
»Mutta hyväinen aika, miksi et muutenkin voinut sitä uskoa?»
»En. Minä olen pienestä pitäen ollut sellainen rasavilli, oikea
ilkeys... Voi, voi kun se äiti raukka on saanut tähteni kärsiä...»
Liisa pidätti itkunsa, pyyhkäsi silmiään ja jatkoi:
»Kaikki sanoivat, että minusta tulee huono ihminen, ja minua se
peloitti. Ja minä aivan uskoin niin käyvän. Minä uskoin, että minussa on
pahahenki, niinkuin Lapin emäntä kerran vakuutti.»
»Mutta Lapin emäntä kertoi sanoneensa aina, että sinusta kelpo ihminen
tulee.»
»Niin Lapin emäntä raukka niinkuin muutkin nyt! Sitä ei ole kukaan
sanonut eikä uskonut. Jos minusta huono ihminen olisi tullut, niin
olisivat kaikki sanoneet: 'enkö minä sitä sanonut!' Ja sitä he ovat
sanoneet eikä muuta.»
Hetken mietittyään kysäsi Liisa:
»Uskotteko te, Viioska, että minusta voi tulla oikea ihminen?»
Viion leskeä hävetti vastata mitään ja tuskalliselle tuntui
äänettömyytensä hänestä itsestään.
»En minä halua sen enempää kuin että minusta tulisi tavallisen hyvä
merimiehen akka!»
Viion leski kietoi kätensä Liisan kaulaan.
Kyynelsilmin jäi hän sitten istumaan Liisan mentyä sisään.
Pahaa hänkin oli aina luullut Liisasta, pitänyt melkein huonon ihmisen
alkuna ja jo ajatellut, että se olisi rangaistukseksi Latun emännälle,
joka ei uskonut Jumalan johdatusta tällaisessa. Sen vuoksi hänellä ei
ollut koskaan lohdutuksen sanaa Latun emännälle, kun tämä oli valittanut
onnettomuuttaan, huoliaan ja vaivojaan Liisan takia. Hän ei tullut
ajatelleeksi Latun emännän mielen raskautta, vaikka itse oli samanlaisia
huolia tuntenut. Ja Liisa raukka! Mikä taakka on painanut hänen nuorta
mieltään, kun on ollut itse toivoton ja kaikki muutkin pahoilla
luuloillaan häntä masentamassa. Ja jos hän tässä epätoivoisessa
taistelussaan olisi sortunut, niin jokainen olisi vain ajatellut, että
niin kävi kuin oli ennustanutkin!...
Kun Viion leski sisään tuli, ruvettiin tanssimaan morsiuskruunua,
nähdäkseen kuka ensimäisenä oli morsian oleva. Kaikki nuoret olivat
piirissä. Morsian huppusilmin seisoi keskellä, pyörähti muutamia kertoja
ympäri ja syöksähti tavoittamaan piiristä ja saatuaan kätensä johonkin
kiinni, silpasi hupun silmiltään. Kun hän näki, että se oli Elsa, niin
Liisa iloisena tarttui häntä vartalosta kiinni ja tempasi hänet
äkillisellä liikkeellä kohoksi ilmaan.
Ihastuksissaan merimiesjoukko kajahutti riemuisan eläköönhuudon, joka
avonaisten ikkunain kautta sysäytyi kesäyön tyyneen ilmaan ja palasi
takaisin raikahtelevana kaikuna.
»Viion Elsa on joukosta ensimäinen morsian!» sanoivat naisetkin
mielissään toisilleen ja mainittiin samalla Tuiran nimeä.
5
Tupruten sakeaa mustaa savua laski suuri höyrylaiva ulapalle. Sen
koneiston jyske, keulassa ja perässä kuohuvan veden sohina kantautui
matalaäänisenä pauhuna kaupunkiin asti ja herätti rantajätkät, joita
puolikymmentä nukkua reuvotti pakkahuoneen sillalla. Pettyneinä
silmäsivät he menevää laivaa ja loivat utelevan katseen edemmäksi
ulapalle. Vaan siellä ei näkynyt muuta kuin kangastelevat karit
kaasoineen ja meren salaamia saaria kohonneina korkealle ilmaan.
Etenevän laivan ääni kuoleutui ja laiva muuttui suureksi ilmassa
väikkyväksi haamuksi.
Miehet vaihtoivat jonkun uneliaan sanan ilman muutoksesta, vetäytyivät
varjoon ja uupuivat huolettomuuden uneen.
Torkkuen kytröttivät kyyhkysetkin läheisten rakennusten katoilla ja
ikkunalaudoilla, missä odottelivat liikettä alkavaksi torilla. Kuultuaan
astunnan kapsetta kurottivat kaulansa, vaan nähtyään jonkun yksityisen
kulkijan vetivät taas pään hartioitten sisään ja silmät rupesivat luppoa
lyömään.
Oli niin hiljaista, että kulkija arasteli omia askeleitaan, joitten ääni
vastasi torin ympärillä olevien rakennusten ja makasiinien seiniin ja
palasi niistä raikahtelevana kaikuna.
Hän kulki höyryvenerantaan, johon pysähtyi seisomaan muuatta paalua
vasten nojaten.
Se oli Tuira.
Tässä samoilla paikoin seisoi hän, kun ensi kerran merille lähti. Hän
muisti sen päivän kuin eilisen ja muisti nämä seudut kuin olisi hän ne
nähnyt joka päivä.