ELSA
Teuvo Pakkala
Ensimmäisen kerran julkaissut
Otava 1894
1
Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin
tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta
siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle.
Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli
vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute.
Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä
näki.
Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä
emäntänsä peitteli.
»Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä
keinoja», puheli emäntä. -- »Vimpari kertoi minulle aamulla soman
tapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin
ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli
tullut upporikas mies.»
Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua,
jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli
monenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun
palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän
katseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen
niitten elämän aikaa.
»Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?» näytti hän viirivarren tynkää
ja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. -- »Janne oli silloin pieni,
vyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua
vastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin
varoinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti...
Sittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä
sanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä
muistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa:
'Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.' Oli
se semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.»
Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli
Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi
kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille.
Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän
huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön -- nurkui ja napisi Jumalaa
vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään
hyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi
Jumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille,
vähinosaiselle lähimmäiselle...
Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät
suitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt.
Ei vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut
iloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli
hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas.
Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja
vähä väliä hymyili iloisena.
»Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollut
heillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua
tahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja
sitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut
jotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli
hopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin
ohjattu.»
Äiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin.
Vaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista
monetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään
määrässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota
ikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta.
Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on
osattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä
pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin.
Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin
onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon.
Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä...
Iltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden »vähän lämmintä leipää».
Itkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa asui
Viion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa.
»Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja
nälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin
neuvoa keksitä.»
»Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?» arveli Viion leski.
»Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä
lienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen
nähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin, vaikka
apua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut elämän ikänsä
kuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu
hän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta. Hän odottaa
jotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin Jumalana, niin
täyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.»
»Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.»
»Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää,
minkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus
niin kovaa.»
»He ovat sen kurituksen ansainneet.»
»Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä
pyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa. Minä
en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton
hökäle.»
Latun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion
leski lupasi kernaasti menevänsä.
Aralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän kanssa,
sillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä
vastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi
varmuutta.
Tämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli Viion
leski lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut
hänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi. Kyllä hän nyt
notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja etsimään turvaa
lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan.
Kuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän
tupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä
tuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa.
Huone tuntui kylmälle ja haisi raa'an ilman ihve. Vieraan mieli kävi
niin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada
suustansa.
»Kuinka täällä jaksetaan?» kysäsi hän sitten.
»Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en
minä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt», tuumi Nikkilä
hilpeästi.
»Mitä se isä sanoo?» emäntä kysäsi.
»Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.»
»Mamma!» nauroi emäntä. »Jo se on tuo isävaari lystikäs», nauroi hän
tuolia etsiessään.
Viion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei
kerrassaan mitään sanoikseen.
»Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?» kysyi Nikkilä.
»Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala hänestä
huolen pitää.»
»Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä:
sortuneita tyttäriämme.»
»Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.»
Viion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä
Nikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi
potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa
alkaa puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan,
jolle hän oli uppiniskainen.
»Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti,
jonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?» sanoi Nikkilä.
»Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja
mielestään.»
»Niinkuin te?»
Tuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän
epäilyksien väliin.
Ei hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein
voittanut, selitti hän, vaan vakuutti:
»Nyt minä luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia
osoittanut.»
»Minua ei ihmetytä teidän luottamuksenne, vaan peloittaa.»
Viion leskeä nauratti, eikähän hän sitä pidättänytkään. Mutta se
kuulosti pahalle hänen omissa korvissaan ja hän muuttui äkkiä vakavaksi.
Hän ei tiennyt mikä pani hänet nauramaan ja alkoi suututtaa häntä oma
käytöksensä. Siitä syytti hän mielessään kuitenkin Nikkilää, joka
tuntui olevan entistään paatuneempi ja kiusaavampi.
Tänne oli hän tullut lohduttamaan, vaan täällä tahdottiin riistää
häneltä omakin lohdutuksensa! Nikkilän puhe tuntui nyt vain ilkeydeltä,
pirulliselta. Viion leskeä alkoi kammottaa täällä olo ja hän nousi
lähteäkseen.
»Se on lystikäs tuo meidän isä», sanoi emäntä, kun huomasi Viion lesken
nauravan.
»Mitä sinä taas kujeilet?» meni hän Nikkilältä kysymään hyväntuulisena.
»Ei sinulle äiti kulta mitään. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi,
tuntuu vilustavan.» Ja kun emäntä oli hänet peitellyt, sanoi hän Viion
leskelle:
»Istukaa vielä, niin puhelemme lämpimiksi.»
Viion leski istuutui uudelleen, tyyntyneenä, vaan asiatonna. Se mitä hän
oli aikonut sanoa, oli jäänyt sanomatta, eikä hänellä enää ollut halua
siihen.
»Teidän naurunne karsi ruumistani. Se muistutti erään toisen naurua,
joka kuitenkin oli pöyristyttävän kamalaa. Minä kerron teille sen: Oli
muuan vaimo, jolla oli tytär niinkuin teilläkin. Hän oli harrassydäminen
äiti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se
oli äitini. Tyttärensä sortui ja sortui syvälle: surmasi salaisesti
tekemänsä lapsen. Kun kamala teko tuli päivän valoon ja äitikin sai sen
tietää, niin rupesi hän nauramaan. Kun tyttärensä tuomittiin, nauroi hän
yhä eikä hän siitä naurusta selvinnyt sen koommin.»
»Mutta eihän Jumala voi olla armoton!» huudahti Viion leski tuskissaan
käsiään väännellen.
»Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eivät välitä Jumalan kiellosta eikä
käskystä. Vanhurskaan Jumalan kielto on: elä tapa. Vaan yhtä hyvin
surmataan tyttäriämme niin, että sellainen rikos on jokapäiväinen.
Surmamiehiä on paljon, ja niistä köyhän tyttären maine, kunnia ja siveä
henki ei ole arvokkaampi kuin vanha kinnas, jonka hylkien loukkoon
viskaa, josta ei tule tunnon vaivaa ei kuolinvuoteellakaan, sillä se on
niin vähäpätöinen asia, että sitä ei silloin muista. Surmamiehet
kiihkeinä hiipivät tyttäriemme ympärillä kaataen niitä uhrikseen. Heitä
ei häiritse mikään, ei estä Jumalan kielto, ei peloita Jumalan uhkaus.»
»Mutta Jumala voi varjella vihollisten käsistä», ehätti Viion leski
vakuuttamaan.
»Niin, me ihmiset uskollamme asetumme vaatimaan Jumalalta mahdollisia
jos mahdottomiakin oman mielemme mukaan. Te tiedätte, että tyttäriämme
sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä. Te uskotte, että Jumala
varjelee teidän tyttärenne. Mutta nuo muut? Eikö niiden kunnia, maine,
puhdas, siveä henki, kuolematon sielu ole yhtä kallis kuin Elsan, eikö
heissä kaikissa ole yhtä pyhä Jumalan kuva? Eikö Jumala rakasta kaikkia
yhtä paljon? Mitä syytä teillä on sitten uskoa, että Jumala varjelee
juuri Elsan, _teidän_ tyttärenne?»
»Se, että minä uskon?»
»Mutta millainen on teidän uskonne? Millainen rukouksenne? Teidän
rukouksenne on: Isä meidän -- -- -- anna _minulle_. Ja sellainen on
uskonnekin. Onko tällaisessa rukouksessa ja uskossa rakkautta, onko se
Jumalan käskyn mukainen: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?»
Nikkilän ääni oli pehmoinen ja vakava. Ja väliin tuntui Viion leskestä,
että Nikkilän puheessa leyhähteli lämpöä ja jotakin sydämeen tunkevaa.
Mutta väliin tuntuivat sanansa jyrkiltä ja repiviltä. Mitä hän
oikeastaan tarkoitti? Mitä oli pohjalla piilemässä? Eikö sittenkin
jotakin ivaavaa, kiusaavaa, halu repiä toisen uskoa?
»Millainen _teidän_ uskonne on?» kysyi Viion leski kylmästi.
Syntyi pitkä äänettömyys.
»Minä en puhunut», sanoi sitten Nikkilä, »tässä mitään sen vuoksi, että
tahtoisin sillä kehua uskoani. Sillä siinä ei ole kehumista. Jos minulla
on uskoa, niin on se pieni kipuna mustassa hiilikossa.»
Ruoskivalta tuntui Viion leskestä tämäkin! Hän oli kehunut uskoaan ja
nyt hänellä ei kuitenkaan ollut puolta sanaa vastustaakseen niitä
epäilyksiä, joita Nikkilä oli lausunut, ja jotka kiertelivät hänen
mielessään kuin aaveet. Häntä oikein peloitti, että Nikkilä vielä
jotakin sanoo, ja kammottavalta tuntui äänettömyyskin.
Oli pimennyt niin, että ikkunain luona esineet vähän häämöttivät ja
jotakin mustaa näki liikkuvan sängyn edessä, missä Nikkilän emäntä
nyökkäsi. Pakkanen paukkui ulkona, jymähteli aivan kuin olisi taloja
kerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle,
että selkää karsi. Vilu puistatti niin, että hän aivan tutisi.
Kuin kesken kaikkea tuntui hänestä itsestäänkin poislähtönsä, kun hän
ilman muuta nousi ja sanoi:
»Hyvää yötä!»
Peloitti, että Nikkilä vielä pidättää hänet.
»Jääkää hyvästi, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edestä rakkaudella...»
Omalla puolella tuntui hyvälle, kun leppoisa lämmin huokui huoneessa ja
oli valoisa. Mutta vilu puistatti vieläkin ruumista. Ja niin hauskalle
ja rauhalliselle kuin täällä tuntuikin, ei mieliala ottanut
kohoutuakseen, vaan pysyi raskaana ja arkana.
Hän tunsi jotakin tuskallisen peloittavaa, mikä sai hänet säikkymään
jokaista pakkasen paukahdusta. Ja silloin tällöin kadulta kuuluvia,
lumessa vingahtelevia askeleita jäi hän kuuntelemaan aivan kuin olisi se
ollut jotakin hyvinkin outoa.
Elsan tultua kotia tuntui turvallisemmalle, mutta maata pannessa
uusiutui arka mielialansa ahdistaen kuin painajainen. Tuntui synkälle ja
pahalle. Silmiinsä tuli Nikkilän pimeä, kylmä ja kolkko tupa, korvissaan
kaikuivat Nikkilän lauseet aivan kuin olisi hän niitä kuiskinut karkean
käheällä äänellä, sydäntä ahdistavia epäilyksiä, kylmiä kuin rauta
pakkasessa, synkkiä, luottamusta masentavia, uskoa raatelevia.
Ja niitten vallassa hän ajelehti kuin lastu kosken kihossa. Elämä tuntui
sekavalle, toinen seikka kumosi toisensa ja siinä mylläkässä hän painui
alle ja kohosi taas pinnalle uudelleen upotakseen.
Hän koetti takertua uskoonsa kiinni, kiskoen kaiken muun mielestään.
Mutta kuin väkirynnäköllä paiskausi sinne kauhistuttava kertomus
Nikkilän sisaresta.
Sydäntä kouristi.
Voisiko hänenkin tyttärelleen käydä noin, vaikka hän uskoisi Jumalaan,
uskoisi niin vakavasti kuin on uskonut, että hän varjelee Elsan? Ei, se
on mahdotonta!
Mutta mahdottomalta se ei tuntunut sittenkään. Ja murhe syöksyi mieleen,
ajatellessa, että turvaa ei olisi tuossa uskossa.
Aamulla ihmetteli hän heikkouttaan tuntiessaan taas entistä varmuutta.
Miten hän oli voinutkin noin antautua epäilyksien valtaan, hän, joka oli
niin monia todistuksia nähnyt ja niin paljon saanut kokea Jumalan armoa.
Hetkeäkään hän ei olisi saanut epäillä, ei vähintäkään epävarmuutta
tuta. Hänen olisi pitänyt kumota Nikkilän epäuskon kuiskutukset ja olisi
voinut kumota, sillä eiväthän ne muuta olleet kuin uskoa vastaan
kiivastelevia järjen viisasteluja.
Kun hän näissä mietteissään työhönsä istahti, kuului liikettä porstuassa
ja kamarin oven takana haparoitiin aivan kuin olisi sitä pyyhitty yltä
yleensä. Hän meni avaamaan ovea katsoakseen, pyrkikö joku tänne.
Ovea avatessaan huomasi hän sen olevan sisältä säpissä, ja hän kun ei
ollut pitänyt sitä säpissä milloinkaan, ainoastaan avaimen poissa
kamarin oven suulta öisin. Itse hän sen tietystikin oli säppiin pannut
illalla. Hän nyt naurahti:
Sellaista se on epäusko: pelkuruutta ja raukkamaisuutta.
»Emäntäkö se on?»
»Minähän se täällä hankasin ja suhuutin kuin mikähän maalari,
kopeloidessani avainta», tuumiskeli naurusuin emäntä sisään tullessaan.
»Hyvän aikaa sain haparoida porstuassa, ennenkuin oven löysin. Miten
lienen ollut niin pyörällä.»
»Käykää istumaan, emäntä», toimitti Viion leski ja tavallisiksi sanoiksi
kysyi: »Mitäs kuuluu?»
»Eipä muuta kuulu, kuin että meillä on kuolema käynyt.»
»Nikkilä kuollut?» kysyi Viion leski.
»Niin.»
»Nikkilä kuollut?»
»Kuollut se nyt on.»
Viion leski vaipui mietteisiinsä kädet ristissä helmassa ja katse maahan
kiinnitettynä.
»Mihin aikaan hän kuoli?» kysyi hän vihdoin.
»Enpä minä aikaa tiedä sen tarkempaan kuin että viime yön aikana.
Aamulla kun heräsin, niin ihmettelin, että kun ei isä juomaa tahdokaan,
niinkuin aina teki ja väliin herättikin minut sitä varten. Minulla
mieleen heti työnnähti, että eiköhän ole noutaja käynyt. Päreeseen tulen
hommasin ja aloin katsella ja tarkastaa: kuollut se oli. Ruumis oli jo
kylmä.»
Viion leskeä melkein kauhistutti. Kuolema tullut noin äkkiä, salaa kuin
varas. Herra Jumala!
Hänestä tuntui kuin olisi häneltä jäänyt jotakin tekemättä, mikä oli
tehtävä ollut, ja hän aivan kuin tuomitsi itseään. Olihan hän ollut
aikeessa puhua Nikkilälle juuri siitäkin, että kuolema voi tulla millä
hetkellä hyvänsä ja että tulisi olla valmis. Mutta eilen jäi tämä ja
kaikki muu sanomatta.
Nikkilä veti hänetkin epäilyksiin. Mikä tekikin hänet niin heikoksi! Hän
oli kykenemättömämpi kuin koskaan ennen.
Sitä jäi hän miettimään ja ihmettelemään emännän mentyä. Kenties tämä
hänen voimattomuutensa ei riippunutkaan hänestä itsestään? Ehkä oli
toisin nähty hyväksi. Nikkilällä oli armon aikaa ollut kauan ja kuolema
väikkynyt hänen silmäinsä edessä muistuttamassa häntä siitä alinomaa.
Jumala oli kaikin tavoin kutsunut häntä armonsa helmoihin, mutta hän
vaipui vain syvemmälle järkensä viisauksiin, kuunteli mieluummin uskoa
vastaan sotivia epäilyksiä kuin Jumalan ääntä.
Viion leski otti tapauksen tarkoitetuksi varoitukseksi, ettei
milloinkaan saa antaa epäilysten sortaa uskoaan, vaan tulee pysyä
järkähtämättä siinä kiinni.
Päivän valettua meni hän Nikkilän puolelle. Siellä oli jo Latun emäntä,
istuu itkuisin silmin puhellen Nikkilän emännän kanssa odotellen miehiä
nostamaan ruumista makuusijalta. Viion leskestä tuntui kamalan kolkolle.
Silmättyään ruumista pikimmältään istui hän syrjään, niin ettei nähnyt
sitä.
»Kuolema se on meidän kaikkien osa, niin rikkaan kuin köyhänkin», sanoi
Latun emäntä.
»Onnen osa se oli Nikkilälle», sanoi Nikkilän emäntä tyytyväisellä
muodolla.
»Onnen osa kerrassaan», vakuutti Latun emäntä.
»Maalliseen elämään nähden se oli onnen osa epäilemätön», lausui Viion
leski huoaten. »Mutta tämän elämän takana on iankaikkisuus...»
»Joka on itsekullekin Jumalan armopöydällä», huomautti Latun emäntä
terävästi.
Tuli samassa Vimpari, joka oli toverikseen hakenut naapurin miehiä
Korhosen.
»Äkkilähtö tuli Nikkilä paralle, jotta ei saanut pappiakaan puhutella»,
tuumi säälien Vimpari.
»No siitä ei vahinkoa», sanoi Korhonen, joka oli muutaman uskonlahkon
etevimpiä. »Ei se kuitenkaan pappi olisi voinut häntä taivaaseen johtaa.
Ei sinne mennä vain niin, että pappi tulee ja viskaa.»
»Eipä, ei. Ei pappi eikä sakramentit auta», selitti Vimpari, »vaan pitää
olla usko».
»Sitä puuttui Nikkilältä.»
»Mistä sen Korhonen tietää?» kysyi Latun emäntä.
»Minä sen tiedän Jumalan sanasta.»
»Ei Nikkilä uskonut mitään. Oli liian järkimies ja antoi järelle
vallan», vakuutti Vimpari.
»Se liika järki se estää uskoa ja viepi helvettiin. Sinne se järki on
Nikkilänkin vienyt.»
»Mutta ajatelkaapas, Korhonen, että tuo ruumis tuossa olisi joku
läheisenne, jos se olisi oma poikanne», huomautti Latun emäntä.
»Sama se olisi. Minä sanoisin samoin ja ajattelisin, että kun ei ole
armon aikaa hyväkseen käyttänyt, niin menköön kadotukseen.»
»Te nyt niin kehutte. Vaan jos Jumala antaisi teille luvan tulla
taivaaseen ja ottaa jonkun hurskaan mukaanne, niin ottaisitte uskottoman
poikanne.»
Vimpari nauraa höräytti ja sanoi:
»No, niin tekisi todemmastaan ihminen. Kyllä sitä itsensä ja omaisensa
taivaaseen toimittaisi.»
»Sanokaa mitä sanotte, vaan Jumalan tuomio on langennut uskottomalle jo
edeltäpäin kauhistukseksi ja peloitukseksi», lausui Korhonen
kiihtyneenä ja Nikkilän emännälle uhkaavasti sanoi: »Sinulle tämä on
varoitukseksi pitämään armonajastasi vaari. Ei se ole sinulle sillä
hyvä, että uskot, vaan sinulla pitää olla oikea usko, muuten et paremmin
kuin Nikkiläkään taivaaseen pääse.»
»Mihin ei Nikkilä pääse?» kysyi emäntä.
»Taivaaseen», huusi Korhonen.
Emäntä katseli Korhosta silmät renkaina, joista vedet rupesivat valumaan
norosinaan ja leuka alkoi vippasta niin, että hampaat yhteen kalisivat.
Vihasta värisevällä ja katkonaisella äänellä sai hän sanotuksi:
»Tuskin Nikkilä kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä
olet.»
Latun emäntä purskahti itkemään:
»Voi meitä ihmisparkoja. Me köyhät kurjimpia. Meidät jokahetkisten
koettelemusten pitäisi tehdä nöyriksi, mutta me olemme kopeita. Me
odotamme ja toivomme Jumalan armoa ja rakkautta kukin itsellemme, vaan
meillä ei ole armahtavaisuutta sinapin siemenen vertaa, lähimmäisen
rakkaus meistä on kaukana kuin taivas maasta. Lähimmäisen
kuolinvuoteenkaan ääressä meillä ei ole yhtään ainoatakaan rukoussanaa
armolliselle kaikkivaltiaalle Jumalalle, vaan asetumme toisiamme
tuomitsemaan elävinä ja kuolleina kadotukseen.»
Kun Viion leski silmäsi ruumista, jota miehet alkoivat liikutella,
muisti hän vainajan sanat:
»Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella.»
Sanomakellojen vakavaa soittoa kuunteli hän vesissä silmin istuessaan
toimetonna kangaspuittensa ääressä. Ajatuksensa olivat aivan kuin
pysähdyksissä, mieli täynnä raskautta, sekaannusta ja rauhattomuutta.
Talvinen aurinko, joka jo pyrki pilkoittamaan matalimpien rakennusten
harjan yli, paistoi punertavalla valollaan Nikkilän tupaan, mikä oli nyt
asujattomaksi joutunut. Kyynelsilmin istui siellä Viion leski ja
Vimparin vaimo puhellen tämän ajallisen elämän kirjavuudesta
odotellessaan Latun emäntää, joka oli lähtenyt viemään Nikkilän emäntää
köyhäin huutokauppaan kansakoululle, minne Nikkilän emännän oli määrätty
tulla. Latun emäntä oli luvannut tulla sanomaan minne ja millaiseen
taloon emäntä oli huudettu.
Terveiset hän toikin vielä Nikkilän emännältä ja kertoi emännän olleen
ja lähteneen tyytyväisellä mielellä. Toimeentulevan talon oli sanottu
sen olevan, johon emäntä joutui, ja hyvästi oli luvattu hoitaa, kun
Latun emäntä oli sitä pyydellyt.
»Vaan eihän sitä tiedä siltä minkälaiseen hoitoon sattuu», sanoi Latun
emäntä. »Kuulosti siltä ja olen minä itsekin nähnyt, että ei ole aina
hoitoa minkäänlaista, vaan päinvastoin pidetään hoitolaista huonommin
kuin elukkaa.»
»Ei ole köyhän elämä täällä ruusujen ja kukkasten päällä», huokasi
Vimparin vaimo. »Kurjuudesta kurjuuteen.»
Äänettöminä istuivat he pitkän aikaa huoaten ja silmät kosteina.
»Päiväkulta paistaa vain niin lempeästi tähänkin menneitten majaan»,
lausui Latun emäntä melkein kuin itsekseen ja se oli äänettömyyden
vahvistamiseksi. Kukin tarttui yhä lujemmin kiinni yksinäisiin
ajatuksiinsa tämän elämän katoavaisuudesta ja surullisuudesta.
Tuntui säpsäyttävälle, kun Vimpari astui sisään tämän syvän hiljaisuuden
kestäessä.
Hän oli ollut hakemassa asuntoa, sillä se, jonka käsiin Nikkilän talo
oli joutunut, oli käskenyt sekä Vimparin että Viion lesken muuttaa pois,
kun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikipäissään oli Vimpari ja asunto oli
sittenkin vielä tietymättömissä.
»Minne häntä jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!» päivitteli
Vimparin vaimo.
»Kysy sinä, eukko, miten tähän asti on toimeentultu! Sitä minä
ihmettelen, että minä en ole vielä kertaakaan kuollut. Hätäkö meidän on?
Onhan meillä poika mieheksi joutumassa ja siitähän tulee pappi. Sitten
ei ole hätää», vakuutteli Vimpari.
»Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa», arveli vaimonsa.
»Elä sinä niin sano. Onhan ihmisellä joka hänestä huolen pitää, se joka
linnut ruokkii ja kedonkukkaset vaatettaa, kun uskoo. Eikö niin,
Viioska? Mutta sitä ihminen ei aina tahdo uskoa. Meillä on ollut lujilla
elämä usein, olen luullut, että ei muuta kuin tuohon paikkaan alamme
nyykistyä toinen toisemme jälkeen. Mutta eipäs!»
»Niinhän se on, että kauan on köyhä kallellaan, ennenkuin kaatuu», sanoi
vaimo.
»Eikä kaadu sittenkään», vakuutti Vimpari, »vaan voi nousta hyvinkin
pystöön. Mutta sinä et usko mitään, vaikka olet nähnyt sellaisen ihmeen,
että meidän asuntoon astuu kaksi herrasmiestä, toinen tahtoo pojan
omakseen kasvattaakseen ja kouluttaakseen ja kouluttaa päällepäätteeksi
papiksi. Sellainen Jumalan armon osoitus, etkä siltä usko. Mutta minä
uskon, minusta ei olisi mahdotonta uskoa vaikka rahasäkin tipahtavaksi
syliini pilvettömältä taivaalta. Niin se pitää luja usko olla, kun
kerran uskoo.»
»Mies parka», ajatteli Latun emäntä. »Hänkin vetää elämäänsä kuin
raskasta kivikuormaa, saa palan tänään, siksi hengen pidettä, että elää
ylihuomiseen, jolloin taas ehkä saa vähän enemmän, vaan ei tiedä saako
sitten päivän kahden perästä vaiko vasta kolmannen. Elää toivossa, uskoo
itsellensä rikkauden arkun aukenevan, huomaamatta sitä, että
vieraskumppaneitaan, jotka uskovat itselleen samaa, odottavat
samanlaista ihmettä, uupuu, joko nääntyen kesken kultaisia toiveitaan
tahi synkistyen elämään, kun uskomaansa armoa ei näy. Moni raukka
synkistyy niin, että kiroo itse Jumalaa.»
»Mutta meidänhän ei tarvitse enää mitään ihmettä odottaakaan, se on
meille jo tapahtunut. Vai eikö teistäkin, Viioska ja Latun emäntä, ole
todellakin aivan kuin Jumalan omin käsin tekemä armotyö, kun meidän
Aappo otettiin sellaisille päiville, että pappi tulee?»
»Mutta Vimpari kulta, Aapon papiksi tulo on vielä monessa», sanoi
vaimonsa.
Vimpari väitti vain, että se on jo niinkuin tapahtunut asia ja että jos
ei tulisikaan pappia, niin tulee joku muu virkamies, joka elättää
vanhempansa. Sitä on Jumala tarkoittanut.
Alemmalla äänellä alkoi hän sitten puhella, että tällaista armoa hän ei
olisi ansainnut, sillä ei hän ennen ole Jumalasta välittänyt, vaan
ollut uskoton niinkuin moni muukin ja horjuu väliin nytkin.
»Vaan tuskinpa sitä on, joka ei uskossaan joskus horjuisi. Vai mitä
luulette, Viioska?»
»Tuskinpa on», myönsi Viion leski pitkän ajan kuluttua.
»Niinpä minäkin. Mutta ei saa antaa epäilyksille valtaa, muuten voittaa
uskottomuuden synkkyys, niinkuin voitti sen, jonka elämäntarina vasta on
silmäimme edessä päättynyt, ja jonka kallistunut elämä ei päässyt
uskottomuutensa vuoksi pystöön, vaan lahosi lahoamistaan ja kaatui.»
Latun emäntä kohahti seisaalleen. Hänen verensä kuohui. Hän ehti
ajatella, että kun lakkaamatta saa kuulla tuota samaa virttä. Ja ne
etupäässä, jotka uskovat itselleen ihmeitä Jumalalta, vaikka tunnustavat
itsensä ansaitsemattomiksi ja uskonsa horjuviksi, ovat valmiit
lähimmäisensä uskon heikkoutta syyttämään. Sitä ei Nikkilä tehnyt, vaan
puhui säälillä ja rakkaudella Vimparista niinkuin muistakin
kovaosaisista.
Latun emäntä ei ollut ehtinyt sanoa vielä sanaakaan, kun Viion Elsa tuli
tupaan, mikä kokonaan ehkäisi hänen mielenkuohunsa.
Elsalle ei oltu uskallettu sanoa emännän joutumisesta köyhäinhoitoon,
kun oli pelätty hänen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli
pahonut Nikkilän kuolemaakin. Viion leski oli koettanut jouduttaa
muuttoaan Nikkilästä ennen tätä tapausta, jotta siten pääsisi se Elsan
tiedon sivu tuonnemmaksi. Mutta huoneita ei ollut niin saatavissa, jotta
muuttoaika oli siirtynyt huomiseen päivään.
Elsa loi heti kysyvän katseen kaikkiin, aavistaen emännän poissaolon
tavattomaksi, kun häntä ei näkynyt ja näin paljon oli väkeä.
»Onko emäntäkin kuollut?» kysyi hän terävästi.
»Ei, lapseni», vastasi Latun emäntä.
»Missä sitten?»
Jokainen tapaili jotakin vastatakseen, kun Elsa vuoronperään heitä
katsoi, vaan kaikki jäivät toisiaan odottamaan.
»Jaa! Kyllä minä tiedänkin. Emäntä on myyty. Voi kauhistus!» sanoi hän
ja rupesi itkemään.
Häntä koetettiin lohduttaa selittämällä, että ei emännällä ole paha
olla, vaan Elsa itkunsa seasta väitti toisin. Eilen kun koulussa oli
ilmoitettu täksi päiväksi lupa, niin olivat muutamat tytöt tienneet,
että lupa on sen vuoksi, kun on koululla köyhäin huutokauppa, ja
muutamat tytöt olivat kertoneet millaista se on. Niistä kertomuksista
Elsa, nyt mainitsi sitä ja tätä ja kuulijoita kauhistumasta esti tieto,
että kaikki ei toki totta ole, vaan lasten mielikuvituksen synnyttämää.
Vaan Elsan sydämellinen itku, lapsen vilpitön osanotto menneitten
kohtaloon liikutti kaikkien mieliä. Siinä oli menneitä kohtaan jotakin
hyvittävää ja palkitsevaa. Latun emäntäkin tunsi lohduttavaa ja
keventävää mielessään. Poislähtiessään hän ääneensä itkien syleili
Elsaa:
»Jumala siunatkoon, auttakoon ja varjelkoon sinua, herttainen lapsi!»
Illalla maata pannessa ratkesi Elsan itku uudelleen, vaikka hän oli sen
saanut tyynnytetyksi päivällä isoksi aikaa. Hän itki hiljaa nyyhkien
myöhäiseen yöhön, unohuttaen kaikki rukouksensa, senkin, jota hän tähän
asti oli hartaimmin rukoillut.
Siitä joulusta saakka, kun hän kävi ensi kerran joulua ihailemassa
keskikaupungilla ikkunain takaa ja näki siellä muutamassa talossa
Vimparin Aapon, joka oli Karénin rouvan ottopoikana, oli hän toivonut
pääsevänsä johonkin keskikaupungille ottotytöksi. Joka päivä hän oli
odottanut sitä tapahtuvaksi. Kuvailunsa siitä, miten se olisi hauskaa,
olivat vain aina kiihtyneet ja kiihoittuneet. Hän oli koettanut olla
oikein hyvä ja rukoili ja toivoi katkeamatta. Hän oli käynyt joskus
keskikaupungilla kävelemässä sitä varten, ja masentunein mielin palasi,
luullen että hän ei ole tarpeeksi hyvä ollut. Viime aikoina oli hän
alkanut luulla, että sitten vasta hän pääsee, kun saa koulunsa
lopetetuksi keväällä. Ja siitä oli hän iloinnut jo.
Hän olisi hyvin sievä: vaaleanpunainen leninki, vaaleanpunaiset sukat,
sievät matalat kengät, tukka hajallaan, tummanpunaisella nauhalla
päälaen yli. Hän olisi niin hyvä, että kaikki hänestä pitäisivät,
hänestä ja Aaposta. Aapon kanssa he yhdessä kävisivät täällä Vaaralla
tuomassa apua köyhille ja opettamassa köyhäin lapsia.
Vaan mitä hauskaa se nyt olisi enää, kun ei ollut Nikkilää eikä emäntää.
Ei ollut hänen tuttujaan enää kuin Ojanniemen Marin äiti ja Aapon
vanhemmat, jotka eivät olleet niin avun tarpeessa, kun Latun Liisa kävi
niille kerjäämässä varkain äidiltään.
Turhaan olivat menneet hänen toiveensa ja sääli oli Nikkilää ja emäntää,
joita hän ei saanut auttaa.
»Miksikähän Jumala ei sitä sallinut?...»
2
Syksyllä pääsi Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi.
Viion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mitä Elsalle nyt
toimeksi, kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mitään töiksi asti
eikä mitään oppiakseen sellaista, millä vastaisuudessa voi
toimeentulonsa hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken
pahuuden siemenen hyötyisä pelto. Vaan nyt kun Elsa työpaikan sai, olisi
hän melkein mieluummin suonut, että sitä ei olisi ilmestynyt. Hän itki
Elsan mentyä ensi päivänä.
Pelko, mikä mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan
tulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa hän oli häätänyt turvaumalla
Jumalan isälliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihkeämpään
kuin koskaan ennen.
Elsa on nuori ja herkkä vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on hän
joutunut? Synti oli ajatella kenestäkään pahaa, vaan sellaisessa
joukossa on molempaa, hyvää jos huonoakin. Siellä voi Elsan sydämeen
tulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyyttä, mikä nuoreen
lapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mikä nuoria tyttöjä
lumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua turmelukseen.
Tuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. Hän turvausi Jumalaan
ja koetti kiskoutua niistä irti. Illalla saikin hän aina haudatuksi
pelkonsa rukouksiin, kun Elsa oli työstä kotiutunut lapsellisena,
avomielisenä, äitiään hyväilevänä ja entisestään mitenkään
muuttumattomana. Ummistipa usein silmänsä levollisella tunteella, ettei
mitään vaaraa olekaan. Mutta aamulla herätessään oli pelko leimuamassa
aivan kuin olisi se syttynyt jo hänen nukkuessaan. Tuskallista ja
rauhatonta oli sitten yksinäisyytensä päivällä. Sitä enemmän kiihtyi
levoton mielensä, kun kuului puheita eräästä tytöstä, joka oli samassa
työpaikassa ja muuten kelpo tyttönä pidetty. Ja silloin tuli mieleen
Nikkilän puhe selvänä, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut
eteen maalattu.
Niin arka ja jännityksissään hän oli, että kun Elsa eräänä iltana viipyi
tavallista pitempään, sai se jo hänet epätoivoon ja melkein uskomaan,
että siinä se nyt oli, mitä hän oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan
viipyminen ja jos mitä tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut
muuta olla, kuin että Elsa oli jossakin kevytmielisyyden jälillä, joko
kaduilla kävelemässä tahi huvipaikkain äärillä kurppailemassa. Ja
siitähän se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti hän
pitää odottaessaan kiihtyvällä tuskalla. Hän rukoili, itki, oli ankara,
uhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, että jos joku onnettomuus on
kohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas
synkistyi, ja se lopuksi voitti.
Elsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Eräs työtoveri oli hänet
sinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siellä olostaan ja niin
ihastunut iltaansa, että pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta.
Kuin kivitaakan alta keveni äidin mieli. Hän häpesi pahoja luulojaan
samalla, kun hänen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, että hänellä
oli täysi työ pidättäessään itkua.
Aivan päinvastoin oli tapahtunut kuin hän oli tänä iltana ja pitkin
aikoja ajatellut. Ja jos mitä onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi
oli mieleen tullut, niin ei kuitenkaan tällaista. Aivan toisille teille
oli hän luullut Elsaa hänen toveriensa vievän, sillä jos luuli hyviäkin
olevan heissä, niin ei tullut ajatelleeksi heidän mitään sellaista
vaikuttavan.
Elsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa kävijä, niin että hän ei
millään syyllä jäänyt kertaakaan pois. Ja sitä mukaa muuttui hän
huomattavasti. Rukouksissaan hän ei käyttänyt enää entisiä kirjoistaan
oppimia tahi supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan
rukoili omin sanoin ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. Hän
huomasi synniksi seikkoja ja tekoja, sekä ikäistensä että aikaisten,
joita äiti ei ollut koskaan miksikään ajatellut. Käytöksensä äitiään
kohtaan oli myöskin muuttunut. Siinä ei ollut entistä herttaista
hellyyttä, ja avonaiset sydämelliset hyväilynsä olivat jääneet
kerrassaan. Äidistä se tuntui vieraalle, vaan syyksi hän ajatteli sen,
että Elsa tässäkin oli vakaantunut niinkuin muussakin, niinkuin oli
muuttunut harvapuheiseksikin, vakavaksi, niin että hän ei nauranut juuri
eikä koskaan lapsellisesti riemastunut. Hän oli kuin aikaihminen, vakava
ja arvokas.
Aina oli hän ollut ikäisilleen esimerkkinä. Niin hyvällä sanalla
ohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitellessään lastensa mieliä puhelivat
vanhemmat hänestä, neuvoen heitä olemaan niinkuin Viion Elsa, joka oli
kuuliainen äidilleen, nöyrä kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mitään,
mistä olisi voinut nuhdella eipä edes vähintäkään moitesanaa lausua. Nyt
asetettiin hänet malliksi ikäisemmilleenkin, rippikoulun käyneille.
Kaikki puhuivat hänestä suurella ihastuksella ja pitivät häntä
ihmelapsena.
»Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen
Jumalan armon osoitus», vakuutettiin Viion leskelle.
Siksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea syvässä
nöyryydessä tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyvällä katseli hän
aina tytärtään, kun tämä toimi toimiaan kotona, iloinen tyytyväisyys
kasvoilla ja koko olossaan elämän keveys.
»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen...»
Näin oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa kerran
kotia seuroista.
Äiti vastasi siihen vain hymyllä. Häntä halutti sulkea Elsa syliinsä,
niin sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei näyttänyt sitä huomaavan,
ei katsonutkaan häneen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti äitiä
omituinen ujous. Hän kuitenkin jäi odottamaan, että Elsa tulisi häntä
hyväilemään niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut.
Mutta Elsa näytti hillitsevän siitä itsensä ja äidinkin tunteen
ponnistus väheni hiljalleen.
Seuroissa oli lukenut ja selittänyt eräs herra, joka oli muualta
kotoisin ja käymäseltään vain täällä. Hän oli vanha, tukka valkoinen,
joka oli kiharainen niskassa. Parta oli niinikään valkoinen, tuuhea ja
pitkä. Hän oli kaunis, ja kauniisti kertonut siitä, kun lapsia tuotiin
Jeesuksen tykö, että hän siunaisi heitä.
»Etkö haluaisi lukea minulle siitä?» kysyi äiti pyydellen.
»Ettekö ole koskaan siitä lukenut, äiti?»
Viion leski aivan kuin itseään puolustellen selitti:
»Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin
useammin ja mielelläni raamattua, mutta kun minulla on heikot silmät,
etten laseitta näe.»
Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsittyään luki:
»Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän heihin rupeisi: niin
opetuslapset nuhtelivat heitä, jotka niitä toivat.
Mutta koska Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: sallikaat
lasten tulla minun tyköni ja älkäät kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten
on Jumalan valtakunta.
Totisesti sanon minä teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota
vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle.
Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi
heitä.»
Tässä ei ollut mitään, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymmärtää.
Helppo hänen oli myös käsittää miten kaunista, ylentävää ja
riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja tämä synnytti
hänessä omituisen kaipauksen tunteen. Hän näki muitten ilon ja riemun,
heidän onnelliset tunteensa ymmärsi. Mutta se teki hänet surulliseksi,
pani hänet masennuksiin. Hän tunsi itsensä osattomaksi kaikesta ja aivan
syrjäiseksi. Elsan tähden voi hän tuntea iloa ja onnea ja pyrki sitä
tekemään omakseen ja elähyttämään sillä innostusta, riemua ikävöivää
sydäntään. Mutta tämä hänen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi
itsekseen, ikäänkuin omalle varalleen säilyttäen kaiken onnensa. Äiti
rupesi tuntemaan itsensä yhä enemmän syrjäiseksi ja osattomaksi, yhä
kiihkeämpää kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi hän katsella
heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja
ajatella ansionsa mitättömyyttä Jumalan armon osallisuuteen ja
isälliseen rakkauteen.
Elsa päätti, että äiti ei ymmärtänyt sitä luettua, kun hän ei ollut
iloinen niinkuin olivat kaikki siellä seuroissa. Vakavampi kuin koskaan
ennen näytti äiti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen
pitempään hän ei kuitenkaan sitä ajatellut. Hänen mielensä oli
kuohuksissa riemusta.
Ja hän antautui itsekseen palauttamaan mieleensä muistoja seuroista. Hän
kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemmän muutamiin
yksityiskohtiin.
Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin
paljon väkeä ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia.
Rouvat, jotka aina olivat ystävällisiä keskenään, taputtelivat nyt
toisiaan ja syleilivätkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyväilivät
aina, vaan nyt tänä iltana vasta...
Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyväilleet häntä, eikä
hän kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei
mikään kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyväily. Se oli
kaikista ylintä, se tuntui äärettömän onnelliselle.
Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mitä hän pyhästä ja
autuaasta käsitti, sen sovitti hän Montinin rouvaan. Hän oli jo
tyytyväinen, kun sai nähdä hänet. Ja se sai hänen jäsenensä väräjämään
ja siinä oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva
taputteli häntä poskelle. Sillä Elsa voi riemuita jo monta päivää, jos
sai seuroissa tervehtää Montinin rouvaa, niin että rouva hymyillen
katsahti häneen ja ystävällisellä äänellä lausui: »Hyvää iltaa, hyvä,
kaunis lapseni!»
Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin
Hulda, joka silloin tällöin kävi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan
lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa
taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki
hyvä, mitä siellä oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen
muita. Muita tyttöjä seuroissa piti Elsa hyvinä, herrasväkeä kun olivat,
eikä ollut heidänkään suosiostaan välinpitämätön. Mutta Huldan
ystävällinen katse, hänen hymyilynsä oli Elsalle enemmän kuin noitten
toisten koko suosion tulva yhteensä.
Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan
armauteen. Ja nuo muistot saivat hänen riemunsa vieläkin partaitten
tasalle.
Hän ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleillä itseään, tunsi hyvälle
lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, näki hänen pyöreän,
ystävällisesti hymyilevän muotonsa. Ja kun hän siitä syleilystä irtausi,
joutui hän Huldan viereen, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisiinsä.
Se oli Elsaa ujostuttanut ja vieläkin veri syöksi kasvoihin. Huldan
toimittamisella hän oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin
katsoi häntä silmiin.
Voi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja hänen
poskensa kun oli pehmoinen, kun hän sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa
oli aivan huumauksissaan ollut eikä osannut oikein hengittää, nytkin
vielä pidätti hän henkeä, niin että tuli viimein syvä huokaus. Montinin
rouva syleili heitä molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten,
poskitusten.
Miten sanomattoman onnellista oli! Mitään ei ollut enää, jota hän olisi
odottanut tahi halunnut. Taivaallisen elämän onnella oli suurempi
viehätys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun hän sinne
siirsi mielikuvituksensa, niin he sielläkin samalla tavalla Huldan
kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liitelivät halki valkopilvien,
läpi avarien sinisalien, jossa kohtasivat ystävällisiä, herttaisia
ihmisiä, jotka heitä ihailivat ja seurasivat heitä, ja niin he edellä
riensivät taas uusien pilvien sisäti ja siniaukkojen läpi säteilevään
kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ympäröivät Jumalaa ja johon
kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heidät, Huldan ja hänet, Jeesus
syliinsä sulki ja kaikki iloitsivat...
Mutta kun Elsa katsahti äitiin, niin tuli hän äkkiä surulliseksi.
Äiti istui siinä työssään vakavan näköisenä. Elsasta näytti kuin olisi
hän itkusilmissä. Paikkainen röijy oli hänellä, toinen hiha rikki, niin
että kyynärpää näkyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu
monenvärisellä langalla ja kantapäistä rikki. Kyyryselkäinen ja laiha,
kädet suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla.
Elsalta tahtoi itku väkistenkin työntäytyä. Äiti ei sopinut tuollaisena
hänen mielikuviinsa, hän oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka
kävivät siellä seuroissa. Tuntui kun äiti olisi iankaiken tuollaisena
pysyvä, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pitää ikuisesti kuuta tervata.
Elsaa oikein kauhistutti.
Jos äitikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin välähdys, sillä
se ei sopeutunut hänen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle hän ei
voinut äitiä asettaa ja muut eivät olleet niin arvokkaita, niin lähellä
Elsan ihailua kuin äidin olisi pitänyt olla, ja tyhjää paikkaa hän ei
huomannut.
Mutta lapsi olisi äiti voinut olla, pieni tyttö, Huldaa ja häntä
pienempi, josta he kaikki pitäisivät niin äärettömästi...
»Voi jos tekin, äiti, olisitte niinkuin lapsi!» sanoi Elsa yht'äkkiä.
»Niin, jospa minä olisin, jospa aina voisin olla», vastasi äiti heti
aivan kuin sitä olisi miettinytkin.
Elsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herkän omantunnon kuuluva
ääni, jolle hän vavahti. Hänen silmänsä vettyivät eikä hän kyennyt, jos
olisi tahtonutkin, hillitsemään enää itseään. Hän syleili Elsaa ja itki.
Elsa itki myöskin ja kiihkeästi. Säälin tunne purkausi itkuun, mitä ei
saanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyssä kyynelten mukana nousivat
kaikki hellät tunteensa äitiä kohtaan kätköistään.
Aivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mitättömäksi tunsi hän nyt sen
ilon ja riemun, jonka osallisuudessa hän itse oli, jollei äiti olisi
mukana. Sillä ei ollut muuten mitään viehätystä, niin että hän olisi
siitä voinut luopua tykkönään. Ja siitä hän jonkun aikaa ikäänkuin
kiisteli mielessään, että joko äitikin tahi ei hänkään...
Äidille uudet vaatteet ja sitten he yhdessä käyvät seuroissa. Varma oli,
että Montinin rouva rupeaa pitämään äidistä enemmänkin kuin niistä
rouvista siellä. Tunsihan Montinin rouva äidin...
Ja Ojanniemen Marin päätti hän myöskin ottaa. Mari raukka, joka oli
sairastanut ja puhunut hänestä houreissaan ja oli kaivannut häntä.
Hän oli varma, että kaikki mieltyvät Mariin. Heitä olisi kolme, joista
kaikki pitävät, Hulda, hän ja Mari.
Mutta muitakin alkoi tunkeutua siitä aukosta, joka oli näin revennyt
siihen maailmaan, missä Elsan ajatukset, hellät tunteet ja kauniit
kuvailut olivat ennen liikkuneet ja minkä hän oli unehuttanut
jouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta täynnä,
tulvillaan viehätystä, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset sydämen
läheiset tulivat pyytelemään päästäkseen tuon onnen osallisuuteen.
Vaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka
olihan Liisa aina niin hyvä hänelle, sanoi aina ettei hän kenestäkään
niin paljon pidä kuin Elsasta. Mutta kuitenkin hävetti jo ajatellessakin
häntä, kun hän on semmoinen hökäle ja kaikki hänelle nauravat! Ja
muutenkin semmoinen pahanilkinen: äitinsä tietämättä kulkee kerjuulla.
Elsa häpesi itseäänkin, kun hän oli viime kevännä ollut Liisan mukana
siellä porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran
kerjäämässäkin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, että
ei saa sanoa kenellekään, ei Vimparillekaan, että hän on ollut mukana.
Liisa pani hänet yksin viemään Vimparille, mitä olivat saaneet. Vimpari
oli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa.
»Kun Aappo pääsee papiksi, niin minä toimitan, että hän naipi sinut,
jotta pääset papin rouvaksi», oli Vimpari sanonut.
Elsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei hän ollut
välittänyt hänestä ollenkaan, eikä ollut välittänyt kaukaan aikaan. Ensi
kertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli hänellä hauska
Aapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun häntä ei enää näkynyt siellä.
Vaan sitten kun hän mielistyi Huldaan, unohtui Aappo.
Aapon rouvaksi hän ei tahdo! Ei, ei, ei! Hän ei tahdo papin rouvaksi,
hän haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka
vieläkin kerjää Vimparille, vaikka keväällä käy jo rippikoulun.
Elsaa ei haluttanut enää käydäkään Vimparilla. Siellä oli niin likaista
ja ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset
vaatteet ja lätistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa...
Ikävälle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. Hän oli kuin pahalla
tuulella jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa.
Mutta sittenkin tuntui vastenmieliselle kaikki eikä hän saanut
mielikuviaan liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, hän kääntelihe
levottomana pitkän aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja
ummisti silmänsä.