jo'illa, missä raskas metalli kiilsi hiekkajyvien seassa, loistivat
hänen silmänsä ja käsivarsien lihakset jännittyivät muistellessa
vapaata, villiä, ihanaa seikkailijaelämää.
Hiiskumattoman hiljaa kuunteli Frida hänen kertomuksiaan, ja kun vilkas
professori, monien vaarojen ja seikkailujen innostamana, alkoi kertoa
tarinoita Gascognesta, eivät Fridan kuulemat merkillisyydet koskaan
loppuneet.
He nauroivat ja laskivat leikkiä kuin iloiset lapset ja olivat kaikki
kolme hyviä tovereita. Bratt ei ollut enää umpimielinen, ankara.
Rohkaiseva sana hänen huuliltaan teki Fridan ylpeäksi ja onnelliseksi,
ja pieninkin vetoaminen hänen rohkeuteensa ja tarmoonsa teki hänen
voimansa moninkertaiseksi.
Iloisena ja leikillisenä Frida tanssi nyt pitkin jäätä
hylkeennahkaisessa housuhameessaan. Äkkiä hän huudahtaen seisahtui...
-- Katsokaa tuonne!
Kaikki pysähtyivät. Häikäisevä valonsäde tunki Suurvuonon yli ja
syleili samassa taivasta ja merta. Se lainehti yli maan ja kiilsi
tunturien jääkuoressa. Ja ulommaisen jääaitauksen takaa nousi aurinko
merestä -- pieni kaareva juova elämän valtiaasta. Niin, se oli
auringonjumala! Foibos Apollo ohjasi hevosiaan Ultima Thulea kohti.
Muutamia säihkyviä minuutteja sen kultakypärä loisti teräksenkirkkaalla
jäällä.
Sitten se käänsi hevosensa, mutta valousva levisi koko taivaalle ja
pysyi kauan Agardh-tunturin huipulla.
XVII.
LÄHTÖ MAJASTA.
Mitä enemmän tuli valoa, sitä toimeliaammaksi kävi professori Marmont.
Hän liehui asiasta toiseen, aina pila huulilla, ja vapisi yhä
kärsimättömyydestä.
Arvoisaa professoria oli surkea katsella. Hän muistutti eniten
myskihärkää, suurta, rauhallista alkueläintä tai jotakin esi-isäämme
kivikaudelta, joka olemassa-olonsa taistelussa vain hitaasti siirtyi
puolisivistykseen.
Mutta hänen mielensä oli yhtä nuori ja reipas kuin hänen ennen
pitäessään kuuluisia luentojaan Rooman geologikongressissa, jolloin
hänen loistava esityksensä Keskieuropan muodostumisesta oli herättänyt
paljon vastaväitteitä ja ihastusta.
Hän tuntui vainuavan uutta käänteentekevää löytöä. Tuntikausia hän
saattoi seistä jäävyöryn ääressä, kiikari silmällään, ikäänkuin
tahtoisi tunkeutua jäätiköiden salaisuuksien lävitse. Kaukana, siellä
taaempana, oli luvattu maa hautoen tuhatvuotista viisauttaan, jota
ihmiset eivät vielä tunteneet. Ei vasikkakaan karsinassa voinut
hartaammin ikävöidä kevättä, kuin tämä Sorbonnen suurmies.
Ja kevät tuli. Melkein huomaamatta se hiipi yli maan. Kosteana ja
sumuisena, sateisena ja myrskyisenä se tuli, jäävyöryt narisivat ja
ryskivät, ne kutsuivat taukoamatta, ja jäätikön reunat paljastuivat
päivänvaloon teräksensinisenä panssarina tunturin rinnassa.
Koko ranta oli juoksevaa jääsohjoa. Purot solisivat, meren jää ritisi
ja paukkui. Vain pieni rinne, jolla maja oli, pysyi jotenkin kuivana.
Mutta etelästä tuli leppoisa tuuli puhaltaen ja nopein, suhisevin
siiveniskuin halkaisivat ensimäiset kevätlinnut ilmaa Ottamkovin majan
yläpuolella. Siinä lensivät pienet ruokit Milne Edwardsin tunturin
ylitse Jäävuonolle tai Crossbayn lintuvuorelle.
Oli toukokuun 3:as päivä. Voi, mikä riemu nousi kolmen ihmisen kesken,
jotka olivat taistelleet pitkän talven läpi! Kyyneleet silmissä he
tuijottivat pieniä lintuja, he näkivät niiden häviävän korkeiden
tuntureiden taakse, joiden yli he itsekin pian vaeltaisivat. Ne toivat
viestin uudesta elämästä, uudesta kasvusta ja tulossa olevasta
pelastuksesta.
He katselivat sierettyneitä sormiaan, joissa kaikissa oli pakkasen
merkkejä. He loivat tutkivan silmäyksen talven kuluttamiin
hylkeennahkavaatteisiinsa. Jääluotsin tunnollisesta työstä huolimatta
ammotti reikiä ja repeämiä kaikkialla likaisessa nahassa, jonka
luonnollinen väri oli aikoja sitten hävinnyt. Vieläpä mainio
siniketunkauluskin, jonka luotsi suurella vaivalla oli ommellut Fridan
pukuun, oli muuttunut joksikin epämääräiseksi.
Meitä surettaa sanoa, että kaunis, sorea paroonitar lähinnä muistutti
pientä pörröistä mustalaisnaista, joka ei oikein tajunnut saippuan ja
veden merkitystä.
Pienessä käsilaukussa oli hieno, hopeoitu kuvastin ja harja, mutta sen
pahempi -- molemmat nämä, samoin kuin kynsien hoitoon tarkoitetut
laitteet, olivat kauvan sitten jääneet unohduksiin.
Bratt oli ollut oikeassa. Elämän taistelu tekee ulkonaisen sivistyksen
vähäpätöiseksi. Ja Frida, hemmoteltu nuori neiti yhteiskunnan
korkeimmista piireistä, oli oppinut tuntemaan seikkoja, joista ei
koskaan olisi voinut uneksiakaan: kieltäymyksiä, puutetta ja
sieluntuskia.
Hänen mielensä oli karaistunut, hänen ruumiinsa saanut lihaksia ja
jänteitä. Hän saattoi katsoa vaaraa silmiin käden vapisematta. Pitkinä
öinä oli koti-ikävä painanut hänen päänsä syvälle tyynyyn
sanomattomassa tuskassa, mutta nyt sekin aika oli mennyt; ei tuntunut
olevan aikaa ajatella sitä maailmaa, joka oli Agardh Bayn ulkopuolella.
Huomaamattaan hän alkoi iloita siitä omituisesta erämaan elämästä, jota
hän vietti täällä kurjalla maankolkalla.
Hän oli saanut uuden hahmon ja välitti paljoa enemmän siitä, että hylje
pisti päänsä esille puhallusaukosta, kuin siitä, millaisia uudet
syysmuodit olivat. Olivatko hatut yhtä suuria ja hame yhtä ahdas?
Hänen täytyi hymyillä ajatellessaan kaikkea sitä hyödyttömyyttä, joka
oli ollut hänen edelliselle elämälleen ominaista. Hameet, hatut, hieman
kieliä, seuraelämä, monta tuntia kuvastimen edessä, kevyt, leikittelevä
keskustelu -- ne olivat olleet hänen elämänsä sisällyksenä.
Ja nyt -- --! Illalla maata pannessaan hän tunsi työmiehen väsymystä.
Hän oli raatanut ja ahertanut ja voi hyvällä omallatunnolla nauttia
lepoa. Ensi kerran hän huomasi, miten köyhää elämä on ilman työtä,
ilman todellista tointa, ja tuntuipa toisinaan siltäkin, että
kauhistutti palata vanhan Hansa-kaupungin hyödyttömään oleilemiseen.
Hän oli vähällä ruveta rakastamaan nokista pientä majaa, kuten sotamies
rakastaa sitä taistelutannerta, joka on nähnyt hänen kovimman
kamppailunsa. Ja kuinka hän saattaisi erota näistä miehistä, jotka
olivat olleet hänen uskollisia tovereitaan pitkinä, pimeinä napaseudun
öinä? Pikku Fridan mieli kävi äkkiä raskaaksi, hän sai kyyneliä
silmiinsä, ja vähitellen hän tajusi kevään laulun nuoressa sydämessään.
Jörgen Bratt valmisti innokkaasti kaikkea, mitä tarvittiin matkaa
varten tunturien yli. Pukuja pantiin kuntoon niin hyvin kuin voitiin.
Hän valikoi saappaita, ja silloin kävi ilmi, että paroonitar saattaisi
pahimmassa tapauksessa käyttää paria "Viktorian" pikisaumasaappaita,
jos ne tarpeeksi sisustettaisiin hylkeennahalla. Brattilla oli omat
saappaansa, ja professori anasti parin pitkävartisia, jotka näyttivät
voivan kestää kylmää ja kosteutta.
Edelleen he valmistivat kolme makuusäkkiä huovista ja karhunnahasta. Ne
olivat jotenkin painavia, mutta näyttivät myöskin hyvin
käyttökelpoisilta.
Fridan pieni käsilaukku muutettiin selkärepuksi muutamien nahkahihnojen
avulla.
Toukokuun 18 päivänä oltiin lähtövalmiit. Bratt kantoi ruokavaroja
kahdeksaksi päiväksi, makuusäkkinsä ja kiväärinsä. Toiset kantoivat
kumpikin makuusäkkinsä, ja Fridalla oli sitäpaitsi karbiininsa
kainalossa.
Sitten tuli jäähyväisten hetki! Nyt vasta he huomasivat, kuinka
vaikeata oli erota pienestä tuvasta, joka oli ollut heidän kotinsa koko
pitkän talven.
Hiljaisina he panivat kaikki kuntoon siltä varalta, että mahdollisesti
täytyisi toisten onnettomien talvehtia Ottamkowin ikivanhassa, vankassa
tuvassa. He ottivat mukaansa vain sen, mikä oli kaikkein
välttämättömintä.
Boy hyppeli edestakaisin. Se ei osannut pitää tästä lähdöstä.
-- Mitä ihmettä tämä on? -- sanoivat koiran viisaat silmät. -- Eikö
täällä ole hyvä olla? Eikö ruokakaapissa vielä ole useita lihavia ja
oivallisia karhunpaisteja?
Ja eläin lymysi lopulta makuupaikalleen hallitsijattarensa sängyn
eteen.
-- Luulenpa melkein, että koira tahtoo jäädä tänne, -- sanoi
professori, pyyhkien silmiään. -- Minäkin puolestani olen hiukan
alakuloinen. Nämä neljä mustaa seinää ja nämä kovat penkit ovat käyneet
minulle rakkaammiksi kuin tiesinkään... Rakas pikku Frida, -- jatkoi
hän lämpimästi, suurten kyynelten vieriessä pitkin kalpeita poskia, --
muistakaamme aina Ottamkowin köyhä tupa! Se on opettanut minut uskomaan
hyviin ja rehellisiin miehiin, siihen ritaristoon, joka on häviämässä
suurista yhteiskunnista, ja hienoon, herkkään naissieluun, joka kestää
onnettomuutensa miehen voimalla ja rohkeudella. Sen pahempi en osaa
yhtään jouluvirttä, minähän olen kauhean jumalaton ihminen, mutta
muistan yksinkertaisen pienen gascognelaisen rukouksen, jonka äitini
minulle opetti ollessani pikku poika. Sen tahdon rukoilla viimeisenä
hetkenäni niiden puolesta, joista olen oppinut pitämään pitkänä,
pitkänä yönä Rabotin jäätikön juurella. Ja nyt Jumalan nimeen, hyvästi!
Vaiti he menivät ulos ja sulkivat oven huolellisesti jälkeensä. Sitten
he vaelsivat hitaasti ylöspäin. Suuria parvia myrskylintuja liiti
pohjoista kohti leppoisassa kevätilmassa. Siinä oli merihepo keltaisine
nokkineen ja harmaine jalkoineen, ja korkealla ilmassa purjehti
pormestarilokki, raskaana ja arvokkaana leveillä siivillään. Kiven
takaa pisti kettu päänsä esiin ja pakeni nähdessään Boyn uhkaavan
hahmon.
Mutta eskimolaiskoira ei ollut metsästystuulella. Se murisi kyllä aika
lailla. Mutta sen katse painui takaisin hiekkarannalle ja pieneen
tupaan, joka kohosi valkeista lumitäplistä Agardh-tunturin juurella.
Kolmihenkinen joukko pysähtyi ja katsoi taaksensa. Kaukana häämöitti
risti Nils Johnsenin haudalla harmaansinistä taivaanrantaa vasten,
valonsäde väreili kannaksella, ja silmät kosteina he heiluttivat
viimeiset jäähyväisensä toverille, joka nukkui ikuista unta erämaan
kirkkotarhassa.
XVIII.
RENÉ MARMONTIN VIIMEINEN KEKSINTÖ.
Siitä tuli työläs tunturiretki yli moreenin, jossa kivet olivat pieniä
ja pyöreitä kuin linnunmunat.
Korkealla heidän yläpuolellaan kohotti Milne Edwards-tunturi leveää
otsaansa. Mahtavat jäävyöryt, jotka viettivät Suurvuonoa kohti,
peittivät kaikki laaksot ja rotkot.
Ei voitu mitenkään päästä niiden ohi, ja mitä suurimmalla vaivalla
täytyi haaksirikkoisten ryömiä askel askeleelta niiden rinteillä.
Ainoastaan yhdeltä kohdalta saattoi nousta jäävyöryä ylös. Kesti useita
tunteja, ennenkuin he saapuivat korkeimmalle huipulle. Bratt kulki
etumaisena. Hän pysytteli soikean jäävyöryn korkeimmalla harjalla.
Molemmin puolin se luisui alaspäin levein railoin ja halkeamin.
Kevätaurinko oli jo sulattanut suurimman osan lumikerrosta, ja itse
jäätikön paljas jäärunko hohti sinisenä heitä kohti.
Kaikkialla virtasi ja tihkui, ja vesi kokoontui puolijäätyneihin
lätäkköihin, joiden poikki heidän täytyi kahlata. Suuria halkeamia
ammotti heitä vastaan, ja heidän tuli usein kulkea pitkiä kiertoteitä
päästäkseen joidenkuiden ohi. Se oli Conwayn norsunluutie, vaarallinen
ja uhkaava kumeine sisusäänineen ja ihmeellisine kaukokuiskauksineen.
Hyvin varovasti kuljetti Bratt heitä eteenpäin. Hän käytti kivääriä
alppisauvana ja tunnusteli jäätä edessään joka askeleella, milloin
lumikerros tuntui kätkevän jonkin vaaran.
Milne Edwards-tunturi näytti tietä. Mikään pilvi ei pimentänyt mahtavaa
vahtitornia läntisten Huippuvuorten jäättömien laaksojen edessä.
Päivännousun kalpea hohde syleili sen ylintä huippua harmaansinisine
täplineen, jotka loistivat lumikinosten välistä. Yli 3000 jalkaa korkea
vuori vietti etelään, ja mahtava kuilu leikkautui terävässä kulmassa
jäävyöryn alustaa kohti.
-- Tuolla on sola, -- sanoi Bratt. -- Ainoa tie tämän jäävyöryn yli.
Siitä jäävyöry syöksyy jyrkkänä, melkein pystysuorasti Sassen-laaksoon.
Luoteisessa näemme Rabotin jäätikön ulommaisen haarakkeen. Vuonna 1892
se sulki häneltä tien, kun hän tahtoi päästä Mohns Bayhin.
-- Oikeassa olette, -- mutisi professori. -- Jäävyöry on vedenjakajana
idän ja lännen välillä. Se on kuin alkuajan tunturin vyö. Ehdimme kyllä
sinne ennen iltaa. Levätessämme tutkin jäävyöryn muodostusta läntisellä
rinteellä. Oletteko väsynyt, paroonitar?
Frida katsahti häneen hämmästyneenä.
-- En ole koskaan tuntenut itseäni niin kevyeksi ja vapaaksi, --
vastasi hän. -- Voisi melkein luulla, että maan vetovoima on poissa.
Minä suorastaan liitelen näissä painavissa, lämpöisissä vaatteissa.
-- Se johtuu ilmasta, -- selitti Bratt. -- Ei ole puhtaampaa ilmaa
missään muualla maan päällä. Huippuvuorten tunturi-ilma puhdistaa
keuhkomme ja vahvistaa lihaksiamme. Täällä on terveyden paratiisi. En
tunne mitään paikkaa, missä kylmä ja lämmin niin täydentäisivät
toisiaan kuin täällä, kun on aurinko päämme päällä ja viileä jääilma.
Ainoa muu paikka olisi ehkä Alaska. Olen nähnyt puolikuolleiden miesten
raahautuvan yli-inhimillisine taakkoineen Chilcoot-solan puhki. Heillä
oli huulet veressä ja silmät tuijottivat toivottomuuteen.
-- Mutta jos he, omin neuvoin tai toisten avulla, saapuivat huipulle ja
tunturituuli puhalsi heihin, saivat he ikäänkuin virkistysjuomaa itse
elämältä. Heidän selkänsä suoristuivat, silmät loistivat ja tuorein
voimin he vaelsivat Jukonille.
Professori Marmont ei puhunut paljoa, mutta koko hänen laiha ruumiinsa
oli hermostuneessa kiihtymyksessä. Jännitys värisi hänen hienoimmissa
hermosäikeissään, hänen sieraimensa laajenivat, hänen kätensä
vapisivat. Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän pani merkille
maaperän pienimmätkin muutokset. Kiikari ei levännyt hetkistäkään
kotelossaan. Hän oli kuin jalo rotueläin -- suuri, viisas koira, joka
vainuaa jälkeä.
-- Täällä sen täytyy olla, -- sanoi hän. -- Olemme nyt korkeimmalla
huipulla, ja muutamien minuuttien kuluttua jäävyöry viettää enemmän
länteen. Tässä on vedenjakaja. Täälläköhän Rabot kääntyi, kun sumu
hänet pysäytti? Niin, aivan oikein, täällä käyvät halkeamat
leveämmiksi, ja katsokaa tuonne!
Aivan edessään he näkivät kapean sauvan kohoavan jään pinnasta. Se
näytti ikäänkuin kasvavan jäästä. Leveä lumikinos ulottui muutamia
satoja metrejä sen taakse, ja mahtavan halkeaman reuna häämöitti
keskeltä kovaa, yhteenpuhallettua lumikerrosta.
-- Varokaa, -- huudahti Bratt. -- Kinos voi olla alta ontto! -- Mutta
professori ei kuunnellut. Mikään ei voinut pysäyttää hänen vanhoja
jalkojaan. Hän hyppeli kuin vuorikauris yli epäsäännöllisten
jäämöhkäleiden. Hän kaatui ja nousi jälleen, kunnes saapui merkillisen
sauvan luo, joka varoittaen kohosi lumesta.
-- Se on alppisauva, -- huusi professori, -- oikea alppisauva.
Toiset olivat nyt saapuneet hänen luokseen ja katselivat ihmetellen
tätä tunturivaeltajan yksinkertaista muistomerkkiä, joka seisoi
kinoksen reunalla. He koettivat kiskoa sitä irti, mutta se oli jäätynyt
kiinni.
-- Siinä on nimimerkki kädensijassa, -- sanoi Frida. -- Eikö olekin M
ja C? Kukahan se lienee?
-- Se on sir Martin Conway, -- sanoi Bratt. -- Hän kulki tätä tietä
vuonna 1896.
-- Oikein, -- sanoi professori hajamielisenä. Mutta hänen silmänsä
eivät jättäneet mahtavaa halkeamaa, joka synkkänä ja salaperäisenä
näkyi valkeassa lumessa.
-- Kuka on Martin Conway? -- kysyi Frida.
-- Hän on Huippuvuorten sankareita, -- vastasi Bratt. -- Ja
toimeliaimpia tiedemiehiä, mitä on koskaan vaeltanut tuntureilla ja
jäällä. Sir Martin on ainoa, joka on kulkenut Huippuvuorten poikki tätä
tietä. Hän teki, mitä Rabot ei voinut. Hän kiipesi 1898 Garwoodin
kanssa Hornsundin huipulle, Huippuvuorten korkeimmalle vuorelle, joka
urotyö aina muistetaan Huippuvuorten historiassa.
-- Elääkö hän vielä? -- kysyi paroonitar.
-- Paraissa voimissa, toivoakseni, -- vastasi Bratt hymyillen. -- Jos
satutte joskus Lontooseen, voitte käydä tervehtimässä suurta
edeltäjäänne. Hänen osoitteensa on Hornton House, Kensington.
Frida nauroi hilpeästi, käyden hyvällä ruokahalulla käsiksi
kappaleeseen karhunlihaa, jota Bratt oli ottanut esille. He
leiriytyivät Conwayn alppisauvan ympärille. Tuntui siltä, kuin he
olisivat saaneet uuden toverin. Elämä voi olla niin raskasta ja
vaikeata, että alppisauvastakin voi tulla elvyttävä kohtaus, ja nyt
heistä tuntui, kuin itse sir Martin istuisi heidän keskessään
näyttämässä tietä pelastukseen.
Mutta professori ei saanut rauhaa. Hän söi mitä suurimmassa kiireessä.
Koko tieteellinen hajamielisyys oli vallannut hänet, ja ennenkuin
toiset huomasivatkaan, oli hän ryöminyt suuren halkeaman reunalle.
-- Jumalan tähden, olkaa varovainen! -- huusi Bratt. -- Conway ei ole
suotta jättänyt tänne kallista sauvaansa.
Mutta professori ei kuullut. Hän vain katsoi -- katsoi silmät selällään
ihmeelliseen, mustansiniseen syvyyteen. Koko hänen sielunsa vapisi
innosta. Hän piirsi aivoihinsa omituiset poikkijuovat leveine
kivennäisvöineen, jotka häämöittivät pimeydestä.
Hän tutki kerrostumien rakennetta ja pani merkille, kuinka vanha sora
ja savi oli työntynyt jäähän ja nyt säteili maan sisästä. Alkuajan
tunturi tuolla syvällä näytti taistelevan mahtavaa jääpanssaria vastaan
ja koettavan vapautua jäävyöryn painosta; maan mahtava elinvoima
kuolleen ja kylmän elämänkukistajan musertavaa syleilyä vastaan.
Ja René Marmontin tuijottaessa tuohon kuiluun, missä elämän ja kuoleman
voimat seisoivat vastatusten tuhatvuotisessa kamppailussaan, kehittyi
hänen aivoissaan aivan uusi teoria niistä suurista laeista, jotka
koskevat maailman syntyä...
-- Nyt sen keksin, -- kuiskasi hän.
Hän nousi ihastuksissaan. Mahtavassa väläyksessä hän oli katsahtanut
ijankaikkisuuden työpajaan. Hänen silmiänsä häikäisi, maa huojui hänen
jalkainsa alla, kaikki sortui hänen ympärillään, hän tavoitteli
jalansijaa...
Lumen reuna oli irtautunut, ja huudahtamattakaan hän syöksyi syvyyteen.
Hänellä oli ratkaistuna eräs tieteen arvoituksista, mutta se hukkui
hänen mukanaan.
Alhaalla tutkimattomissa syvyyksissä alkumoreenien sylissä häämöitti
René Marmontin sammuviin silmiin loistavana silmänräpäyksenä
ijankaikkisen maailmanarvoituksen ratkaisu.
XIX.
SASSEN-LAAKSON JUMALAT.
Mitä kauhein kohtalo uhkasi niitä kahta nuorta ihmistä, jotka olivat
yksinään jäljellä. Kaikki tuntui nukkuvan ikuisen hiljaisuuden unta. He
tunsivat olevansa ainoat elämän kipinät kuolleen maailman aavemaisilla
lakeuksilla.
Ääretön, käsittämätön hiljaisuus -- yksinäisyyden laulu
ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen.
Silloin tällöin he huusivat professorin nimeä, mutta tiesivät sen
olevan toivotonta. He eivät enää koskaan saisi nähdä ystävänsä
hyväntahtoisia silmiä, kuulla hänen iloista ääntään ja sydämellisiä
sanojaan. René Marmont oli kuollut työnsä ääreen. Hän lepäsi nyt
alhaalla alkuvuoren juurella, jäävyöryjen jäänsininen kirkkoholvi
päänsä päällä.
Vanha tiedemies oli ollut kuin heidän isänään. Nyt hän oli matkalla
siihen maahan, missä ei ole arvoituksia ja missä kaikki on valoa ja
kirkkautta. Mutta nuori mies ja nuori nainen, jotka nyt istuivat
yksinään, taistelivat surua vastaan, joka raateli heidän sydämiään. He
muistivat tuskaisina kaikki, mikä oli tehnyt hänet heille rakkaaksi,
kieltäymyksissä ja suruissa, ilossa ja toivossa. Miten rattoisa ja
iloinen hän olikaan ollut, miten kiitollinen kaikesta, miten uhrautuva
ja hyvä! Hän hymyili helposti ja itki helposti, kauniin, viinilehvin
seppelöidyn Gascognen oikea poika.
Boy oli ryöminyt halkeaman reunalle asti, missä omituiset jääkerrokset,
joihin professorin valpas silmä oli kiintynyt, loistivat auringossa. Se
ulvoi surkeasti ja painoi päänsä käpälien vähin. Sitten se jäi
liikkumatta makaamaan.
He tiesivät, että oli toivotonta odottaa, mutta eivät tahtoneet jättää
kauheata paikkaa, joka oli vaatinut heidän ystävänsä hengen.
Kaksikymmentä neljä tuntia he istuivat siinä ja huusivat yhä uudelleen
professorin nimeä...
Mutta vain kuolon hiljaisuus vastasi heille, ja epätoivo sydämessä he
ryömivät makuusäkkeihinsä ja koettivat nukkua. Mutta kumpikaan ei
sulkenut silmiään ennenkuin aamupuolella, väsymyksen voittaessa.
Sitten he vaelsivat hitaasti eteenpäin käsi kädessä kuin kaksi surevaa
lasta, jotka yksinään on ajettu erämaahan. -- -- --
Kahdeksan tuntia marssittuaan he olivat saapuneet jäävyöryn
äärimmäiselle reunalle ja Sassen-laakso aukeni heidän eteensä, suuri,
kuollut, synkkä laakso.
Varovasti, askel askeleelta, he laskeutuivat jyrkkää rinnettä pitkin,
jonka viimeinen osa oli joka askeleella syvyyteen syöksyviä irtonaisia
kiviä.
Heillä oli mitä ihanin näköala yli ihmeellisen maan.
Suoraan edessään he näkivät Fulmar-laakson, josta rivi jäävyöryjä johti
ikuiseen lumeen ja jäähän ja jonka ylängöltä yksinäiset tunturit
nousevat toinen toistaan korkeampina yli autioitten lakeuksien, kunnes
taivas ja lumi sulavat yhteen.
Ei pienintäkään eloa, ei ääntäkään kuultavissa, ei yksikään koski
syössyt tunturien puhki, ei pieninkään puronen solissut kivien välissä.
Vain joki kiemurteli raskaana ja uneliaana laaksoon ja kokosi
jäävyöryjen veden.
-- Oletteko väsynyt? -- kysyi Bratt. -- Saamme koettaa ehtiä laakson
pohjalle ennen pimeän tuloa. Loppuosa tietä on jokseenkin helppo,
seuraamme vain jokea, jonka näette tuolla alhaalla.
-- Istukaamme vähän lepäämään, -- pyysi Frida. -- Täällä on niin
ihmeellisen kaunista. Tätä näkyä en koskaan unohda! Katsokaa tuntureita
tuolla kaukana, ne ovat harmaansinisiä, kevyt vihreä sumu ympärillä. En
ole koskaan nähnyt niin ihmeellisiä värejä. Vuorien välissä jäävyöryt
loistavat tummanvihreinä keskellä kaikkea valkoista.
-- Niin, -- sanoi Bratt, -- voisi melkein luulla täällä eläneen
jättiläisiä, jotka ovat rakentaneet itselleen ihmeellisen kauniita
ja eriskummallisen muotoisia mahtavia temppeleitä. Että täällä
on ollut suuria troopillisia metsiä, senhän tiedämme, katsokaa vain
kiveä jalkaimme edessä! Eikö siinä ole selvä merkki hienosta
saniaisenlehdestä? Kuinka monta miljoonaa vuotta sitten luulette tämän
saniaisen täällä kasvaneen? Täällä on myöskin kivettymiä tammesta,
lehmuksesta, vaahterasta, pähkinäpensaasta ja monista muista sekä
lehti- että havupuista. Täällä on ollut yhtä lämmintä ja hedelmällistä
kuin Italiassa tai Rivieralla! Eikö sitä ole omituista ajatella?
-- Kyllä, -- vastasi Frida. -- Tässä ympäristössä tuntuu lyhyt elämämme
äärettömän mitättömältä. Koskaan en voi unohtaa, mitä Huippuvuoret ovat
minulle opettaneet, mutta kuulkaa -- mitä se on -- Boy vinkuu ja
haukahtelee alhaalla laaksossa.
-- Se on löytänyt jotakin, -- sanoi Bratt, -- rientäkäämme. -- Ja käsi
kädessä he melkein juoksivat alas tunturirinnettä minkä kerkisivät.
Kaukaa kuului Boyn surkea ulvonta, se viilsi kauheana läpi hiljaisuuden
ja sai sydämen vapisemaan heidän rinnassaan. He luulivat näkevänsä
jotakin harmaata laakson toisella puolella, mutta kuitenkaan se ei
ollut mitään elävää, ja vain koiran tarkka katse ja vainuaisti oli
kyennyt sen erottamaan pitkän matkan päästä.
Maaperä oli nyt sangen hankala. Maa oli liuonnut ja kostea, ja he
vaipuivat polvia myöten saveen. Tuntui kuin polkisi jääkylmälle, aina
vajoovalle tyynylle, joka hetki oli hypättävä syvien, kuivuneiden
puronuomien tai mahtavien, ikuisesti lumipohjaisten kuilujen yli.
Lopuksi heidän piti kahlata yli leveän, syvän joen, joka harmaana ja
tyynenä raivasi tietään kivien välitse. Vain koiran surkea vinkuminen
oli saanut heidät kahlaamaan jääkylmän virran poikki, ja kun se
osoittautui syvemmäksi kuin he olivat luulleetkaan, pyysi Bratt Fridaa
odottamaan, kunnes hän yksinään kävi katsomassa, kuinka oli asian
laita.