-- Rakas isä, -- sanoi hän. -- Meitä oli neljä ihmistä, kun pelastuimme
"Victorian" hylystä. Koko talven elimme yhdessä Agardh Bayssa. Niin
hienoja ja jaloja miehiä ei ole koskaan ollut pitämässä huolta
yksinäisestä, turvattomasta naisesta. Kaksi heistä on kuollut. Mutta
Jörgen Bratt pelasti minun henkeni, ei yhden, vaan sadat kerrat. Hän
piti rohkeuttani yllä. Hän raatoi meidän kaikkien puolesta. Hänen
vertaistaan ei ole olemassa, isä. Ja minä olen hänelle velkaa enemmän
kuin elämäni. Hän opetti minut uskomaan kaikkeen, mikä antaa naiselle
hädän hetkenä kunnioitusta itseään kohtaan. Sinä et tiedä, kuinka
kelvolliseksi minä olen tullut, vahvaksi ja karaistuneeksi... Hän ei
ole koskaan puhunut minulle rakkaudesta, mutta tunnen, etten koskaan
voi hänestä erota... Ah, isä, hän on oikein sinun mielesi mukainen
mies.
-- No, no! -- sanoi kenraali. -- Kyllä minä tunnen sinut, pikku
Fridchen, sinun tahtosi on vahvempi kuin Ehrenbreitstein, ja jos tahdot
miehen, niin saat Jumalan nimessä hänet ottaa.
-- Minä en tiedä, huoliiko hän minusta, -- sanoi Frida epätietoisena.
-- Hän ei kenties pidä minusta näissä rumissa housuissa. Mutta kun olen
peseytynyt ja kähertänyt tukkani ja saanut ylleni oikein kauniin
puvun...
-- Maltappas, -- sanoi kenraali. -- Kukapa voisi sinua vastustaa...
Mutta katso, tuolta tulevat matka-arkut ja Punaisen ristin sisar, joka
auttaa sinua. Minä pidän huolta ystäväsi ulkoasusta. Kahden tunnin
kuluttua syömme päivällistä Blücherillä, ja sitten alkaa matka kotiin
rakkaaseen Hampuriimme. -- -- --
Samana iltana torpeedonhävittäjä jätti Green Harbourin. Kannella
istuivat nuori mies ja nuori nainen käsi kädessä ja näkivät Horn-salmen
vuorenhuippujen katoavan mereen. Kalpeina ja väsyneinä he nojautuivat
toisiinsa, auringon kastaessa punaista levyään aaltoihin. He
muistelivat sitä maailmaa, jonka olivat jättäneet -- omituista, synkkää
ja kieroa maailmaa, jossa elämä keskittyy lyhyeen kesään ja kuolema
riehuu pitkänä talvena.
Heidän mieliinsä palasivat raskaat päivät Ottamkovin tuvassa. He
näkivät jääluotsin istuvan hylkeennahkoja neulomassa, he kuulivat
professori Marmontin iloisen naurun.
Mutta Boy ryömi kokoon heidän jalkainsa juuressa. Se tunsi itsensä
kylläiseksi ja turvalliseksi. Kevein mielin se näki synnyinmaansa
häviävän. Nyt olivat kieltäymyksen ja puutteen päivät päättyneet. Sen
ei enää tarvitsisi elää vanhalla kuivatulla kalalla ja huonoilla
koirakorpuilla.
Kyllä se nyt tajusi, kuinka oli laita, se näki sen valtijattarensa
silmistä. Nyt kuljettiin eteenpäin onnea kohti. Yön kova todellisuus
oli häipynyt, ja päivän kaunis satu koitti.