"Victorian" suurista pöytäliinoista. Se oli kauhean tahraantunut siihen
kasatuista ruokavaroista, mutta verrattuna heidän tavallisesti
käyttämäänsä likaiseen liinaan se näytti häikäisevän valkoiselta.
Tilapäisen ruokasäiliön sisuksista hän kaivoi esille paketin
steariinikynttilöitä -- viimeisen, jonka hän oli kätkenyt juhlallisten
tilaisuuksien varalle. Kynttilät pystytettiin kahteen ruukkuun ja
kahteen pulloon. Suuri, säilytetty luumuvanukas lämmitettiin
kastrullissa. Hän ryömi perimmäiseen nurkkaan, missä oli tallella pieni
lintuvarasto. Hän haki esille neljä metsäkanaa, ja peitti loput
kivillä. Metsästäjän taituruudella hän kyni ja puhdisti linnut. Ne
olivat lihavia ja suurempia kuin meidän metsäkanamme. Hän hieroi niihin
suolaa, pisti pienen palan voita niiden vatsaan, veti ohuen
rautalatasimensa niiden jalkajänteiden läpi ja alkoi kätevästi paistaa
niitä tulella tämän tilapäisen vartaan varassa. Miellyttävä tuoksu
levisi tupaan, ja professori Marmontin uni kävi rauhattomaksi, kun
harvinainen tuoksu hiveli hänen hajuhermojaan. Ja Boy, joka oli viime
aikoina saanut tuntea ajan huonoutta, nuoleskeli hartaasti
ajatellessaan niitä linnunluita, jotka tulisivat sen osaksi. Se seurasi
isäntänsä liikkeitä mitä suurimmalla jännityksellä, ja sen valkea
pörrökaula vapisi ruokahalusta, Brattin kiertäessä ja käännellessä
latasinta hermostuttavan pitkäveteisesti.
Viimeinkin hän oli valmis, ja Boy näki ilokseen, kuinka metsäkanat
jaettiin neljälle lautaselle, ja keskellä pöytää seisoi pieni ruskea
torni höyryämässä lämpöisellä lautasella.
Mutta mitä nyt? Boy oli haljeta uteliaisuudesta, kun hänen isäntänsä
omituisesti hymyillen veti esiin komealla, kullatulla korkilla
varustetun mahakkaan pullon. Mitähän se oli? Koira ei tuntenut elämän
ylellisyyttä. Se oli elänyt Huippuvuorilla koko ikänsä. Virgon
satamasta se oli tullut Green-Harbouriin ja sieltä Advent Bayhin. Se oli
elänyt kuivatulla kalalla, jääkarhunlihalla ja hylkeillä koko aikansa.
Se tiesi, mitä nälkä merkitsee, ja oli oppinut syömään, mitä ikänä sai.
Vähän aikaa sitten se oli kaikessa hiljaisuudessa syönyt vanhan
rasvaisen saapasparin, josta ei kellään enää näkynyt olevan mitään
iloa. Mutta metsäkanat, ruskea torni ja naurettava pullo -- kylläpä oli
joutunut lystillisten ihmisten pariin!
Bratt pani muutamia suuria halkoja takkaan ja sytytti sitten kynttilät.
Kah, maja näytti heti niin valoiselta ja ystävälliseltä! Likaiset
seinät ja katosta pitkinä lankoina riippuva noki eivät tuntuneet enää
niin kammottavilta. Ja kun ihralamppu sammutettiin ja ovi muutamaksi
hetkeksi avattiin raikkaalle, jäätävälle pakkaselle, tuntui kaikki
raskas ja kaamea suorastaan tuuleutuneen ulos.
Sillä nyt oli jouluaatto.
Sitten hän herätti muut, ja Boy auttoi iloisesti haukkuen. --
Kiiruhtakaa, -- sanoi koira reippaalla ja helppotajuisella kielellään.
-- Ettekö näe, että on juhla, ja metsäkanat kylmenevät, -- ja toimelias
eläin hyppeli toisesta toiseen, nuoli heidän käsiään ja repi
vaatteista: -- Ylös! Ylös!
Unisina he nousivat. Mitä tämä oli? Tämä valomeri, koko tämä
viihtymyksen tunne ja ihanuus! Velttous ja välinpitämättömyys tuntuivat
väistyneen heidän kasvoiltaan. Frida tuijotti toisesta toiseen
hämmästyksen kasvaessa, ja professorin kapeat kasvot, jotka olivat
vaarassa hukkua hiuksien paljouteen, näyttivät pieneksi hetkeksi
jokseenkin säädyllisiltä.
-- Nyt on jouluaatto, -- sanoi Bratt leppeästi.
Boy haukahteli vahvistukseksi.
Kyyneleet silmissä he puristivat toistensa käsiä, Boyn villinä
elämänilosta hypellessä ympärillä ja kiskoessa heitä vaatteista. Tuntui
siltä kuin valoisa ja ystävällinen haltiatar olisi herättänyt heidät
henkiin. He puhuivat kaikki yhtaikaa. He nauroivat ja itkivät
vuorotellen, ja professorin puheliaisuus muistutti vuolasta virtaa.
-- Eikö tämä ole kuin Brasserie Universellessä? -- sanoi hän. -- Tai
Kempinskissä? Metsäkanoja ja luumuvanukasta! Oh, minun ihana nälkäni!
Mutta taivaan nimessä -- tuohan on samppanjaa! Mistä sen olette
varastanut? Pommery & Greno, gout americain, ihanin juoma maapallolla.
Rakas paroonitar, saanko pyytää teitä valssiin ruuan jälkeen,
ruokahaluni on kuin tulipalo arolla, kaikkinieleväinen, syöden pian
minut itseni. Saanko tarjota prinsessalle hylkeennahkaisen käsivarteni,
niin käymme sorminemme käsiksi, kuten vanha tapa vaatii tässä
maankolkassa.
He istuivat laatikoille ja matka-arkuille pöydän ympärille ja kävivät
sormin ja hampain käsiksi Huippuvuorten ainoaan talvilintuun.
Sivistyneiden syöntivälineistä ei ollut kukaan välittänyt pitkään
aikaan. Metsäkanat hävisivät pelottavan nopeasti. Ja Boy piti
tunnollisesti huolta, ettei yhtäkään luuta jäänyt jäljelle.
Hyvin juhlallisesti avattiin samppanjapullo. Korkki suoritti
juhlalaukauksen. He kilistivät toistensa kanssa, ja professorin
innostus paisui.
-- Mistä olette saanut tätä nektaria? -- kysyi hän. -- Onko se
tipahtanut taivaasta?
-- Se oli säilykelaatikon pohjalla, -- sanoi Bratt. -- Joku keittäjä
oli kaiketi pannut sen piiloon yksityistä juhlaa varten.
-- Mikä juoma! Eikö se tunnu jaloissa asti, Johnsen? -- kysyi
professori.
-- Toivon, että niin olisi, -- sanoi jääluotsi. -- Mutta minä tunnen
sen sydämessäni kiitollisuutena Herraamme kohtaan.
Professori katseli haaveellisesti eteensä. -- Jospa nyt joku osaisi
pienen jouluvirren, -- sanoi hän koko suu täynnä luumuvanukasta. --
Äitini opetti niitä minulle monta ollessani pikku poika. Paimenista,
tähdistä ja Betlehemistä. Kaikki oli yksinkertaista ja kaunista, mutta
nyt olen ne unohtanut, ja sitäpaitsi olen kauhean epämusikaalinen.
Mutta te, pikku enkeli, ettekö osaa laulaa meille pientä joululaulua?
Paroonitar punastui ja katsoi toisesta toiseen. Kaikkien hyvät ja
uskolliset silmät katsoivat häneen rukoilevasti. Kuinka hän pitikään
näistä uskollisista miehistä!
Ja niin hän lauloi heille vanhan joululaulun. Hänen äänensä oli hauras
ja pieni, mutta haaksirikkois-raukkojen mielestä aukeni pieni rako
siihen ijankaikkiseen ihanuuteen, jossa ei enää ole surua, ei itkua
eikä valitusta...
Kaikkien silmät kyyneltyivät. He istuivat vaiti ja hiljaa, kun hento
naisääni kuljetti heitä siihen maailmaan, missä kaipuun ja toivon valo
ei koskaan sammu ja missä ihmismielen valtaavat puoliunohtuneet,
hämärät kaukonäyt lapsuuden kauniista ja onnellisesta satumaasta.
XV.
ODOTTAMATON VIERAS.
Jääluotsi ja Frida olivat lähteneet ulos majasta katsomaan, millainen
sää oli. Sairaan tromsöläisen täytyi puoliksi laahata itseään lumessa,
sillä hänen jalkansa olivat hervottomat. Mutta hänessä ei ilmennyt
merkkiäkään kärsimättömyydestä, eivätkä tuskat häntä lannistaneet.
Omituinen tunnelma vallitsi maisemassa. Kuu paistoi rikkinäisten
pilvien välistä ja heitti pitkiä, aavemaisia varjoja rannalle ja
jäävyörylle.
Huippuvuorten hyvät henget tuntuivat heränneen ja valaisivat
joulurauhaa yksinäiselle majalle. Sää oli leudompi, ja jääkylmä sumu,
joka viime viikkoina oli peittänyt kaikki, hajaantui pieniksi, hitaasti
pohjoiseen ajautuviksi pilviksi. Tähdet loistivat pilvien välistä ja
lähettivät hopeasäteitään tummanvihreään eetteriin.
-- Tuolla on Otava, -- sanoi luotsi, -- ja tuolla pilkistää esiin
Pohjantähti. Tulee kaunis ilma! Ja katsokaa tuonne, tuo suuri W, se on
Cassiopeia. Se on merimiesten lohtu ja ilo. Kun se on näkyvissä, ei
tarvitse mitään pelätä, sillä se osoittaa toisaalta suoraan
Pohjantähteen ja toisaalta Andromedaan, ja silloin on suunta selvä.
Katsokaa, miten kuunsäteet tanssivat jäällä, kaukana ulapalla. Se on
Suurvuono, mainehikas ja kuuluisa Suurvuono. Hollantilaiset panivat sen
nimeksi _Wybe Jans Water_ erään frieslantilaisen laivurin mukaan. Mutta
venäläiset pyyntimiehet, jotka asuivat täällä, antoivat sille nimen
_Titowa Guba_. Se näyttää lempeältä ja luotettavalta, mutta vaarat
väijyvät joka puolella. Heti tässä edessä, keskellä vuonoa, on
hiekkasärkkä, joka on useita penikulmia leveä, ja jokaisen lahden
sulkee vedenalaisten karien aitaus. Eikä väylä täältä Thymen-salmeen ja
Heleyhin sovi suurille laivoille. Koko itäiset Huippuvuoret ovat vielä
tuntematonta manteretta. Täällä on käynyt monta. Sekä _Lamot, Heuglin_
että _Ekroll_ ovat kirjoittaneet suurista jäälakeuksista, mutta ovat
vain katsahtaneet niihin kuten Mooses Kaanaanmaahan. Täällä
Suurvuonossa on kaunista. Katsokaa, kuinka tuo niemi välkkyy
kuutamossa! Se on _The Foxnose_, ketunkuono. Jos kuolisin täällä,
tahtoisin saada hautani tuonne. Jyrkänteen takana on pieni rotko, jossa
tahtoisin levätä. Voisin silloin maata katsellen merelle, ja merimies
tahtoo mielellään nähdä merta, kuten tiedätte.
-- Älkää puhuko kuolemasta, -- sanoi Frida. -- Nyt me kaikki tulemme
terveiksi, ja keväällä...
-- Voi, rakas neiti, -- mutisi luotsi. -- Kuolema ei ole vihollisemme.
Sen saatte oppia täällä erämaassa. Pienissä oloissa herää
kuolemanpelkoa, mutta täällä kulkevat elämä ja kuolema käsi kädessä
kuten kaksi hyvää ystävää, jotka kaikessa ystävyydessä koettelevat
voimiaan, täällä unohtuu pikkumaisuus tähtien yksinäisen suuruuden
piirissä. Me tunnemme itsemme siksi, mitä olemme: tomuhiukkasia
kaikkivaltiaan Jumalan kädessä... On tosin vaikea jättää ne, joita
rakastaa, mutta vanhan miehen on myös hyvä ajatella, että häntä
kuoleman kynnykselle asti seuraavat ystävällisten ja rehellisten
ihmisten hyväntahtoisuus ja sääli.
-- Rakas, rakas Johnsen, --- sanoi Frida ja tarttui hänen käteensä,
samalla nojautuen hänen olkapäähänsä.
-- Kiitos, pikku neiti, -- kuiskasi Johnsen liikutettuna. -- Teillä on
sydän kultaa. Onnellinen se mies, jonka haltuun elämänne uskotte, mutta
olkaa varovainen valitessanne. Älkää lahjoittako itseänne arvottomalle.
Älkää valitko häntä tanssisalista tai kylpykaupungista. Älkää kiintykö
sotilaspukuiseen nollaan, joka ei ole mitään kokenut. Minä voisin antaa
teille hyvän neuvon.
-- On kuin kuulisin isäni äänen, -- kuiskasi Frida haaveillen. -- Hän
ymmärsi minut niin hyvin. Sanokaa, mikä neuvo se on.
-- En, -- vastasi luotsi hetken mietittyään. -- Minulla ei ole oikeutta
sekaantua teidän elämäänne. Te saatte kyllä muutenkin kuulla neuvoni
hiljaisena kuiskauksena jonakin tyynenä tähtikirkkaana iltana.
Hän kääntyi äkkiä.
-- Varmasti joku liikkuu läheisyydessä, -- sanoi hän. -- Onko Boy
ulkona?
-- Ei, -- vastasi Frida. -- Minä en kuule mitään. Kenties se on vain
jäävyöryn humua.
Luotsi istui kauan kuunnellein
-- Kuulin kai väärin, -- sanoi hän lopuksi. -- Puhuakseni totta luulin,
että jääkarhu harppasi vaappuen tuolla ylhäällä jäävyöryllä.
Pyyntimiehet sanovat, että joka jouluaatto tulee jääkarhu talvehtivien
majoille, mutta se ei ole mikään tavallinen rauhallinen jääkarhu,
jollaisia tavataan kesällä ahtojäillä Novaja Semljan likellä. Ei,
joulukarhu on raju ja verenhimoinen. On sattunut, että se on
tunkeutunut majoihin ja raastanut mukaansa jonkun asukkaan. Ja ennen
maailmassa jääkarhut suorastaan piirittivät joulun aikaan yksinäisiä
majoja. Pyyntimiehille ne olivat aina tervetulleita, sillä karhunliha
on hyvin herkullista.
-- Ensimäinen joulukarhu, josta Huippuvuorten historia kertoo, tuli
vuonna 1634 tervehtimään hollantilaista Andres Janszia ja hänen kuutta
toveriaan, jotka talvehtivat Smeerenburgissa. Jo marraskuussa ilmeni
heissä kerpukin oireita. He eivät voineet toivoa pelastusta muuten
kuin, että "Jumala lähettäisi heille jotakin virkistystä". Ja Jumala
lähettikin heille karhun jouluaattona. He koettivat sitä tappaa, mutta
se oli liian raju ja voimakas ja ajoi heidät majaan, missä he pian
senjälkeen yksitellen kuolivat ja...
Luotsi vaikeni äkkiä ja nousi puoliksi.
-- Kuulkaa, -- sanoi hän, -- eikö lumi narissut ihan takanamme...?
Katsokaa!
Pitkä, hiipivä varjo tuli heidän eteensä lumelle. Rajua koiran
haukuntaa kuului tuvasta.
Frida katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Aivan hänen edessään kohosi
lumesta mahtava, valkea ruumis, hän kuuli raivoisaa karjumista, näki
jättiläisruumiin kumartuvan hyppäämään... Hän tahtoi paeta, mutta kauhu
lamautti hänen jalkansa. Hän tahtoi huutaa, mutta vain käheä, koriseva
ääni tuli hänen huuliltaan. Ja hän tunsi jo eläimen kuumaa hengitystä
kasvoillaan, kun vahva käsi paiskasi hänet kumoon lumelle majan ovelle.
Jääkarhun kynnet raatelivat hänen käsivarttaan. Mutta peto ei
saavuttanut tarkoitustaan. Sen pienet silmät kipinöivät, kun se käänsi
punaisen kitansa jääluotsia kohti, joka seisoi toisella polvellaan,
odottaen hyökkäystä. Hän oli paljastanut veitsensä ja terävät,
levolliset, harmaat silmät tarkastivat pelotta ylivoimaista
vastustajaa, joka hillittömällä raivolla hyökkäsi häntä kohti. Johnsen
ojensi aseen suoraan eteensä. Mutta karhu ei siitä välittänyt. Se
ryntäsi suoraan kohti pitkää puukkoa ja sai kiiltävän terän vartta
myöten leveään, karvaiseen rintaansa.
Luotsi kaatui kumoon. Jääkarhun mahtava käpälä oli osunut hänen
päähänsä ja äänettömästi hän vaipui valkealle hangelle.
Silloin majan ovi aukeni, ja joku olento syöksähti esille kuutamon
läpi. Se oli Boy. Sen raivo oli kauhea. Vaahto valui leuoista, kun se
syöksyi jääkarhun kimppuun ja iski hampaansa sen kurkkuun. Ja siihen se
jäi riippumaan, karvojen seistessä sen ruumiissa pystyssä kuin
harjakset.
Jääkarhu seisoi kahdella jalalla. Se huitoi epätietoisena käpälillään
ilmassa. Raivo tuntui siitä lähteneen. Veri valui sen rinnasta, ja
puukonkahva näkyi verirenkaassa valkealla turkilla. Se ravisti
miettivästi päätään ja puristi sitten koiraa rintaansa vastaan. Mutta
väkevä Boy riippui kuin iilimato karhun kaulavaltimoissa, veren
juostessa pitkin sen leukoja.
Samassa silmänräpäyksessä tuli Bratt. Hän oli kiireessä siepannut
käteensä oven vieressä riippuvan vanhan ruosteisen kirveen. Karhukin
tuntui elostuvan nähdessään uuden vihollisensa. Yhdellä käpäläniskulla
se heitti koiran syrjään ja eläinparka vieri ulvoen lumessa. Sitten se
hyökkäsi koko voimallaan vastustajaansa kohti.
Mutta nyt oli napaseudun yön mahtava valtias tavannut väkevämpänsä.
Ottamkowin kirves suhahti karhun pään ohi ja upposi sen olkapäähän.
Luut rusahtivat, ja toinen käpälä vaipui voimattomana, paksun
verivirran tulvatessa katkotuista suonista.
Karhu horjui. Sen silmät himmenivät. Elämän virta valui ulos suuresta
ruumiista. Se vaappui sinne tänne, vajosi kokoon ja nousi jälleen. Mikä
tuska nyt tarttui sen rintaan rajumpana kuin nälän kauhut, milloin sen
oli täytynyt tuntikausia turhaan istua hylkeiden puhallusaukoilla
ruokaa odottaen. Pienet silmät tuijottivat tylsinä. Se oli sinänsä
siivo karhu, tyytyväinen ja hauska velikulta, joka taisteli pitkän
talven läpi niin hyvin kuin taisi. Nälkä oli saanut sen raivoihinsa.
Mutta nyt sen ei enää tarvitsisi paastota! Hylkeet saattoivat Agardh
Bayssa hengittää vapaasti ja porot tunturilla kaikessa rauhassa etsiä
jäkäläänsä, sillä nyt Sassen-laakson suuri karhu oli päättänyt
päivänsä.
Huokaisten se kaatui kumoon, peitti mustan kuononsa terveellä
käpälällään, kuten sen tapana oli, etteivät hylkeet sitä näkisi
valkeata jäätä vasten ja sulki sitten pienet viisaat silmänsä heittäen
henkensä. -- -- --
Bratt kantoi luotsin majaan ja laski hänet varovasti penkille. Mykkinä
ja toivottomina he katselivat marmorinkalpeita kasvoja jaloine ja
tyynine piirteineen. Karhun käpälä oli niitä säästänyt. Mutta takaraivo
oli murskattu.
-- Ystävämme on kuollut, -- sanoi professori juhlallisesti. -- Hän oli
mies ja kuoli kunnian kentällä. Jumala ilahuttakoon hänen sieluansa!
Mutta Frida tarttui vainajan käteen ja suuteli sitä hellästi.
-- Sain katsahtaa hänen sieluunsa hänen elämänsä viimeisinä hetkinä, --
sanoi hän. -- Miten hyvä ja hieno tämä köyhä mies olikaan! Ja hän meni
kuolemaan minun puolestani.
Hän polvistui nyyhkyttäen ruumiin ääreen.
Marmont ja Bratt menivät hiljaa ulos.
Siellä makasi jääkarhu, leveänä ja mahtavana viimeisessä unessaan. Ja
aivan sen rintaan kiinni oli ryöminyt eskimolaiskoira, raadeltuna ja
verisenä, mutta sen ruskeista silmistä loisti voittajan riemu, kun se
makasi kaunis pää kaatuneen vihollisensa rintaa vasten.
Taivas oli nyt puhdas ja kirkas, ja hiljaisuus hiipi jälleen nukkuvalle
saarelle.
-- Vain hiljaisuus on suurta, kaikki muu on heikkoutta, -- kuiskasi
professori itsekseen. -- Nyt vasta ymmärrän unohdetun runoilijan sanat.
Sillä hiljaisuus johtaa maanpakolaiset suureen mietiskelyyn. Se on
yksinäisten ja hyljättyjen Jumala.
XVI.
VALOJUOVA.
Etelässä pitkin jään ulommaista reunaa värähteli leveä ja mahtava
valojuova. Se taittui puhtaan valkoisena kuun valoon, viilsi yön läpi
kuin kirkas miekka ja tunkeutui kauheaan kylmyyteen, joki piti
vallassaan äärettömiä, hiljaisia erämaita.
Oli sunnuntai-aamu, toinen päivä maaliskuuta.
Kolme haaksirikkoista seisoi jääluotsin haudalla _The Foxnose'lla_.
Pieni puuristi oli Nils Johnsenin viimeisen leposijan merkkinä. Suuria
kiviä oli vieritetty haudalle estämään jääkarhun hyökkäyksiä. Risti
seisoi niemellä uutena muistomerkkinä lukemattomien muiden joukossa
napaseudun yön vaatimista uhreista.
Kylmyys oli kovimmillaan. Mutta ilman tyyneyden vuoksi ei se
tuntunut niin ankaralta. Ei pieninkään tuulenhenkäys liikahtanut.
Haaksirikkoiset olivat kokonaan kietoutuneet turkkeihin, vain suu ja
silmät olivat näkyvissä, ja hengitys oli kuin valkoisia pilviä heidän
ympärillään.
Mutta koittava päivä karkoitti kaiken alakuloisuuden. Pelastus tuntui
hohtavan heitä vastaan välkkyvistä heijastuksista, jotka leikkivät
kuten iloiset lapset äärettömillä lumi- ja jääkentillä.
Professori keskeytti hiljaisuuden.
-- Eikö olekin omituista, -- sanoi hän, -- että tämä kauhea maa on
muinoin ollut täynnä mitä rehevintä kasvullisuutta. Kaikkein vanhimpina
aikoina oli täällä suuria metsiä ja jättiläispuita. Täällä oli laajoja
maa-alueita. Mutta ei ollenkaan imettäväisiä, matelijoita tai lintuja.
Sitten Atlantis vaipui mereen. Aallot huuhtelivat tuhansia vuoria
Huippuvuorten korkeimpienkin kärkien ylitse.
-- Mutta maa kohosi uudelleen. Tältä ajalta, jura-kaudelta, on löydetty
jättiläismäisten matelijoiden luita. Jos olisimme silloin olleet
täällä, olisimme olleet vaarassa joutua lohikäärmeen, ichtyosauruksen
tai kalaliskon kynsiin, joka olisi sukeltanut esille merestä ja
ahmaissut meidät kaikki kolme yhtenä suupalana.
-- Täällä oli silloin suuria gingko- eli hiuspuumetsiä, jollaisia puita
nyt kasvaa Japanissa ja Kiinassa, ja niissä metsissä eli plesiosaurus.
Jos jäävyöryt joskus sulavat erämaasta, saamme kenties nähdä tämän
jättiläisliskon hyvin säilyneitä luurankoja. Ylimalkaan tulevat monet
pariisilaiset ystäväni kadehtimaan talveani tässä geologian luvatussa
maassa. Toivon vain, että aurinko tulisi pian voidaksemme lähteä
suurelle retkellemme. Sassen-laakson rajalla on Rabotin jäätikkö, joka
kenties voi kertoa meille, että koko nykyinen teoriamme jäävyöryjen
synnystä on vain erehdys.
-- Tiedän -- olen sitä jo kauan aavistanut, mutta tuo pieni jäävyöry,
joka on idän ja lännen rajana, antaa minulle todistuksen -- jos kestän
niin kauan, -- lisäsi hän itsekseen.
-- Kertokaa enemmän, professori, -- sanoi Frida. -- Kuinka voi maailma
niin muuttua?
-- Niin, jos voisin siihen vastata, -- sanoi professori, -- olisin
ratkaissut erään tieteemme suurimpia arvoituksia. -- On olemassa monta
eri olettamusta, kuten esimerkiksi, että toinen napa oli nykyisessä
Persiassa, toinen Meksikossa. Varmasti tiedämme ainoastaan sen, että
maamme on äärettömän vanha.
-- Näettekö vaakasuorat juovat tunturin seinässä tuolla kaukana? Yhden
tuollaisen, kymmenen sentimetriä leveän juovan muodostuminen kestää
tuhansia vuosia, ja tunturi on toista tuhatta metriä korkea, joten
voitte itsekin laskea, kuinka vanha se on. Tuolla näette harmaita,
keltaisia, punaisia ja mustia juovia, eikö niin?
-- Punaiset ovat hiekkakiveä alkuajalta, katsokaa niitä
kunnioittavasti, paroonitar. Ne polveutuvat siltä ajalta, jota sanomme
maailman luomiseksi. Paikoittain ne ovat tuhat viisisataa metriä
paksuja. Harmaat kerrokset ovat kalkkikiveä, josta voi löytää koralleja
ja muita merieläimiä. Kerran nämä kerrokset olivat liejua meren
pohjalla, hyvin syvällä.
-- Keltaiset kerrokset ovat tuliperäistä tuhkaa ja laavaa, mustat
hiiltä, metsistä ja eläimistä jäänyttä. Katsokaa, miten nämä kaikki
ovat vuorotellen peittäneet maankuoren, ajatelkaa, kuinka suunnattomia
aikakausia on kulunut vain yhdenkin tuollaisen kerrostuman
muodostumiseen, jollaisten näette nousevan korkealle taivasta kohti, ja
sanokaa sitten, mitä kaikesta tästä opitte.
-- Että me olemme hiekkajyväsiä äärettömyydessä, rakas professori, --
vastasi Frida. -- Huippuvuorten tunturit seisovat täällä todistamassa
äärettömyydestä. Mutta minä olen niin pieni ja heikko, että sittenkin
haluaisin tietää, tuleeko päivälliseksi aiotusta karhunpaistista mureaa
ja hyvää.
-- Ja siinä olette oikeassa, te Huippuvuorten hurmaavin keittäjätär, --
sanoi kohtelias ranskalainen. -- Ilman teidän keittotaitoanne ei kai
mielemme joutaisi ajattelemaan menneisyyttä tai tulevaisuutta. Te ette
ainoastaan ammu jääkarhuja ja mursuja hämmästyttävän taitavasti, vaan
osaatte myöskin valmistaa niistä mitä maukkainta ruokaa. Teidän pitäisi
saada mies, joka panee arvoa hyvälle ruualle!
-- Niin, siitä jääkarhusta, jonka Boy ja minä tapoimme melkein
yksinämme, olen kauhean ylpeä, -- sanoi Frida. -- Siitä oli
taloudessamme suuri apu, vaikka se oli vain keskenkasvuinen penikka.
Mutta eikö tule melkein liiaksi karhusoppaa, karhupihviä, karhunkinkkua
ja karhunkieltä?
-- Ei, olkaamme iloisia välttämättömästä jääkarhusta, rakas
paroonitar. Se on niin sanoaksemme pelastanut henkemme monta kertaa.
Mielialastamme, elämänhalustamme ja tarmostamme saamme vain kiittää
tuoretta lihaa. Hyvä, voimakas ruoka on karkoittanut alakuloisuuden ja
välinpitämättömyyden meistä kauvas. Katsokaa vain Boyta, kuinka paksu
ja tyytyväinen ja vilkas se on.
Boy heilutti ihastuneena pientä hännäntynkäänsä ja koetti selittää,
että nyt oli jo kylliksi jaariteltu. Olihan päivällisaika.
Se astui ontuen heidän edellään tuvalle -- sillä oli vielä pieniä
vammoja jääkarhun syleilystä -- ja haaksirikkoiset loivat luotsin
haudalle viimeisen jäähyväiskatseen ja lähtivät kotiin puolipimeässä.
Heidän sydämissään kuiskaili toivo auringosta ja kesästä. Pelastus
tuntui niin läheiseltä ja luonnolliselta ja samalla niin
eriskummalliselta ja uskomattoman kaukaiselta.
-- Kuukauden kuluttua tulevat ensimäiset linnut, -- sanoi Bratt. --
Kahden kuukauden päästä kuljemme tunturin yli Sassen Bayhin. Kaksi
päivää sen jälkeen olemme Green Harbourissa ja pari tuntia myöhemmin
tiedetään Norjassa, että viimeiset "Victorian" haaksirikosta
eloonjääneet ovat saavuttaneet langattoman lennätinaseman.
Ja hän puhui edelleen ja teki suunnitelmia silmät loistavina ja
salainen ilon väre äänessä. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja rohkeaksi
iloiten saadessaan uhmata vaaroja ja voittaa vastuksia, kun Frida oli
hänen mukanaan.
Turvallisesti hän taluttaisi Fridaa pitkin huimaavia kuiluja ja
uhkaavien jäävyöryjen poikki. Hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa
voittaisi kaikki, ja sitten heidän päästyään sivistyksen alueelle...
Mitä vielä... Kun Frida puhui rikkaasta kodistaan, suuresta
schleswigiläisestä maatilasta ihanine näköaloineen merelle, tunsi hän
pistosta sydämessään. Olihan hän, koditon, yksinäinen seikkailija
Alaskasta ja Jukonista, tasaisen arkielämän ja huolettoman hyvinvoinnin
vihollinen.