Viina se vipele, että aih -- --

Siihen seisottui laulu, siihen tanssi. Salli ja Antti seisomaan

sinkosivat, valmiina mihin vaikka.

Iivo, Sallin poika, mukana oppilaana oleva, juoksi saaren rannalta

päin, puita sylissä. Hätäisenä juoksi, hätäisenä virkkoi:

-- Vene on tulossa tänne päin!

-- Venekö? kysyivät miehet yksistä suin.

-- Vene niin, vastasi poika.

-- Mistä se tulee?

-- Kylästä päin.

-- Onko se lähelläkin?

-- Tuolta rannalta läksi äsken ja tänne päin tulla tuijottaa. Kiire

näkyi olevankin.

-- Varjele se! lausui Antti.

-- Jokohan vallesmanni! sanoi Salli.

-- Kapistuksia kokoon, virkkoi Ville ja jo rankkiastian korvaan

tarttui. -- Mutta käydäänhän ensin rannalla katsomassa.

-- Jokohan tuo vallesmanni sittenkin, ymmällä ollen pomeksi Salli ja

korvallistaan käsin karhasi.

-- Yksinkö se on? keksi Ville kysyä.

-- Yksi on mies airoilla ja pieni on vene, vastasi Iivo.

Mutta Ville ei enää vastausta kuullut. Rannalle juoksi, käden otsalleen

kohotti illan auringon kajoa peittämään ja tulijoita tirkisteli.

-- Kas niin sieltä tulla luikutellaan! Airojen lehdet vain välähtelevät

kuin harakan siivet päiväpaisteessa.

-- Onko se vallesmanni? kysyi Salli,joka läähättäen rannalle tulla

ryhmi, perässä Iivo ja Antti.

-- Ei se ole.

-- Kukas?

-- En tunne vielä.

Tarkemmin tirkisteli mies.

-- Kiire näkyy olevan.

Toisetkin joutuivat jo rannalle.

-- Annahan olla! Pää on kumarassa, ettei hartioiden takaa näy, ja noin

korkealle kohottaa airojaan, tunnusteli Ville. Ukko Holsti totta

tosiaan.

-- Holstiko on?

-- Niin on.

-- Niinpäs taitaa olla, vahvisti Sallikin, joka jo oli joutunut

tarkastelemaan.

-- Mihinhän lie miehellä kiire, kun noin hätäisesti soutaa kiekuttaa?

arveli Ville.

-- Hyvä ei ole merrassa. Ei se niin ilman aikojaan olisi...

Siinä ne miehet seisoivat ja venheen tuloa odottivat.

-- Tuonnehan tuo taitaakin saaren eteläpään ympäri soutaa, koska sinne

vene kallistuu.

-- Mitäpäs se sinne. Meitä se etsii, sanoi Salli. Kun olisi huutaa.

Ville huusi.

Airot tulija ylös kohotti, kääntyi takaperin tuhdolla ja saareen

tirkisteli.

-- Tule tänne! huusi Ville vielä ja kättään huiskutti.

Alkoi taas soutaa mies ja venheensä kokan miehiä kohti osotti.

Viimein suhahti hiekkaan venheen kokka, mies nosti venheeseen airot,

joissa olivat vihtapannat pyyryä lähellä. Seisomaan kömpi ja kuhnusteli

venheen pohjaa kokkaan päin.

-- Päivää, te metsän hiipeilevät sissit!

-- Päivää! sanoi Salli. Mutta kuka käski miehen tänne näin illan

hämärässä rynnistämään?

-- Kukaan ei käskenyt. Kieltäneet paremminkin oisivat, jos lähtöni

tiesivät.

-- Noo, mitäs sitten kuuluu?

-- Huonoja kuuluu.

Vasta pääsi vanha mies venheestä maalle, vaivoistaan huokasi, kiirettä

ei kuulujen kerrontaan pitänyt.

-- Kerro jo joutuun!

-- Kuulla ennätätte. Antakaahan veikkoset joku tilkkanen kielen

kostukkeeksi, että saan asiat halki haastetuksi.

-- Saamaan tulet jos jäämään sattuu, irvisteli Ville.

Ylenkatseellisesti silmäsi häneen Holsti ja vaativasti, melkein

uhkaavasti Saliin katseensa käänsi.

-- Marssi tänne, sanoi Salli. Ainoan tilkankin sulle tiristän korvikon

uurteesta.

Nuotiolle astuivat miehet. Siellä oli jo hiukkasen tirskua korvikon

uurteessa. Paksureunaisella kuparikauhalla kaappasi Salli korvikon

pohjaa, ja tilkkanen kauhaan jäi.

-- Tästä saat.

-- Hyvä tulee työstänne, virkkoi Holsti lämmintä viinaa siemaistuaan.

-- Kerrohan nyt tietosi pois!

-- Mielelläni kerron, mutta mielellänne ette kuule. Tietoni eivät ole

hyviä.

-- Mut--, sanoi Salli ja kaikki tarkasti katsoivat Holstin suuhun, että

mitä sieltä tulee.

-- Mut--, jatkoi Holsti samaan nuottiin. Vallesmanni on kohta

niskassanne.

-- Valles -- --

-- Vallesmanni!

-- Tännekö tulossa, se ruoskamestari?

-- Niinkuin jo sanoin.

Äänetönnä seisoivat miehet. Kuin ukkonen oli sanoma heihin sattunut.

-- Mitä tehdään?

-- Niin, mitä tehdään?

-- Milloinka ne jo tulevat? kysyi Salli.

-- Touhussa olivat, lähtöä tekivät. Niin toimella Rantalan tuvassa

uhittelivat ja tuumivat tietämättä minua pelätä. Rantalan lautamies

heitä sitten käski kammariin, ja silloin minulla oli sopiva aika

köpittää viestin tuontiin. Kauvan eivät varmaankaan sentään malta

virkailla.

-- No, vähän ne kuitenkin viipyvät.

-- Hätäkös tässä sitten! ihasteli Ville. Me kuletamme kapistuksemme

vaikka hiiden pisaan sill'aikaa, kun he siellä Rantalan emännän kahvia

särpivät. Piiloon viemme verstaamme ja vallesmanni saa noita pitkän

nenän (hän näytti nenän pituutta hajottaen molemmat sormensa hyvin

harralleen, pannen peukalon pienen sormen päähän ja niin molemmilla

käsillä jatkaen omaa haju-aistiaan), kun saakin astua tyhjille tulille.

-- Niin lieneekin paras tehdä, arveli Salli, juureva ukko. Olethan

kaiketi Holsti veneinesi apuna?

-- Mies olen auttamaan.

-- Mutta ensiksi naukataan, muistutti Antti tuhmasti toisiin silmäten.

-- Niin, naukataan! lausui Ville vilkkaasti. Tänne kauhat ja kapustat!

-- Tuossa on, lausui Salli, kauhan ojentaen.

Korvikon pohjaa kolisteli Ville. Tilkan sai, suuhunsa kaasi.

-- Kas näin! No voi sittenkin sinä lasikirkas lirukka, mitenkä

lämpimästi särähti suonissani sinun alas livahtaissasi! Hutikassa olen

jo, vaikka haistaakseni tuskin sain. Vielä vähäsen.

-- Kas ahmua, kun kaikki lappaa, älähti Antti surkeasti kauhan korvoon

vaipumista silmäten.

Ville jätti kauhan korvon laitaan ja sitten siihen kävi Salli käsiksi.

Maistoi ensin itse ja sitten tarjosi Antille.

-- Mulle vielä, virkkoi Ville.

Hän sai mitä pyysi.

-- Pojalle myös, sanoi Salli ja kaapasi korvikon uurretta, johon jo

rupesikin herumaan lientä yhä kiivaammin, ettei se enää sen vähemmäksi

käynyt, vaikkapa sitä maisteltiinkin.

-- Päähän toki pitäisi olla pyytäjälle ja kaula kantajalle, -- mutta me

aijomme jättää ilman puun kantajan, jatkoi Salli. Tässä, poika!

Iivo maistoi.

-- Hyi!

Iivoa puistatti aivan.

-- Elä virnistele siinä, jos mielit mieheksi paisua, neuvoi isä, Salli.

Maistapas vielä.

Poika poistui päätään puistellen syrjään.

Ville tarttui kauhaan käsiksi ja astui taas korvikon ääreen.

-- Hoo, minkälainen lätäkkö siinä jo onkin! Voi hemmetin herapekuna,

kun se tiputtaa, tiputtaa vaan enemmän kun me jaksamme maistellakaan.

Miten huikaisevasti se kiertelee ja surahtelee aivoissa.

Ja maistoi se Ville taas, maistoi ja entistä keveämpänä sitten tanssia

toikkaroi.

Viina se vipele, että aih voih voih,

Viina se vipele, että aih voih voih.

-- Ei, -- tämä peli ei vetele, että me tässä seistään ja ihmetellään

kun tiedämme olevan tuhon tulossa, sanoi Salli.

-- Niin, sinäpä sen sanoit, yhtyi Ville. Pillit pussiin vaan ja suolle

soittamaan!

-- Mutta kuulkaahan miehet! äänsi Holsti, joka jo oli sulautunut

toisten kanssa yhdeksi lihaksi ja vereksi. Minä olen tässä miettinyt

toista keinoa.

-- Niin sinäkö, sokea silmä Rantalan Tahvon puurovadissa, reuhasi

Ville.

-- Minä niin.

-- No, annahan kuulua pois, sanoi Salli, juureva ukko.

-- Tuumani on semmoinen, sanoi Holsti, että jätetään tänne viinapannut

ja muut lekeet, ja että te muut kaikki menette pois ja viette molemmat

venheet mennessänne, mutta me Sallin kanssa jäämme tänne saaraen

vallesmannia vastaan ottamaan.

-- Houritko mies? sanoi Salli. Hullutuksillasi suotta kallista aikaa

tärvelet.

Ville oli jo hyvinkin valmis myöntymään.

-- Ei, sanoi hän. Kyllä vetelee tuuma. Me jäämme Holstin kanssa tänne

ja hierustelemme vallesmannia kuin kerjäläispoika vasikan nahkaa

iltasen edestä.

-- Ole kerrankin vaiti, sinä hattusi hasertelija, vaan ei mikään

miesten ravistelija.

-- Kuulkaahan loppuun! pyyteli Holsti.

-- Niin kun tulee räpättämään siihen, vaikka -- --

Sallin puheen ehti jo Ville katkasemaan.

-- Itsehän sinä ensin rupesit hulluudeksi haukkumaan toisen hyvää

ehdotusta.

-- No, kerrohan pois Holsti, sanoi Salli.

-- Niin. Vallesmanni kun tulee viinapannulle tuohon, silloin me Villen

kanssa hänen veneensä vesille sujautamme ja lähdemme soutamaan.

-- Mutta suurempaan pulaanhan me sitten joutuisimme, jos menisimme

ruunun palvelijalle väkivaltaa tekemään.

-- Mutta minä meinasin, että vallesmanni saadaan kiikkiin.

-- Kiikkiin?

-- Niin.

-- Ja mitenkä?

-- Tiedäthän, että vallesmanni on viinaan menevä.

-- Sen tiedän.

-- Olenpa varma, että he rupeevat täällä juomakestiä pitämään, kun on

kerran viinaa saatavissa. Me soudamme hiljaa rannasta ulommaksi ja

siellä vasta venettä kolistamme, että tietävät yksin jääneensä. Silloin

eivät varmaan viinaa maahan kallista, mutta koreasti suuhunsa

sujuttelevat.

-- Niin, ja olisipa sekin sitten näköistä, että ruveta vielä

juottelemaan pahimpia vihamiehiään muun hyvän päällisiksi.

-- Mutta kuulehan veikkonen loppuun.

-- Puhu, puhu, mies parka, sitten sukkelaan hassutuksesi!

-- Me näet tulemme vallesmannin veneellä rantaan luoksenne. Kylässä

ilmoitamme nähneemme vallesmannin saaressa viinan keitossa ja sitten

lähdemme vallesmannin keralla katsomaan.

-- Kas niin! Ovela tuuma, ihasteli Ville. Ja täällä vallesmanni

tovereineen kököttää viinapannun ääressä kuin Hyvölänkylän kirkkomiehet

puustellin tuvan penkillä -- ja kaikki niin hutikassa, että ovat nyrkit

savessa.

-- Mitä sanotte tuumasta? kysyi Holsti. Ettekö luule vallesmannin

kostoa ansaitsevan?

-- Kyllä ansaitsee, sanoi Salli. Mutta pelin onnistumista epäilen.

-- Suotta epäilet, sanoi Holsti. Tämänhän nyt jo pitäisi hullunkin

ymmärtää -- ja kaikesta minä vastaan.

-- Me molemmat vastaamme, sanoi Ville. Olkaa koreasti hiljaa te

nahjukset ja poikkitelaiset kapulat Marttipapin puhemyllyssä. Olkaa

hiljaa te hätähousut, me teemme temppuja ja saattepas nähdä, että ne

käyvät niin mukavasti, kuin Kala-Matin vene teloilleen Saunalahden

pohjukassa.

-- Senpähän tiennee, epäili Salli.

-- Kyllä se vetää, vakuutti Holsti. Tuossa on vielä hyvä piilopaikka

kiven ja näreen tattarain välissä. Siitä on hyvä sujahtaa venettä

varastamaan.

-- Rankki-astia on kuitenkin pois vietävä, sanoi Salli. Sen vielä

kaatavat maahan, mokomat.

-- Ei sitä käy vieminen, neuvoi Holsti. Antaa vaan olla tavarain

paikoillaan. Täydet lekeet, täydet lekeet, -- siten näyttävät paremmin

viinan keittäjiltä.

-- No, olkoon sitten vallassanne, -- mutta jotain tässä on

toimitettava. Näittekös, että päivän kajokin jo alkaa sammua. Pian on

vallesmanni niskassamme.

-- Töihin, töihin! sanoi Salli Lapatossun nimissä. Tästä tulee vielä

sakeampi soppa, kuin Muuraismäen emännän hapanvellistä, vaikka siihen

pantiinkin yhdeksätä eri lajia.

Iivo oli mennyt rantaan toista ryyppyä pakoon. Siellä oli hän

linttikiviä keräillyt sannan ja rantasammalikon rajasta ja kivillä

voileipiä veden pinnasta veistellyt. Hän olikin ovela siinä ammatissa.

Toiset pojat olivat jääneet aina tappiolle kotikylän rannikolla.

Rivakasti kevelläiksen hän aina syrjään päin kiveä viskatessaan ja

rivakasti kättään käännytti. Niin alhaalta viskaten sai hän kiven

vedestä ylös ponnahtamaan, ettei vesi ensinkään pirskahtanut, mutta

kivi keppelehti eteenpäin tehden puolikymmentä hyppäystä.

Hartaasti Iivo työssään hääri, mutta muisti kuitenkin toisenkin

tehtävänsä. Muisti, miten isä eli varoitellut tarkasti katsomaan, oliko

lähteviä kylän puoleiselta rannalta.

Kun Iivo juuri oli iloissaan siitä, että oli saanut kokonaista

seitsemänkertaisen voikakun, huomasi hän rannalta liikettä ja läksi

isälleen sanaa juoksuttamaan.

-- Kolme miestä häärii kylän rannassa.

-- Missä kohden.

-- Rantalan rantaan rinnettä laskeutuivat. Vanhan lautamiehen veneen

luo näkyivät kokoutuvan.

-- Kyllä ne hylyt jo taitavat tulla, tuumaili Salli.

-- No, ei hätää, sanoi Holsti. Käykäämme vaan viisaasti toimiin! Te,

Salli, Antti ja Iivo, vetäkää hiljaa venheet pitkin rantaa saaren

kärkeen ja saaren suvannossa soutakaa Kuivaniemen puolelle Kalkkilan

rantaan.

-- Niin, kyllä kaiketi ne rupeisivat kiini vesillä ajelemaan, jos

omalle kylälle päin pyrkisimme, saneli Salli.

-- Sitäpä minäkin meinasin, tuumaili Holsti. Käykää vaan nyt joutuin.

Pian täältä tulemme mekin perästä.

Venheille miehet läksivät. Salli vielä mennessään varotteli:

-- Pitäkäähän varanne, ettei käy hullusti!

-- Menkäähän jo!

Venheeseen astuivat miehet. Salli kävi itse perään ja Antti asettui

soutimille. Iivo avojaloin polskutteli vettä myöten ja työnsi venhettä

pois matalikolta. Lopulta survasi minkä jaksoi ja hyppäsi ryntäin kokan

päälle. Siitä vääntäytyi kokkaan kyyköttämään.

Aivan rannikkoa myöten he eteenpäin soutivat. Mutta niemen kärkeen

päästyään läksivät viiltämään Kalkkilan talon rantaa kohden.

Holsti köhnysteli kiven ja näreikköpensaan väliin käsillään syrjään

taivutellen hienoja näreen lehviä, jommoisiksi ne sakeissa metsissä

kasvavat.

-- No, tulepas pois tänne väjymään.

Ville oli jo taas täydessä touhakassa keitoksen ääressä.

-- Niin sinnekö, karhuna pensaassa köntimään?

-- Niinpä niin.

-- Maltahan vähäsen!

Ja taas ryypyn perästä:

-- Ääh, kylläpä se on mestaria!

-- Tulehan pois!

-- Ei sitä niin viinakultaa hukkaan jätetä.

-- Jätähän toki vallesmannille!

-- Joo, lähempänä se on oma suu, kuin kontin suu, vaikkapa olisi omakin

kontti. Semmoinempa lätäkkö siinä sitä onkin, ettei jäisi vaikka

vallesherrallekin.

Taas hän ryyppäsi ja sitten lauloi:

Viina se vipele, että aih voih voih,

Viina se vipele, että aih voih voih.

-- Tulehan pois, senkin tuuliviisari. Etkö kuule, miten lähellä airot

jo pulisevat.

-- Jassoo, jaham, öhöm -- sanoi vanha Koskelan ukko, kun kirkkorannassa

järveen kohahti. Väjyksiin tosiaankin, ja siellä me isk --- ei isketä,

mutta niinkuin hiiri kissan edessä pakoon vilistämme. -- Mutta tillikka

vielä, näinikään! -- Viina se vipele, että aih -- --

-- Kuuletko, hutale, kun rannassa jo airoja kolistelevat.

-- Jassoo, jaham -- --

Kiven taakse Ville kuitenkin puikki. Siellä hän haamistaikse Holstin

kaulaan.

-- Viina se vipele, et -- --

-- Hiljaa, hiljaa!

-- Elä sinä pelkää.

-- Pelkää! Turmelet koko yrityksen!

Metsästä kuului nimismiehen matkueen polina.

-- Käykäämme tänne vaan! Täältä päin se savu näytti tissuavan.

Peräkkäin sieltä miehet polttimolle astelivat, edellä vallesmanni,

Rantalan lautamies vallesmannin perästä ja siltavouti Rantalan

lautamiehen perästä.

-- Jaa, siinäpäs se laitos on aivan täydessä reilassa. Siinä on

käsissämme, mitenhän mones jo lieneekin, sanoi vallesmanni.

-- Mutta missähän miehet lienevät? Näyttää melkein siltä, kuin viina

itse itseään kiehuttaisi, arveli siltavouti.

-- Missähän todellakin miehet lienevät? kysäsi nimismies metsään

tirkistellen.

-- Pakoon ovat pötkineet, arveli lautamies.

-- Jokohan olivat niin arkoja?

-- Arvele sitä! sanoi lautamies. Sen ne ovat tehneet ennenkin.

-- Vasta ne ovat olleet, koska tuli vielä kattilan alla liekehtii,

tuumaili siltavouti.

-- Kunpa ne olisivat edes niin rohkeita, että uskaltaisivat vähän pitää

puoliaan, täytyisi niille antaa edes vähän miehen arvoa. Mutta

pelätähän sitä täytyy, kun ei tiedä olevan edes oikeuden pisaraakaan

puolellaan.

-- Mitähän sille laitokselle tehdään? kysyi siltavouti.

-- Mitäpäs sille muuta kun tirskut maahan vaan ja tavarat

takavarikkoon.

Holsti oli vallesmannin matkueen puhellessa hiipinyt pois pensaan ja

kiven välistä ja sitten jatkanut hiipimistä vallesmannin venheelle,

joka oli puiden suvannossa.

Villeä oli huvittanut kuunnella ryöstöretkeilijäin puhetta, eikä hän

siis niin tarkalleen ollut tullut mielessään pitäneeksi omaa asiaansa.

Viimein hän kuitenkin katsoi hyväksi ruveta lähtemään. Mutta hän sattui

olemaan tällä kertaa semmoisella päällä, ettei niin kovin suuresti

välittänyt turhamaisesta varovaisuudesta. Vai lienee ehkä hyvinkin

välittänyt, itsepähän lienee tiennyt. Mutta käytännössä hän sen pani

sillä lailla toimeen, että liikkeelle lähdettyään ensin vähän niinkuin

hypähti -- sillä sille hän ei mitään voinut, että pohkeissa tuntui

olevan niin paljo ponnistavaa voimaa. Sen voiman laita oli taasen sillä

tavalla, että se salli miehen vähän hoiperrehtaakin -- ja siksi ei

ollut ollenkaan väärin tehty Villeltä, jos hän hoipertui ja puski

näreikköä niin kovasti, että sen kuuli vallesmannikin.

Mutta silloin Ville säikähti ja siitä seurasi, että hän ei muistanut

hutikassa olevansakaau. Ja hutikkakin säikähti, ja siitä seurasi, että

se ei muistanut Villessä olevansakaan.

Kun Ville jätti hutikkansa, jäi hänelle ainoastaan hätä. Ja se hätä vei

Villeltä kaikki ajatukset ja rupesi niiden sijaiseksi ja rupesi Villeä

viemään vallesmannin veneelle semmoisella kyydillä, että Ville ei olisi

muistanut semmoisella kyydillä ennen kulkeneensa, jos hän olisi

joutanut muistelemaankaan. Mutta muistelemaan ei hän joutanut, koska ei

joutanut näkemäänkään. Sillä sakean näreikön oksat sutkivat häntä

vasten näkötaulua, että Ville "tuli vanhaksi, ja hänen silmänsä

pimenivät", kuten Iisakin ennen vanhaan. Nähdä hän ei silmillään

tarvinnutkaan, sillä hänen hätänsä näki, että hänen on venheelle

kiireimmän kautta kerjettävä.

Vallesmanni, lautamies ja siltavouti tietysti läksivät jälkeen. Mutta

kun he eivät olleet äsken hutikassa, ja he eivät olleet säikähtäneet,

ei hätä heille tietä näyttänyt, eivätkä he muutenkaan nähneet heti sen

perästä, kun ensimmäiset lyönnit näreiden lehviltä vasten silmiään

saivat. Sen vuoksi heidän täytyi kulkea hiljemmin kuin Villen ja sen

vuoksi ennätti Ville ennemmin venheeseen ja jo soutaakin kappaleen

matkaa.

Ja kun Ville kerran vesille pääsi, hälveni häneltä hätä ja hutikka tuli

sijaan.

Silloin jouti Ville jo laulamaankin. Ja vallesmannin matkueen rannalle

tullessa hän lauloi:

Hittun tittun,

Viina se tippuu,

Ei sitä anneta kellekään.

Välistä vähän

Vallesmanille,

Vaan ei ilman sillekään.

Vallesmannin matkueesta joutui siltavouti ensiksi rannalle, ja siksi

joutui hän ensiksi puhelemaankin.

-- Siellähän ne kissanpojat pakoon puikkivat!

Silloin joutui vallesmannikin. Hän sanoi:

-- Maksaapa katsoa miehiä, että tuntee, jos sattuvat vastakin vastaan

tulemaan.

Ja sen perästä joutui lautamies. Ne ovat aina tottuneempia huomaamaan

asian oikeata laitaa, sillä he saavat usein tehdä arviolaskuja.

-- Mutta katsokaapas, eivätkö nuo täytiset ole ottaneet meidän venettä!

-- Sama on venhe, viittävälin päässä jo menossa, ja rannalla on vain

tyhjä sija jälellä.

-- Todellakin!

-- Nuo katalat!

-- Nuo roistot!

-- Että kehtasivatkin!

-- Että uskalsivatkin!

-- Nuo syötävät!

Sitä ei kukaan tiedä, kenenkä suusta kukin sana lähti, mutta kaikki

yllä olevat sanat tulivat sanotuksi ja vieläpä paljoa enemmänkin.

Mutta vallesmanni sanoi, -- eli ei hän sanonut, eikä hän huutanutkaan,

mutta hän tiuskui, ja hänen kasvonsa väreilivät valkosina ja leimusivat

punasina. Ja näin hän tiuskui:

-- Mi -- mitä... mitä peliä tämä?! Kuulkaa roistot! Venhe takaisin ja

joutuin, taikka --! Kuulitteko!

-- Jo värisee hämmästyksestä ja vihasta minun harmaa partani, sanoi

vanha lautamies, ja kunniasanoillaan voisivat näkijät todistaa, että

hänen partansa värisi.

Mutta vallesmanni kopalsi taskustaan revolverinsa ja sitä tehdessään

lausui:

-- Kyllä minä teille näytän! -- Tärähtele maailma ja pyssyt paukkakaa,

ja kavaltajat veteen vaipukoot!

Mutta kuusipiippuinen revolveri, semmoinen, jommoista ei pitäjäässä

vielä muilla ollut, ei tahtonut ottaa suostuakseen vallesmannin

tuumaan. Ja siis pyssyt eivät paukkuneet, ja penkereet tärähdelleet,

eikä kavaltajilla ollut mitään hätää.

-- Mikä sillä tuollakin rämällä on, kun se ei ota tulta!

Sillä tavalla ei vallesmanni muulloin sanonut revolveristaan, jommoista

ei muilla ollut. Mutta nyt hän sen sanoi ja äkäisesti sanoikin ja

pyöritteli ympäriinsä kuulakehrää.

Ja vihdoin se laukesi.

Vallesmanni ei nähnyt mitään vahinkoa venheen viejille tulevan, mutta

Ville näki, miten kuula teki voileivän veden pinnalla venheen sivulla.

Toimetonna, melkein taintuneena katsoivat lautamies ja siltavouti

vallesmannin puuhia. Vasta ensimmäisen laukauksen perästä lautamies

kuin heräsi ja tarttui vallesmannin käsivarteen.

-- Armahda, herra vallesmanni!

-- Armahda vielä! jamasi vallesmanni,

-- Tunnetaanhan me heidät.

Yhä herra vallesmanni koetti, mutta revolveri ei enää lauvennut.

-- Eihän niille ruojille voi mitään, ei yletä kiitävät kuulatkaan!

-- Rauhoitu, herra vallesmanni! houkutteli Rantanen. Kyllä me vielä

heidät tapaamme.

-- Voi jos ne olisivat noiden käsien välissä, sanoi vallesmanni ja

nyrkkiään näytti. Kerran hieraseisin ja maahan sivaltaisin, jotta

tuores sija vain jäisi jälelle. Senkin vielä kantapäälläni polkaseisin

maan sisään puolen kyynärän syvyyteen.

Siltavoutia nauratti.

-- Ja sinäkö siinä vielä naurattelet! Minulleko nauroit?

-- Enhän minä...

-- Minulle nauroit. -- Otanko minä noiden hyppysien väliin ja sinä

tiedät, etten hellävaraa pitele.

Mutta Rantasenkin suu vetäytyi hymyyn.

Silloin ei voinut muuta vallesmannikaan.

Mutta miehet, jotka venheineen juuri saaren kärjen suvantoon

kallistuivat, ne kun taas muistuivat vallesmannin mieleen, niin kasvon

laitama taas punasen puuhkeaksi välähti, siellä korvan juuresta, josta

ajamisen perästä korvaparran sänki alkoi pensoa.

-- Mitä pentelettä me teemme?

Ja herra vallesmanni tanssi tahditonta tanssia rantasomerikolla,

hietikon ja sammalmättäikön rajassa. Tahditonta tanssia tanssi, ja

tanssin vaihteeksi vuorotellen toista ja toista korvan juurta karhasi.

-- Noo, eihän täällä erämaassa olla, kyllä löytyy pois pelastajakin,

tyynnytteli lautamies Rantanen.

Peräsukaa läksivät siitä miehet viinapolttimolle. Mutta vallesmannin

yllätti kiire taipaleen teossa. Siellä korvan juuressa kiehahti taas,

kun muisti kattilan kivien varassa. Juoksujalkaa läksi, toiset saivat

jäädä jälelle.

Ja kun toiset näreiköstä olivat esille vetäytymässä, kuulivat he

nuotiolta vallesmannin äkäisen ähkymisen. Kuulivat kauhojen ja muiden

pikkukalujen räiskettä.

-- Ääh, täällähän ne on niiden roistojen rakennukset. Tuhannen

nuuskaksi ne minä rusennan, samaksi sätkin kaikki ja maan rakoon

tannertelen. -- Ja rankkiastia tuossa! Tänne Närhi, tässä näytetään

hävityksen kauhistusta.

Ja ryntäin molemmat miehet korvikkoon tarttuivat. Hulahti kerran

vellevä käytös, hulahti puolukan varsikkoon. Neste imeytyi piiloon

maahan, mutta tarat jäivät puolukan varsikon juureen.

-- Sinne hukkui monen miehen humala, sanoi siltavouti, melkein kuin

katuen silmäillen hukkaan huuhtiutunutta, alastoman näköistä rankin

jäännöstä.

-- Hukkaan hulahti, myönsi vallesmannikin.

-- Mitäs sitten?

-- Pannu ruttuun myös.

-- Ruttuunko?

-- Armotta.

Siltavouti aikoi jo käsiksi pannuun tarttua. Mutta nimismies alkoi

vapautua tulisimmasta vihan puuskasta.

-- Annetaanhan kuitenkin olla?

-- Ollako?

-- Niin.

-- Olkoon sitten.

-- Parasta se on. Ei ole lupa särkeä.

-- Mitenkäs tälle?

Ja siltavouti tarttui viinakorvikon korvaan.

-- Se kaadetaan.

Vallesmanni tarttui itse korvikkoon. Korvasta piteli, mutta näytti

säälittävän.

Jo liikahti korvikko. Uurre kohosi jo maan kamarasta.

Mutta takasin se taasen painui, ja käsi heltisi pois korvasta.

-- Annetaan hänen vähän vuoroaan odottaa.

Lautamies oli istahtanut mättäälle. Siltavouti Närhi seisoi

vallesmannin vierellä.

-- Niin, nythän täältä joutaisi lähtemään pois, mutta mitenkäpä pääsi,

virkkoi vallesmanni päänsä ympäri mietittyään.

Ja sitten hän istui mättäälle Rantasen luo. Siltavouti istui myös.

Kolmikannassa kököttivät.

-- Kyllä taitaa tulla täällä yö vietettäväksi, virkkoi Rantanen. Ei

paljon kehtaisi huutamaankaan ruveta.

-- Niinpähän se taitaa tulla.

Mutta korvallistaan taas karhasi vallesmanni.

-- Noo, mikäpäs tässä hätänä lämpimänä kesäisenä yönä, tuumi Rantanen.

Tulta vaan suurennetaan ja tarinoidaan.

Siinä olikin aika rovio Iivon keräämiä kuivia karahkoita. Närhi

työnteli niitä tuleen, joka jo oli melkein sammuksissa. Paksu savu

pöllysi ensin kattilan alta, sitten lieskahti liekki heikkona parin

puun välissä, ja samalla syttyivät puiden päät palamaan.

Ja kun liekki suuremmaksi leimahti, mustenivat etäisemmät illan

hämärässä huojuvat kuusien latvat, mutta läheisillä lehvillä väikkyi

kultanen kajanne.

-- Niin, hätäkös tässä, tuumi Rantanen. Tulta vaan suurennetaan ja

tulen ääressä istutaan. Tuntuukin oikein hyvältä taas tämmöinen

istuminen, kun ei ole moneen aikaan saanut olla öisillä tulilla.

Lautamies Rantanen nosti polven polven päälle ja asettui oikein

mukavasti nauttimaan tulen tuttavuuden tuoksusta ja menneistä

muistoista.

-- Monta monituista yötä sitä ennen nuorra miessä nuottaretkillä

ollessa tuliroihun ääressä vietettiin. Se yö etenkin on selvänä

mielessäni, kun satuimme lakolahtelaisten kanssa yksille tulille.

Heillä oli näet Leena soutajana, sama Leena, jonka kanssa on nyt alun

neljättäkymmentä vuotta oltu yksissä leivissä.

-- Hoo-o, arveli nimismies.

-- Niin, nuottanuotiolla me ensikerran toisiimme silmämme iskimme, ja

samana kesänä jo rupesimme yhtä köyttä vetämään.

-- Vai nuottatulilla tutustuitte!

-- No, kyllähän me nyt tunnettiin ennenkin.

-- Mutta siellähän sanoit ensikerran nähdyn.

-- Kyllähän sitä nähtiin ennenkin, talkoissa, kylän kemuissa ja sen

siellä, mutta ei sattunut ennen oikein puheikkain pääsemään. Eikä se

Leena ennen tyttöpäänä ollessaankaan ollutkaan kaikkien tuulien

vietävä.

-- Niin, sanoi vallesmanni. Kyllä se onkin mahtavata pitää yöllä

metsässä tulta, varsinkin syksyisen pimeän aikana. Ja tuulasretket

vesillä silloin! Itse en ole viitsinyt mukaan lähteä, mutta pulskaa se

on poskestakin katsoen. Niin juhlallisena kun se loimottaa, ja näyttää

kuin tuli tulena rannoille leviäisi ja puut ja pensaat tulessa

lepattaisivat. Niin, todellakin ne näyttävät tyynelläkin ilmalla

vapisevan.

-- Niin, mukavata te on, myönsi Rantanen. Mukavata se on sauvoa nuotion

valossa pitkin rantamaa ja veteen tähdätä. Sitten kun ahvenen näkee,

niin tekee oikein hyvää kun saa siihen ätkäyttää...

-- Ei se taida olla hyvä kalojen sikiämiselle, arveli vallesmanni.

-- Eiköhän ole?

-- Niin ne arvelevat.

-- Mikähän tuossa mahtanee?

-- No, ne arvelevat, että kalat säikähtävät, kun öillä kuletaan

tuliroihuilla vettä valaisemassa. Ja sanovat, että kalat eivät menesty

semmoisissa järvissä, joissa niiden oleskelu ei ole rauhallista.

-- Niinköhän mahtaisi olla?

-- Juu, kyllä minä uskon.

-- Sittenhän pitäisi jättää tuulastus pois.

-- Eivätköhän ne kunnat puuhaakin vielä kiellon.

-- Niinkö luulet?

-- Kyllä niin on kuulunut ääniä.

Siinä ne sitten miehet halki haastoivat asiat, vuodentulon toiveet,

karjanannit ja muut. Vallesmanni kertoi juttuja ryöstöretkistään ja

vallattomain kanssa kamppailemisista.

-- Yhä ne sentään ovat ajat paranneet, yhä siivommaksi ovat ihmiset

tasautuneet kuin taikavoimalla.

-- Niin taitavat tehdä.

-- Kyllä se niin on. Ennen vanhaan sai usein olla henkensä kaupalla

voroja ajellessaan. Muistan muutamankin, jota täytyi lähteäkseni

jälestä ajamaan. Oli onneksi talvi. Hevosella ajoin siltavoudin kanssa

-- silloin olikin Kuokka-vainaa, entinen ruotusotamies siinä virassa.

Jokaisessa talossa kävimme kysymässä ja kuulimme etsimämme miehen

edellämme kulkeneen. Matkan määränsä olikin meille tietty. Lamminkorvan

talo Pirttimetsän sydänmaalla oli tunnettu varkaitten tyyssija. Sieltä

ainakin tiesimme miehen tapaavamme. Kun Koivulan kylästä läksimme, oli

meillä umpi ajettavana. Vanha hevosjälki oli lumella tukkeutunut,

jalkamiehet ainoastaan olivat taivalta urrineet. Taloon kuitenkin

tulimme. Mutta kun pihaan pääsimme, sammuivat tulet talon tuvassa.

Olivat kuulleet hevosemme helyjen äänen. Silloin Kuokalle tuli hätä,

houkutteli ettei tupaan astua. Siitä en välittänyt, mutta menin

rohkeasti sisään ja raapasin tulen tulitikuilla. Mutta tuskin oli

sähähtänyt vanhanaikuinen fosforitikku, kun kuului oven suussa rumahdus

ja kuului joku ulos ovesta potaltavan. Minä tietysti silloin jälkeen ja

juuri ehdin porstuan ovelle näkemään miten miehen sääret huiskahtivat

navetan ja aitan solassa. Siltavouti arkana vain pihalla seisoi ja

hevon ohjaksia piteli. Mutta minä en enempää siekaillut. Tiesin

varmasti ajetun saaliini pakoon vilistävän ja jälkeen läksin. Kun

kartanon taakse pääsin, oli mies jo peltojen perillä ja metsään peittyi

talon heinätietä myöten. "Ahaa, sinne et pitkälle pääse", ajattelin ja

läksin jälkeen. Pian tuli kuuma, mutta minä kilsasin turkkini hangelle,

taitoin seipään pellon aidasta ja matkaa jatkoin. Tuli vihdoin pienonen

aho eteen. Sen toisessa reunassa näin miehen seisovan pimeän metsän

reunassa. Raukka oli luullut, että minä en kehtaisi jälkeen lähteä. Kun

huomasi minun tulevan, luuli varmaankin, etten ollut huomannut, koska

hypälsi metsään. Menin perässä ja näin miehen suuren kiven kupeessa

loikomassa. Kun pääsin luokse, sujautin pari kertaa seipäällä selkään.

Silloin pääsi mieheltä rukous. "Lähdetkö mukaan?" kysyin: "Lähden,

elkää lyökö!" ulisi hän surkeasti, eikä uskaltanut hievahtaa. "Nouse

ylös!" huusin ja seipäälläni vielä kerran vetäsin. Seisomaan nousi mies

ja kuin lammas asteli edelläni. Pellon veräjälle päästyään aikoi ruveta

aidasta asetta silmäilemään, mutta kun taas kerran sujautin, täytyi

siihen jättää. Silloin niskaan tartuin miestä ja kartanolle talutin.

Kuokka hankki köysiä. Niihin mies kytkettiin ja linnaan laitettiin.

-- Eivätkös talon miehetkään tulleet vorolle apuun? kysyi Rantanen.

-- Ei kuulunut. Omituista se on, että vorojen auttajat muita kyllä

uskaltavat vastustaa, mutta kruununmiehestä pysyvät loitolla. Vorot

itse kyllä vastustavat kruununmiestäkin, mutta niissäkin olen huomannut

jotain kunnioituksen tapaista. Muuten minua nuorempana ollessani

pelkäsivätkin pahasti, mutta nyt eivät näy niinkään pelkäävän.

Oltiin sitten ääneti kotvan. Viimein virkkoi vallesmanni:

-- Kerropas Rantanen joku satu. Niissähän on niin mukavia muutamia.

-- Kyllähän minä niitä ennen muistin, mutta nyt alkaa pää jo

höperöityä.

-- Kerrohan nyt! pyysi siltavoutikin.

-- Niin, mutta sepä onkin nyt Närhin vuorolla, sanoi Rantanen. Me muut

olemme jo kertoneet jokainen.

-- Mitäpäs minä osaisin...

-- No, kerro pois! sanoi vallesmanni. Sitten se taas jää Rantasen

vuorolle.

-- No olkoon menneeksi, sanoi Närhi.

Toiset miehet asettivat kasvonsa totisiksi ja olivat valmiit

kuuntelemaan. Siltavouti kertoi, ja vallesmanni aina tapansa mukaan

väliin jotakin virkkoi.

-- Oli kerran rikas mies, rikkain kaikista rikkaistakin --

-- Jaha.

-- Hänellä oli suuria linnoja paljo ja linnat kultaa täytenään --

-- Hoo, olipas siinä kultaa!

-- Niin täytenä olivat linnat kultaa, ettei enää mies parka asumaan

mahtunut --

-- Oho!

-- Niin. Mutta silloin päätti mies teettää uuden linnan, entistä

mahtavamman. Puista linnaa ei hän aikonut suvaita, mutta ei tietänyt,

mistä se muustakaan tehtäisiin --

-- Noo, mitäs sitte?

-- Ja silloin hän kutsui kaikki maailman viisaimmat rakennusmestarit,

joilta saisi tietää, mistä se linna tehtäisiin --

-- Mitäs sanoivat?

-- No, yksi ehdotti linnan tehtäväksi kivestä. Siihen ei se rikas mies

suostunut. Toinen ehdotti raudasta. Ei siihenkään. Kolmas vaskesta. Ei

vielä siihenkään. Neljäs hopeasta. Eikä vielä siihenkään. Niin

ehdottivat ne maailman viisaimmat rakennusmestarit kaikki metallit ja

muut rakennusaineet linnan seiniksi, mutta mikään ei sille rikkaalle

miehelle kelvannut.

-- No, mitenkäs sitte?

-- Niin, mitäs muuta ollakaan? Tuli sitten yksi tyhmä mies, joka ei

ollut rakennusmestari eikä mikään. Hän sanoi, että linna tehtäisiin

luusta.

-- Luustako?

-- Luusta niin.

-- Ja siihenkö mies tyytyi?

-- Siihen tyytyi mies, otti sen tyhmän miehen vielä

rakennusmestariksikin ja rupesi sillä luita keruuttamaan. Ja se tyhmä

mies lähetti sanan kaikkeen maailmaan, että ihmiset hänelle luita

kulettaisivat. Silloinkos rupesi luun siivoa keräytymään. Keräytyi

luuta kaikellaista, hevosen luuta, lehmän luuta, lampaan luuta, koiran

luuta, linnun luuta, kissan luuta --

-- Ja kirpun luuta!

-- Niin, kyllä siihen keräytyi kaikkein elävän luita suuri summaton

rovio. Viimein luultiin niiden linnan tarpeiksi riittävän.

-- Jako silloin ruvettiin linnaa tekemään?

-- Tietysti.

-- Syntyikös?

-- No, tiedättehän, että luut ovat semmoisenaan liijan pieniä

rakennustarpeiksi. Se tuhma mies, joka silloin oli rakennusmestarina,

päätti, että luut ovat pantavat likoamaan, jolloin ne muodostuvat

yhdeksi möhkäleeksi.

-- Hoo.

-- Etkös usko sitten, että luut lijotessaan liittyvät yhteen.

-- En.

-- No, mutta se täytyy uskoa, muuten ei tule sadusta mitään.

-- No, uskotaan sitten.

-- Mutta se täytyy uskoa aivan tosissaan. Uskotko, että luut sulavat

yhteen lijotessaan?

-- No, uskon.

-- Niinpä jätetään sitten ne luut likoamaan, ja sillä aikaa saa

Rantanen kertoa satuvuoronsa.

Siihen ne Närhi lopetti. Koko joukkue nauraa hohotti aivan täydellä

kurkulla.

Ja silloin vallesmanni teki rohkean päätöksen. Koppasi tanhuvalta

kauhan, jonka äsken oli ruttuun musertanut, otti sillä viinaa

korvikosta ja tarjosi Närhille.

-- Saat ryypyn, jos tahdot, kun osasit niin huonon sadun kertoa.

Närhi vilkasi Rantaseen ja vallesmanniin, Rantanen myös vilkasi

vallesmanniin, mutta kukaan ei heistä virkkanut mitään.