Oli kuin jotakin hyvin tuskallista olisi työntynyt rintaan ja omituinen
pelko ahdisti. Tykkivin sydämin kuunteli hän nyt.
Miten monella tavalla kirkon kellot soivat!
Kun arkina ilmoittivat kuolonsanomaa tahi soivat matkavirttä tuonelan
tuville saatettavalle, niin kuulosti raskaalta, aivan kuin tuo humajava
ääni kulkisi vitkalleen maata myöten. Heikkenevä humina oli kuin
hiljainen syvä huokaus ja jokainen uusi kumahdus kuin murheen purkaus...
Mutta sunnuntaina, miten keveä ja kirkas oli niitten kutsuva ääni!
Pium... paum... ne lensivät jälekkäin kuin leikkivät linnut, laskeusivat
alas miellyttävinä kuin houkutus, suloisina kuin lupaus... Jouluna
soivat ne paljasta riemua, kun niitten kumahtava ääni kiiri läpi
talvisen aamuhämärän, kun kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista,
kirkosta tulvehti lempeä valo, ja aamun tummalla taivaalla tuhannet
tähdet tuikkivat kuin kilvassa.
Ja nyt?
Se ei ollut surullista, ei se ollut iloistakaan. Juhlallista se oli,
vaan niin raskasta, niin peloittavaa, vaativaa, tuomitsevaa...
Mitä oli? Ja mitä oli tuleva?
Oli kuin suuret, raskaat ovet olisivat hiljalleen auenneet, joitten
takana oli jotakin kauhean vakavaa, suurta ja peloittavaa...
Hän tunsi pahoinvointia istuessaan kirkossa ja kuunnellessaan saarnaa.
Hän ei kuullut muuta kuin yksityisiä sanoja silloin tällöin. Odotuksen
ahdistus pani ajatukset aivan kuin sekaisin. Saarnan loputtua hän ei
tiennyt sitten mitään, mitä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän
huomasi istuvansa penkissään kumartuneena. Vähitellen alkoi sitten
jotakin katkonaista muistiin palautua ja selvisi ensin, että hän oli jo
käynyt alttarin ääressä.
Tuntui rauhalliselta, vaikka mieli olikin lainehtiva. Itkettävä tunne ei
ollut enää pakottava ja tuskallinen, vaan vieno ja mieluisa. Kun hän
kumarruksissaan penkissään kuunteli urkujen mahtavaa soittoa ja
seurakunnan veisuuta, niin tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin
kehoittavaa, elähyttävää. Ja kun hän kotona uusi mieleensä päivän
tapauksen, syntyi hänessä vieno, ikävöivä mieliala. Hän kaihosi jotakin,
joka oli mennyt, kadonnut, haihtunut, jonka haluaisi uudelleen nähdä,
kuulla, tuntea.
4
Tuli kuin tuuliaispää sisään, juuri kun Viion leski katseli kaappiin
ruvetakseen ruokaa laittamaan Elsan kotiin tuloksi työstä. Oikein
säpsähytti Viion leskeä, niin että hän siunasi itsekseen.
Vieras tervehti tuttavallisesti, tarttui Viion leskeä käteen suurella
kourallaan, johon toisen käsi upposi kuin väljään vanttuuseen.
»No ette te ole entisestä muuttunut, vaikka onhan siitä jo mitä
lieneekään aikaa, kun minä olen teitä näin käsistäni katsellut», alkoi
vieras heti puhella. »Ette ole vanhentunut, ja jos ette pahastuisi, niin
sanoisin suoraan, että olette puolikymmentä vuotta nuorentunut. Ja minä
luulin teidän kuivettuneen kolmeen sykkyrään kangaspuittenne ääressä,
mutta eläpäs: on entistä pystympi.»
Viion leski katseli kulmat kurtussa vierasta, joka puheli kovalla
äänellä, syyti sanoja kuin kontista kaataen ja muuten käyttäysi sillä
tavoin, jotta tuli ajattelemaan, että mikähän tuulenajama tämä on.
Viion leski ei viitsinyt kysyä kuka vieras oli, kun hän heittäysi niin
tuttavaksi.
»Istukaa», sanoi hän, kun sai vieraan puheessa vähän rakoa.
Toinen purskahti nauramaan. »Olisitte yksin tein sanonut rouvaksi, niin
olisi se vielä komeampaa ollut.»
Mikä mahtoi tämä olento olla? Siinä oli jotakin hyvin tuttuakin.
»Istumme sitten, ettemme veisi unta emännältä ja talontyttäreltä
naimaonnea», sanoi vieras muka vakavasti ja alkoi nyökkäistä pää
kallellaan ja kädet ristissä aivan kuin vanhat eukot, niin että Viion
leski veti suutaan hymyyn, kun vieras tekeytyi niin hullunkurisen
näköiseksi. Ja hän mietti ja muisteli, että kukahan tämä veitikka oli.
»Mutta en minä näin kesäisen kiireen aikana jouda istumaan», sanoi
vieras ja nousi liikkeelle ruveten puhelemaan ja kyselemään
kaikenlaatuista.
Joitakin Elsan tuttuja hän mahtoi olla, arveli Viion leski ja toivoi,
että Elsa pian tulisi, sillä tuntui kiusaavalta ja vastenmieliseltä.
Hän oli siro ja notkea, vaan näytti liian suurikasvuiselta. Muoto ei
ollut mikään ruma eikä sievä, vaan jotakin karkeatekoista näkyi siinä.
Silmät pienet, harmajat, katse oli väliin vakava, jolloin se olisi
voinut miellyttääkin, mutta toisinaan terävä ja jyrkkä, joka pani
arastelemaan. Katse vaihteli vilkkaasti puheensa mukaan niinkuin
äänikin, joka oli milloin lempeä ja heleän sointuisa, milloin minkin
värinen. Vaihtelevasta katseesta voi päättää, että hän ehti ajatella
paljon, ja kun alinomaa liikkui ja ympärilleen vilkuili, niin luuli,
että hän tarkasti joka pienimmänkin sopukan muuta puhuessaan. Asiasta
toiseen siirtyi hän alituiseen ja kerkesi niin kysellä ja ottaa selon
vähässä ajassa monista seikoista, jotka hän näytti ymmärtävän melkein
puolesta sanasta.
Oikein helpottavalta tuntui Viion leskestä, kun Elsa tuli kotia.
»What a fine girl!» sanoi vieras katsellen Elsaa kauan aikaa kallella
päin, tarttui sitten molemmista käsistä kiinni ja sanoi:
»Voi lempsatti! Ollappa minä pulska merimies, niin...» ja hän sieppasi
Elsaa vartalosta ja huiskautti kohona ympäri.
»Kevyt kuin lehti!»
Viion leski läiskäytti kämmeniään yhteen ja huudahti:
»Latun Liisa!»
»Niin minäkö? Yes box! Sepä tietenkin. Luulitteko paremmaksi? Ilmanko
teittelittekin!»
»En minä sinua tuntenut, koko otusta!»
»No kätellään sitten uudestaan!» ja hän tarttui Viion leskeä käteen ja
pudisti oikein pitkään ja hartaasti, mikä toista nauratti.
»Missä sinä olet ollut niin näkymättömissä? Enhän ole nähnyt sinua
pitkiin aikoihin.»
»Onhan sitä hommaa ollut: puunhakkuuta, tanssiaisia, lumenluontia ja
ristiäisiä. Minä olen ollut jätkänä, kotitöissä, kasakkana ja tiesi minä
kaikkena. Olen minä aikonut käydä monastikin, vaan aina on sattunut
estettä, Elsan rippipyhänä olin tulossa, vaan portilla tuli pari
merimiehen akkaa ja pyysivät minua kirjoittamaan heille kirjettä, ja
niin jäi silloinkin tulematta. Te kun muutitte kauemmaksi meiltä, niin
on sitä vähän kuin vierauduttu. Kirkossa Elsan rippipyhänä minä näin
teidät viimeksi, vaan on kai siitä aikaa mokomakin kun te olette minua
nähnyt.»
»Ihmekö sitten, että en sinua tuntenut!»
»Niin, kerkiäähän sitä sillä aikaa niin kaunistua, ettei tunne», sanoi
Liisa käyden tyrkkäämässä Elsaa ja meni Viion lesken eteen ja katsoi
niin vakavasti ja viattoman näköisenä, että olisi luullut hänen oikein
totta kysyneen:
»Enkö ole kaunistunut?»
»Lienet kaunistunutkin», naurahti Viion leski.
»Niin no, sitähän minäkin. Ilmankos ne herratkin ovat joskus tykänneet
minusta, että ovat tulleet minun kanssani passeeraamaan, nimittäin
syksyisin ja talvisin -- pimeällä.»
»Sinä herrain kanssa ollut?» kysyi Viion leski hämmästyneenä.
»Eihän se ihme, että minä herrain kanssa olisin, vaan se minusta ihme,
että herrat minun kanssani. Vaan totta puhuen, niin eivät minusta aina
ole välittäneetkään. Kuulkaahan! Kerrankin minä vähän parantelin
poltetulla korkilla naamaani ja kävelin sitten katua. Tuli heti muuan
mukaani. Minä en näyttänyt varsin kasvojani, ennenkuin tultiin lyhdyn
kohdalle, jossa käännyin tirkistelemään kumppaniani vasten naamaa ja
panin toisen silmäni näin ja suuni näin.»
Viion leski katsoi Liisaa silmät selällään ja henkeään pidättäen, Elsa
purskahti nauruun, niin pahalle kuin hänestä näyttikin, kun Liisalla oli
toinen silmä ummessa kuin nukkuessa ja toinen selällään ja kierossa, ja
suu kauhean rumasti väärässä.
»Herra sylkäsi paholaisen nimeen: 'tphyi kun on ruma!'»
»Ja tuolla tavoin sinä uskallatkin?» päivitteli Elsa.
»Peloittihan minua, että jos vääristellessä tuuli kääntyisi, niin jäisi
silmät ja suu väärään, ja minä arvaan, että en olisi sitten mikään
kaunis, vaikka ei minusta nytkään ruma ole kovin kaukana, vaan olenhan
kumminkin vähän luojan luoman näköinen.»
»Mutta eikö sinua peloittanut se herra?»
»Eei, mitä minulla 'rumalla akalla' oli pelkäämistä. Luulin minä, että
ehkä sylkee silmille, vaan eihän se; tupsahutti maahan ja lähti kolmessa
mutkassa juoksemaan tiehensä, aivan kuin olisin paholainen ollut. Siihen
jäin yksinäni seisomaan kadulle kuin kalamiehen koira rannalle.»
»Mutta kaikkea sinullekin mieleen johtuu!» sanoi Viion leski
moittivasti.
»Sanokaatte!» vastasi Liisa muuttuen vakavaksi... »Olen minä itsekin
ihmetellyt sitä. Mutta minä olen sellainen huimapää, että ei ole aikaa
ajatella ja punnita tekojani. Ja annahan sitten, ihminen aikoo
naimisiin!»
Liisa purskahti itkemään.
Viion leski ja Elsa katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun Liisa
vyöliinaansa vetisteli.
»Naimisiinko?» kysyi Viion leski.
»Niin sitähän minä lähdin sanomaan, että minua huomenna kuulutetaan ensi
kerta.»
»No mitä sinä oikeastaan itket sitten?»
»Sitä kun minä olen sellainen ilman aikojaan paha hattara ja
viisastunenko milloinkaan!»
Liisan itku oli hillittyä, hiljaista ja tyyntä, vaan sydämellistä, niin
että Viion leskelläkin mieli sulautui ja teetteli kyyneliä silmiin. Hän
olisi halunnut Liisalle jotakin lohdutukseksi sanoa, vaan ei tiennyt
miten lohduttaa.
»Eihän se itkien paremmaksi tule», sanoi Liisa pyyhkiessään kyyneleitä,
»mutta helpottaa se, kun saa itkeä. En minä olisi missään muualla
viitsinyt itkeä. Yksin se on niin joutavaa ja ikävää.»
»En ole saanut sinulle onneakaan toivotetuksi vielä», sanoi Viion leski,
kun Liisa oli päässyt taas entiselleen.
»Ei se ole myöhäistä vieläkään. Kätelläänkö sitten kolmas kerta.
Kiitoksia paljon!» puheli Liisa, ettei Viion leski ehtinyt sanoa
sanaakaan. Samoin hän Elsallekin kättä tarjotessaan jo, ennenkuin Elsa
ehti mitään lausua, sanoi:
»Samat sanat, vaan vielä rakkaammasti! Sitten kun sinä Elsa tulet
naimisiin, saat oikein kelpo miehen, ja kelpo miehen sinä saat, niin jo
minä olen hyvilläni. Minä otan sinua näin ja nostan näin. Hurraa,
eläköön, eläköön!» huusi Liisa nostaessaan Elsan tuolille seisomaan.
»Seekatti kun minä pidän sinusta ja olen aina pitänyt», sanoi hän
päätään pudistellen ja pidellessään Elsaa tuolilla. »Ja sinusta pitävät
kaikki.»
Äkkiä pyörähtäen Viion lesken tykö sanoi hän aivan kuin kahdenkeskistä
asiaa:
»Mutta kerran minä olin vihassa Elsalle. En muista minkä vuoksi se
minulle sanoi, että minusta tulee huono ihminen, mutta sekö minulle
pahaa teki. Minä olin pieksää Elsan, vaan jäi toki tekemättä.»
Aivan kuin säälien meni hän ja kietoi kätensä Elsan kaulaan ja jäi niin
istumaan hänen viereensä.
»Mutta kenen kanssa olet sitten kihloissa? Ethän ole sitä vielä sanonut,
eikä ole rääpyä ollut kysyä. Olisi hauskaa tietää sekin», tuumi Viion
leski.
»Enkö ole sanonut? No tottapa olen ajatellut, että sehän on sama, kunhan
on mies: kunhan on kupissa ja kuppi kohallaan. No se on muuan niitä
vanhoja kampraatteja, Tepon Iikka vain -- muistanetteko sitä poikasena:
sellainen jutikka, jos satuitte huomaamaan. Eikä se nytkään ole
erinomainen, onpahan vain kuin tuossa. Vaan minä tykkään merimiehistä,
ja kun Iikkakin on vähän sitä sorttia, niin ajattelin, että otanmahan
tuon, sillä muitakaan en saa. Ja sitä se lie Iikkakin arvellut ja päätti
että hänen pitää korjata tuo Liisa raukka, vaikka onhan se vähän
niinkuin olisi kesken ristiltä siepattu, vaan välttää se hänelle. Ja
niin ne liitot syntyivät. Eikö ole teistäkin, Viioska, niin, että vakka
on kantensa valinnut?»
Elsa purskahti nauramaan ja Liisa katsahti häneen hyvin kysyvästi, sillä
hän huomasi, että Elsa nauroi nyt jollekin muulle, omille ajatuksilleen.
Ja Liisan katse pakotti Elsan selittämään. Hän kertoi nauraneensa, kun
yht'äkkiä muisti miten Iikka ja Liisa kerran tappelivat Karjansillan
tykönä. Tuntui hullunkuriselta nyt sitä muistellessa.
Liisa tuli oikein hyvilleen, kun ei se pahempaa ollut.
»Kerranko tahi kahdesti me Iikan kanssa olemme otelleet. Ja yhtä
rakkaita muistoja on useimmilla tämän kaupungin pojilla minusta. Niin
että jos pojat vanhoja muistelisivat, niin en minä tästä kaupungista
miestä olisi saanut», nauroi Liisa. »Mutta voi minua! tässä minä istun
kuin maanantaimorsian. Ja äiti kun muistutti, että elä nyt vain tartu
suustasi kiinni koko päiväksi. -- Kuule, Elsa, otathan sinä minulta
vähän ompelutyötä tehdäksesi. Minulla ei olisi itselläni aikaa, mutta
pahin syy on kuitenkin se, että minä en osaakaan sellaista, joka on
vähän niinkuin parempaa. Minä olen niin huono siihen konstiin, että
kuulkaahan, Viioska: kun minä kerran rakentelin itselleni paidan, niin
äiti sitä katseltuaan sanoi, että sietäisi roiskia sillä minua ympäri
korvia, jos kehtaisi aikaihmistä niin häväistä. Ja niin harmissaan kuin
olikin, niin nauroi vedet silmissä sille paidalle. Pituutta siinä kyllä
oli, sillä siitä tuli kaksi tavallisen pituista pussia, mutta niin
kaitainen, niin kaitainen -- se oli tosiaan pitkä ja hoikka kuin
Nahkalan kissa. Vaan ompeleet olivat lujat, minä kun ne omin käsin
neuloinkin. Äiti moitti sitäkin ja sanoi, että olen ommellut kuin olisin
purjetta aikonut enkä paitaa.»
Kun Liisa sai sen asian toimeen, kätteli hän Viion leskeä ja Elsaa niin
kiireellä, kuin olisi ollut tulipaloon lähtö, vaan kerkesi sittenkin
»kutsua jo valmiiksi» heitä häihin ja Viion leskelle vakuuttaa, että hän
ei saa pois millään ehdolla jäädä, sillä hän vaikka kesken vihkimisen
hyppää hänet hakemaan ja kantaa sinne.
»Minä sanon papille, että top tykkänään, pastori: täällä ei näy olevan
Viioska ja hän olla pitää. Vassokuu herr pastori, sitt neer siksi aikaa,
että Viioskan haen. Mutta totta puhuen» -- ja Liisa palasi takaisin
ovelta sanomaan -- »minua peloittaa ajatellessa, että te ette olisi
häissä. Minä voin muuten tehdä jonkun suuren tyhmyyden, vaan kun te
olette, niin pysyn minä aisoissani. Te olette niin vakava ja hyvä.»
Sen kanssa hän lennähti ovesta ja he näkivät hänen kadulla menevän
sellaista kyytiä, kuin olisi joku niskasta pukannut. Joka toisen
askeleen pani hän juoksemalla, mikä teki hänen käyntinsä hullunkurisen
näköiseksi.
»Niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt», arveli Viion leski
itsekseen.
Liisassa oli kuitenkin hänen mielestään jotakin vielä vastenmielisempää
kuin äidissään, joka oli jyrkkä käytöksessään, vaan Liisa oli suorastaan
väkivaltainen. Tuntui kuin hän voisi tehdä mitä hyvänsä ja aivan kuin
pakosta tuli tekeytymään hänelle mielin kielin.
Vaikka ei Viion leski ajatellut, että Liisa millään tavoin pakottaisi
häntä häihin, niin kuitenkin hän, ikäänkuin jotakin olisi pelännyt,
sanoi Elsalle:
»Sinä tietysti menet häihin -- jos kutsuja todemmastaan tulee, vaan eikö
liene tyhjää hölöttänyt.»
Elsa vakuutti, että totta se oli.
»Melkein joka näkemässä on Liisa minulle sanonut, että hän kutsuu meidät
häihinsä, ja jo keväällä uskoi salaisuutensa kuka on sulhasensa ja että
tänä kesänä hänen häänsä tulevat. Vakuutti, ettei kukaan muu tiedä, ei
heidän vanhempansakaan koko asiaa, eivätkä voi aavistaakaan.»
Ja nauraen selitti Elsa, että jo lapsena oli Liisa aina uhannut heti,
kun jollekin suuttui, ettei hän kutsu sitä peijaisiin eikä häihin
heille.
»Vaan teidät ja minut aikoi hän kutsua, milloin vain jotakin puhetta oli
siitä tahi Liisa erityisesti tahtoi suosiotaan osoittaa.»
Kutsut ne tulivatkin sitten ja kutsujen jälessä heti morsiankin
selityksineen.
»Oli aikomus pitää vain pienet häät, ettei olisi kutsuttu kuin
sukulaiset ja joku kaikkein paras tuttu, mutta Iikan toverit sanoivat,
ettei siitä tule mitään. Harvoin he ovat maissa ja harvemmin saavat olla
häissä, sanoivat, ja merimies on siksi kunnollinen mies, ettei sitä
hiljaisuudessa haudata eikä vihitäkään. Se ei passaa, sanoivat, ja muuan
tuli tovereinsa puolesta pyytämään meitä, morsianta ja sulhasta, meidän
häihimme, jotka he pitävät. Niin niistä nyt tulee suuret tanssihäät.
Voi, voi kun minua huolettaa! Sinulle, Elsa, siellä hauska tulee.
Osaathan sinä tanssia? Tietysti!»
»En.»
»Et tanssia osaa!» huudahti Liisa lyöden kämmeniä yhteen. »No ei sillä
väliä, se käy itsestään, näin vain!» Ja Liisa pyöritti Elsaa muutamia
kertoja, rallattaen tahtia. »Minä otan sen huolekseni, että sinä
tanssimaan opit», sanoi hän sitten.
Mutta Elsa ei ollut aikonut lähteä häihin. Muissa pidoissa ei ollut
vielä ollut kuin ristiäisissä, ja nekin kaikki olivat olleet pieniä ja
tuttua väkeä niissä. Tuollaisiin suuriin tanssihäihin menoa ei
ajatellakaan hirvinnyt!
»Niin, miten se on? Elsa on arvellut, että jos ei hän tulisi...»,
koetti Viion leski ruveta kierrellen ja soveliaasti selittelemään, kun
huomasi, että Elsa ei itse uskalla sanoa.
»Että Elsa ei tulisi? Oletko edes tuumaillutkaan olla poissa?»
»Niin minä olen...»
»Elsa!» ja Liisa löi nyrkkiä tuoliin ja sanoi sitten:
»Ja nyt se on päätetty, että sinä tulet!»
Viion leski ei saanut selvää, oliko Liisa vihassa vai muuten tosissa.
Mutta hän itse karehtui vähän ja aikoi Liisalle, kun alkaa hänelle
äystää, sanoa sellaiset sanat, että Liisa luopuu komentelemasta. Mitä
hänellä on täällä komentamista!
»No entä te?» kysyi Liisa Viion leskeltä.
»En minä tule», sanoi Viion leski terävästi ja yritti sanomaan, ettei
Elsankaan ole pakko mennä.
»Minä muistelen, että teillä oli komea puku, kun olitte Elsan
rippikirkossa. Jos se ei ollut omanne, niin kyllä minä hankin teille?»
»Omani se oli.»
»No rakas Viioska», alkoi Liisa, ja ihmetellen kuunteli Viion leski, kun
Liisa nöyrästi pyyteli. Väliin Liisa nimitteli häntä niin hassun
komeilla nimillä, että nauratti ihan pakahtumaan asti, taas vuoroon
puhui hän niin vakavasti ja vakuuttavasti, nöyrästi ja pyytävästi, että
mieltä liikutti.
»Eihän minusta, vanhasta ihmisestä, ole häissä mitään hupia?»
»Vanhat läsnäolollaan tekevät ne arvokkaaksi ja vakavaksi -- huvista
pitävät nuoret huolen.»
»Ei minun läsnäoloni lisää arvoa eikä poissaoloni sitä vähennä.»
»Mutta ajatelkaahan toki, Viioska. Jos teidän juhlastanne olisi ollut
poissa ilman mitään syytä joku henkilö, jota te arvossa piditte, niin
miltä olisi tuntunut? Eiköhän olisi ikävälle tuntunut ja mieltänne
pahoittanut?»
Viion leski ei ymmärtänyt Liisan harrasta halua saada hänet häihinsä,
vaan lopultakaan hän ei voinut vastustaa hänen pyyntöään, joka oli
nöyrää kuin rukous. Mutta kun hääpäivä tuli ja piti alkaa hommautua,
iski Viion leskellä halu vastaan. Outoja ihmisiähän siellä oli
enimmäkseen ja tututkin olivat vieraantuneet.
Elsa oli jo valmiina. Hänen piti mennä aikaisemmin, kun oli
morsiusneitinä niinkuin Ojanniemen Marikin, joka oli tullut Elsaa
hakemaan yhdessä mennäkseen. Viion leski heille hymähteli
hyväntuulisena, kun he häntä pyörittelivät ja laittelivat, mutta hän oli
kyllissään itsekseen. Puettuna hän istahti toimettoman näköisenä ja
huokasi kuin olisi hautajaisiin meno ollut, päivitteli Liisaa, oli
kyllissään hänelle, mutta itselleenkin.
Mitä hänen tarvitsi mennä lupautumaan, vaikka kuin Liisa olisi
rukoillut.
»Jos nyt olisi Liisa tässä, niin sanoisin, että en tule häihin ja sillä
hyvä!» sanoi hän tytöille.
»Tuossa hän tuli», sanoi Mari ja kaikki tulivat hämilleen.
»Häistä ei ole varmaan tullut mitään?» arveli Elsa.
»No onko niitä ollut edes todemmasta aikeissa! Onko niitä kukaan muu
puuhannutkaan kuin Liisa?» tuumi Viion leski puoleksi leikkiä toiseksi
totta.
»Voi kun te olette sieviä!» sanoi Liisa tytöille. »Herrajesta! Minua
haluttaisi rutistaa teidät, mutta teihin en uskalla koskea sormellakaan.
Ja Viioska! Tehän olette arvokkaan näköinen kuin kuvernöörska. Vaan
teitä ei haittaa, jos minä vähän halaan!»
»Elä hyvä lapsi kurista minua», pyyteli Viion leski, kun Liisa syleili
häntä. »Täälläkin on hääväki valmisna», sanoi hän irti päästyään, »ja
morsiusneideillä oli jo kiire lähtemään, mutta tuossa on morsian vielä
aivan kuin ei niinä miehinäänkään.»
»Mikäs kiire tässä minulla. Minä olen kuullut monen mamman sanovan
tyttärelleen, että kerkiät sinä siihen lystiin, minkä naimisiinkin. Minä
otan sanasta vaarin enkä hätäile.»
»Hohoi», huokasi Viion leski ja istahti arvellen ruveta sanomaan, että
hän jättyy häistä.
Liisa istahti viereen ja huokasi hänkin.
»Minä lähdinkin tänne todemmastaan vielä kerran rauhassa huokasemaan.
Ruvetaanpa huokaamaan joukolla. Se mies, joka syvimpään huokaa!»
Tytöt nauroivat, vaan Viion leski muistutti vakavasti, ettei ollut aikaa
enää Liisalla leikin tekoon.
»Ei, ei leikintekoa. Mutta antakaa minä pikkuisen itkaisen, sitä
vartenhan minä tulin, vaan en ole saanut rääpyä alkaa.»
Liisa samassa lensi kuin poukka Viion lesken eteen, laskeusi polvilleen
ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. Itkettyään siinä jonkun hetken nosti
hän päänsä ja vesissä silmin katsoi Viion leskeen ja kysyi:
»Luuletteko te, Viioska, että minusta ilmo eläissäni tulee kunnon
ihmistä?»
Viion leski ei ottanut vastatakseen siihen, vaan toimitti Liisaa
lähtemään pukeutuakseen ja ollakseen valmis juhlaansa.
»Mutta sanokaa, rakas Viioska, tuleeko minusta oikea ihminen?»
»Enhän voi sitä tietää.»
»Mutta voitteko toivoa, voitteko uskoa?»
»Nyt ei ole, Liisa, aikaa kyselyihin ja vastauksiin, vaan mene.»
»Mennähän sitä pitäisi», sanoi Liisa nousten ylös. »Vaan voi, voi
tyttökullat, kun se tuntuu vaikealle! Tuntuiko teistä, Viioska? Ei se
ole teistä tuntunut, te olette ollut eri ihminen! Voi, jos sitä
olisikin... Viioska, ette usko, kun minä olisin onnellinen, jos olisin
puoleksi sellainen kuin tuo Mari tahi neljäsosakaan kuin Elsa. Teitä
Jumalan luomia! Helpottaakohan tämä milloinkaan?»
»Vaan lähde, Liisa kulta, muuten teet haverit», pyyteli Viion leski.
»Ennen maailmassa sitä luuli, ettei mitään sen vaikeampaa ole kuin
piiskat, silloin kun niitä odotti -- mutta sitten kun ne oli saanut, se
ei ollut mitään. No eihän tässäkään auta muu kuin lähde, Liisa, ja ota
hurtti humööri ja repäsevä meininki.»
»Mene niinkuin olisit jo siellä!» toimitti Viion leski.
»Olisin minä kuitenkin, Viioska, teiltä halunnut jonkun hyvän sanan tahi
edes puoli sanaa.»
»Tuumitaan, Liisa rakas, sitten.»
»No niin, tuumitaan sitten!» sanoi Liisa.
»Niinpä mene nyt», toimittivat tytötkin.
Liisa katsoi heihin veitikkamaisesti ja sanoi:
»Ajatelkaa, tytöt, minä olen kohta Tepposka!»
Syrjäsilmällä katsahti hän Viion leskeen ja jäi katsomaan sitten
kallellapäin ja jonkun aikaa mietittyään virkkoi:
»Viioska, mehän ollaan kohta vähän niinkuin sukua: merimiehen akkoja
molemmat. Viioska ja Tepposka! No sen päälle me vähän tanssitaan. Hei
tytöt, katsokaa! Näin se on merimiesten rouvilla lysti, ne tanssivat ja
engelskaksi laulavat:
Tiimai, tiimai sellai tui
Komtit pitikit kom tits nuu
Somlai kaffe somlai tee
Somlai redigati rasnavee.»
Viion leski jäi vielä pyörimään, kun Liisa syöksyi ovesta ulos. Vilahti
ikkunassa, kun hän kadulla juoksi kannatellen molemmin käsin hameitaan.
Nuorena oli Viion leski paljon mukana ollut ja tottunut käyttäymään
arastelemattomasti ja vapaasti. Vaan naisten huoneeseen tultuaan joutui
hän hämilleen siitä huomaavaisuudesta ja arvonannosta, jota hänelle
siellä osoitettiin. Hänet toimitettiin istumaan parhaimmalle paikalle ja
hän joutui heti kyselyjen ja katselujen keskustaksi. Häneltä kysyttiin
kuin viisaimmalta, kuka vaalia saarnanneista papeista oli paras, mitä
mieltä hän oli siitä, että virsikirja aiottiin uusia, ja muuta
sellaista. Ja vihdoin kun puhe kantausi lapsiin, joutui hänen
tyttärensä, Elsa, ihmettelyjen ja kiitosten esineeksi.
Elsa pidettiin selvänä esimerkkinä siitä, kun lasta kasvatetaan Jumalan
pelossa ja rukouksella, sitä arvelua vastaan, että toiset lapset ovat
luonteeltaan erilaisia, toiset pahuuteen enemmän taipuvia. Erotus on
vain siinä, päättivät useimmat, että kaikki vanhemmat eivät jaksa pysyä
kiinni oikeassa ohjauksessa, lujassa luottamuksessa Jumalan apuun.