sopiva näky. -- Tulkaa pian takaisin, -- sanoi Frida. -- On niin
ilkeätä olla täällä yksinään. Ja koettakaa saada koira vaikenemaan, jos
voitte.
Varmuuden vuoksi Bratt otti kiväärin mukaansa. Mutta se oli
tarpeetonta. Boyn löytö oli yhtä kuollutta ja elotonta kuin kaikki muu,
mitä he olivat matkan varrella tavanneet.
Brattin lähestyessä koira tuli vinkuen ja ryömien häntä vastaan,
matkalakki suussaan. Vuorista saattoi lukea erään ruotsalaisen
toiminimen ja sanan Stockholm. Bratt astui hitaasti lähemmäksi -- siinä
lojuivat Boyn isännän surulliset jäännökset. -- Vain mytty harmaita
vaatteita ja muutamia luita oli jäljellä, kaiken muun olivat kettu ja
jääkarhu syöneet. Ei mitään muistiinpanokirjaa tai papereita, mutta
vaatteet olivat selvästi olleet uudet ja kallista englantilaista
kangasta.
Bratt taputti koiraa, vieritti suuria kiviä paikalle ja pani merkille
tunturin, missä ruotsalainen oli kuollut.
Hänen täytyi melkein väkisin vetää Boy mukaansa ja ainoastaan ottamalla
vainajan matkalakin käteensä hän vähitellen sai koiran seuraamaan.
Toisella rannalla istui Frida kalpeana ja palellen.
-- Mitä siellä oli? -- kysyi hän.
-- Teillähän on vahvat hermot, ja olette jo monesti katsoneet kuolemaa
silmiin, -- vastasi Bratt. -- Se oli Boyn isännän ruumis, luultavasti
ruotsalainen tiedemies...
-- Miesparka, -- sanoi Frida liikutettuna. -- Kuolla aivan yksinään
täällä erämaassa! Luuletteko hänen kärsineen paljon?
-- Se on helppo kuolema, -- mutisi Bratt. -- Silloin saa nähdä valoisia
unia. Napamaiden luonto on kuoleville armelias.
He kulkivat eteenpäin. Mutta Boy kulki pää riipuksissa heidän takanaan
ja kantoi isäntänsä lakkia suussaan.
XX.
VIIMEINEN PÄIVÄMARSSI.
Molemmat vaeltajat olivat lopen väsyneitä, mutta raahustivat kuitenkin
eteenpäin. He eivät voineet ottaa esille makuusäkkejään ja panna
nukkumaan soiselle maalle. Uni uhkasi vallata heidät. Mutta samalla
vaanivat kauheat ja synkät muistot kaikkialla ja ajoivat heitä
eteenpäin. Hiljaisuus oli kammottava eivätkä he enää kuulleet edes Boyn
iloista, rohkaisevaa haukahtelua.
Mutta Bratt puheli koko ajan. Hän etsi muististaan kaikki, mitä oli
lukenut ja kuullut Huippuvuorista, ja koetti puhumalla muiden
kärsimyksistä johtaa ajatukset pois heidän omasta kurjuudestaan.
-- Olenko kertonut Paul Björvikistä? -- kysyi hän. -- Sillä miehellä on
iloiset, lapselliset silmät ja mainion hyvä mieli. Olen tavannut hänet
monta kertaa. Viimeksi Wellmanin ilmapallotalon luona 1898. Boy oli
siellä myös ja piti kauheata elämää muiden koirien kanssa. Paitsi
Björvikiä oli siellä eräs toinen mies, Knut Jonsen, reipas ja voimakas.
Talvella Jonsen hukkui mereen, ja Björvik jäi yksin napaseudun yöhön,
moneksi kuukaudeksi, näkemättä juovaakaan auringosta, kuulematta
ihmisääntä. Aivan vieressä ovat Amsterdam-saari ja Daumanin saari,
missä jääkarhu haeskelee ihmisjäännöksiä.
-- Mutta kymmenen vuotta aikaisemmin oli Björvikillä ehkä vielä
hirveämpi talvi. Hän oli silloin Frans Josefin maassa yhdessä
"Fram"-laivaan kuuluneen Bentsenin kanssa.
-- Toisena päivänä tammikuuta Bentsen kuoli kerpukkiin ja kun ruumista
ei voitu haudata eikä myöskään heittää ruoaksi villieläimille, piti
Björvik kuollutta toveria majassaan seitsemän pitkää kuukautta.
-- Kumma, ettei hän tullut hulluksi, -- sanoi Frida.
-- Niin, se on käsittämätöntä, -- myönsi Bratt. -- Mutta nämä
maanmieheni Pohjois-Norjasta ovat kovaa väkeä, karaistuneet sielultaan
ja ruumiiltaan. Olemassaolon taistelu on kova heidän kotipaikoillaan,
eivätkä he ole hemmoiteltuja. Kohtalon oikut he kestävät fatalistisella
tyyneydellä. Kun kysyin Paul Björvikiltä, eikö ollut kauheata pitää
ruumista majassa, vastasi hän:
-- Mitä vielä, olihan siitä hiukan seuraa.
-- Mutta mikä saa ihmiset talvehtimaan täällä? -- kysyi Frida. -- Onko
maksu niin suuri, vai saavatko he elinkoron kotiin tullessaan?
-- Ansio on useinkin hyvin kehno, -- vastasi Bratt. -- Alhainen
päiväpalkka tai osuus saaliista, joka tuskin nousee pariin tuhanteen
kruunuun. Ne varustukset, jotka pyyntimiehille annetaan mukaan, ovat
jokseenkin alkeelliset. He asuvat usein ohuessa lautavajassa, missä on
ylen ahdasta. Ruoka on myöskin hyvin puutteellista. Muutamasta
tynnyristä kalanmätiä, jauhoja, ryynejä, herneitä, perunoita, voita,
kahvia ja sokuria ja muutamasta laatikosta säilytettyjä kalapullia
näiden miesten tulee elää melkein kokonainen vuosi.
-- Kun ajattelemme, että heidän ainoana huvinaan voisi olla syödä
jotakin hyvää ja että ainoa keino kerpukin ehkäisemiseksi on järkevä
ruokajärjestys, sopiva sekoitus kaikkia ravintoaineita, voi heitä
sääliä vieläkin enemmän. Mutta kuitenkin on sattunut, että
pyyntimiesten, jotka ovat nähneet nälkää koko talven ja maltittomina
odottaneet heitä kesän tullen noutavaa laivaa, on täytynyt jäädä tänne
vielä kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi nälkään, puutteeseen ja
toivottomuuteen, laivanisännistön välinpitämättömyyden vuoksi. Se on
häpeäksi synnyinmaalleni, ja senkaltaisten vastuuttomien ja
kovasydämisten ihmisten tulisi joutua lain kouriin.
-- Minun luullakseni itse ilmanala täällä houkuttelee esille ihmisten
huonoimmat ominaisuudet, -- jatkoi Bratt, -- mutta usein myöskin
paraat. On esimerkkejä rohkeudesta ja uhrautuvaisuudesta, mutta
napamaiden mieliala on melkein pahin kaikesta pahasta, mitä täällä on.
Ihmisistä tulee riitaisia, häijyjä, velttoja ja kylmäkiskoisia. He
väsyvät aina näkemään samoja kasvoja ja kuulemaan samoja ääniä, he
suorastaan vihaavat toisiaan ja istuvat mieluummin tuvan ulkopuolella
purevassa myrskyssä ja pakkasessa kuin sisällä tovereittensa seurassa.
Ei mitään tapahdu, heidän ajatuksensa kiertävät yhä vain heidän omassa
pikku maailmassaan, he ikävöivät yksinäisyyttä, mutta ovat kuitenkin
sidotut yhteen kuin muinaisajan kaleeriorjat.
-- Niin, mutta ajatelkaa, kuinka hyvä meidän on ollut, -- sanoi Frida.
-- Siitä minun on kiittäminen teitä ja professoria. Muistatteko
pitkiä talvi-iltoja, kun hän levitti eteemme koko Huippuvuorten
luomishistorian? Kaksi kertaa maa on ollut meren alla, kahdesti se on
jälleen kohonnut. Täällä on ollut troopillinen ilmasto, senjälkeen
keskieurooppalainen, sitten se on ollut tuliperäisten ainemäärien
peitossa ja nyt ovat suuret osat sisämaajäiden alla, jotka kenties
vähitellen sulavat pois.
-- Niin, nämä Huippuvuoret ovat omituinen maa, ja se kansa, jolle
kunnia sen tieteellisestä löydöstä kuuluu, on lähinnä ruotsalaiset. De
Geer, Thorell, A.E. Nordenskiöld ja Nathorst ovat ikiajoiksi liittäneet
nimensä tämän maan historiaan. Pian 50 vuotta sitten ruotsalaiset
alkoivat varustaa tieteellisiä retkikuntia näihin seutuihin, jotka
siihen aikaan olivat yhtä villejä ja luoksepääsemättömiä kuin mikä
tuntematon maanosa hyvänsä. Tiedemiesten mukana seurasi
erikoistuntijoita kaikilta aloilta. Minä, joka itse olen hiukan
eläintutkija, voin täysin käsittää sen tutkijanilon, jonka on täytynyt
näissä miehissä syttyä, heidän tullessaan tähän napamaatutkimuksen
klassilliseen maahan.
-- Katsokaa esimerkiksi tuntureita, ne eivät ole sammaleen eivätkä
puiden peittämiä, ne seisovat paljaina todistamassa luonnon mahtavista
voimista. Katsokaa, kuinka kerrostumat tuolla tunturissa ovat
siirtyneet! Täytyy olla voimaa käsitelläkseen näitä suunnattomia
tunturimääriä sillä tavalla. Katsokaa, kuinka alemmat kerrostumat ovat
siirtyneet satoja metrejä korkeammalle kuin päällimmäiset. Ja itse
kivet kätkevät sellaisten eläinten ja kalojen pääkalloja, jotka ovat
täällä eläneet miljoonia vuosia sitten, kun meret lainehtivat siinä,
missä nyt seisomme. Tuon tunturin kovertaminen lienee veden työtä --
mennään sinne, kenties löydämme sieltä makuupaikan.
Pitkin tunturia virtasi pieni koski, ensimäinen, minkä olivat tavanneet
pitkällä vaelluksellaan. Se pulppusi ja kohisi ja antoi eloa
ympäristölle.
Karhunpaisti tuli esille ja maistui erinomaiselta kylmän, kirkkaan
veden ohella. Sitten he laahasivat makuusäkkinsä pieneen kallionkoloon
ja vaipuivat ihan uupuneina uneen.
Seuraavana aamuna Frida heräsi siihen, että joku veti häntä
käsivarresta. Se oli kettu, joka näytti tahtovan jakaa suuruksen heidän
kanssaan. Frida kirkaisi, niin että Bratt heräsi ja kettu säikähtyneenä
puikki tiehensä, ennenkuin kumpikaan sai unenpöpperössä pyssyä
käteensä. Boy oli poissa jossakin vuorilla ja metsästi omin neuvoin.
Sitten he saivat hiukan aamiaista ja jatkoivat rohkein mielin
vaivaloista vaellustaan. He kulkivat kulkemistaan. Läpi lumikinosten,
sateen ja sumun. Soista maata pitkin, joka heilahteli joka askeleella,
oli erikoisen vaivaloista marssia.
Kaikkialla he näkivät poronjälkiä, mutta porot itse olivat
tipotiessään. Mutta Bratt koetti elvyttää Fridaa kertomalla
metsästysjuttuja Huippuvuorilta.
-- Kun olin täällä ensi kertaa, ei ollut mikään taito ampua poroja. Ne
lähestyivät ilman mitään pelkoa ja jos ampui yhtä, tulivat toiset
lähemmäksi katsomaan, mitä oli tekeillä.
-- Välistä ne ovat seuranneet ihmisten jäljessä pitkiä matkoja, ne kun
eivät ole lainkaan arkoja. Huippuvuorten poro on pienempi kuin
Skandinavian, kevyt ja siro. Sillä on paksu rasvakerros ihon alla, ja
siitä se luultavasti elää pitkillä vaelluksillaan. On todistettu
porojen vaeltaneen yli jään Novaja Semljasta Huippuvuorille -- jotenkin
pitkä kävely ilman ruokaa, eikö totta? Siitä me kaksi emme selviytyisi.
Frida koetti hymyillä. Hän oli kauhean väsynyt. Hänen jalkansa olivat
haavaiset ja turvonneet. He olivat nyt vaeltaneet yhtä mittaa
kuusitoista tuntia ja lähenivät Esker-laaksoa.
Vihdoinkin Bratt pysähtyi pienen solisevan puron reunalle. Raikas,
kylmä vesi ja hiukan ruokaa antoi heille jälleen voimia.
Heitä piti yllä jännitys ja toivo tavata ihmisiä. Bratt tiesi, että
ihan meren rannalla oli tupa, mutta oliko se asuttu vai tapaisivatko he
vain neljä paljasta seinää ja aution rannan?
Pari tuntia nukuttuaan he kulkivat edelleen. He tapasivat nyt useampia
lintuja. Muutamat taivaanvuohet vihelsivät alakuloisesti, parvi hanhia
lenteli ilmassa, ne olivat Huippuvuorten hanhia, saaren kauneimpia
lintuja. Muuan jäälokki nokki innokkaasti vanhaa, savesta esiinpistävää
poronnahkaa. Hiukan sammaltakin alkoi näkyä, ja riemastuen he
tervehtivät tätä koittavan kesän merkkiä.
-- Meidän ei ainakaan tarvitse nähdä nälkää, -- sanoi Bratt. -- Täällä
on runsaasti lintuja, kuten näette. Mutta sanokaa, eikö tuo ole tupa,
minkä näemme tuolla?
-- On se tupa... Savua nousee piipusta. Näen jonkun liikkuvan... Me
olemme pelastetut!
Ja he juoksivat alaspäin läpi veden ja liejun, he unohtivat kaiken
surun ja väsymyksen, ja köyhä tupa vieraine ihmisineen tuntui heistä
viittovalta paratiisilta.
Mutta etäisyys oli suurempi kuin he olivat luulleet. Kirkkaassa,
kevyessä ilmassa kaikki tuntuu olevan likempänä kuin itse asiassa on.
Melkein mahdotonta on arvioida välimatkoja. Sattuu esimerkiksi, että
tottuneet ampujat sovittavat tähtäimen sadalle metrille, vaikka
etäisyys myöhemmin osoittautuu kaksinkertaiseksi.
Laakson läpi solui Sassen-joki hitaasti ja majesteetillisesti. Siinä ei
ole mitään virtaa. Välistä se jakaantuu laajoiksi suistamoiksi ja
kiemurtelee suurissa mutkissa läpi elottoman erämaanlaakson kuin
mahtava käärme.
Laakson molemmin puolin kohoaa korkeita tuntureita. Ne ovat
Colorado-vuoret ja Marmier-tunturi ja kauempana pohjoisessa näkyi
Lusitania-tunturin lumipeitteinen otsa. Mutta tunturien seinämät
suistuivat jyrkkinä ja synkkinä alas laaksoon. Niillä oli ihmeellisiä,
fantastisia muotoja. Ne muistuttivat mahtavia ruumisarkkuja, joiden
koristeina oli kuvioita kuvanveistäjän hillittömimmästä
mielikuvituksesta.
Niin, täällä uinuivat Sassen-laakson jumalat.
Kivien ja moreenien välistä nousi esille sfinksimäisiä kivipäitä
omituisine julmistuneine piirteineen. Ne kumartuivat laaksoa kohti.
Joku näytti ojentelevan kaulaansa. Ketä ne muistuttivat? Eikö vain
egyptiläisen auringonjumalan puolisoa, lehmäkorvaista jumalatarta
Hatoria?
He pysähtyivät hetkeksi... Kauhea tunne valtasi heidät, tunkeutui
hiljaisuuteen, laskeutui heihin kivettyneestä satumaailmasta, joka
tuijotti heihin kuolleista, kaukokatseisista kivisilmistä...
Ja sitten he juoksivat, jääveden ja liejun roiskuessa, juoksivat,
kompastuivat, luisuivat ja taas juoksivat kohti pientä tupaa, joka
viittoi heille kaukana alhaalla Sassen-joen ulommaisessa suistamossa.
XXI.
PYYNTIMIESTEN LUONA.
He olivat joutuneet "Storstadin" vanhalle talvehtimistuvalle, jonka
kaikki Jäävuonolla-kävijät hyvin tuntevat.
Savupiipusta nousi ohut, sininen savu, ja suuri, roteva mies, puettuna
paksuun islantilaiseen mekkoon, istui oven sisäpuolella nylkemässä
poroa.
Kahta pitkämatkaista vaeltajaa kohtasi tyypillinen pyyntikota.
Roskat ja siivottomuus suorastaan piirittivät pientä rakennusta.
Ympäristö muistutti melkein kolera-hautuumaata, johon ei ole ehditty
haudata kuolleita. Kaikenlaisia eläimiä lojui sekaisin, kettuja,
jääkarhuja ja poroja. Niiden turkit oli nyljetty ja ne näyttivät
surkeilta punaisessa nahattomuudessaan.
Ja näiden raatojen välissä oli kaikenkaltaista inhottavaa törkyä.
Kaikki oli heitetty sikin sokin, säilykerasioita, ruukkujen
sirpaleita, ruoanjätteitä, perunankuoria ja nahkaa. Ei edes
terveydenhoitolautakunnan vähimmin innokas jäsen olisi voinut sietää
tätä näkyä. Mutta omituisinta oli, että nämä elimelliset aineet eivät
laisinkaan haisseet. Sillä mikään ei mätäne Huippuvuorilla. Jos ei
olisi jääkarhuja eikä kettuja, muuttuisivat siellä kaikki ruumiit
muumioiksi ilman ja tuulten kuivattamina. Liha kuivuu kiinni nikamiin,
mutta mikään mätänemisbakteri ei ole siellä vielä tavannut edullisia
elinehtoja, ei edes pyyntimiesten majojen ympärillä.
Frida katseli ihmeissään ympärilleen. Hän oli puolen vuoden kuluessa
menettänyt hienouden tunteen eikä paljon välittänyt noesta ja liasta.
Mutta tämä sekamelska kiusasi häntä kuitenkin aika lailla.
-- Asuuko täällä todellakin ihmisiä? -- kysyi hän puoliääneen.
-- Sikoja, -- vastasi Bratt yhtä hiljaa. -- Sellaisia, joita syntyy
vain isänmaani syrjäseuduilla. Köyhyys ja rasitukset ovat heidät
luoneet kaltaisikseen. Intiaanitkin Parana-joella pitävät tavaransa
paremmassa järjestyksessä kuin nämä pyyntimiehet. Kylmyys veltostuttaa
heidät -- kuten on meidänkin laita. Mutta se on kovaa kansaa.
Sitkeämpää miestä ei löydy mistään ilmansuunnasta. -- --
-- Hyvää päivää, -- sanoi Bratt tuvassa olevalle miehelle. Tällä oli
hyvin tuuhea parta, ja hän katseli uteliaana, kun kaksi vierasta tuli
hylkeennahkavaatteissaan eläinruumiitten yli, jotka lojuivat tuvan oven
edessä.
-- Päivää, -- tervehti hän ystävällisesti osoittamatta suurempaa
hämmästystä. -- Teillä näkyy olevan Boy mukananne, -- jatkoi hän. --
Ruotsalainen lienee siis paleltunut kuoliaaksi tunturilla. Olipa sekin
päähänpisto tallustella tänne yksinään.
-- Löysimme hänen ruumiinsa noin neljännespenikulman päässä länteen
Fulmar-laaksosta, -- sanoi Bratt.
Mies nyökkäsi. Hän raaputti tupakan piipustaan sangen hitaasti ja
täytti sen jälleen karkealla tupakalla. Ihmiset oppivat olemaan
hätäilemättä näin kaukana pohjoisessa.
-- Niin, hänen veneensä on vielä tuolla rannalla, -- lisäsi hän.
-- Mitä se mies sanoo? -- kysyi Frida hermostuneena.
-- Kärsivällisyyttä, neiti! Nyt olemme norjalaisella alueella ja saamme
mukautua maan tapoihin. Vaikkapa itse Jumalakin laskeutuisi
pyyntimajaan, ei hän saisi muunlaista vastaanottoa. Esittely ei ole
niin nopea täällä kuin Euroopassa. Täytyy mairitella ja puhella hetken
aikaa, ennenkuin astuu kynnyksen yli.
-- Me tulemme kaukaa, -- jatkoi Bratt, kääntyen pyyntimiehen puoleen.
-- Tämä nuori nainen ja minä olemme ainoat pelastuneet suuresta
matkailijalaivasta, joka teki haaksirikon viime kesänä...
Pyyntimies vilkastui äkkiä.
-- Victoria? -- kysyi hän.
-- Niin, -- vastasi Bratt.
-- Ja te olette viettäneet talven...
-- Agardh Bayssa.
-- Sinä ja tuo nainen?
-- Meitä oli neljä, mutta kaksi on kuollut.
-- Ja koira?
-- Se tuli luoksemme elokuun lopulla pohjoismyrskyn aikana.
Mies nyökkäsi jälleen.
-- Te olette tervetulleet, -- sanoi hän. -- Tämä on Högstedin maja, ja
minä olen Eilerts Antonsen Tromsöstä, toverini nimi on Lars, hän on
ulkona kokemassa ansoja.
He astuivat majaan. Siinä oli kaksi pientä huonetta ja pieni eteinen.
Sisällä ei järjestys ollut myöskään parempi. Ilma oli tukahuttava
haisten ruualle ja huonolle tupakalle. Esineet olivat yleensä siinä,
minne ne kulloinkin oli heitetty. Kuppeja ja vateja oli pesemättöminä
ympäri huonetta. Lattia oli täynnä lastuja ja eläinten nikamia,
muutamia ketunnahkoja riippui kuivamassa, ja poronruumis roikkui
matalan katon rajassa. Mutta kaikki nämä kauheat koristukset korvasi
takan räiskyvä tuli. Vanhat ajopuut paukkuivat, ja liekit nuolivat
miellyttävästi suurta rautapataa.
Pyyntimies leikkasi suuren palan poronlihaa ja pani sen ilman muuta
pataan. Bratt otti repun selästään, laski molemmat makuusäkit leveälle
penkille, etsi esille pari huopaa ja laittoi kuntoon mukavan makuusijan
seuralaiselleen.
-- Nyt saatte levätä, -- sanoi hän. -- Olette kai väsynyt.
Frida hymyili, mutta hänen kätensä vapisivat ja jalat tuskin jaksoivat
häntä kannattaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa
huuliltaan. Kylmä hiki nousi kalpealle otsalle ja kaunis pieni pää
kumartui eteenpäin.
Bratt kiirehti esille ja sieppasi hänet syliinsä, kantoi hänet
varovasti penkille ja laski hänet tilapäiselle vuoteelle.
-- Sairas? -- kysyi pyyntimies.
-- Hän on rasittunut, -- kuiskasi Bratt ja katseli hellästi kalpeita
kasvoja, jotka puolittain peittyivät karhunnahkaan.
-- Hyvin tehty, -- sanoi Antonsen kuivasti.
-- Hän on ensimäinen nainen, joka on kulkenut Huippuvuorten poikki, --
sanoi Bratt. -- Hänen vertaistaan ei ole koko maailmassa. Hän kulki
sitä tietä, jolla Martin Conway hankki itselleen maailmanmaineen, ja
jota Charles Rabotin ei onnistunut kulkea... Kas, hän nukkuu jo, --
kuiskasi hän. -- Pikku Frida parka! Pian ovat huolesi lopussa. Pitkä,
surullinen seikkailu on ohi ja sitten...
Hän huokasi ja nousi.
-- Onko hän vaimosi? -- kysyi Antonsen padan luota.
-- Ei, -- vastasi Bratt lyhyesti. -- En tuntenut häntä ennestään.
Meidät paiskasi meri yhdessä maihin. Hän on Hampurista.
-- Olen kuullut puhuttavan siitä haaksirikosta, -- sanoi pyyntimies. --
Pari hiihtäjää Green Harbourista oli täällä viime viikolla. "Victorian"
hylkyä etsitään Sydkapista Staraschkiniin asti.
--- Me kuljimme pitkin itärannikkoa, -- sanoi Bratt, -- jouduimme
sumuun ja ajoimme karille Ketunkuonon luona. Laiva halkesi kahtia.
Neljä meistä ui maihin ja pääsi Agardh Bayn venäläiseen majaan. Siellä
elimme talvikauden. Jääluotsi Nils Johnsenin tappoi jääkarhu.
-- Jumala hänen sieluansa armahtakoon, -- sanoi pyyntimies
juhlallisesti. -- Hän oli paras luotsi, mikä koskaan on jäissä
kulkenut. Entä kolmas?
-- Se oli ranskalainen professori. Hän putosi syvään jäävyöryn
halkeamaan Edward-tunturilla.
Pyyntimies näytti miettivältä, silmäili nuorta norjalaista ja pani
merkille sitkeän tarmon parrakkaissa kasvoissa, suonisen kaulan ja
leveät ranteet.
-- Sinä lienet hyvästä aineesta tehty, -- sanoi hän. -- Meistä ei moni
olisi kestänyt sitä, mitä sinä olet tehnyt. Mutta nyt saat panna maata.
Herätän sinut parin tunnin päästä, jos tahdot. Pane pitkällesi tuohon
sänkyyn.
* * * * *
Jörgen Bratt heräsi muutamia tunteja myöhemmin. Hänet valtasi
epämieluisa tunne, ja hän kohottautui sängystään ja hieroi silmiään.
Huoneeseen oli tullut leveäselkäinen, tumma mies ja seisoi kumartuneena
nukkuvan paroonittaren puoleen.
Se oli omituinen olento. Hänellä oli suunnaton yläruumis ja kapeat,
hiukan käyrät jalat. Kasvot olivat kellankalpeat, ja tukka riippui kuin
karhea hevosenharja hartioilla.
Mustissa silmissä oli ilkeä, himokas ilme. Hänessä tuli esille
puolilappalaisen ovela villiys, ja keltaiset, terävät hampaat loistivat
mustan parransängen takaa kuin sudella, kun se syöksähtää hyppyyn.
Pöydällä seisoi puoliksi tyhjennetty pullo, ja huonon paloviinan haju
täytti huoneen.
XXII.
ERÄMAAN PETO.
Bratt nousi pelästyneenä ja kuunteli. Hän kuuli Fridan syvän ja
levollisen hengityksen.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli jalkeilla, ja lappalainen kääntyi häneen,
päästäen murisevan äänen, mutta hymyili kunnioittavasti...
Mies oli niitä tyypillisiä sekarotuolentoja, joita tavataan kaikkialla
rikosten historiassa. Hänen suuri rintakehänsä ja pitkät käsivartensa
ilmaisivat suunnatonta voimaa. Se oli perintö joltakin pyyntimieheltä.
Mutta leveät kasvot mongoolilaisine piirteineen puhuivat selvästi
vaelluskansasta, joka uupumatta on laahustanut lakeuksien poikki.
Lars lappalaisella ei ollut hyvää mainetta. Hän ei tuntenut itseään
turvalliseksi Norjassa, jossa lainvartijat eivät kärsineet hänen
epäsäännöllisyyksiään, kun paloviina sekoitti hänen aivonsa. Hänen
leveäteräinen veitsensä oli monesti saattanut hänet poliisin kanssa
tekemisiin. Senvuoksi hän viihtyi parhaiten Huippuvuorilla. Hän oli
kelpo pyyntimies, johon luonnonvoimat eivät pystyneet. Kun hän sai
tavallisen annoksensa Norjan kuningaskunnan huonointa paloviinaa, oli
hän tyytyväinen. Ja Lars oli tovereilleen avulias ja muutenkin hauska
mies. Hän teki työnsä paremmin kuin useimmat muut, ja hänen voimansa
olivat suunnattomat.
Hän hämmästyi aika lailla, kun kotiin tullessaan tapasi tuvassa kaksi
vierasta. Antonsen oli käskenyt hänen antaa heidän nukkua tarpeekseen
ja mennyt sitten ansoja kokemaan. Ja lappalaisen hämmästys oli
muuttunut hurjaksi riemuksi, kun hän keksi, että penkillä makaava pikku
olento olikin nainen -- kaunis pieni Jumalan enkeli sysimustine
kiharoineen.
Silloin Lars otti viimeisen pullonsa keltaiseksi maalatusta arkusta ja
vahvisti metsäläishimojaan monella hyvällä ryypyllä. Hän hypisteli
pitkää veistään ja tunsi polttavaa halua syöstä sen tuohon kiusalliseen
mieheen, joka makasi sängyssä. Ja mitä enemmän paloviinaa solui hänen
kurkustaan alas, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että Antonseninkin
henki oli vaarassa, jos hän sekaantuisi toisen yksityisasioihin.
Mutta odottamatta hän keskeytyi näissä suloisissa, vaikka verisissä
unelmissaan. Hänen edessään seisovalla kookkaalla nuorella miehellä oli
katse, josta Lars ei pitänyt. Siinä seisoi valtias, kirottu vaalea
germaani, hänen rotunsa vihollinen. Ja hän itse oli orja, halveksittu
ja pilkattu...
-- Ulos! -- kuiskasi Bratt ja viittasi ovelle. Ja hänen asennossaan oli
jotakin, mikä sai merilappalaisen leveän selän alistuvasti taipumaan.
Hän nyökäytti päätään.
-- Kyllä, kyllä, -- sanoi hän ja meni hitaasti ulos. Mutta ovelta hän
loi salaisen katseen nukkuvaan tyttöön, ja kaksi pitkää keltaista
kulmahammasta loisti paksujen, sinipunaisten huulien välistä... Sitten
hän sulki oven hiljaa jälkeensä.
Bratt huokasi helpotuksesta. Hän oli nukkunut kauemmin kuin oli
aikonut, ja nälkä vaivasi häntä. Pöydällä oli kappale keitettyä
poronlihaa. Hän jakoi sen kahteen osaan ja nautti kaikessa
hiljaisuudessa oman osansa.
-- Kukahan tuo epämiellyttävä vintiö on, jonka kanssa Antonsen asuu? --
ajatteli hän. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään niin
vastenmielistä kuin tämä liehutteleva, puolijuopunut orangutangi.
Tapansa mukaan hän etsi katseillaan pyssyänsä, jonka oli laskenut
penkille. Se oli hävinnyt. Ja Fridan karhiini, jonka hän oli ripustanut
naulaan, oli myös poissa.
Bratt kävi levottomaksi. Hän etsi kaikkialta, mutta ei löytänyt
ampuma-aseita. Silloin hän kiiruhti ulos ja huusi koiraa. Kovaääninen
haukunta vastasi hänelle vajasta, jossa pyyntimiehet säilyttivät
nahkojaan... Boy oli sinne suljettu.