-- Teistä tulee semmoinen kuin pitääkin. Me emme nyt, sen pahempi, ole
missään palatsissa Hampurissa, vaan kurjassa majassa Huippuvuorilla.
Täytyy mukautua asianhaaroihin. Huomenna alamme ampumaharjoitukset!
-- Pitääkö minun ampua?
-- Luonnollisesti! Saatte käydä metsästämässä yhdessä Boyn ja minun
kanssani. Eräässä käsilaukussa oli pieni karhiini, se on kuin luotu
nuorelle neitoselle. Ensin ammumme maaliin. Kymmenen laukausta
säilykerasioihin. Ja sitten saatte harjoitella ampumaan hylkeitä ja
jääkarhuja.
-- Jopa nyt liioittelette kykyäni!
-- Saammepa nähdä. Kaikki, mitä olette ennen oppinut, on täällä
hyödytöntä. Saatte alkaa uudestaan alusta. Täällä on taisteltava
olemassaolosta. Teidän pitää harjoittaa ruumistanne kestämään kylmää,
nälkää ja kärsimyksiä, ja sielunne on niin vahvistettava, ettei mikään
voi mieltänne lamauttaa. On olemassa niinsanottua surumielisyyttä. Se
on pohjolan pimeyden vaarallisin tauti. Pää pystyyn, neiti! Hymyilevät
kasvot ovat meille suuremmanarvoiset kuin kokonainen lauma peuroja.
Paroonitar nauroi iloisesti.
Heidän yläpuolellaan huimaavassa korkeudessa lensi hanhiparvi kiivaasti
räpyttäen etelää kohti. Huippuvuorten hanhi heitti hyvästit -- siinä
pakenivat viimeiset linnut pitkää talviyötä.
XII.
REVONTULIEN LOISTEESSA.
Lokakuun 12 päivänä he näkivät auringon viimeisen kerran. Päivänvalo ei
ollut vielä kokonaan jättänyt heitä. Se näyttäytyi heikkona
kajastuksena lännessä, mutta ei voitu erottaa edes kiväärin
tähtäysjyvästä.
Sinä päivänä paroonitar sai uuden hylkeennahkapukunsa. Jääluotsi, jonka
jalka nyt oli melkein hervoton, istui kymmenen tuntia päivässä
neulomassa nahkoja. Se virkisti kuolemaantuomittua miestä ja ajoi pois
kaikki synkät mietteet. Professori oli heittäytynyt nahkuriksi, ja
Bratt teki nahkahihnoja.
Sillä tavoin ommeltiin kolme pukua hylkeennahoista. Luotsi ei huolinut
neuloa itselleen.
-- Minä en tarvitse, -- sanoi hän.
Se oli juhlallinen hetki, kun ryömittiin talvivaatteisiin. Frida katosi
omaan soppeensa paksu nahkapuku käsivarrella saatuaan ohjeet, kuinka se
vedettiin ylle. Luotsi oli pannut paljon työtä tähän pukuun. Sitä
koristi vyö uumenien kohdalla ja kaunis kaulus siniketun nahasta, joka
voitiin sitoa kaulaan leveällä vaaleanpunaisella, eräästä matkalaukusta
tavatulla silkkinauhalla. Professorin ja Brattin nahkavarusteet olivat
sitä vastoin perin yksinkertaisia, mutta molemmat lausuivat suurimman
tyytyväisyytensä uusiin vaatekappaleisiin.
Professori pyöriskeli tuvassa kuin espanjalainen kukko.
-- Nyt sitä vasta muuttui ihmiseksi, -- sanoi hän. -- Tämmöisenä
tultiin esille jääkauden pimeydestä. Tunnen olevani kivikauden
taruihmisiä -- soisinpa, että minut nyt nähtäisiin Sorbonnessa!
Professori ravisti leijonanharjaansa ja pujotti sormensa karkean parran
läpi, joka jo aikaa sitten oli lakannut muistuttamasta sivistystä.
Paroonitar kurkisti omasta nurkastaan.
-- Te näytätte niin hassuilta, -- sanoi hän, -- mutta se ei ole niin
vaarallista teille, jotka olette tottuneet käymään...
-- Housuissa, -- sanoi professori nauraen. -- Ja näitä te sanotte
housuiksi! Ei, nämä ovat housuhameita, jupe culotte. Viimeistä muotia,
ihana neiti, suoraan Worth'in neulomosta. Astukaa esiin, mademoiselle,
ja antakaa meidän katsella teitä. Ystävänne Johnsen on utelias kuin
pariisilaisräätäli, joka katselee teoksiaan ulkona bulevardeilla!
-- Minua niin hävettää, -- sanoi Frida, -- sammuttakaa edes toinen
kynttilä. Tuntuu niin oudolta.
-- Ei, ihastuttavin neitiseni, ette kai ole turhankaino. Tulkaa vain
esille ja antakaa meidän ihailla.
-- Antakaa minun olla täällä, -- pyysi Frida melkein itkunsekaisesti.
-- Se on kyllä hirveän käytännöllistä, mutta minusta tulee niin
kiusallisen pieni. Boy tuskin tuntee minua enää.
-- Luulenpa tosiaankin, että olette lisäksi keimaileva, -- sanoi
professori nauraen.
-- Minäkö keimaileva! -- Nuoren tytön silmät säkenöivät ja pää ylpeästi
pystyssä hän astui neitsytkammiostaan.
-- Hyväinen aika, -- huusi professori repien kiharoitaan. -- Kuinka
kaunis te olette! Teistä tulisi Grönlannin kuningatar, jos eskimot vain
saisivat teidät nähdä. Te olette koko mestari, Johnsen.
Tyttö taisteli ujouttaan vastaan seisoessaan siinä ihmeellisessä
puvussa. Hän katseli salaa Brattiin, joka ei kuitenkaan ollut häntä
huomaavinaan.
-- Se on varmasti vähän liian laaja vyötäreiltä, -- sanoi Frida
arvostellen.
-- Niin sen pitääkin, -- selitti jääluotsi. -- Täällä pohjoisessa ei
käy päinsä käyttää kureliiviä. Tanssiaisiin emme pääse niinkään pian.
-- Tietysti ei, -- yhtyi siihen professori. -- Täällä tulee kyllä
toisenlainen tanssi, kun oikea pimeys tulee ja steariinikynttilät
loppuvat. Ja silloin luullakseni juomme niiden hylkeiden maljan, jotka
ovat meille luovuttaneet arvokkaat turkkinsa.
Frida katsoi toisesta toiseen. Steariinikynttilä heitti häilyvää
valoaan pieneen olentoon. Oh -- hän oli aivan toisenlainen kuin se
hieno neiti, joka oli ollut "Victorian" suosituin matkustaja. Hänen
kalpeat ilmehikkäät kasvonsa olivat laihtuneet eikä tuvan lika ollut
niitä säästänyt. Pienissä käsissä oli selviä jälkiä työstä ja vaivasta.
Ja musta tukka oli aikaa sitten sanonut hyvästit hiusneuloille ja
riippui nyt vallattomina kiharoina pitkin selkää.
Mutta silmät olivat kaltaisensa -- samat tummat, säteilevät silmät,
jotka tuntuivat aina oleilevan kaukaisessa maailmassa.
Otsaan oli tullut aivan pieni ryppy, joka oli muuttanut koko luonteen
vienoissa ja lapsellisissa tytönkasvoissa. Tässä rypyssä oli se tarmo,
joka oli karaissut hänen ruumiinsa ja sielunsa. Hän oli vuodattanut ne
kyyneleet, jotka täytyi vuodattaa, ja nyt hän oli tottunut
jokapäiväiseen kaipuuseen. Ja ennen kaikkea hänessä oli herännyt halu
osoittautua sen luottamuksen arvoiseksi, jonka nämä uhrautuvat miehet
häneen panivat. Hän ei ollut enää pieni paroonitar suurelta maatilalta
Schleswig-Holsteinista, pieni vaativainen neiti, jota oli kasvatettu
imarruksin ja nöyrästi alistuen. Elämä oli töykeästi kääntänyt hänestä
kasvonsa, ja nyt oli näyttäytyvä, millaisista aineksista
kenraaliluutnantti von Heffnerin tytär oli tehty.
Jospa hänen hampurilaiset ystävänsä saisivat nyt nähdä hänet!
Tietäisivätpä he vain, että hän asusti kurjassa tuvassa napaseudun
erämaassa -- kurjemmassa kuin mikään hökkeli S:t Paulissa -- ja paistoi
kalaa kolmelle miehelle! Että hän käyskenteli hylkeennahoissa ja ampui
luodikolla puolipimeässä, pakkasen purressa sormia, ja ettei hän pessyt
itseään useammin kuin pari kertaa viikossa... oh!
Bratt nousi äkkiä.
-- Kuulkaa! -- kuiskasi hän. Boy käveli hitaasti ovelle heikosti
muristen, mutta osoittamatta merkkejä suurempaan kiihtymykseen.
-- Mitähän se voi olla? -- kysyi Frida ja tarttui pieneen karbiiniin,
joka riippui hänen vuoteensa pääpuolen kohdalla.
-- Ehkä jääkarhu? -- arvaili professori.
-- Ei! -- vastasi Bratt. -- Silloin olisi Boy kyllä näyttänyt
hampaitaan aivan toisella tavalla. Siellä on varmasti joitakin muita
herroja mellastamassa alhaalla rannassa. -- Hän heitti pyssyn olalleen
ja livahti ulos. Frida veti lakin korvilleen ja seurasi perässä.
He jäivät hämmästyneinä seisomaan. Sillä kaukana idässä loisti kuu
kalpeana ja kirkkaana tummanviheriällä taivaalla leveän loistavan
juovan lepatellessa edestakaisin Arcturuksen ja Orionin vyön välillä.
Se vivahteli kaikissa väreissä, taivas näkyi liekehtivän säkenöivissä
valoheijastuksissa, jotka tunkeutuivat eetteriin kuin välkkyvät
keihäät.
Kuu sirotti hopeitaan mahtaville jäälautoille jotka ajelehtivat
etelään, ja äkkiä lipui valtava jäävuori loistavin kyljin fantastiseen
valaistukseen.
-- Kuinka kaunista täällä on! -- sanoi Bratt uneksien. -- Täällä käyvät
kauneus ja kauhu vierekkäin. Hiljaisuuden ja kuoleman loisto. Kuinka
moni kova sielu onkaan taipunut kaikkivallan edessä, kun revontulet
ovat leimahtaneet taivaalla! Ne sirottivat jääkukkiaan Wilhelm
Barentsin yli, kun hän tapasi kuolemansa jäälauttojen seassa tuolla
ulkona merellä, ja ne valaisivat sellaisille miehille kuin Tobiesen ja
Mathilas tietä ikuiseen lepoon.
Frida katseli hämmästyneenä nuorta norjalaista. Hänen silmissään oli
kyyneliä. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaakaan
huuliltaan. Jokin raskas käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään.
Boy hankasi itseään Fridaa vasten ja katseli vakavasti merelle.
Ja kas -- ihan samassa näkyi muutamia suunnattomia mustia olentoja,
jotka vierittelivät itseään edestakaisin kuutamossa. Silloin tällöin
kuului hiljaisuuden läpi heikko haukahtava mylvinä.
-- Mitä ne ovat? -- kuiskasi Frida.
-- Ne ovat napamaiden kuolevaa ritaristoa, -- vastasi Bratt. --
Napameren ylpeimpiä ja jaloimpia eläimiä, mursuja.
XIII.
NAPAMAIDEN RITARISTO.
Agardh Bay oli nähtävästi "mursu-paikka", mihin vainotut eläimet
pakenivat jaloittelemaan poikasineen kiinteällä maalla.
Ihmispetojen oli onnistunut tehdä mursun elämä tukalaksi
Huippuvuorilla. Vuosisatojen kuluessa se on ajettu yhä kauemmaksi
pohjoiseen ja itään. Se on väistynyt harppuunien ja räjähtävien kuulien
tieltä. Viisaasti ja maltillisesti se on ryhtynyt peräytymään
tuntemattomille jäälakeuksille, joilta ihmisten on sitä vaikea
saavuttaa. Kenties se on löytänyt jonkin mantereen kaukana pohjoisessa,
missä "merien hevoset" voivat uinailla jäälohkareilla ja leikkiä
valkoisilla lumikentillä jäätikköjen juurella.
Mutta jonkun kerran se vaeltaa etelään vanhoille metsästysmailleen
Huippuvuorten itäpuolelle. Ja nyt oli pieni parvi kokoontunut siihen
pieneen lahteen, johon kohtalo oli heittänyt neljä haaksirikkoista.
-- Minua surettaa, että pitää tappaa nämä eläimet, -- sanoi Bratt
paroonittarelle, kun he kiertotietä hiipivät rantaa kohti. -- Mutta me
tarvitsemme ne. Ne merkitsevät meille ruokaa ja valoa pimeiksi öiksi.
Tuollaisessa otuksessa voi olla kuusikin tynnyriä ihraa. Viikon
kuluttua ovat kynttilät lopussa ja silloin saamme käydä käsiksi
Ottamkovin ihralamppuihin... hiljaa, Boy!
Heidän perässään ryömivä koira oli puoleksi noussut ja murisi.
Bratt katseli varovaisesti ympärilleen. Mursuparvi makaili entisellä
paikallaan, pari sataa jalkaa heistä.
-- Aivan tässä vieressä hengittää joku eläin, -- kuiskasi Frida.
Ja aivan oikein -- ihan sen törmän alapuolelta, jota myöten he ryömivät
huomion välttämiseksi, kuului selvästi suuren eläimen tasainen
hengitys. Se kuulosti vanhalta herralta, jota pahat unet kiusaavat
päivällislevon aikana. Sillä kesken kaikkea näkymätön olento puhkui
nenästään sellaisella tavalla, joka muistutti kuorsaamista.
-- Se on vahtimassa, -- kuiskasi Bratt. -- Se on ruvennut epäilemään.
Pian se tulee ryömien. Ne ovat uteliaita kuin vanhat akat, nuo iäkkäät
mursut. Jos ette näe tähtäimen uurretta, niin ampukaa pitkin
lumenreunaa, mutta ei ennenkuin minä sanon, sillä meillä ei ole varaa
ampua ohi.
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun mahtava pää kohosi ilmaan kuutamossa
kolmen tai neljänkymmenen askeleen päässä heidän edessään. Mursu ei
ollut selvästikään nähnyt mitään. Se tuijotti majaan, jonka luukkujen
loistavat silmät näyttivät sitä kovin huvittavan. Kuutamo välkkyi sen
kiiltävällä nahalla ja suurissa ruskeissa hevossilmissä. "Vanha herra"
aivasti ja käänteli päätään edestakaisin -- ikäänkuin ei olisi uskonut
omia aistejaan. Tumma olento kuvastui selvästi valkeaa lunta vasten.
-- Tähdätkää, -- kuiskasi Bratt. -- Keskelle rintaa.
Silloin mursu äkkiä kääntyi. Sen ruskeat, levolliset silmät ylevine
ilmeineen tuijottivat kahteen ojennettuun pyssyyn. Sen valkoiset
torahampaat ja ulkonevat viikset väkevällä yläleualla ja pyöreä pää
muistuttivat Bismarckin bronssipatsasta. Se kohottautui heikoille
etujaloilleen.
-- Laukaiskaa, -- huudahti Bratt, ja kaksi laukausta pamahti melkein
yhtaikaa kesken hiljaisuutta.
Mursun pää painui eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
koko ruumis vetäytyi kokoon valtavalla, suonenvedon tapaisella
ponnistuksella. Se nousi ja syöksyi epävarmoin, horjuvin liikkein merta
kohti. Se iski kiinni hampain ja kynsin, se pyöri ja hyppi ja heitteli
raskasta ruumistaan kauhealla tarmolla. Mutta eläin oli saanut
kuolinhaavan. Se ei voinut enää nostaa päätään. Joka askeleella se
vajosi sivulle... Vanha vartija taisteli miehuullisesti väsymystä
vastaan, joka oli sen vallannut... Se iski voimattomassa raivossaan
syöksyhampaansa jäätyneeseen lumeen ja kaksi verijuovaa sen jäljissä
loisti kuin mustat nauhat kelmeässä fosforivalossa.
Sitten se nousi mahtavassa majesteettisuudessaan ja katsoi viimeisen
kerran maalle päin. Se näki, kuinka toverit syöksyivät rannalle, maan
tömistessä niiden alla. Se kiinnitti kuoleviin silmiinsä komean näyn,
kun mahtavat, tummat ruumiit hopeahohtoisen valkovaahdon keskellä
sukelsivat jäälohkareiden väliin.
Sitten se kaatui väsyneenä kumoon, ja heikot etujalat levisivät suoraan
sivuille. Se avasi suunsa, ja äänettömästi napamaiden jättiläinen
vaipui kuolemaan. Ainoastaan sen suuret, ruskeat silmät säilyttivät
levollisen ilmeensä. Ne tuijottivat suoraan eteensä, kivuttomasti
ijankaikkiseen etäisyyteen...
Frida seisoi kuin huumaantuneena. Muutamina silmänräpäyksinä hän oli
tuntenut metsästäjän hurmaavan voitonriemun kiitävän suonissaan.
Karhiini tärisi vielä hänen käsissään jännityksestä, pikku ruumis
vapisi hylkeennahkaturkissa. Kaikki tuntui hänestä epätodelliselta. Hän
tunsi ikäänkuin siirtyneensä toiseen maailmaan. Suuri, kalpea kuu, joka
purjehti heidän yläpuolellaan säkenöivässä kirkkaudessa -- oliko se
samalla tavalla tähtikirkkaina talvi-iltoina vaeltanut taivaalla ja
sirottanut kiiltäviä helmiäisjuoviansa Elben hiljaa lipuvaan veteen?...
Ja oliko se vain hänen itsensä varjo, joka kulki täällä vieraan miehen
kanssa ampumassa mursuja?
-- Halloo, -- huusi joku ääni.
Hän vavahti. Professori oli kiiruhtanut paikalle ja heilutteli nyt
"Victorian" keittiöveistä kuolleen eläimen päällä, samalla kun Bratt
metsästäjän innolla tutki, mihin luodit olivat osuneet... Kah, kaikki
oli kyllä todellisuutta. Ja hitaasti hän käveli kuolleen mursun luo.
-- Te olette osannut hyvin, paroonitar, -- sanoi Bratt. -- Teidän
luotinne on tunkeutunut sisään hiukan oikealle vasemmasta lavasta.
Tässä näette läven, se ei ole hernettä suurempi, mutta kuitenkin se
riitti. Suuren eläimen henki on valunut ulos tästä lävestä. Kukaan
pyydystäjä ei olisi sitä paremmin suorittanut.
-- Ja teidän laukauksenne?
-- Se osui päähän, ihan silmän viereen.
-- Sepä vasta jotakin, -- sanoi professori iloisesti. -- Nämä luodit
ovat todisteena ikäänkuin kahdesta elämänperusteesta. Kaunis Diana on,
kuten aina, tähdännyt sydämeen, ja ystävämme Bratt aivoihin.
-- Mursu parka! -- sanoi Frida. -- Katsokaa kuinka kauniit silmät sillä
on! Niin lempeät ja levolliset.
-- Ja millainen nahka, -- mutisi professori. -- Luulenpa melkein, ettei
veitsi siihen pysty. -- Tiedemiehen murha-aseen oli selvästikin vaikea
tunkea kovan panssarin läpi.
-- Meillä on tosiaankin ollut hyvä onni, -- sanoi Bratt. -- Tavallinen
lyijykuula luiskahtaa tuollaisesta nahasta. Ei muu kuin kunnollinen
nikkelikuori voi puhkaista tätä sitkeätä nahkaa, joka on sekä kovempi
että paksumpi kuin krokodiilin talja. Meidän täytyy sahata se rikki.
Huomenna keitämme ihraa ja ylihuomenna kärytämme ihralamppuja paraamme
mukaan.
-- Ja sunnuntaina syömme mursupihviä, -- huudahti Frida iloisesti. --
Tarjotaan kuin villisika torahampaineen ja muine tarpeineen. Siitä
tulee juhlallista. Voi, kellä nyt olisi pieni pullollinen Mosel-viiniä!
-- Ja muutamia hillottuja öljymarjoja, -- mutisi professori. -- Se
muistuttaisi mieleen taloudenhoitajattareni, joka nyt istuu
huoneistossani Vaugirard-kadun varrella ja lukee lehdistä selostusta
kuolemastani -- yhä uudelleen. Vanha, rakas emännöitsijä piti paljon
hillotuista öljymarjoista ja vainajien muistisanoista. Muuten ei,
Jumalan kiitos, ole ketään suremassa professori René Marmont-vainajaa.
Frida katseli kaihomielisesti merelle.
-- Isä parka, -- mutisi hän. -- Hänellä ei ollut muita kuin minä. Äiti
kuoli, kun olin pieni tyttö. Hän tulee tekemään kaiken voitavansa
saadakseen tietoja "Victorian" kohtalosta. Me pidämme toisistamme niin
paljon.
-- Kukapa ei pitäisi teistä, -- sanoi professori liikutettuna. -- En
ymmärrä, miten nuoret miehet tulevat toimeen siellä Hampurissa, kun ei
teitä olekaan enää joulupidoissa. He tulevat pitämään suruharsoa
sydämensä ympärillä.
-- Kernaasti minun puolestani, -- sanoi Frida hymyillen.
-- No, älkää olko niin ylimielinen! Eiköhän siellä vain liene joku
komea luutnantti, joka...?
-- Kenties, -- vastasi paroonitar yhä hymyillen.
Bratt nousi reippaasti seisaalle.
-- Katsokaa, -- sanoi hän, -- tuolla jäälohkareella...
Se oli ihmeellinen näky. Kaukana niemen reunalla ajelehti suuri
jäälautta. Siellä makasivat mursut kylki kyljessä. Mustat ruumiit
loistivat kuutamossa. Ne eivät liikkuneet, mutta kaikki päät olivat
kiinteästi suunnatut maata kohti. Tuntui siltä kuin niiden katseet
seuraisivat kuollutta jättiläistä, joka monena vuonna oli johtanut
heidän matkojaan ja nyt lojui rannalla, sammuneet silmät kääntyneinä
pohjoiseen... sitä maailmaa kohti, joka on ihmislapsille saavuttamaton.
XIV.
PITKÄ YÖ.
Ja kylmyys tuli. Se levitti jääpeitteen koko tuvan ympärille, se tunki
sisään jokaisesta raostakin terävine jääneuloineen. Toisinaan tuntui
kuin ilma olisi liikkumatta ja jäätyisi, ja kuitenkin tupa oli tiivis
ja hyvä ja jokainen läpi tukittu, jotta lämpö pysyisi sisällä.
Rikkoutuneesta veneestä haaksirikkoiset olivat saaneet runsaasti
polttopuita, ja käryävä ihralamppu paloi yötä päivää, veneen
kokkanuoraa sen sydämenä. Se täytti huoneen hirveällä hajulla. Mutta
siitä ei enää kukaan välittänyt. Savu leijaili raskaana katossa.
Vähitellen kalpeat kasvot peittyivät likakerrokseen, ja
hylkeennahkaturkit olivat aikoja sitten kadottaneet luonnollisen
värinsä.
Se oli kauheata aikaa. Ensimäisenä päivänä joulukuuta viimeinenkin
heikko sarastus jätti taivaanrannan; raskas sumu laskeutui kaikkialle,
joten kuunkin valo peittyi heidän näkyvistään. Majan ulkopuolella oli
pimeys kuin läpitunkematon seinä. He eivät nähneet kättään silmien
edessä, vaan täytyi haparoida eteenpäin vanhoja jälkiä myöten, kunnes
uusi lumimyrsky peitti nekin.
Pimeys ja pakkanen pilasivat heidän hyvän mielialansa. Tuntikausia he
saattoivat istua tulen ympärillä ja tuijottaa suoraan eteensä,
ajattelematta ja puhumatta. Tylsyys ja alistuvaisuus väijyivät
kaikkialla. Tuska oli heistä haihtunut, he eivät pelänneet kuolemaa.
Kauhea välinpitämättömyys elämään pääsi heissä valtaan. Ei kuulunut
enää naurua, ainoastaan Brattin lyhyet ja varmat käskyt, kun uni
painosti silmäluomia.
Nuori norjalainen oli kuin raudasta. Mikään ei lannistanut hänen
tarmoaan. Synkkänä ja itseensäsulkeutuneena hän istui, huulet
yhteenpuristettuina, ja piti huolta siitä, ettei kukaan päässyt
herpoutumaan. Ruokavarat alkoivat loppua, ja hän vartioitsi vähiä
jätteitä kuin Fafner kultaansa. Hän jakoi kaikki annoksiin, jotka
pienenivät päivä päivältä. He eivät kärsineet puutetta, mutta saivat
aina mennä nälkäisinä levolle.
Kukaan ei saanut nukkua kuutta tuntia enempää vuorokaudessa, sillä
silloin Bratt herätti. Hänen täytyi toisinaan ajaa toverinsa ylös
makuulta. He rukoilivat, mutta hän oli taipumaton.
Fridalla oli keskenjäänyt virkkuutyö matkalaukussaan. Hän virkkasi
ahkerasti, ja joka aamu hän purki edellisen päivän työn ja aloitti
uudelleen. Professori pantiin hakkaamaan halkoja, ja jääluotsi sitoi
solmuja ja aukoi ne jälleen kuten Ottamkow-vainajan miehet.
Muuten Bratt teki kaikki työt. Hän leipoi leipää, valmisti ruokaa; hän
pakotti Fridan ja professorin tekemään pimeässä pitkiä kävelymatkoja,
Boy varmana ja uskollisena oppaana.
Ja päivät kuluivat toistensa kaltaisina, pimeyden ympäröidessä heitä
joka puolelta. He kävivät päivä päivältä laihemmiksi, vieläpä pienen
Fridankin poskiluut pilkistivät esiin pyöreistä kasvoista. Hänen
tukkansa riippui kampaamatta hartioilla, ja pienet sormet olivat kovia
ja pakkasen puremia.
Pakkanen oli niin kireä, että metalli muuttui koskettaessa kuin
polttavaksi tuleksi. Jos ulkoilmassa käsineittä tarttui pyssynpiippuun,
jäätyivät sormet kiinni, ja seurauksena oli suuria haavoja.
Eräänä aamuna Bratt heräsi tavallista myöhemmin ja jäi istumaan
makuulavalleen. Tilanne oli epätoivoinen. Ravintoaineet alkoivat
loppua. Neljä päivää he olivat nyt syöneet vastenmielistä mursunlihaa.
Tosin oli vielä jonkun verran jäljellä "Victorian" laatikoissa, jauhoja
oli koko paljon eikä voitakaan puuttunut, mutta säilykkeet olivat
loppuneet, härän- ja sianliha oli kaikki syöty -- ja vielä oli monta
kuukautta kevääseen.
Hän huokasi raskaasti ja piirsi veitsellään seinään merkin. Uusi päivä
oli alkanut. Hän laski. Viivoja oli 24...
Bratt hymyili alakuloisesti; oli 24:s päivä joulukuuta -- jouluaatto.
Hänen kaulassaan tuntui jotakin paksua. Kovat tarmonrypyt silisivät
voimakkaissa kasvoissa ja lapsellinen, uneksiva ilme tuli sinisiin
silmiin. Hän muisti kaukonäkynä onnettoman lapsuutensa Kristianiassa,
jossa hän orpona oli sukulaisensa kodissa nurkasta katsellut toisten
iloa.
Kukaan äiti ei ollut häntä taluttanut joulukuusen ympäri, eikä kukaan
isä häntä nostanut välkkyvien kynttilöiden tasalle. Molemmat olivat
hukkuneet rakkautensa aamuhetkellä. Meri oli heidät häneltä riistänyt.
Suurena kovan onnen lintuna hän oli kasvanut, tavallaan syrjäytettynä.
Mutta arvonantoa hän oli itselleen hankkinut. Hän oli etevin kaikessa,
koulussa ja leikkikentällä. Tuli ylioppilaaksi, raatoi kokonaisen
vuoden suuren löytöretkeilijän sihteerinä, sai seikkailuhalua, matkusti
Argentinaan, Alaskaan, vaikeuksista vaikeuksiin, seikkailuista
seikkailuihin, uhrauksista kieltäymyksiin...
Ja nyt oli jouluaatto. Hän hiipi hiljaa paroonittaren makuusuojan
oviverholle. Tämän toinen puoli oli ratkennut, mutta kukaan ei
ollut ripustanut sitä takaisin. Makuulavan edessä istui Boy
heiluttaen pientä hännäntynkäänsä, kun näki isäntänsä. Frida nukkui
hylkeennahkapuvussaan, suu puoliavoimia. Hän valaisi lampulla nukkujan
kasvoja. Hänen sydäntään kirveli nähdessään, kuinka pakkanen,
kieltäytymykset ja rasitukset olivat turmelleet pieniä kasvoja.
Päivittäiset vaikeudet kuluttivat nähtävästi pientä ruumista, mutta
Bratt tiesi kokemuksesta, että ilman liikettä ja ponnistuksia oli
kerpukkikuolema edessä. Parempi sortua työhön kuin velttouden
kylmänvihoihin, jotka tappavat tuuma tuumalta.
Kuinka turvallisesti ja rauhallisesti Frida nukkui! Bratt oli itselleen
luvannut uhrata kaikkensa pelastaakseen Fridan. Ja miksi? Siksi, että
hän rakasti Fridaa. Hänen hiljainen mykkä rakkautensa asesti hänen
rohkeutensa ja lannistamattoman kovan tarmonsa. Tämä oli hänen elämänsä
ylpein ja kaunein unelma, hänen sydämensä ihmeellinen seikkailu...
Ja nyt oli jouluaatto.
Hän hätkähti. Pieni pää käännähti tyynyllä, ja Frida avasi pelästyneenä
silmänsä. Sitten hän sulki ne jälleen.
-- Voi, antakaa minun nukkua, -- kuiskasi hän. -- Minä olen niin
väsynyt.
Bratt hellitti kädestään verhon, ja pian hän kuuli Fridan taas
hengittävän kevyesti, rauhallisesti.
-- Pikku Frida parka, -- mutisi hän liikutettuna. -- Voi, jos voisin
hetkeksikään luoda iloa pieniin vakaviin kasvoihin, tuoda päivänsäteen
siitä maailmasta, joka elää suruttomana ja turvallisena kotilieden
ääressä...