näet ollut elämäni onnettomuus. Se on vainonnut minua pienestä pitäen.
Luulen nenäni käyneen niin teräväksi siitä, että olen nipistänyt sitä
niin perusteellisesti nenäliinoilla. Nyt minun pitäisi oikeastaan olla
ankarasti vilustunut. Mutta en ole edes kertaakaan niistänyt... Mutta
mitä se on?
Majassa tuntui paistetun kinkun haju. Paroonitar seisoi tulisijan
ääressä mahtavine paistinpannuineen ja käänsi silavaa tottuneella
kädellä hyvin emäntämäisenä. Tuli heitti kullanpunertavaa hohdetta
pieneen olentoon pehmeine lapsellisine piirteineen ja tummine
uneksivine silmineen.
Majan ainoan pitkän pöydän ääressä seisoi jääluotsi ja leikkasi leipää
pitkällä tuppipuukollaan. Pieni valkoinen liina, neljä lautasta, kaksi
kahvelia ja kolme veistä näyttivät oikein houkuttelevilta tuossa perin
alkuperäisessä ympäristössä. Suuri sveitsiläisjuusto, ruukku
englantilaista hedelmähilloa ja pikku lautasellinen voita kuvastivat
heikosti niitä ihanuuksia, joita oli ollut "Victorian" pöydällä
kohtalokkaana onnettomuuspäivänä.
Mutta kun paroonitar ihan omakätisesti laski höyryävän paistinpannun
keskelle litteätä kiveä, joka muun puutteessa asetettiin pöydälle, ei
kukaan haaksirikkoisista hetkeksikään kaivannut hanhenmaksaa ja
hummeria ja kaikkia lämpimiä ruokalajeja suuren matkailijalaivan
herkullisen ruokalistan mukaan.
-- Hyvät herrat, -- sanoi paroonitar juhlallisesti. -- Pöytä on
katettu. Tahtooko herra professori taluttaa emännän pöytään?
Professori suorastaan kiemurteli sulasta ihastuksesta. Sitten hän
kumarsi etelä-ranskalaisella kohteliaisuudella ja tarjosi niiaavalle
paroonittarelle käsivartensa.
-- Seura suokoon anteeksi, -- sanoi arvokas emäntä hymyillen, -- ettei
pöytäkalusto ole oikein täydellinen. Puuttuu muutamia veitsiä ja
kahveleita, eikä kuppeja ole tässä linnassa. Suvaitsevatko herrat juoda
teetä laseista paikan perinnäistapojen mukaan? Venäläismajassa saa
juoda teetä ainoastaan venäläisellä tavalla. Herra hovimestari,
tahdotteko olla ystävällinen ja tarjota teetä, mutta varovasti -- jos
lasi halkeaa, saatte paikalla eron.
Jääluotsi hymyili. Hänestä oli tullut aivan toinen ihminen viimeisinä
tunteina. Tuskat selässä olivat nähtävästi hellittäneet, ja nyt hän
tarjosi höyryävää teetä hyvin toimekkaasti.
Professori nauroi kuin lapsi. Hänen suunsa ei ollut hiljaa
silmänräpäystäkään.
-- Onko professori kotoisin Gascognesta? -- kysyi paroonitar
hillitäkseen hiukan hänen kaunopuheisuuttaan.
-- Kuinka voitte sen tietää? -- sanoi oppinut mies ihmeissään. -- Tehän
arvaatte kaikki. Niinpä kyllä, minä olen gascognelainen. Olen Henrik
Navarralaisen, d'Artagnanin ja Edmond Rostandin maanmies, kuuluisa
puheliaisuudestani, tunkeilevaisuudestani ja ruokahalustani...
Ja sitten kävi Cyrano de Bergerac'in maanmies paistetun
Hampurin-silavan kimppuun.
Se oli ihmeellinen illallinen. Valkea sammui tulisijassa hitaasti, ja
valo kahdesta steariinikynttilästä paksuissa harmaissa kiviruukuissa
heitti häilyviä varjoja pitkin matalaa majaa.
Mutta ulkoa tunki myrskyn ulvonta heidän korviinsa. Tuntui kuin siellä
ulkona hämärässä taisteltaisiin mahtavaa taistelua, jossa oli toisella
puolen kalpea ja köyhä napamaiden kesä heleine ja puhtaine väreineen ja
toisella napaseudun kauhean yön raivoava valta.
Ja tuhannet elämät taivuttivat päänsä kuolemaan. Napaseudun koko
kasviston vaaleat sotajoukot!
Siinä oli keltainen saxifraga, purppurarikko, vaaleankeltainen unikko,
uhitteleva jääleinikkö ja arktisen kesän muut lapset. -- Kaikki
piiskasi valkoinen hirmuvaltias kuoliaiksi...
Viimeinenkin hiilos vaimeni tulisijalla, majassa oli menty levolle,
paroonitar oli pujahtanut kammioonsa, ja muut jakautuivat penkeille.
Bratt makasi tuijottaen sammuvaan lieteen. Millainen olikaan tämä päivä
ollut! Koko hänen ruumiinsa oli pehmitetty pahanpäiväiseksi
rasituksissa, ja hän oli perin uupunut, mutta ei voinut nukkua. Hänen
silmänsä katselivat uneksien siihen mailmaan, missä satu elää vaarojen
ja puutteiden keskellä ja missä onni itää hautojen vaiheilla.
Silloin hän äkkiä kuuli heikkoa ääntä. Se oli kuin sairaan eläimen
valitusta. Hän kuunteli.
Nyt se kuului jälleen, mutta tällä kertaa muuttui hiljainen voihkina
puolinaiseksi voivotukseksi. Pikku Frida oli kaivanut päänsä tyynyyn ja
nyyhkytti.
X.
HUIPPUVUORTEN KOIRA.
Frida nukkui 12 tuntia. Herätessään hän oli yksin tuvassa. Hän veti
toisen väliverhon syrjään, ja valoa tuli kahdesta aukosta. Oli selvää,
että myrsky oli asettunut. Kylmyys puri häntä kasvoihin, ja hän veti
jälleen peitot päänsä yli. Hänen koko ruumiinsa tuntui aralta. Kovat
laudat olivat ohuen peitealustan läpi rääkänneet häntä julmasti.
-- Voi, jos hänen isänsä tietäisi, kuinka kohtalo piteli pahoin hänen
silmäteräänsä kaukana kylmässä, tylyssä pohjolassa, pahalta haisevassa
hirsimajassa, missä tuskin voi seistä suorana, yhdessä kolmen vieraan
miehen kanssa... Kuinka hänen kävisi, jollei apua tulisi? Sitä ei
sietänyt ajatellakaan...
Ja kuitenkin hänestä tuntui hyvältä. Jospa hänellä vain olisi ollut
kunnollinen sänky höyhenmatrasseineen ja haahkanuntuvainen tyyny!...
Tuliko joku? Hän pisti päänsä esiin ja kuunteli... Ei! Mutta mitä tuo
oli? Pienellä laatikolla, joka teki yöpöydän virkaa, näki hän kahden
romaanin vieressä valokuvakehyksen. Ja epävarmassa valaistuksessa
häämöitti hänelle komeapartaisen miehen kuva. Voi, Jumala, sehän oli
hänen oma isänsä!... Hän nousi penkiltä, tarttui valokuvaan molemmin
käsin ja suuteli sitä yhä uudestaan kyynelten vieriessä pitkin poskia.
Hän tarkasteli rakkaita kasvoja. Kuinka lempeän, kuinka ankaran, kuinka
ylpeän näköiset ne olivat! Isän viisas ja luja katse näytti hänelle
puhuvan: Pikku Frida, elä ole peloissasi. Meidän kaikkien on
suoritettava taistelumme ja koettelemuksemme, jolloin meidän todellinen
ihmisarvomme tulee ilmi. Nyt on siis sinun vuorosi etkä saa sukuamme
häpäistä!
Frida hypähti vuoteestaan. Isän ääni kuului hänen korvissaan, hän laski
valokuvan kädestään ja veti saappaat jalkaansa; sitten hän meni pöydän
luo, missä oli vesivati ja pala saippuaa. Vieressä oli valkea paperi,
jolle oli kirjoitettu seuraava suppea päiväkäsky: -- Laittakaa
päivällinen valmiiksi klo 3:ksi. -- Ei mitään muuta eikä edes
allekirjoitusta. Seinällä riippui kronometri. Se näytti, että kello oli
jo puoli kolme, ja hän punastui pelästyksestä. Niinkö kauan hän oli
nukkunut? Ja ajattelematta pukuansa hän ryhtyi laittamaan
päivällisruokaa.
Kaikki oli asetettu hänelle kuntoon. Puut olivat valmiina tulisijalla,
niin että tarvitsi vain sytyttää. Suuri säilykerasia tuoretta lihaa oli
pantu esille. Tarvitsi vain kaataa sisällys johonkin kastrulliin.
Astiat oli pesty ja pantu paikoilleen. Tupa oli siivottu, ja kun nyt
tuli leimahti liedessä, tuntui oikein rattoisalta. Hän tirkisti ulos
ovesta ja päästi hämmästyksen huudon. Koko maisema oli kuin toiseksi
muuttunut. Kaikki oli hohtavan valkoista meren lyijynharmaata taustaa
vasten, ja kalpea, kylmähkö taivas kaareutui yli tämän lohduttoman
valkeuden.
Tupa oli melkein lumen peitossa. Mutta läpi mahtavan kinoksen, joka oli
kasaantunut tuvan ovea vastaan, oli luotu tie, ja syvät jäljet rantaan
päin osoittivat, minne hänen onnettomuustoverinsa olivat suunnanneet
kulkunsa. Mutta pienet mustat karit lahden eteläisellä sivulla olivat
nyt autioita ja tyhjiä. "Victorian" hylky oli hävinnyt!
Seinällä riippui kiikari. Hän otti sen ja tutki koko itäisen
taivaanrannan. Ei, siellä ei ollut jälkeäkään ylpeästä aluksesta. Hän
ymmärsi, mikä pettymys sen täytyi olla hänen ystävilleen: hylyssähän
oli niin paljon käyttökelpoista.
Ihan rannalla hän huomasi nuo kolme miestä tulossa ylöspäin
hanhenmarssissa, nuori norjalainen etunenässä. Luonnollisesti,
_hänenhän_ täytyi raivata tietä korkeiden lumikinosten puhki. Niinhän
sen laita aina oli. Tuo nuori poika komensi heitä kaikkia, häh ajatteli
ja toimi heidän puolestaan. Hän antoi käskyjä -- jospa lihaliemi nyt
vain ottaisi kiehuakseen! Fridankin oli kova nälkä, saatikka noiden,
jotka luultavasti olivat rehkineet ja raastaneet monta tuntia. Hän
levitti liinan pöydälle ja haki esille lautaset, joita olikin onneksi
kyllin monta eikä lusikoitakaan puuttunut. Olisipa vain ollut vähän
useampia veitsiä ja kahveleita siinä muuten niin sisältörikkaassa
liinassa, jonka Bratt oli saanut mukaansa "Victorian" pöydältä. Pönttö
ranskalaista sinappia ja toinen etikkasäilykkeitä oli kuitenkin
pelastettu tuhosta, ja ne hän nyt pani esille, ja sardiinilaatikoiden,
makkaran, kylmän linnunpaistin, hyydytetyn ankeriaan ja majoneesien
sekä kaiken muun seassa, mikä kiireessä oli sotkettu yhteen, keksi hän
äkkiä pienen kukkamaljan ja siinä muutamia puoleksi kuihtuneita
ruusuja.
Pikku Frida kalpeni liikutuksesta. Se oli ystävällinen tervehdys
sivistyksen taholta, viesti pienestä norjalaisesta kaupungista, jonka
he olivat sivuuttaneet noin kahdeksan -- kymmenen päivää sitten. --
Tämä on kukkien kaupunki, -- oli kapteeni Strohmann sanonut, kun suuri
korillinen ruusuja heitettiin kannelle laiturilta, -- sen nimi on
Molde, -- lisäsi hän. -- Se on paratiisi lumipeitteisten tunturien
keskellä.. Hän koki virkistää näitä puoleksi kuihtuneita kukkia, jotka
kuitenkin olivat säilyneet erinomaisen hyvin, ja pani maljan pöydälle.
Kuinka se loistikaan puolipimeässä huoneessa! Näytti siltä, kuin pieni
ujo vieras valoisasta suvesta olisi astunut tupaan ja levittänyt iloa
ympärilleen. Frida tuli heti hyvälle tuulelle ja hänen teki mieli
kajahuttaa jokin niistä alasaksalaisista kansanlauluista, joita
talonpojat lauloivat Heffnerin suuren sukutilan ympärillä
Schleswig-Holsteinissa.
Nyt tulivat miehet! Hän kuuli, kuinka he kopistivat lunta saappaistaan
ulkopuolella. Frida katsahti ulos ovesta.
-- Hyvää huomenta, hyvät herrat, -- sanoi hän iloisesti. -- Nyt on
päivällinen kohta valmis. Keittäjätär on, sen pahempi, nukkunut hiukan
liikaa, mutta jos hovimestari tahtoo olla niin ystävällinen ja leikata
leipää... Mutta miksi te kaikki olette niin surullisen näköisiä? Onko
tapahtunut jotakin vakavaa?
-- Se riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa, -- mutisi Bratt. --
Olette kai nähnyt, että "Victoria" on yöllä hävinnyt?
-- Ja mikä on pahempaa, hurmaava paroonitar, -- jatkoi professori
kalisevin hampain, -- meri on paiskannut veneemme niin ankarasti
kalliota vastaan, että koko sivu on murskana. Sitä ei voi enää käyttää.
Nyt olemme suljetut tähän kirottuun Agardh-lahteen kuin rotat loukkuun.
Voimme vain jyrsiä silavaa jonkin aikaa ja sitten kuolla...
-- Lorua! -- sanoi Bratt tuimasti. -- Se nyt vielä puuttuisi, että
panisimme pitkäksemme kuollaksemme tässä vaivaisessa maankolkassa.
Vaikka meidän olisikin pakko talvehtia täällä, niin kyllä me selviämme.
Täytyy vain pysyä pirteinä... ja kas vain tuota... siinähän meillä on
ruusuja, -- lisäsi hän liikutettuna.
-- Ruusuja! -- huudahti professori. -- Jumala auttakoon, eikö nyt olla
ihan Ranskassa? Mitä sitten valitamme? Voi, taivaan luoja, kuinka tämä
on hauskaa! Minä pysyisin täällä totisesti koko elämäni. Ja lisäksi tuo
tuoksu kastrullista!
-- Se on lihalientä ja tuoretta lihaa, -- sanoi luotsi. -- Kahdeksan
annosta. Ne tarvitaan. Minä puolestani olen nälkäinen kuin jääkarhu
tammipakkasella.
Paroonitar katseli hämmästyneenä vuoroin toista, vuoroin toista. Hän ei
tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä, mutta professori oli
viehättävä. Hänen äkillinen alakuloisuutensa oli haihtunut.
-- Teillä on nokipilkku nenän päässä, korkeasti kunnioitettu ystävätär,
-- huusi hän ihastuneena: -- Todellinen nokipilkku! Sepä vasta pukee
teitä!
Paroonitar kävi hohtavan punaiseksi.
-- Mitä te sanoitte, nokipilkkuko?
Hänen silmänsä harhailivat epätoivoisesti etsien kuvastinta ja
pysähtyivät vesivatiin.
-- Minä en ole pessyt itseäni tänään, -- mutisi hän syyllisen näköisenä
ja pyyhki kasvojaan hunnullaan.
-- Onnittelen, -- vastasi Bratt. -- Meidän tulee kyllä pakko tottua
siihen, ettei välitetä ulkonäöstämme. Kun taistelee henkensä puolesta,
ei nokipilkku nenän päässä tunnu miltään. Kun Nansen palasi viimeiseltä
napamatkaltaan, voitiin hänestä raaputtaa likaa veitsellä. Mutta emmekö
kaataisi itsellemme pikarillista olutta nyt päivälliseksi?
-- Bravo, -- huusi professori. -- Ja pieni havanna ruuan päälle, neidin
luvalla. Oh, elämä on ihanaa, vaikkapa 78:lla leveysasteella. Allons
diner!
Höyryävä lihasoppa hälvensi kaiken surullisuuden. Istuttiin
tuttavallisessa ryhmässä lainaten veistä ja kahvelia toisiltaan, ja
niin katosivat vähitellen kaikki nuo kahdeksan annosta. Olut oli
erinomaista ja yhtä raikasta kuin se, jota saadaan Pschorr'in
kellarista Münchenissä, ja oikean Bock-sikaarin ihmeellinen tuoksu
sekoittui pieneen Philip Morrikseen, joka löydettiin eräästä
piilonurkasta nuoren neidin laukusta.
Ja elämänilon sininen savu lainehti Ottamkovin tuvassa, se kiemurteli
pitkinä kiehkuroina matalan katon alla. Se antoi toivoa ja unelmia, se
laskeusi kuin unohduksen vaippa mielten yli, jotka olivat epätoivon
kynnyksellä.
Ja heidän silmiensä eteen nousi kuvia niiltä ajoilta, jolloin
Ottamkovin miehet näkivät viimeisenkin muuttolinnun katoavan
Agardh-niemen taakse ensimäisten lumihiutaleiden ennustaessa pitkää
hirveätä talvea.
Jääluotsi katkaisi ensiksi tämän ihmeellisen äänettömyyden.
-- Täällä he istuivat, -- sanoi hän syvällä äänellä. -- Tämän saman
tulen ympärillä, saman pöydän ääressä, nuo Arkangelin pyyntimiesraukat.
He olivat kalpeita, laihtuneita miehiä tyhjine kiillottomine silmineen,
istuen nokimustassa tuvassa savuavan hylkeenrasvalampun valaistuksessa
pimeyden kaartuessa kaikkialla heidän ympärillään. He kävivät
alakuloisiksi, veltoiksi ja väsyneiksi, he taistelivat vastaan
parhaansa mukaan. Niin, täällä he istuivat ja tekivät köyteen solmuja
saadakseen työtä niiden aukomisesta. He ratkoivat neulokset
nahkaturkeistaan, jotta olisi työtä niiden neulomisesta jälleen kiinni.
He vartioivat toisiaan yötä päivää, ettei kerpukki saisi ketään
valtaansa. Jos joku nukkui hyvin kaksi kertaa peräkkäin, silloin
tiedettiin, ettei kerpukki ollut kaukana. Niin he ratkoivat ja tekivät
solmuja vapisevin käsin, jottei uneliaisuus veisi heistä voittoa,
keskeytymättä ja lepäämättä.
-- Niin, täällä he istuivat... Ja toisinaan he kuulivat kuin ulvontaa
kaukaa! Se on Huippuvuorten koira, kuiskasivat he. He uskoivat tähän
ihme-elukkaan, jolla oli muka asuinpaikkansa kaukana Edge Islandilla.
Se suhahti tuulen lailla yli aallonharjojen, se joi pyyntimiesten
paloviinan ja lähetti kerpukin heidän kimppuunsa. Ja kun sitten...
Jääluotsi vaikeni, ja hänen kuumesairaat silmänsä tuijottivat toisten
kalpeisiin kasvoihin.
-- Kuulkaa, sanoi hän. -- Nyt se ulvoo tuolla ulkona!
Bratt nousi. -- Te olette sairas, Johnsen, -- sanoi hän lempeästi. --
Teillä on kuume!
Luotsi kumartui eteenpäin. -- Ei, -- sanoi hän. -- Minä en erehdy.
Siellä se on taas -- kuulkaa!
Ja tosiaankin! Kaukaa kuului koiran heikko, surkea haukunta. Se oli
kuin kuolevan eläimen avunhuuto. Pikku paroonitar tarttui
vaistomaisesti Brattia käsivarteen.
-- Tämä on hirveätä, -- kuiskasi hän. -- Mitä me teemme?
-- Saadaanpa katsoa tuota elukkaa, -- vastasi norjalainen hymyillen
väkinäisesti. -- Jos siinä on vielä pikkusenkin henkeä, voimme tarjota
sille päivällistä.
Hän tarttui kivääriinsä ja ryntäsi ulos majasta muut kintereillä. --
Nyt kuului ääni selvemmin. Se tuli ylhäältä jäävyöryltä. Ja kas tuolla!
Kaukana jäävyöryn äärimmäisellä reunalla laahasi itseään valkoinen
eläin eteenpäin lumessa, tehden epätoivoisia hyppyjä ja vierähti
jäänreunan yli kyynäränsyvyiseen lumeen. Bratt oli jo kiirehtinyt
eläimen avuksi. Se ei ollut mikään satueläin, vaan jättiläismäinen
eskimokoira.
Norjalainen oli jo ottanut sen syliinsä ja kantoi sen majalle. Vahva
eläin oli selvästi lopen väsynyt nälästä ja rasituksista. Sen jalat
olivat verisiä haavoista, ja suuri kaulanauha roikkui väljänä paksulla
kaulalla. Bratt laski koiran varovasti tulen eteen. Se jäi makaamaan
liikkumatta, ainoastaan sen kauniit ruskeat silmät harhailivat toisesta
toiseen.
-- Lyökää se kuoliaaksi, -- sanoi jääluotsi. -- Se on kuolemaisillaan,
ja jos se elää, syö se meidät putipuhtaiksi.
Paroonitar kumartui koiran puoleen ja taputti sitä päähän. Eläin
kääntyi häneen päin ja nuoli hänen kättään.
-- Se saa elää, -- sanoi Bratt varmasti. -- Tuollaisesta eläimestä on
siunausta. Se voi olla meille talvella arvaamattomaksi hyödyksi. Minä
tunnen koiran. Se on Wellmanin henkikoira Boy, oivallisin eläin, mikä
koskaan on rekeä vetänyt. Nyt se on seitsenvuotias. Herra ties, kuinka
se on tänne eksynyt! Katsokaahan -- se on jo löytänyt valtiattarensa.
Ja aivan oikein, suuri koira nousi vaivaloisesti ja laski leveän päänsä
nuoren tytön polvelle.
XI.
PIMEYS TULEE.
Päivät kuluivat toistensa kaltaisina. Haaksirikkoiset olivat
pystyttäneet Agardh-niemen korkeimmalle huipulle lipputangon, joka oli
ajautunut maihin "Victoriasta". Keltainen peite oli lippuna. Mutta
näytti siltä, kuin pyyntialukset olisivat säikähtyen äkillistä
talvisäätä pysyneet poissa Suurvuonolta. Eräänä päivänä oli jääluotsi
saanut kiikarilla näkyviinsä pienen kaljaasin kaukana Edge Islandin
luona. Haaksirikkoiset kokivat kaikin tavoin tehdä itsensä huomatuiksi.
He ampuivat, hinasivat peitettä ylös ja alas ja huusivat, mutta
kaljaasi kulki tyynesti etelään.
Niin raukesi viimeinen toivo. Pari yritystä kulkea yli Rabotin jäätikön
ja Milne Edwardin tunturin epäonnistui; mieletöntä olisikin ilman
suksia ja rekiä uskaltaa samota Sassen Bayhin, varsinkin kun
talvehtimisasemilla siellä arvattavasti oli enemmän kuin kylliksi
vaivaa tullakseen itse toimeen. Jää alkoi ryömiä Suurvuonolle, ja
pyyntialukset olivat varmaankin jo jättäneet Jäävuonon.
Oltiin syyskuun lopussa, ja päivät alkoivat lyhetä. Lumivarpunen,
saaren ainoa laululintu, oli jo virittänyt viimeisen laulunsa ja
poistunut etelään. Ja kaikki muut linnut pakenivat jäätä ja lunta. Vain
Huippuvuorten riekko jäi jäljelle.
Bratt oli toimessa kaiket päivät. Ennenkuin muut ajattelivatkaan
nousta, oli hän ulkona kolmipiippuinen kiväärinsä olalla, ja kun hänen
toverinsa istuivat suuruksella, tuli hän tupaan suuri kimppu
kaikenlaisia lintuja matkassaan.
Boy oli hänen alituinen seuralaisensa. Tämä oivallinen koira oli tullut
hyvin suosituksi. Paroonitar oli hoitanut sitä kuin sairasta lasta, ja
pian oli voimakas eläin taas aivan terve, öisin se lojui kuin
uskollisin vartiosotilas nuoren neitosen vuoteen edessä, mutta aikaisin
aamulla se livisti Brattin kanssa ulos kokoamaan varastoja pitkäksi
talveksi. Näillä metsästysretkillä oli siitä arvaamaton hyöty. Sen
verenhimoinen mieli, joka oli saattanut reippaan koiran pahaan
maineeseen siihen aikaan, kun se oli päällikkönä Wellmanin
koiravaljakossa, oli väistynyt hyvin harkitsevan maltin tieltä. Nyt se
alkoi harrastaa lintuja. Boylla oli oma tapansa räpäyttää toista
silmäänsä, kun riekko oli piiloutunut johonkin paikkaan. Ja sen herra
oppi pian ymmärtämään tämän ilmaisutavan.
Kun tuli näkyviin joku hylje, istuutui Boy päättävästi eikä suostunut
liikkumaan paikalta heiluttaen vain valkeata häntäänsä.
Ainoastaan kettu herätti siinä metsästysraivon. Sen silmät säkenöivät
ja suu vaahtosi, kun siniharmaa napaseudun kettu pisti esiin terävän
kuononsa lumettoman läikän takaa. Silloin se ryntäsi kuin tuulispää yli
lumen ja jään ja ajoi napamaiden lintuvarkaan perin tarkasti
ampumalinjalle. Tällä tavoin Bratt oli kerännyt huomattavan
talvivaraston lintuja ja hylkeitä. Professori, joka kaikesta
teoreettisesta viisaudestaan huolimatta oli sangen kätevä, oli
innokkaassa puuhassa nylkien kettuja ja hylkeitä täydentääkseen jonkun
verran puutteellista talvipuvustoa.
Jääluotsi, joka huononi ja heikkeni päivä päivältä, ompeli
hylkeennahkavaatteita paroonittarelle.
Tämä huomasi pian, että nykyaikaiset vaatteet eivät ole juuri erittäin
kestäviä, kun täytyy tehdä työtä ruuan saamiseksi. Kuukauden kuluttua
riippuivat risat hänestä, vaikka hän niitä alinomaa paikkaili ja
ompeli. Ja hieno turkistakki oli kylläkin lämmin, mutta mitään vaatetta
ei olisi voinut olla epäkäytännöllisempää pitää yllään, kun täytyi
liikuskella lumikinoksissa ja rannan pohjattomassa liejussa ja
lumisohjossa.
-- Saamme kai neuloa teille talvivaatteet, --- sanoi Bratt eräänä
päivänä, kun he kahlasivat rannalla hakemassa ajopuita. -- Teidän
vaatteenne eivät kohta enää pysy koossa ja jos ei teillä olisi ollut
ihokasta, olisitte suorastaan joutunut hätään.
-- Mutta mistä saan kangasta? Sitäpaitsi ompelen niin huonosti.
Toivoisin, että täällä olisi ompelijatar, ja melkein häpeän, kun täytyy
näyttäytyä näissä rääsyissä. Ja joka päivä saan uuden repeämän. Se on
aivan hirveätä, kun on tottunut... Niin, elkää luulko, että valitan...
-- Ei, täällä ei kylläkään ole ompelijatarta, mutta sensijaan mies,
joka osaa neuloa. Jääluotsi tekee teille kauniin ja muodikkaan puvun.
-- Entä kangas?
-- Sen saamme tuolta ulkoa, -- ja hän viittasi lahdelle. --
Hylkeennahkaa, parasta lajia. Johnsen on valmistanut nahat seitsemästä
hylkeestä, jotka olen ampunut näinä viikkoina. Ja pian hän tulee
ottamaan mittaa. Mutta luulenpa sentään, että saatte luopua hameista.
Niistä tulisi niin kauhean epämukavia enkä totta puhuen ole koskaan
kuullut puhuttavan hylkeennahkahameista.
-- Ette kai tahdo, että minä käyttäisin...?
-- Miehenvaatteita. En, en juuri sitäkään. Te muututte eskimoneidiksi.
Johnsen tuntee grönlantilaiset muodit ja osaa sen asian toimittaa.
Vakavasti puhuen, -- jatkoi hän huomatessaan, kuinka onnettomana
paroonitar katseli eteensä, -- me saamme järjestää olomme niin
käytännöllisesti kuin suinkin. Siitä riippuu, voimmeko kestää talven
vaivoja. Kun pakkanen tulee, paleltuisitte te kädenkäänteessä
kuoliaaksi tuossa puvussa. Tai myöskin olisi teidän pakko istua sisällä
lieden ääressä, ja se on kaikkea muuta pahempaa. Ei, kyllä te saatte
ryömiä hylkeennahkaan, ei siinä ole mitään kainostelemista.
Paroonitar tarkasteli häntä salaa. Nuori norjalainen ei ollut juuri
hienon näköinen. Tukka roikkui pitkänä niskassa, parransänki pisti
esiin joka paikasta ja punainen kaulaliina muistutti Hampurin
satamajätkien kaulaliinaa. Mutta viisaat, valppaat silmät ja ruumiin
tarmokas asento ja miehekäs tyyneys saivat paroonittaren luottamaan
häneen. Niinpä kyllä, professori oli oikeassa, hänessä oli jotakin,
joka muistutti seikkailuja. Mahdollisesti hän ei menestyisi
tanssisalissa. Mutta täällä hän oli oikeassa ympäristössään, vaarojen
ja puutteiden keskellä köyhässä ja karussa luonnossa.
-- No niin, -- sanoi paroonitar. -- Minun on kai pakko totella käskyä,
nyt niinkuin aina.
-- Niin on, vai mitä sinä sanot, Boy?
Koira tuijotti kysyvästi toisesta toiseen ruskeilla silmillään, sitten
laskeutui pitkäkseen, pää käpälillä, nöyrästi alistuen.
-- Siinä näette, -- sanoi Bratt. -- Boy tietää, mikä meille on parasta.
Elämä täällä 70:nnen leveysasteen pohjoispuolella on minulle tuttua. Ja
te olette vielä vasta-alkaja. Mikä on silloin luonnollisempaa kuin että
minä otan komennon, eikö totta? Vielä yksi asia. Kahden viikon päästä
nousee aurinko viimeisen kerran eikä sitten näy kolmeen kuukauteen. Me
jäämme pimeyteen. Te kuulitte, mitä jääluotsi sanoi. Hän tuntee
arktisen talviyön kauhut. Ei hyödytä ollenkaan sulkeutua sisälle ja
olla peloissaan. Ainoa pelastus on liikkeelläolo ja yritteliäisyys.
Silloin on hyvä olla puettu niin, että voi liikkua. Hylkeennahkaa
päästä jalkoihin. Se on sekä lämmintä että mukavaa.
-- Mukavaa?
-- Niin, te ryömitte pukuunne kuin makuusäkkiin. Kiedotte itsenne
kapeisiin nahkahihnoihin ja saatte lakin päähänne.