Kuopiossa,
G. W. Backman,
1896.
Siinä ne nuotion ääressä istuivat miehet, korkean kuusimetsän
katveessa. Vaskinen kattila körötti kivien varassa ja räiskyen ja
leimuten liekehtivät kattilan alle työnnettyjen puiden päät.
Kolme oli miestä, Salli, Antti ja Ville, nuotion ääressä istumassa.
Kokijaisia odottivat.
Ville, kuuluisa kaskujen mies, kannon nenässä istuen pisteli puhetta.
Markkinamatkoista kertoi, öisistä retkistä ja päiväisistä melskeistä.
Salli, juureva ukko, hallava parta, kokonaan luiksi kehkeytynyt,
kuunteli puhetta. Kuunteli tosissaan, vaikka toinen nauraen kertoi...
myrskyjä matkannut mies ei turhista suutaan nauruun vetänyt.
Tulta ei katsomaan joutaneet Ville ja Salli. Antti se kohenteli puita
ja torven suuhun tirkisteli. Hänen äänensä vihdoin katkasi toisilta
jutut.
-- Jo tippuu...
-- Joko tippuu? päätä kääntäen äännähti Salli.
-- Tippuu, tippuu...
Ääneti kuunteli Ville. Ääneti kuunteli, kuuntelevinaan ei ollut. Vasta
kun puheenvuoron itselleen huomasi tulevan, vasta silloin päätänsä
käänti. Kummastellen kysäsi, kuin ei olisi asiata aavistanutkaan:
-- Mikä tippuu?
-- Viinapa näkyy tippuvan, sanoi Salli totisena torven suuta
tarkastellen.
-- Ai, viina! Se sulonen vipelekö sieltä norahtelee? No, voi sinä
turkasen tulen mukula, sinä hertanen liemen herukka! Sinäkö sittenkin
siellä noksahtelet, ja minä kun luulin uurmaakarin työpajaan
joutuneeni.
-- Jopahan rupesi tipahtelemaan, saneli verkkaisasti Antti, typerä
mies, joka ei koskaan toisten tuumia tajunnut.
-- Noin, ihasteli Ville. Noin sen meidän hyvän emännän askeleet
rasvasta tihahtelevat ja minä vaivanen mato ja matkamies kun en vielä
pääse kokijaisille! On niin riivatun pienonen pisara vasta korvikon
uurteessa. Oikein vedet suuhuni herahtelevat ja huuleni käyvät
lerpalleen.
-- Tuleepas pois, sanahti Salli sekaan.
-- Niin! jatkoi Ville. Niin se viinakulta herakasti helmeilee ja tulen
loisteessa hopeankarvaisena välähtelee! -- Sinä viina, sinä makoisin
ryypättävä tässä matoisessa maailmassa, herahtele sinä vaan ja anna
meidän pian tuntea ihanata esimakuasi. Korkealle roihahdelkaa tuliset
kielet ja kipakasti nuoleksikaa tämän rikkaan emännän kirkasta kuvetta!
-- Asetu hyvä mies vähemmälle! saneli Salli, totinen mies. Kyllästyttää
tuo jo saarnasi alkaa. -- Laulakaa paremminkin joku lysti laulu. Eli
sinä Ville, sinä maailman mainio vihellysmestari, hujauttele nyt meille
joitakuita suloisia jätkän säveleitä.
-- Viheltäisin jos joutaisin, mutta ei malta, ei malta, veikkoset.
Tuntuu jo kuin hutikassa oisin, kuin päätäni viepoittaisi väkevä voima.
Hih, kohta se elämä taas meille ruusujaan ja kukkasiaan jakaa!
Pystyyn hypähti Ville, kätensä lanteilleen asetti, jalkaa ensin maahan
mallasi ja vihdoin niitä ristiin heitteli.
Viina se vipele, että aih voih voih,
Viina se vipele, että aih voih voih.
Kuin hullun töille viisas mies, niin nauroi Salli. Väkisten näytti
nauravan. Viimein virkkoi:
-- Siinä se on yksi Jumalan mieliharmi tässä maailmassa. Vihellähän nyt
mokoma hansvärkkäri meille vähäsen.