asento oli poissa. Hänen keltaiset kasvonsa olivat muuttuneet melkein
kuparinruskeiksi, ja hänen mustia, pistäviä silmiään ympäröi
veripunainen reunus. Hän asettui oven eteen.
Bratt kääntyi häntä vastaan.
--- Missä on Antonsen? -- kysyi hän tyynesti.
-- Poissa, kaukana poissa! -- vastasi lappalainen ja osoitti laaksoon.
Hänen äänensä oli intohimosta paksu ja hänen suuret, karvaiset
nyrkkinsä avautuivat ja sulkeutuivat lakkaamatta. -- Täällä komentaa
Lappalais-Lars, -- lisäsi hän omituisella falsettiäänellä. -- Mene
tiehesi, muuten tapan sinut kuin porsaan! Kirottu sikiö!
-- Sinä olet juovuksissa, -- sanoi Bratt ja astui pari askelta
taaksepäin.
-- Koira! -- huusi lappalainen. -- Katsele eläinruumiita ympärilläsi!
Pian sinä makaat niiden joukossa. Minä nyljen sinusta valkoisen
nahkasi, ja tuon naisesi minä...
Hän vaikeni.
Nuoren norjalaisen siniset silmät saivat uhkaavan loisteen. Niihin
näkyi tulleen terästä, ja kaksi leveätä, terävää ryppyä ilmaantui nenän
juurelle.
Lappalainen veti puukkonsa tupesta, otti sen hampaittensa väliin,
riuhtasi päältään paksun poronnahkamekon ja heitti sen luotaan. Hän oli
vyötäisiä myöten alasti.
Brattin kasvot kävivät kalpeammiksi. Hänen edessään ei ollut enää
ihmisruumis, vaan jonkun muinaisajan eläimen muodoton, mahtava yläosa.
Siinä oli tiheässä pitkiä, paksuja karvoja, jotka pistivät esille
voimakkaasta rinnasta kuin villisian harjakset ja muodostivat kauluksen
lyhyen kaulan ympärille. Pitkät käsivarret heiluivat edestakaisin kuin
gorillan jäsenet, ja lihakset kiemurtelivat kuin paksut köydet
karvapeitteen alla.
Lappalainen tarttui veitseensä ja ryntäsi vihollisensa kimppuun.
Vimmatusti hän iski norjalaisen rintaa kohti, mutta huolimatta
raskaasta ja epämukavasta puvustaan Brattin onnistui väistää kaikki
iskut. Järkähtämättömän kylmäverisesti hän torjui ja keskitti kaiken
harjoitetun taitonsa tätä eläintä vastaan, joka tavoitti häntä
kauhealla teräskynnellään.
Lappalainen jäi seisomaan hengästyneenä ja hämmästyneenä norjalaisen
nopeudesta ja voimasta... Sitten Bratt hyökkäsi hänen kimppuunsa, sai
tartutuksi hänen kohotettuun oikeaan käteensä, taittoi taaksepäin hänen
peukalonsa tunnetulla japanilaisella painiotteella, ja puukko putosi
hänen kädestään. Bratt potkaisi sen jalallaan pois, mutta samassa
hetkessä hän tunsi lappalaisen käsivarret vyötäisillään ja hänen
hampaansa olkapäässään.
Se oli syleily, joka olisi tehnyt lopun melkein kenestä tahansa.
Brattin kylkiluut ratisivat, tuntui kuin teräsrengasta kierrettäisiin
hänen rintansa ympärille.
Bratt heittäytyi polvilleen, taivutti kätensä taaksepäin pään yli, sai
otteen lappalaisen niskasta ja heitti tuon painavan ruumiin taaksepäin
ylitsensä. Se heitto olisi ollut kunniaksi kenelle maailmanmestarille
hyvänsä. Lappalainen menetti otteensa, ja Brattin ruumis mätkähti
vastustajan rintaa vasten.
Nyt norjalainen nousi salamannopeasti... Majan ovelta kuului
tuskanhuuto. Frida seisoi kalmankalpeana kynnyksellä.
-- Päästäkää Boy ulos, jos voitte, -- huusi Bratt hengästyneenä. --
Lyökää ovi sisään...
Hän ei ehtinyt puhua loppuun, ennenkuin lappalainen taas oli hänen
kimpussaan. Pitkät käsivarret kiertyivät hänen kaulalleen.
Mutta nyt oli Brattin vuoro. Hän suuntasi toisen rajun lyönnin toisensa
jälkeen lappalaisen rinnan alle. Ne iskut olisivat tukkineet
hengityksen keneltä hyvänsä, mutta erämaiden peto ei välittänyt niistä
vähääkään.
Silloin norjalainen muutti menettelyään. Hän keskitti oikean raesateen
iskuja vihollisensa päähän, leuan alle, ohimoihin, nenänjuureen. Jopa
lappalainen horjui... Hänen päänsä oli hänen heikko kohtansa. Suusta
valui verivaahtoa, ja hänen käsivartensa veltostuivat... Vielä yksi
isku kaulan ja hartioiden väliin, ja kuin nuijalla lyöty härkä vaipui
lappalainen maahan, solisluu murtuneena.
Mutta Brattkaan ei ollut paljoa paremmassa kunnossa. Hän ähki
väsymyksestä. Pitkin vasenta käsivartta, johon oli osunut veitsen isku,
näkyi kapea verijuova. Rintaa pakotti lappalaisen otteen jäljeltä, ja
hänen kulmahampaansa olivat jättäneet syviä haavoja vasempaan hartiaan.
Bratt heittäytyi maahan ja sulki silmänsä. Hän ei nähnyt, että
lappalainen laahautui veitsen luo ja hitaasti ryömi häntä kohti.
Silloin kuului äkkiä Boyn haukunta. Se oli päässyt irti, ja ulvoen
samaan tapaan kuin sukulaisensa, napamaiden susi, se hyökkäsi karvaisen
pedon kimppuun samassa silmänräpäyksessä, kun lappalainen kohotti
vasenta kättään syöstäkseen veitsen Brattin kurkkuun.
Kamalasti rääkyen päästi lappalainen aseensa, ja Boyn hampaat
uppoutuivat hänen hartiaansa.
Mutta Frida polvistui Brattin viereen ja otti hänen päänsä käsiensä
väliin.
-- Rakas, rakas ystävä, -- sanoi hän hellästi, kyynelten valuessa
pitkin poskia. -- Minun ainoa, ainoa ystäväni koko maailmassa...
Bratt katsahti häneen ihmeissään.
-- Ei minulta mitään puutu, -- sanoi hän ja koetti hymyillä. -- Mutta
olen niin kauhean väsynyt. Tuo peto oli vähällä tukahuttaa minut. Voi,
mikä tappelu...
Silloin Frida kumartui hänen ylitseen ja suuteli hänen kalpeata
otsaansa.
XXIII.
TEMPPELITUNTURIN VARJOSSA.
Muutamia tunteja myöhemmin Antonsen tuli takaisin ja kauhistui
kuullessaan, mitä oli tapahtunut.
-- Se on kirotun paloviinan syy, -- sanoi hän synkkänä. -- Se on
pyyntimiesten pahin vihollinen. Eikä Lars tarvitse paljoakaan,
ennenkuin hän tulee hulluksi. Mutta en ymmärrä, kuinka sait hänet
talttumaan. Meillä on tapana sanoa, että vahvempaa miestä ei ole
napapiirin pohjoispuolella.
-- Olen kyllä huomannut, että hän on väkevä, -- vastasi Bratt
hymyillen. -- Koko ruumistani pakottaa hänen puristuksestaan. Ennemmin
käyn sylipainiin jääkarhun kuin tuon toverisi kanssa. Hänellä ei
olekaan käsiä, vaan pedon käpälät, ja ellen olisi musertanut hänen
solisluutaan, en tosiaankaan tiedä, kuinka olisi käynyt. Lyönnit eivät
häneen pystyneet.
-- Nyt hän on säyseä, -- sanoi pyyntimies. -- Hän on sulkeutunut
varastohuoneeseen ja peseytynyt koiranpuremien ja nyrkiniskujen
jälkeen. Solisluun hän on asettanut paikoilleen. Niin, niin, Lars on
kova mies! Hän haluaisi tietää, aiotko antaa hänet ilmi Tromsön
poliisille.
-- En, sanoi Bratt. -- Nyt ollaan kuitit.
-- Jaha, siinä tapauksessa hän pyysi sanomaan terveisiä ja
kiittämään... Pyssynne ovat eteisen hyllyllä. Voitte nyt olla
levolliset Larsin puolesta... Hän on laupias kuin lammas ja laulaa
virsiä... Mutta aiotte kaiketi eteenpäin? Jää on auennut vuonosta ja
ellen erehdy, voitte vuorokaudessa soutaa Advent Bayhin. Kap Bohemanin
kohdalla on avovettä. Ruotsalaisen vene on tuolla rannalla. Se on
suuri, merikelpoinen pursi, eikä kirkkaalla, tyynellä säällä ole siinä
mitään hätää. Se lienee kotoisin Long Year Citystä.
-- Kiitos, -- sanoi Bratt. -- Tahdomme päästä lähtemään niin pian kuin
suinkin. Tunnen hyvin Jäävuonon ja osaan kyllä perille. Emmekö voisi
kiskoa venettä jään reunalle ja lähteä siitä vesille?
-- Ajattelen juuri samaa asiaa. Jos vedämme veneen Sassen-joen suulle,
on teillä jokseenkin jäistä vapaata vettä pitkin Temppelitunturin
sivua. Lahden itäpuolella kulkee kova virta. Ja jos tulee rajuilma,
voitte soutaa Kap Bohemanin tai Kap Thordsenin suojaan. Molemmissa
paikoissa on ihmisiä.
* * * * *
Frida istui vuonon rannalla karhiini käsissään ja katseli uneksien
valoista, säteilevää maisemaa. Boy makasi hänen jalkojensa juuressa.
Jää ratisi ja paukkui. Kevään levottomuus tuntui levinneen
jääröykkiöihin. Niissä huokasi ja puhkui, ja silloin tällöin muodostui
leveitä halkeamia.
Kaukana vuonolla ajelehtivat jäälautat virran mukana, ja aurinko
valaisi sieltä täältä näkyvää teräksenharmaata vettä. Ja suuren,
merkillisen tunturin laidassa idässä näkyi leveä, harmaa vesijuova,
joka leveni ja raivasi tietä kulkiessaan. Se oli Sassen-joki, joka
lähetti haalean kevätvirtansa vuonon jääpanssariin ja tunkeutui
voitollisesti perille.
Pikku paroonitar oli syvissä ajatuksissa. Hän oli tehnyt keksinnön.
Tuntui siltä kuin hieno ja herkkä viulunsävel kevään orkesterista
laulaisi hänen nuoressa mielessään... Niin, tämä ei ollut vain hänen
elämänsä suurtapaus, se oli myöskin hänen sydämensä ihmeellinen
seikkailu.
Ja hymyilevin silmin hän uneksi tulevaisuudestaan, kahdesta ihmisestä,
jotka vaelsivat suruista, vaivoista ja kieltäymyksistä onnen pitkään,
auringonpaisteiseen päivään.
-- Rakas Boy, -- kuiskasi hän, -- me emme eroa. Me kolme, jotka olemme
asuneet Ottamkowin majassa. Hän ei saa meitä jättää.
-- Halloo!
Frida katsahti sinnepäin.
Ihan rannassa seisoi Bratt ja viittasi hänelle. Hän ja pyyntimies
ahersivat ruskean veneen kimpussa, joka oli vaipunut soraan. He
tyhjensivät siitä jääveden, vetivät sen jäälle ja alkoivat hitaasti
laahata sitä jokea kohti.
Se oli raskas matka. Kesken kaikkea vene putosi jäihin, mutta vesi oli
niin matalaa, ettei ollut erikoisen vaikea saada sitä ylös jälleen.
Ja puolta tuntia myöhemmin loiski vesi pienen veneen laitoja vastaan.
Frida ja Boy astuivat veneeseen. Vähän vettä ja ruokavaroja sekä pieni
raakapurje mastoineen otettiin mukaan. He sanoivat jäähyväiset
reippaalle pyyntimiehelle ja Bratt tarttui airoihin, soutaen ulospäin
pitkin, voimakkain vedoin. Oli ihana, tyyni päivä.
Aurinko loisti yli leveän, valkoisenharmaan tunturiröykkiön heidän
edessään. Taivaanvuohet vihelsivät rannikolla ja ruokit sukelsivat pää
edellä veteen veneen kokan edessä.
-- Kuinka ihanaa täällä on, -- sanoi Frida ja hengitti raikasta, leutoa
ilmaa täysin vedoin. -- Tämä on ainakin parempaa kuin soudella
sunnuntaiaamuna pitkin Elbeä, päässä olkihattu, jalassa läpikuultavat
sukat ja yllä valkoista musliinia. Ajatelkaa, kun nyt tulemme takaisin
sivistyksen maihin, kuinka nautimme kunnollisista vaatteista! Ja
hyvästä ruuasta -- ja musiikista! Mutta katsokaa -- tuollahan on oikeat
urut tunturin jyrkänteellä, urut torvineen ja koristuksineen.
-- Niin, se on Huippuvuorten merkillisimpiä vuoria, -- sanoi Bratt. --
Sitä ei sanota Temppelitunturiksi tyhjänpäiten. Saatte havaita tuhansia
omituisia vivahduksia tällä tunturinrinteellä. Missään ihmiskäden
rakentamassa temppelissä ei ole niin paljon ylevyyttä ja hartautta kuin
tässä luonnon omituisessa rakennustaiteellisessa oikussa. Pitkin
juovaisia etusivuja näemme kaikkialla komeroita goottilaisine
kaarineen.
-- Ja katsokaa tuonne, -- huudahti tyttö ihastuneena. -- Komeroiden
sisässä näyttää olevan jättiläismäisiä muistopatsaita, vääristyneitä
fantastisia olentoja, puoliksi eläimiä, puoliksi ihmisiä. Ne
muistuttavat tarueläimiä Notre Dame-kirkossa Pariisissa. Ja tuolta
astelee itse Neitsyt Maria esille pääovesta.
-- Ja tuolla seisoo assyrialainen kuningas sotavaunuissaan, -- jatkoi
Bratt innokkaasti. -- Koko tunturi on vain fantastista taidehistoriaa.
Pari vuotta sitten hiihdin sen huipun yli -- se oli yhtämittaista
leveätä ylänköä, yksitoikkoisuuden erämaata.
-- Te näytte tietävän ja tuntevan ihan kaikki, -- sanoi Frida.
-- Kaikki enkä mitään, -- vastasi Bratt. -- Minulla on aina ollut huono
onni. Kolme vuotta sitten olin löytää kultasuonen Stuart-alueella,
British Columbian rajalla. Mutta kuinka olikaan, joku maankiertäjä ehti
iskeä siihen paalunsa pari tuntia ennen tuloani. Ei, minulla ei ole
koskaan ollut onnea mukanani. Koulussa minua sanottiin kovan onnen
linnuksi. Ainoastaan kerran...
-- Ja milloin se tapahtui?
-- Agardh Bayssa, -- kuului epäröivä vastaus, -- kun minulla oli onni
saavuttaa teidän ystävyytenne.
Frida tunsi punastuvansa, ja Bratt veti airoilla niin, että vesi kohisi
kokassa.
Pyyntimies oli oikeassa. Vuonon itäreunalla kulki voimakas virta, mikä
oli puhdistanut kulkuväylän. Silloin tällöin vene töyttäsi pieniin
jäälauttoihin, mutta muuten ei ollut mitään hätää. Tunti kului toisensa
jälkeen, mutta Brattissa ei ilmennyt väsymyksen merkkiäkään. Hänen
kädelleen tippui hiukan verta käsivarteen osuneesta veitseniskusta,
mutta sellaiset mitättömyydet eivät tuntuneet häntä häiritsevän.
Myöhään iltapäivällä he saapuivat Kap Bohemaniin. Vuono oli vapaa
ulospäin, mutta Advent Bay oli vielä jään tukkima.
Kevyt pohjatuuli röyhelsi merta, ja Bratt päätti näin suotuisissa
oloissa suunnata matkan Green Harbouriin. Hän nosti raakapurjeen, ja
pikku alus hyppeli pitkin avaraa vuonoa.
-- Tuolla puolen ovat Huippuvuorten suuret hiilialueet, -- sanoi Bratt.
-- Siellä on hiiltä kaikissa muodoissa ja lajeissa, suuria suonia
kulkee syvälle tunturien seiniin. Kun Euroopan hiilikaivokset ovat
tyhjennetyt, on Huippuvuorilla vielä pitkäksi ajaksi. Siitä ei ole
kovinkaan monta vuotta, kun ajatus hiilikaivoksen perustamisesta tänne
tuntui hurjalta, fantastiselta unelta. Mutta se on muuttunut
todellisuudeksi. Nyt täällä asuu monta sataa miestä kesät talvet.
Tuolla ahtaan vuonon rannalla on kaksi pientä kaupunkia, Advent City ja
Long Year City.
-- Kaupunkeja? -- ihmetteli Frida.
-- Niin, mutta ei erikoisen komeita. Niissä on parikymmentä hirsimajaa
hiilityömiehiä varten, mutta heidän on siellä hyvä olla ja he hakkaavat
noin 10,000 tonnia hiiltä tunturista joka vuosi. Heillä ei ole
oikeastaan mitään valittamista. Ansio on hyvä, heillä on omat
kauppapuodit, mistä saavat ostaa hiukan ylimääräistä -- vähän
ylellisyydentapaista kotitarpeiksi -- ja oma leipomo. Harvoin kuulee
puhuttavan kuolemantapauksista heidän keskuudessaan eikä koskaan
kerpukista tai vilustumistaudeista. Omituista kyllä, nämä pienet
yhteiskunnat ovat ulkopuolella lain suojaa.
-- Mistä se johtuu? -- kysyi Frida hämmästyneenä.
-- Ollaanhan nyt Huippuvuorilla, -- vastasi Bratt, -- jotka ovat
napamaaluonnon suuri ulkoilmamuseo, isännätön maa. Täällä matkailijat
voivat tappaa viimeisetkin porot ja hävittää linnut. Mikään
rauhoituslaki ei ulotu tänne. Täällä on kullakin pienellä
hiilikaivoksella oma lainkäyttönsä. Tämä on kuin Klondyke, ennenkuin
laki ulottui sinne, valtavan iso takamaa seikkailijoille ja
keinottelijoille.
-- Kenelle Huippuvuoret joutuvat? -- kysyi Frida leikkisästi. -- Italia
otti Tripoliksen. Miksi Norja ei ota Huippuvuoria?
Bratt nauroi.
-- On niin paljon maita, joilla on tavallaan oikeuksia
Huippuvuoriin. Hollanti on keksinyt tämän maan ja harjoittanut täällä
valaanpyyntiä suuressa mittakaavassa. Englanti samaten, ja eräs
englantilais-norjalainen toiminimi koetti ensiksi jättää tänne
hiilityömiehiään talveksikin. Venäjä on koettanut asuttaa maata, ja sen
pyyntimiehet ovat viettäneet täällä useita vuosia. Ruotsi saa kunnian
maan tieteellisestä tutkimisesta, ja Amerika on pistellyt
omistuspaalujaan Jäävuonon jokaiseen lahteen. Ja mitä Norjaan tulee,
olemme nykyään melkein yksinämme saaneet kehittää Huippuvuorten
mahdollisuuksia. Me olemme pystyttäneet langattoman sähkölennättimen
Green Harbouriin ja joka vuosi lähetämme tänne suuria pyyntilaivueita.
Siinä teillä on Huippuvuorten nykyinen asema. Kaikilla on osuuksia
saareen. Kukaan ei sitä omista. Se on seikkailujen ja seikkailijoiden
saari, Euroopan suuri, rauhoittamaton yhteismaa.
-- Entä Saksa? Eikö sillä ole mitään ansioita Huippuvuorten suhteen?
-- kysyi paroonitar.
-- Kyllä, -- vastasi Bratt hymyillen. -- Yksi sen tyttäristä oli
ensimäinen nainen, joka talvehti Jäävuonolla ja kulki saaren poikki
idästä länteen.
Hän vaikeni äkkiä. Tuuli oli hiukan kiihtynyt, ja pieni purje kiristyi
kuin ilmapallo. Tiheitä pilviä liukui auringon ohi, ja kylmä,
siniharmaa sumu nousi heidän takaansa.
-- Mitä se on? -- kysyi Frida.
-- Saamme lumiusvan, -- vastasi Bratt.
-- Onko se vaarallinen?
Bratt kohautti hartioitaan.
-- Kun olemme selvinneet niin monesta pulmasta, niin tulemme kai
toimeen tämänkin kerran, -- sanoi hän. -- Jos käy oikein hullusti,
voimme nousta jossakin maihin ja ryömiä makuusäkkeihimme.
Mutta heidän takanaan kasvoivat lyijynharmaat pilvet, ne loivat synkän
tunnelman ja muutamia tunteja myöhemmin satelivat ensimäiset, raskaat,
vetiset lumihiutaleet hauraaseen veneeseen.
Jörgen Bratt laski purjeet ja tarttui airoihin.
-- Kovan onnen lintu, -- mutisi hän. Sitten hän souti tuulen suuntaan,
valkoisen lumipyryn riehuessa heidän ympärillään.
XXIV.
LANGATON SÄHKÖLENNÄTINASEMA.
Osastonjohtaja Green Harbourin langattomalla sähkölennätinasemalla
istui työhuoneessaan ja odotti yhdistämistä Ingön asemalle.
Lumimyrsky oli kestänyt kaksi päivää ja koko ajan oli ollut mahdoton
saada langattomista aalloista selvää. Nyt oli taas kirkasta, mutta
hänen ei ollut kuitenkaan onnistunut lähettää tärkeätä tiedonantoa,
että Bell-salmi ja Jäävuono olivat jäistä vapaat.
Hammerfestissä odotteli kokonainen laivasto tätä sähkösanomaa. Muun
mukana saksalainen torpeedonhävittäjä, joka keisarin omasta käskystä
oli lähetetty sinne saapuakseen mahdollisimman pian Huippuvuorille.
Sillä oli mukanaan pelastusretkikunta, jonka tuli tutkia kaikki
rannikot mahdollisesti löytääkseen jonkun henkiinjääneen kadonneesta
matkailijalaivasta Victoriasta.
Osastonpäällikkö hypisteli hermostuneena Marconikoneita ja loi tutkivan
silmäyksen pitkään mastoon, joka seisoi korkealla niemekkeellä Kap
Staraschkinin yläpuolella kuin valpas uskollinen etuvahti kohti avaraa
maailmaa.
Oli yö, mutta nuori telegrafisti ei jättänyt paikkaansa, ja valo hänen
akkunoistaan heitti heikon kajastuksen kalpeaan hämärään, joka saarsi
pientä satamapaikkaa Jäävuonon ulkoreunalla.
Hän nousi äkkiä. Eikö kuulunut koiran ulvontaa kaukaa?
Hän kuunteli, mutta ääni vaimeni. Ja nuori mies vaipui jälleen
unelmiinsa. Kuinka hän kaipasikaan uusia ihmisiä, uusia kasvoja, uusia
kirjoja. Heidän oli oikeastaan hyvä olla, sikäläisten kahdenkymmenen
miehen. Hyvät asunnot, hyvät uunit ja hyvä ruoka. Ja kokonainen pieni
kirjasto. Mutta kuitenkin... Täällä hän oli tavallaan elävänä haudattu,
kaukana kaikesta elämästä ja kaikista tapahtumista, kahlehdittu
ihmislaumaan, joka astui toistensa varpaille ja viihtyi huonosti
toistensa seurassa.
Telegrafisti hypähti pystyyn. Joku eläin raapi ulko-ovea, ensin hiljaa,
sitten hiukan kovemmin. Hän kuunteli jälleen, ja hänen korviinsa kuului
ähkimistä.
Hän meni eteiseen ja katsoi akkunasta. Suuri, valkea koira seisoi pää
riipuksissa raapimassa ovea. Telegrafisti avasi heti, ja huoneeseen
hoippui mahtava eskimolaiskoira. Sen pää oli kääntynyt taaksepäin,
ikäänkuin se tahtoisi kiinnittää miehen huomiota johonkin, mikä oli
ulkona.
Ja kas -- mäkeä ylöspäin astui hoippuen kookas mies raskas taakka
käsivarrella. Hän hoiperteli sinne tänne kuin juopunut. Hän kaatui ja
nousi jälleen, mutta ei ääntäkään tullut hänen huuliltaan. Hän näytti
unissakävijältä, joka sokeasti kulki kohti kaukaista valoa.
-- Kuka siellä on? -- kysyi telegrafisti.
Mutta mies ei vastannut. Hän hoiperteli valopiiriin, kompastui
kynnykseen, nousi ähkien päästämättä taakkaansa, työnsi hämmästyneen
telegrafistin syrjään, kulki huoneesta huoneeseen ja löysi sisimmästä
sängyn, jolle hän varovasti laski sylissään kantamansa
hylkeennahkamytyn.
Silloin telegrafisti näki, että mytty olikin nukkuva nainen. Hän oli
nähnyt paljon ihmeellistä Huippuvuorilla, mutta tämä vei kaikesta
voiton. Kookas mies nojasi seinää vasten. Kalmankalpeat kasvot ja
tuuhea parta ilmaisivat pitkäaikaista kärsimystä ja monia vaivoja.
Miehen kädet vapisivat, hänen jalkansa pettivät hänen allaan. Hän
luhistui kokoon ja kaatui raskaasti huoaten vuoteen eteen. Ja koira
laskeutui muristen hänen viereensä. Mutta hetkeä myöhemmin koiran pää
vaipui etukäpälille. Se nukkui.
-- Kuta te olette? -- kysyi telegrafisti.
Lopen uupunut mies kohosi toisen kätensä varaan. Telegrafisti kumartui
hänen puoleensa.
-- Ajelehtineet veneessä kolme päivää, -- mutisi hän heikolla äänellä.
-- Nukkumatta... luonut veneestä vettä ja soutanut... ihan uupunut...
Antakaa meidän nukkua... Kauan...
-- Mistä tulette?
Mies teki kärsimättömän liikkeen.
-- "Victoria", -- kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
Telegrafisti hätkähti. -- Onko teitä useampia? -- kysyi hän.
-- Me olemme ainoat... Laiva upposi Agardh Bayssa... Kaikki
hukkuivat... Ah, antakaa minun Herran nimessä nukkua...
Mutta telegrafistin uteliaisuus oli säälimätön.
-- Sananen vielä, -- sanoi hän. -- Sitten en enää kauempaa kiusaa
teitä, sähkötän apua ja tahtoisin senvuoksi tietää...
-- Paroonitar Frida von Heffner ja Jörgen Bratt, -- kuiskasi mies
koneellisesti.
-- Ah, mikä uutinen, -- mutisi telegrafisti itsekseen, pani tyynyn
nukkuvan miehen pään alle ja levitti huopapeitteen sängyssä olevan
naisen yli. Heti senjälkeen hän huomasi kolmen nääntyneen olennon
vaipuneen sikeään uneen.
Ja kun päivänsarastuksen ensimäiset säteet hivelivät pientä
valaanpyyntiasemaa, lähettivät langattomat aallot sen viestin, että
Jäävuonossa on avovettä ja että ainoat eloonjääneet "Victoriasta"
olivat kurjassa tilassa saapuneet Green Harbouriin. Muutamaa tuntia
myöhemmin höyrysi saksalainen torpeedonhävittäjä Blücher 32 solmun
vauhdilla ulos Hammerfestin satamasta. Laivalla oli myös
kenraaliluutnantti von Heffner, onnellinen isä, joka kyyneleet silmissä
kiitti kaitselmusta lapsensa pelastuksesta. -- --
Haaksirikkoiset saivat erinomaista hoitoa. Aseman ainoa nainen, joka
johti taloutta, hoivasi Fridaa paraimmalla tavalla, ja osastonpäällikkö
luovutti oman sänkynsä Brattille. Pitkän, vahvistavan unen jälkeen ja
levättyään päivän he olivat jälleen jalkeilla, ja tuntia myöhemmin
kuului Blücherin höyrypillin ääni Green Harbourin hiilitunturien
välistä. He istuivat aamiaispöydässä, kun telegrafisti tuli huoneeseen
ilosta loistavana.
-- Nyt tulee pitkämatkaisia vieraita, -- sanoi hän. -- Saksalainen
torpeedonhävittäjä on ankkuroinut satamaan ja vene laskettu vesille. Se
on jo sillan luona. Teidän isänne on tullut teitä noutamaan, -- lisäsi
hän saksaksi paroonittarelle.
Frida katseli häneen hämmentyneenä. Hän saattoi tuskin uskoa korviaan.
-- Isä? --- kysyi hän. Telegrafisti nyökkäsi.
-- Isä -- ah, isä -- rakas, kiltti, herttainen isäni, -- huudahti
Frida, kyynelten sumentaessa hänen silmiänsä. -- Ah vihdoinkin,
vihdoinkin... Missä hän on?
Ulkoa kuului raskaita askeleita, ja sisään astui sotilaspukuinen mies,
jolla oli suuret viikset ja lempeät, surulliset silmät. Hän katseli
maltitonna ympärilleen.
-- Missä on tyttäreni? -- kysyi hän telegrafistilta värisevällä
äänellä.
-- Voi, isä -- etkö enää tunne minua? -- Olenhan minä sinun oma pikku
tyttösi...
Kenraali von Heffner vavahti. Tuo pieni nainen, nokisessa
hylkeennahkapuvussa, joka oli likainen, revennyt ja pahasti kulunut,
oliko se hänen Fridansa? Kyllä, se oli hänen äänensä, hänen lämpimät,
pirteät silmänsä.
Vanha kenraali heitti päästään sotilaslakkinsa, levitti sylinsä ja
nosti tyttärensä käsivarsilleen sanomattoman hellästi. Hän itki ja
nauroi samalla kertaa... Rohkea soturi oli kuin lapsi, ja hän hyppeli
matalassa tuvassa pitäen tytärtään sylissään.
-- Pikku, rakas hylje, -- sanoi hän. -- Kiitoksia, että tulit takaisin
isäsi luo. Etkö näe, että tukkani on käynyt harmaaksi surusta ja
kaipuusta!
-- Voi, sinä hyvä, rakas vanha karhu, -- kuiskasi Frida hellästi. --
Nyt ovat kaikki kärsimykset lopussa... Katsoppa käsiäni, eivätkö ne ole
rumat ja paleltuneet, enkä ole pessyt itseäni puoleen vuoteen.
Kenraali nauroi.
-- Se ei ole ainakaan pilannut hyvää mielialaasi, -- sanoi hän
iloisesti. -- Mutta nyt saat riisua hylkeennahkasi. Minulla on mukanani
kokonainen matka-arkku sinulle ja oma vaatevarastoni on saattajasi
käytettävänä. Nyt juuri kannetaan tänne tavaroita. Mutta missä on Bratt
-- sehän oli hänen nimensä?