Vimpari nauraa hohotti, johon hän heräsi. Se tuntui ilkeälle. Hän koetti
olla mitään ajattelematta ja pitää silmiään auki odotellen äitiä. Mutta
aina vaipui hän unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli
putoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi
Vimparin vaimo tuli hyvin rumana hyväilemään häntä. Vasta pääsi
rauhalliseen uneen, kun kuuli äidin lukevan Isämeidän ja
Herransiunauksen.
Täyttä rauhaa, suloista levollisuutta ja ehyttä luottamusta täynnä
painoi äiti silmänsä umpeen tuntien, että hän samalla mielellä voisi
sulkea silmänsä kuolemaankin.
3
Seuroissa käyntiin olivat molemmat, niin Elsa kuin Ojanniemen Marikin,
kyllästyneet. Mari heti alkuaankaan ei ollut niihin erityisemmin
mieltynyt, sillä ei hänestä siellä koskaan ollut niin hauska kuin Elsa
oli kuvaillut. Elsan ihastus oli laskeutunut vähitellen, kun ei
kesäaikoina seuroissa ollut paljon ketään ja kun syksyllä taas alkoi
vähän enemmän niissä väkeä käydä, niin ei Montinin rouva ollut
sittenkään kuin joskus ani harvoin eikä Hulda kertaakaan. Säännöllisesti
olivat Elsa ja Mari käyneet seuroissa, mutta ikävikseen, josta kumpikaan
ei tullut toiselle sanoneeksi. Kuin tottumuksesta hakivat he toisiaan
sinne. Väsyneinä lähtivät he aina sieltä ja haukotellen, kunnes ulkona
raitis ilma virkisti ja sai reippaalle mielelle. Eivätkä he seuroissa
pysyneet aina vakavinakaan, vaan pyrkivät nauramaan tietämättä mille
oikeastaan nauroivat. Usein seuroihin mennessään jo olivat
naurutuulella, jotta heidän piti peloittaa ja kauhistuttaa toisiaan
vakaviksi.
Talven tultua he sunnuntaisin jälkeen päivällisen rupesivat, kerran sen
keksittyään, tekemään kelkkaretkiä sellaisia, että vuoron perään toinen
makasi kelkassa silmät peitossa ja toinen veti kiertäen ja mutkitellen,
pyörittäen ja kaikilla tavoin eksyttäen ja lopuksi kuletti johonkin
outoon sopukkaan, jossa sitten toinen sokossa kuletettuna sai arvailla
missä oli. Se oli hauskaa. Sokossa kulkien oli aivan kuin olisi
retkeillyt oudoille maille ja kun pysähdyttiin vihdoin, niin ei ollut
tuttua muuta kuin taivaan tähdet. Eräänä sunnuntaina kulkeusivat he
kelkkaretkillään keskikaupungille asti. Ja sielläkös oli hauska, kun ei
koskaan tiennyt sokko missä oli.
»Emme viitsi lähteäkään seuroihin», sanoi toinen, ja se oli toisenkin
ajatus ollut.
Sen jälkeen he eivät käyneet seuroissa kuin joskus, kun ei muu sattunut
huvittamaan, ja väliin, kun pisti päähän lähteä varsin katsomaan oliko
siellä ketään.
Kevättalven arki-illat ja sunnuntaipuhteet kuluivat hangella mäkiä
laskiessa joltakin nystyrältä, kinoksissa telmiessä, jolloin oli
toisinaan hyvin hauska, kun sattuivat vallattomalle päälle, toisinaan
vielä hauskempi, kun antautuivat katselemaan tähtitaivasta ja laskivat
sinne mielikuvituksensa tahi kirkkaalla kuutamolla kuvittelivat hyvien
henkien liikkumista maan päällä.
Mutta talvi meni ja sen tähdekkäät illat. Tuli kevät ja pyyhki lumen
maalta. Pojat telmivät palloilla, ja pienemmillä tytöillä oli
lukemattomia leikkejä. Niihin ei heidän sopinut ottaa osaa, he olivat
siksi isoja, rippikouluun aikovia, eikä heitä haluttanutkaan. Suuret
tytöt olivat illoin kävelemässä puhellen keskenään iloisasti. Pyhäisin
olivat uusissa kauniissa puvuissa, keräysivät toistensa luo ja
keskustelivat menemisistään, kutsuista, huviretkistä. Kaikilla näytti
olevan jotakin hauskaa aikeissa ja odotettavissa.
Niillä oli hauska, noilla isoilla tytöillä! Ja muutenkin tuntui heistä,
että isona tyttönä, aikaihmisenä olo oli jotakin erinomaista. Heillähän
oli omia salaisuuksia, toimia ja retkiä, joista sai sen käsityksen, että
heidän elämänsä oli häikäisevän iloista. Heitä kohtelivat vanhemmat
ihmiset aivan toisin kuin rippikoulua käymättömiä ja tavalla, jossa oli
jotakin salaperäistä.
Onnellisia olivat ne, jotka olivat rippikoulussa ja pääsemässä isoiksi
tytöiksi. He kun olivat kuin salaperäisen tulevaisuuden kynnyksellä. Ja
sen lisäksi kuvailtiin rippikoulussa oloa hyvin hauskaksi ja
riemuisaksi.
Rippiläisen ensimmäinen rippipyhä oli suurimpia juhlia, niin tuntui
nuoremmista. Kansa vaelsi kirkkoon laumoittain. Rippiläisen kotona
vallitsi syvä hiljaisuus ja harvasanaisuus. Jos ei isän vakavuutta
huomannutkaan, niin oli äiti sen sijaan itkusilmin ja hänen kohtelunsa
nuorta rippiläistä kohtaan oli hellä ja palveleva. Rippiläinen itse oli
uusissa juhlavaatteissa, paremmissa kuin koskaan ennen, outo ja kankea
käytöksessään, joka jo nuorempia esti kunnioituksen vuoksi lähestymästä
häntä. Syömättömyytensä pyhitti hänet kerrassaan.
Jos hän ripille päästyä heti kuolisi, niin olisi hän autuas ja pääsisi
taivaaseen. Hän oli onnellinen Jumalan lapsi, onnellisin kaikista!
Syksyllä olivat Elsa ja Mari päättäneet mennä kouluun. Ja tällä
päätöksellä kiinnittivät mieltänsä. He lukevat ahkerasti rippikoulua
varten kesän, että ovat parhaita he kahden. Heillä on sitten niin
hauska. Tulevana kesänä ovat isoja tyttöjä!
Tuntuihan tämä nyt joltakin, kun muuten olivat kuin jouten, tietämättä
mihin ryhtyä.
Mutta äiti oli Elsan tuumaa vastaan, että hän jo ensi syksynä menisi
rippikouluun, sanoen että ei siitä hiljastu, jos myöhemminkin käy. Hän
myönsi, että Elsa mahtanee osata ja ymmärtääkin sen, minkä useakin,
mutta parempi oli käydä se hyvin ymmärtäen.
»Panen mielellesi, että jos luulet ymmärtäväsi asian niin kalliiksi ja
vakavaksi kuin se on, niin mene, jos epäilet, niin jätä», sanoi äiti
niin vakavasti ja nöyrän pyytävästi, että Elsa ei olisi voinut tehdä
vastoin tätä. Hän luopui ehdoin tahdoin aikeestaan, ilman vähintäkään
vastenmielisyyttä, vaan masentuneena.
Hän oli nyt kuin yksikseen jäänyt, eikä ollut mitään, joka olisi
kiinnittänyt mieltä. Aika oli ikävä työssä ja jouten ollessa. Työ tuntui
rasittavalta, niin että oli jaksamista viime tunneilla työpaikassa.
Päivän istuttuaan alkoi pistää hartioihin ja uuvuttaa, jotta piti oikoa
myötään ruumistaan. Hartaasti senkin vuoksi odotti työajan loppua ja
joutohetkeä. Mutta mieli enin uupui. Jos jotakin hauskaa koetti
ajatella, niin ei jaksanut, tuntui kaikki tahkealle, raskaalle ja
painostavalle. Joskus kun pistäysi mieleen joku aie aikansa
kuluttamisesta illalla työstä päästyä tahi sunnuntaiksi, niin tympäsi se
taas heti.
Työpaikassa tytöt olivat mahdikkaita, kiusasivat ja pilkkasivat
toisiaan. Elsaa peloitti, että joskus rupeavat häntäkin kiusaamaan. Hän
ei ymmärtänyt useinkaan heidän kiistojaan ja kujeitaan, vaan tuntui
hänestä, että se oli jotakin hirveän pahaa.
»Luulisi tuota konsulin pojan morsiamen kannattavan pitää omat
saksensa, ettei aina olisi muitten varassa», sanoi kerrankin muuan
toiselle, joka siihen vastasi:
»Käypikö kateeksesi, kun ei itselläsi ole kuin pahanen merikoululainen?
Luuletko saavasi sitäkään vääränokkaa? Hassuttaa vain sinua!»
»Jos hassuttaneekin, kun ei anna pastihuiveja ja viisimarkkoja», vastasi
taas toinen ja nauroi muille silmää iskien.
»Kun ei ole mistä antaa!»
Tällä tavalla kerrankin sätti pari tyttöä toisiaan toisten nauraessa. Ja
hänkin oli eilen illalla ollut muutaman pojan, Kivelän Riston kanssa
soutelemassa! Häntä peloitti niin, että kädet vapisi.
Kun hän näki jonkun tuttavan ohi kulkevan, olisi hän itkenyt, jos olisi
uskaltanut, kun ajatteli että tuo sai olla ulkona ja omassa
vapaudessaan. Hän odotti iltaa kuin pelastuksen hetkeä. Ja sunnuntai
piili mielessä hauskana, kun sai olla jouten ja mennä johonkin.
Mutta joutohetket olivat sitä ikävämpiä, kuta pitempiä olivat. Ne olivat
kuin tyhjyyttä täynnä. Hänellä ei ollut mitä tehdä eikä mihin mennä.
Usein kun hän lähti johonkin naapuriin, missä oli tovereita hänelle,
joko ikäisiään tahi vanhempia, pyörähti hän takaisin äkkiä
tympeyksissään. Ja jos meni perille, niin rupesi siellä kyllästyttämään,
vaikka kaikkialla kohdeltiin häntä ystävällisesti, vanhemmat ihmisetkin
kuin omaa vierastaan. Se saattoi hänet vain halveksimaan omaa itseään,
varsinkin jos ihmeteltiin, niinkuin usein tapahtui, että kun Elsa ei
vielä rippikouluun aikonutkaan. Ei lohduttanut isosti, jos sitten aina
sanottiinkin:
»Eipä sillä ettei sitä ehdi käydä myöhemminkin.»
Rippikoulu oli lykkäynyt epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä äiti oli
sanonut, että Elsa saisi ainakin pariksi vuotta jättää tuon aikeensa,
eikä Elsa ollut sentähden mitään päätöstä vielä tehnyt. Mutta syksyllä
kun Mari koulun alkoi, päätti Elsa että kahden vuoden perästä hänkin
käy, ja se jo tuntui vähän lohduttavammalta. Mutta sittenkin katui hän,
ettei ollut jo Marin kanssa yhtä aikaa, kun kuuli että Montinin Jori ja
Vimparin Aappokin kävivät samalla kertaa. Itse olivat sen Elsalle
sanoneet. Ja sitä muisteli Elsa usein ja häpesi itseään ja kadehti
Maria.
He olivat Marin kanssa sattuneet kerran yhteen ollessaan katsomassa
Unkarin mustalaisia, joita suuri matkue oli tullut ja asettunut leiriin
kaupungin laitaan. Kun he sieltä lähtivät, niin tulivat Aappo ja Jori
heidän jälkeensä, tavoittivat heidät ja rupesivat puhelemaan.
Elsaa hävetti kauheasti. Hän oli pistäytynyt sinne kotipuvussa, kun oli
kotinsa aivan lähellä, eikä luullut siellä ketään noin illalla olevan.
Hameensa oli vanha ja muutenkin lyhyttä tekoa alkuaankin. Se oli niin
lyhyt, että eivätkö lie lahkeet näkyneet.
Hyvänen aika ja sitten puhelivat rippikoulusta! Kysyivät heiltä, ovatko
he jo koulussa, aikoivat tulla keväällä; lyseolaisten ei tarvitse käydä
kuin viime viikolla.
Elsaa hävetti sanoa, että hän ei ole, ja Mari sanoi iloissaan, että hän
on. Kun Elsa erosi heistä kotiportilla, niin yritti hän juosten sisään
ikäänkuin piiloutuakseen, vaan ovelta kääntyi hän takaisin ja meni
portille, josta portin pielen takaa katsoa kurkotti heidän jälkeensä.
Mari oli niin sievä, pitkä hame ja muutenkin puettu niinkuin aikuiset
tytöt. He ovat kaikki rippikoululaisia, eikä kukaan heitä kiusaa, jos
ovatkin yhdessä...
Tykkivin sydämin katseli hän heidän menoaan, kun pojat astelivat siinä
Marin sivulla kääntyen vähäväliä Mariin päin ja tämä heihin puhellessaan
keskenään, ja Marilla pitkän hameen helmat niin sievästi heiluivat. Elsa
katseli heitä niin kauan kuin näkyi, ja tyytymättömänä, suutuksissaan ja
itkumielin meni hän sisään.
Mitä hänen tarvitsi pannakin tätä lyhyttä hametta! Ja mitä tarvitsi
niitten poikain tulla heidän kanssa kävelemään, eiväthän ole koskaan
ennen olleet heidän kanssa, Jori ei milloinkaan, lapsenakaan muuta kuin
peloitteli heitä joskus, kun sattui tapaamaan... Miksikä hän ei mennyt
sittenkin rippikouluun. Olisi hän ymmärtänyt yhtä hyvin kuin muutkin,
yhtä hyvin osannut ja ymmärtänyt kuin Marikin.
Uhkamielisenä päätti hän kahden vuoden perästä menevänsä kouluun, vaikka
mikä olisi, eikä pidä enää lyhyttä hametta kotonaankaan ja on muutenkin
niinkuin aikuiset tytöt: olivathan nuo jotkut muutkin niin.
Mutta miten hän olisi niinkuin aikuiset tytöt, ei hän sitten tiennytkään
ja kun sattui joskus yhteen jonkun aikuisemman kanssa, tunsi hän
olevansa koulua käymätön ja vähäarvoinen mielestään.
Elämä kulki taas entistä latuaan, ikävää, yksitoikkoista uraansa. Ei
ollut mitään ajattelemista, ei mitään tehtävää tahi aiottavaa, eikä
mikään ollut hauskaa, ei sekään, mitä hauskaksi kuvaili.
Talvella kun kävi joskus lyseolaisten mäessä katsomassa, niin näytti
hauskalle, kun tytöt laskivat. Siellä oli suuria ja pieniä tyttöjä,
kaikenikäisiä, paljon pienempiä kuin hän, hänen kokoisiaan ja aivan
aikuisiakin, ja pojat heitä laskettivat. Voi jos olisi hänkin saanut
laskea jonkun kerran, kuvaili hän seisoessaan syrjässä muitten katsojain
ja osattomain seassa. Mutta kuka olisi häntä laskettanut? Hän ei juuri
muita tuntenut kuin Vimparin Aapon, Kivelän Riston ja Montinin Jorin.
Aappo lasketti tyttöjä, Montinin Huldaa tahi muita. Jori laski yksinään
kilpaa poikain kanssa. Risto myös laski yksinään. Ja hän olisi varmaan
ottanut kelkkaansa, jos olisi viitsinyt mennä sinne lähelle.
Risto pyysikin sitten muutaman kerran, kun hän mäkeen mennessään tapasi
Elsan. Tämä oli Elsasta niin hauskaa, niin hauskaa, että...
»Kuule, eikö siinä huimaa päätä! -- Siinähän liukuu kelkka virstan
matkan? -- Eikö siinä ole vaikea ohjata?»
Puoliinkaan kysymyksiin ei harvapuheinen Risto ehtinyt vastata, joita
riemastunut Elsa teki.
Siitä heidän sivu meni muutamia poikia ja kääntyivät katsomaan heitä ja
joku kysyi:
»Kuka se on tuo tyttö, jonka kanssa Kivi-Risto on?»
Elsa häpesi niin, että posket kuumaksi karahtivat, ja hänestä kuulosti,
kuin pojat olisivat nauraneet. Hän pyörähti pois ja lähti astumaan
kiireesti.
Mitähän ne nuo pojat ajattelivat hänestä... nauroivatkin...
Kivi-Risto?...
Elsa katsahti syrjäsilmällä Ristoon, joka oli lähtenyt hänen mukaansa ja
mitään puhumatta asteli hänen sivullaan. Risto ei ollut niinkuin muut
koulupojat, huomasi nyt Elsa. Hänellä oli ruma puuhkalakki, höllä takki
ja kaulassa korearaitainen villahuivi, jonka päät näkyivät takin helman
alta. Sukanvarret näkyivät pieksuista. Kelkkakin oli ruman näköinen,
paljaat laudat, muilla oli vaatteella päällystetty ja täytetty.
Risto esitti, että lähtisivät Tikkaniemen törmästä laskemaan, joka ei
ollut niin korkea ja siellä oli vähempi laskijoita.
Elsaa ei haluttanut sinne eikä mihinkään. Hänestä kuulosti taas pahalle,
kun Risto sorahti sanoessaan törlmä ja korlkea. Häntä hävetti ja
kadutti, että oli mäkeen mennytkin, ja hän oli kuin vihassa Ristolle.
Tämän jälkeen hän lyseolaisia häpesi niin, että poikkesi toiselle
kadulle, kun näki heitä vastaan tulevan. Mäessä ei käynyt enää
kertaakaan, eikä häntä haluttanut mihinkään. Mitä hän tekee missään!
Kotona oli hän joutohetkensä kaikki ja rupesi myyrästämään ahkerasti
kotiaskareissa ja siivon teossa, jota teki tarkkaan ja hakemalla haki ja
etsi töikseen, kun ei muutakaan ollut. Sunnuntaisin tuli hänelle tavaksi
lukea äidille päivän evankeliumi ja raamattua. Ja tämän kautta johtui
hänelle mieleen käydä seuroissakin, jonka hän taas otti varsinaiseksi
asiaksi.
Mutta hän kävi seuroissa käydäkseen vain, ilman minkäänlaista
viehätystä niihin. Istui siellä ja kuunteli katse koko ajan hartaasti
kiinnitettynä puhujaan, vaan ei kuullut mitään. Sanaakaan ei muistanut
lähtiessään, mistä oli puhuttu. Masentunut ja uupunut oli hän kotia
tullessaan. Ja koti tuntui hyvälle.
Kotioloon viehättyi hän sitten enemmän, kun alkoi saada työtä, ettei
tarvinnut pitkiä puhteita jouten olla. Hän oli joutessaan tarjoutunut
milloin millekin talon emännälle kutomaan lasten sukkia, ja vähitellen
opastuivat sen kautta ulompaakin hänelle sukankutomatyötä tuomaan. Näin
työhön päästyään ei hän liikkunut kotoa sanottavasti minnekään eikä
osannut sitten mitään kaivata. Ja kun työstä alkoi kasaantua ansiota,
niin kiihtyi hän oikein uuraaksi. Hänestä oli mukavaa, kun oli rahaa.
Äitiä sai ilahuttaa milloin milläkin: kahvilla, parannetulla ruualla,
uusilla lipposilla, röijyvaatteella. Ja sitten sai hän itsekin aina
jotakin pientä ja voi ajatella rahan kokoamista pukutarvettaan varten
siihen, kun hän menee rippikouluun.
Sunnuntaisin, kun makaili pitempään aamusella, hereillään sängyssä
mietiskellen, antautui hän kuvailemaan, miten hän on sitten aikuisena
tyttönä, miten puettu ja miten toimii.
Ostavat kaikkia ja laittavat kodin hyvin sieväksi.
Keväällä pääsi hän varsinaiseksi ompelijaksi ja sai hyvän palkan. Tätä
hän ei ollut osannut vielä lukuun ottaa. Ja hänen kuvailunsa saivat nyt
uutta vauhtia. Hän tunsi olevansa jo kohta kuin aikuinen ja eihän ollut
kuin ensi syksy ja sitten seuraava syksy ja sitten kesä, niin silloin on
hän aivan aikuinen.
Mutta hän menetti malttinsa, kun Mari tuli ilmoittamaan Elsan äidille,
että hän oli ripille päässyt -- tapa vaati nuoren rippiläisen käymään
ilmoittamassa siitä sukulaisille, kummeille ja parhaille tuttaville.
Viion leski lausui Marille muutamia vakavia, sydämellisiä sanoja, vaan
Elsa hyväili Maria hehkuvalla innolla, kuin siskoaan, jolle suuri onni
on tapahtunut.
»Eikö ole hauska!»
Se ei ollut kysymys, eikä Elsa siihen vastausta odottanutkaan. Hänestä
itsestään oli hauska, sillä hänessä syntyi halu kouluun syksyllä.
Vaan vasta Elsan into oikein kasvoi, kun hän meni kirkkoon lauantaina,
jolloin rippilapsia vannotettiin, ja pyhänä, jolloin heidät
herranehtoolliselle laskettiin.
Se oli juhlallista. Nuo rippilapset tuntuivat olevan onnen ja autuuden
omia. Oli kuin kaikki heitä varten. Rovasti puhui heille, kun he
alttarin ympärillä seisoivat, tytöt toisella puolen, pojat toisella,
puhui kauniisti, kehoitti heitä rakastamaan Jeesusta, seuraamaan häntä
uskollisesti, pitämään häntä ystävänään. Rippilapset itkivät ja
rovastikin puhui itkuun sulautuvalla äänellä. Sunnuntaina oli vielä
juhlallisempaa. Kirkko näytti nyt niin juhlallisen kauniilta. Korkeista
ikkunoista laskeusi valo kirkkaina sädekimppuina. Urut soivat
kauniimmasti kuin koskaan ennen. Kun urkujen soidessa ja seurakunnan
seisaaltaan veisatessa rippilapset, kaikki mustassa puvussa, menivät
alttarin luo ja laskeutuivat polvilleen, tuntui Elsasta, kuin taivaan
sininen laki, joka näkyi kirkonkuvun ikkunoista, olisi ollut entistä
sinisempi ja laskeutunut alemmaksi ja aivan kuin jotakin ihmeellistä
olisi tapahtumassa.
Näytti kuin alttaritaulussa Jeesus taivaaseen noustessaan katselisi
noita, jotka hänen edessään olivat polvillaan, ja heille käsiään
ojentaisi.
Tässä menossa oli kaikki itse asiassa salaperäistä. Vaan Elsa ei
mielessään kysellytkään, mitä se on ja miksi. Se oli juhlallista, suurta
ja houkuttelevaa. Hän olisi vuoden elänyt yhtenä päivänä päästäkseen
tuonne. Mutta samalla tuntui myöskin, kuin pääsy sinne olisi hyvin
työlästä. Rippikoulu oli kai jotakin hyvin vaikeaa ja se peloitti.
Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan pääsisi.
Miten onnellinen oli Mari! Hän näytti kauniilta. Kaunein oli hän
kaikista. Mari oli ollut paras joukosta, hän oli saanut lahjaksi uuden
testamentin ja rovasti oli kiitellyt silloin kaikkien kuullen. Mari oli
nyt kaukana Elsan edellä ja tuntui Elsasta kuin Mari iäksi päiviksi
olisi eronnut hänestä. Mutta se ei masentanut hänen mieltään, se vain
kiihoitti. Hän tyytyi vähempään, kunhan vain pääsi vähän lähemmäksi sitä
onnea, jossa Mari oli.
Hän päätti ruveta lukemaan ahkerasti. Ja sitä hän tekikin syksyyn, luki
ja pelkäsi, ettei hän voi päästä. Hän ei ehkä voi ymmärtää kaikkea sitä,
mitä vaadittiin. Äitihän oli sanonut, että rippikoulu on hyvin raskas,
arvokas asia, jota monet väärin käyttävät ja ainoastaan harvat ovat
kelvollisia.
Kouluajan lähestyessä peloitti Elsaa samalla tavoin, kuin hän odottaisi
jotakin hyvin erinomaista. Ja sitten koulussa istuessaan odotti hän sitä
päivä päivältä, ikävöiden tulevaksi jotakin muuta kuin mitä siellä oli.
Vaan sitä jokapäiväisemmäksi se muuttui. Sen mitä luettiin, osasi hän
kaikki, ja mitä selitettiin, sen oli hän kuullut monet kymmenetkin
kerrat. Keväällä odotti hän sitä tulevaksi viimeinkin. Mutta jo ensi
viikolla hän haukotteli opetuksen aikana, ja ajatus, että jos pappi
olisi sen huomannut, piti hänet virkeänä loppuajan. Olisi ollut koko
häpeä, jos olisi saanut nuhteet.
Kun pojat tulivat kouluun, niin muuttui koulussa olo vielä
joutavammaksi. He olivat vallattomia ja tekivät kaikenlaista kiusaa ja
pilaa tytöille. Tytötkin muuttuivat hilskommiksi. Papit torailivat ja
kiukkuilivat, pauhasivat ja uhkasivat. Koulussa olo muuttui aivan
arkielämäksi, kun viimeinenkin vakavuus oli joutunut häviöön. Elsa tunsi
pettyneensä.
Lauantaina kuitenkin, kun kokoontuivat sitten kirkkoon ne, jotka olivat
hyväksytyt ripille pääsemään, oli joukko talttunutta. Harva yrittikään
kannustamaan vallatonta luontoaan eikä hän saanut kenenkään
myötätuntoisuutta. Se toimitus, mikä nyt oli esillä, vaikutti
hillitsevästi vallattomimpaankin. Oli kuin arkielämä olisi lakaistu pois
ja juhlapuoli käännetty näkyviin.
Kristillisen seurakunnan läsnäollessa oli nyt heidän osoitettava
kristinopin taitoaan ja uudistettava kasteenlupauksensa. Se kuulosti
juhlalliselta ja vaikuttikin itsekuhunkin omalla tavallaan.
Elsa tunsi jonkunlaista pelkoa, mutta muuten pysyi hän
välinpitämättömänä, sillä ei hän enää osannut odottaa mitään niin
erinomaista, jota oli kuvitellut ja jossa oli niin pettynyt. Hän nyt
odotti ainoastaan jotakin vähän tavallisesta poikkeavaa.
Toimituksen alussa kuuli hän mainittavan nimeään, vaan ei huomannut
sitä miksikään, hänen huomionsa oli muussa, ajatteli, että kun
huomisesta pääsee, niin on tämä loppunut, joka jo oli kyllästyttänyt.
Vierustoverit toimittivat hänelle, että häntä huudettiin esiin, ja
silloin Elsakin huomasi, että rovasti katsoi häneen odottavasti. Hän
joutui hämmennyksiinsä, niin että mentyään seisomaan rovastin eteen ei
hän ymmärtänyt, mitä rovasti puhui, hänellekö vai muille, vaiko äidille,
jota kuuli rovastin mainitsevan. Vasta pääsi tajuamaan, kun rovasti
ojensi hänelle kirjan, uuden testamentin, sanoen sen antavansa muistoksi
tältä tärkeältä hetkeltä, kehoitukseksi sen kirjan opin mukaan elämään,
esimerkkinä tovereilleen, äitinsä iloksi ja oman kuolemattoman sielunsa
autuudeksi.
»Jumala sinua, lapseni, siihen armollisesti auttakoon!»
Kun hän lahjan saatuaan ja niiattuaan syvään kääntyi paikoilleen
menemään, hän vähän vavahti kuin säikähdyksestä nähdessään kirkossa
ihmisjoukon, jota hän ei ollut muistanut eikä huomannutkaan ennen
selkänsä taakse. Hän ei uskaltanut katsoa kehenkään erikseen, vaan
kiiruhti paikoilleen ja laskeusi kumarruksiin penkkiinsä häpeissään ja
iloissaan.
Koko toimituksen ajan oli hän hajamielinen. Tehtyihin kysymyksiin
vastasi aivan tietämättään, ja omituisia tyrskäyksiä, jotka eivät olleet
itkua eikä naurua, pyrki esiin. Hän sai ne töin tuskin hillityksi, ja
kun sitten muut rupesivat rovastin puhuessa itkemään, pysyivät hänen
silmänsä kuivina. Hänen oli paha olla, tuntui kuin olisi pyörryttänyt.
Mutta kun toimitus oli loppunut ja hän yhtyi äitiinsä, joka itki silmät
peitossa, pyrki hänelläkin itku valloilleen. Hän sai sen kuitenkin
puserretuksi muutamiin kyyneliin, vaan ei ollut varma, milloin se
syöksähtää esiin. Yhtään sanaa hän ei voinut lausua äidille eikä
uskaltanut katsoa tämän itkuisiin silmiin, kun he lähtivät kotia. Aivan
kuin pulppusi itku kurkussa. Tunsi väliin, että hän jaksaa kotia asti,
vaan taas väliin, että se on aivan mahdotonta. Hän koetti ajatella
jotakin tavallista vähäpätöistä asiaa ja luki, montako kadun risteystä
on vielä kotia.
Portille päästyään jätti hän äidin tulemaan yksin, juoksi ja paiskausi
sängyn päälle kasvoilleen ja laski tulvivan mielensä irralleen.
Hän ei ajatellut mitään koko iltana. Ei minkäänlaista kysymystä pyrkinyt
esiin. Ajatukset olivat aivan rauhassa sittenkin, kun hän tyyntyi
itkusta. Mitä puheli äidin kanssa, oli aivan tavallista, jokapäiväisiä
asioita. Mitä hän tunsi, oli vain kuin hiljainen, mutta hyvin syvä
huokaus, mikä pyrki esiin eikä koskaan tarpeeksi syvältä päässyt. Piti
vähän väliä itkemällä koettaa sitä helpottaa.
Aamulla heräsi hän hirveä pelon tunne mielessä, aivan kuin olisi
jostakin myöhästynyt, mistä ei millään ehdolla myöhästyä saanut, ja
aivan kuin olisi kokonaan jäänyt. Selville asiasta päästyään pysyi hän
sittenkin levotonna.
Oli tuskallista. Kun hän pukeutui, tuntui kuin kaikki olisi painanut ja
ahdistanut ja niinkuin hän ei olisi ehtinyt valmiiksi. Hän oli valmis
kuitenkin jo aikoja ennen ja peloitti, että ehkä on joku erehdys, kello
väärässä tahi ei kuulu kellojen soitto tänne.