Paroonitar puri huultaan ja katsahti kookkaan miehen jälkeen, joka
kulki alaspäin märissä vaatteissaan.
Sitten hän seurasi pää kumarassa... ja pian senjälkeen hän seisoi
yhdessä toisten kanssa leimuavan valkean ääressä.
-- Rakas lapseni, -- sanoi professori. -- Kuinka julma onkaan kohtalo!
Minuun nähden ei ole mitään vaaraa. Minä olen saanut osani elämästä,
mutta että te, joka olette nuori, reipas ja elämänhaluinen...
Frida hymyili.
-- No mutta herra professori, -- sanoi hän teennäisen iloisesti. --
Mehän olemme toivomustemme perillä. Ja professorinhan piti antaa sille
jäävyörylle minun nimeni.
Professori tuijotti häneen hämmästyneenä. Sitten hänen katseensa äkkiä
kirkastui.
-- Oh -- te olette hurmaava! -- sanoi hän ihaillen. -- Kuinka reipas te
olette! Itse Jumalan lähettämä auringonsäde!
-- Voi, minä olen varmaan kauhean näköinen! -- huudahti Frida ja
sipaisi hiuksiaan. -- Eikö täällä ole kampaa eikä kuvastinta...? -- Hän
keskeytti äkkiä ja sävähti tulipunaiseksi kohdatessaan Brattin vakavat
silmät.
-- Te saatte yksin pitää majaa hallussanne puoli tuntia, -- sanoi
Bratt. -- Meillä on jotakin toimittamista alhaalla lahdessa. Neuvon
teitä riisuutumaan ja antamaan vaatteiden kuivaa tulen ääressä. On
tärkeätä, että kaikki pitävät itsensä niin terveinä kuin mahdollista.
Te olette täällä turvassa ja noiden luukkujen kautta tuolla voitte
nähdä meidät.
Frida nyökkäsi nöyrästi.
-- Teen niinkuin sanotte. Mutta onko luvallista kysyä, mihin nyt aiotte
ryhtyä?
Bratt mietti hetken.
-- Te olette urhoollinen, nuori neiti, -- sanoi hän suoraan. -- Ja
kestätte kyllä kuulla totuuden... Katsokaahan... Tällä puolen
Huippuvuoria on vain vähän hengenpitimiä. Ja vaikka peurat joskus
eksyisivätkin tänne, niin ei meillä ole mitään asetta. Emme voi
kuristaa niitä pelkin käsin... Meidän ainoa toivomme on "Victorian"
hylky. Meidän täytyy päästä sinne tavalla tai toisella, ennenkuin
myrsky tai virta kuljettaa sen pois karilta. Laiva on pilalla, mutta
siellä on vielä paljon, mikä voi auttaa meitä pysymään hengissä. Ennen
kaikkea ruokavaroja ja aseita. Sää ei ole varma. Voimme saada
pohjoismyrskyn milloin hyvänsä. Sentähden täytyy meidän kiirehtiä.
-- Mutta mitenkä sinne pääsette? -- kysyi Frida huolestuneena.
-- Samalla tavalla kuin sieltä tulinkin, -- vastasi Bratt maltittomasti
ja kääntyi mennäkseen...
-- Viipykää silmänräpäys, -- pyysi Frida liikuttavasti. -- Te pidätte
minua varmaankin kauhean kiittämättömänä -- hyödyttömänä, hemmoteltuna
lapsena. Ja sehän minä olenkin. Mutta ennenkuin menette vaaralliseen
tehtäväänne, tahdon kiittää teitä siitä, että olette pelastanut
henkeni.
Bratt lensi tulipunaiseksi. Koko hänen varmuutensa oli poissa. Hän
yritti sanoa jotakin... Sitten hän kiiruhti toisten perässä alas
rantaan.
Pikku paroonitar katsoi kauvan hänen jälkeensä.
Sitten hän alkoi hitaasti riisuutua silloin tällöin katsahtaen
huolestuneesti merelle. Ja samassa hetkessä, kun hän veti päältään
pitsireunaisen paitansa, näki hän alastoman miehen heittäytyvän veteen
uloimmalta niemekkeellä ja reippain vedoin uivan ulospäin.
VII.
VIIMEINEN KEINO.
-- Mitä teillä on tuossa peltirasiassa? -- kysyi professori, heidän
seistessään alhaalla niemekkeellä. -- Minusta se haisee niin hitosti.
-- Se on valaanöljyä sieltä majan tynnyristä, ja sillä on aihetta
hieman haista, se kun on pian 190 vuoden vanhaa.
-- Ette suinkaan aio sitä juoda? -- huudahti professori kauhistuneena.
-- En, -- vastasi Bratt vetäen päältään märät vaatteensa. -- Se on
aiottu ulkonaisesti käytettäväksi. Luulen, että kylmä vesi vaikuttaa
minuun vähemmän, jos voitelen koko ruumiini Ottamkowin öljyllä. Se ei
ole juuri erittäin mieluista, mutta meidän täytyy sietää pahempaakin.
Tahtovatko herrat auttaa?
-- Te olette kyllä se mies, joksi teitä luulin, --- sanoi professori.
-- Ja teidän ansioksenne jää, jos joskus pääsemme tästä jäähelvetistä.
Jääluotsi ravisti päätään. Hänen suunsa oli yhteenpuristettu kuin sen,
joka kärsii kovia tuskia. Hän kumartui ottamaan peltirasian puoleksi
voihkaisten, otti sen sisällystä käteensä ja alkoi hieroa rasvaista
haisevaa nestettä Brattin ruumiiseen.
Professori tarkasteli ihmetellen valkeata vartaloa, joka seisoi
rannalla. Leveäselkäisessä ruumiissa kuvastui aivan tavaton lujuus ja
voima.
Ohuen vaalean ihon alla, joka loisti kaulan ahavoituman alapuolella,
näkyivät paksut lihassäikeet toisiinsa pujoutuneina alituisessa
liikkeessä -- aina valveilla, aina valmiina. Hartiat viettivät heikosti
hauislihakseen päin, mikä tietää tavatonta voimaa. Ja leveä rinta,
kalteva lantio-viiva sekä jalkojen selvästi miehinen rakenne kertoivat
sekä synnynnäisestä että harjoitetusta voimasta. Pitkät käsivarret
leveine ranteineen ja jäntereisine lihaksineen olivat sitä lajia, joka
merkitsee jotakin ensiluokkaista sekä nyrkkeilykehässä että
painimatolla.
-- Kuinka te olette saanut nuo lihakset? -- kysyi professori.
Bratt hymyili.
-- Hädässä, vastoinkäymisissä ja vaaroissa, -- vastasi hän. --
Etelä-Amerikan aropaimenten ja Alaskan kullankaivajien keskuudessa.
Nälässä, tappelussa ja hengenvaarassa. Sellainen se miehelle voimaa
antaa. Jotakin kait täytyy saada kaiken sen sijaan, mitä kaipaa, --
lisäsi hän hiukan katkerasti. -- Minä en ole koskaan omistanut muuta
kuin voimani, kestävyyteni ja verrattain hyvän mielialani.
-- Se ei ole tosiaankaan vähäisen, nuori mies, -- sanoi professori. --
Minä vaihtaisin mielelläni palasen aivojani saadakseni hiukan sitä,
mitä teillä on. Rakas ystävä, tehän olette kuin intiaani. Pikku
ystävättäremme tuolla ylhäällä pelkäisi teitä sellaisena kuin miltä nyt
näytätte... Sanokaa, voimmeko jollakin auttaa teitä täältä maan
puolelta?
-- Ette, -- vastasi Bratt. -- Annetaan olla. Minun täytynee koettaa
panna kokoon jonkunlainen lautta tuolla hylyllä, jos löydän jotakin,
mikä on mukaanottamisen arvoista. Suurin osa on kai veden alla tai
räjähdyksen turmelemaa.
Kevyt viileä tuulenhenki puhalsi maihin päin. Auringon editse kulki
pilvi.
-- Saamme päivemmällä pohjoismyrskyn, -- mutisi jääluotsi. -- Teidän
tulee kiirehtiä. Parin tunnin päästä ette pääse mihinkään. Uikaa kauas
uloimpia kareja kohti, muuten ajaa virta teidät suoraan hiiteen.
Bratt nyökkäsi, hyppäsi niemekkeeltä ja ui reippaasti ulospäin
osoitettuun suuntaan, toisen vihaisen tuulenpuuskan toisensa perästä
röyheltäessä merta.
Professori katseli surumielisesti hänen jälkeensä.
-- Nyt on kysymyksessä meidän kaikkien elämä tai kuolema, -- mutisi
hän.
-- Ei minun, -- vastasi jääluotsi tyynesti. -- Minulle on kuolema
varma. On kuin kylmä käsi koskettaisi lanteitani. Pian on minusta
teille yhtä vähän hyötyä kuin tyttölapsesta tuolla ylhäällä tuvassa.
Minä vain toivon, että tästä tulisi pian loppu.
-- Ystäväni, -- sanoi professori lempeästi suurten kyynelten vieriessä
pitkin laihoja poskia. -- Elkää kadottako rohkeuttanne. Muutama päivä
lepoa -- ja saattepa nähdä, että kaikki on ohitse.
-- Ei, -- vakuutti jääluotsi. -- Nils Johnsen on valmis, ja hyvä
niinkin. Hän on pian lepäävä siinä maassa, missä hänen isänsä ovat
taistelleet ja kärsineet. Meitä lepää monta täällä pitkin saaria.
Huippuvuorten koira saa ulvoa meille pitkinä talviöinä ja jääkarhu
tavoittaa meitä kivien välistä... Hän kohotti päätään.
-- Katsokaa, -- sanoi hän. -- Hän on jo laivalla. Se mies menee läpi
jään ja tulen kuin Jacob Heemskerk vainaja.
Professori nousi.
-- Niin, tosiaankin, -- sanoi hän. -- Eikö hän vain seisokin kuin
pronssinen Apollo taivaanrantaa vasten, reipas poika...
Jörgen Brattin onnistui vammatta päästä laivahylylle. Hän kömpi sen
sisään kävelykannen kaiteen yli, joka vielä oli veden pinnan
yläpuolella. Laiva oli pahasti kallellaan, niin että hänen täytyi
ryömiä kannen yli portaille, jotka veivät komentosillalle. Kaikkialla
näkyivät räjähdyksen jäljet. Suuret halkeamat irvistivät rautaisessa
kannessa, molemmat savupiiput olivat poikki, ja koneen paksut
rautatangot olivat tunkeutuneet läpi laivan rautakylkien. Mutta Bratt
näki ilokseen, että suuret osat keskikantta salongin ympärillä olivat
jääneet melkein eheiksi.
Ammottavassa halkeamassa kokkapuolen ja peräpuolen välillä kohtasi
häntä kauhea näky. Neljä veristä ruumista oli paiskautunut
murskaantuneiden rautalevyjen joukkoon riippuen siinä päät veden
yläpuolella. Muutamia suuria valkeita lintuja hyppeli edestakaisin
nokkien sisälmyksiä. Siinä oli työssä kalalokki, Huippuvuorten
saaliinhimoinen korppikotka. Ja alhaalla vedessä räpäyttivät ja
kirkuivat myrskylinnut kuin vihaiset kanat pyöreiden kyyhkyssilmien
melkein tunkeutuessa ulos päästä paljaasta innosta. Muuan jäälokki oli
tunkeutunut kajuuttaan saakka, mistä se nähtävästi oli saanut runsaan
saaliin, sillä ruoka roikkui esille sen nielusta.
Bratt kulki veneeltä veneelle. Mutta kaikki, jotka olivat kävelykannen
katolla, olivat pirstoina ja pilalla. Kauimpana perässä oli pursi
vesillä. Se riippui vielä taaveteista ja oli täynnä vettä. Tuhtojen
välissä uiskenteli merimiehen ruumis.
Jännityksestä vavisten liukui Bratt alas köysiä pitkin. Vene riippui
vielä koukuissaan, ja kaikki viittasi siihen, että se oli pantu vesille
karille-ajon ja räjähdyksen välillä. Joko se oli kiireessä tullut
täyteen vettä tai oli perä painanut sen alas -- joka tapauksessa oli
vene vedessä laitoja myöten. Mutta pikainen tarkastus osoitti, että se
oli eheä. Vieläpä olivat airot tuhtojen alla säännöllisessä rivissä.
Syvä kiitollisuus kohtaloa kohtaan valtasi hänen mielensä. Tällä
veneellä voitaisiin saada paljon toimeen.
Hän kiipesi reippaasti ylös kannelle, ja ponnistaen kaikki voimansa
hänen onnistui hinata raskaan aluksen peräpuoli ylös ja siten melkein
tyhjentää se vedestä. Merimiehen ruumis huuhtoutui pois viheriänharmaan
jääveden mukana joutuen heti virran valtaan.
Sitten Bratt meni alas salonkiin. Ruokasalongissa oli illallispöytä
kaatunut kumoon. Siinä oli sekasotku rikottuja tuoleja ja murskattuja
lautasia. Kaikki oli paiskautunut suojan puolelle, ja tarjoiluhuoneen
seinät olivat pirstoutuneet kuin lasi. Vesi oli venttiilien tasalla ja
lotisi salongin keskipalkoille asti. Mitä suurimmalla varovaisuudella
raivasi Bratt tiensä keskeytyneen illallisen raunioiden välitse ja
pääsi siihen kapeaan käytävään, joka vei ruokasäiliöön. Hän löysi
sieltä laatikon säilykkeitä ja kantoi sen kannelle yhdessä suuren
Hampurin-liikkiön kanssa, joka lojui katkenneiden pöydänjalkojen
välissä. Vähitellen hän tyhjensi kokonaisen kaapillisen
siirtomaantavaroita, jotka oli ladottu toistensa päälle pieniin
pusseihin. Siinä oli sokeria, suolaa, kahvia, teetä ja eri jauholajeja.
Keittiöstä, mikä selvästi oli jätetty suurimmassa kiireessä, löysi hän
suuren häränruhon, jonka joku kokeista oli jättänyt veitsi iskettynä
selkään. Hän otti sen selkäänsä ja kantoi sen ylös toisten varastojen
ääreen. Laatikko laivakorppuja ja paljon tuoretta leipää ajelehti
huoneessa ja meni samaa tietä. Pieni tynnyri suolaamatonta pöytävoita
ynnä kahvipannu ja kaksi galvanisoitua pataa täydensi sen, mitä
keittiöstä löytyi. Siellä ei enää ollut mitään käyttökelpoista.
Lamppuöljyä hän etsi turhaan, mutta sen sijaan hän löysi
tarjoiluhuoneesta monta pakettia steariinikynttilöitä ja otti niitä
niin monta kuin jaksoi kantaa.
Bratt pysähtyi äkkiä kantaessaan pientä oluttynnyriä kaikenlaisten
elintarpeiden läjään. Mitä se oli? Hänen altaan kuului kummallinen
raapiva ääni. Se oli kuin mahtavan merieläimen murinaa. Ja hylky natisi
kaikissa liitteissään.
VIII.
POHJOISMYRSKY TULEE.
Jörgen Bratt kävi kalmankalpeaksi. Oliko kaikki hänen työnsä turhaa?
Oli selvää, että peräpuoli oli lipumassa syvyyteen. Hän kiirehti
kannelle.
Tuntui siltä, kuin jokin näkymätön voima olisi temponut ja repinyt
hylkyä. Pienet aallot huuhtelivat jo varaperäsintä ja kansi oli
kallistunut enemmän.
Mutta laiva ei lipunut enää. Viimeinen tempaus sai "Victorian"
surulliset jäännökset voihkimaan, mutia hylky makasi kuin ennenkin.
Mutta tämä varoitus pani Brattin kiirehtimään. Hänen onnistui suurin
ponnistuksin tunkeutua omaan hyttiinsä, mistä lyhyen etsinnän jälkeen
löysi belgialaisen rihlapyssynsä ja painavan patruunalaatikon. Lisäksi
hän otti mukaansa kaikki, mitä siellä oli, pari karkeita saappaita ja
käsilaukun, missä hän tiesi olevan kompassin ja muita hyödyllisiä
esineitä. Kapteenin hytistä hän keksi pienen karbiinin ampumavaroineen
ja erinomaisen Zeiss-kiikarin. Hän pääsi myös pikku paroonittaren
hyttiin, joka oli ylimmässä kerroksessa ylähangan puolella. Se oli
puolillaan vettä, mutta matkalaukku, joka oli verkossa, oli välttänyt
hävityksen. Samoin hieno turkisviitta, joka riippui naulassa, ja
sotilaallisen näköisen vanhanpuolisen miehen valokuva.
Lopuksi Bratt yritti päästä professorin hyttiin, mutta siitä hänen
täytyi luopua, sillä vesi sulki tien. Hän kaappasi itselleen muutamia
matkalaukkuja, hiukan vaatteita hyttien kaapeista ja kaikki peitteet,
mitkä käsiinsä sai.
Puolitoista tuntia oli Bratt työskennellyt. Hän oli perin uupunut, ja
hänen täytyi levätä useita kertoja, ennenkuin voi jatkaa. Eräästä
hytistä hän löysi housut ja puseron, jotka hän puki päälleen, ja
sitäpaitsi karvalakin, jonka hän painoi päähänsä korvia myöten.
Kylmä tuuli pyyhki pitkin kantta, ja tummia, lyijynharmaita pilviä
nousi koilliselle taivaalle. Professori ja jääluotsi istuivat rannalla
ja seurasivat jännittyneen tarkkaavaisesti hänen toimiaan.
Pitkän luotausköyden avulla, jonka hän leikkasi lyhyiksi pätkiksi, sai
Bratt kaikki löydetyt tavarat lasketuiksi purteen. Se oli pitkällistä
ja vaivaloista työtä, mutta vihdoinkin oli viimeinen kallisarvoinen
laatikko saatu veneeseen pienen oluttynnyrin viereen, ja Bratt saattoi
lähteä. Hän laski veneen veteen ja kiipesi siihen. Sitten hän päästi
koukut irti taaveteista, tarttui airoihin ja souti maihin
pohjoismyrskyn ensimäisten edelläkävijöiden ulvoessa "Victorian"
taklingissa.
Professori huusi ihastuksesta, kun vene laski maihin. Hän kahlasi
veteen ja auttoi Brattia vetämään ylen lastattua venettä hiekalle ja
hänen gallialainen innostuksensa kasvoi, kun hän näki kallisarvoisen
lastin.
Hän syleili norjalaista, hyppeli edestakaisin rannalla, repi
taiteilijakiharoitaan, nauroi ja itki.
-- Nyt te paranette,-- sanoi hän Johnsenille. -- Joko tahdotte tai
ette. Me tulemme elämään kuin kreivit tässä Rabotin jäätikön juurella.
Viikon kuluttua olemme Jäävuonossa ja kuukauden päästä kotona.
Jääluotsi nousi vaivaloisesti.
-- No, no, -- sanoi hän yrittäen hymyillä. -- Ei se niin pian käy.
Saamme ensin pitää huolta siitä, että ruokavarat saadaan maihin, muuten
syö myrsky ne meiltä. Jollen erehdy, on noissa pilvissä tuolla lunta.
Ja silloin...
Bratt katsoi häneen kysyvästi.
-- Mitä tarkoitatte?
-- Silloin emme voi päästä Sassen Bayhin, -- kuiskasi hän. -- Meidän on
pakko talvehtia täällä tai panna henkemme alttiiksi veneessä.
Professori ei kuullut mitään. Hän oli innokkaassa puuhassa kantaen
ruokavaroja tupaan. Hän hyräili erästä laulua, joka ei sopinut
maailmankuululle professorille.
Pikku paroonitar oli heitä vastaanottamassa. Hän ihan säteili. Hänen
vaatteensa olivat kuivaneet, ja hän oli laittanut kuntoon tukkansa ja
koko reippaan olentonsa. Ei olisi ikimaailmassa voinut aavistaa, että
tämä nuori neitonen, hieno puna poskilla, oli muutamia tuntia sitten
taistellut kuoleman kanssa jäämeressä.
Pikku Frida von Heffner ei tosin ollut niin iloinen ja toivorikas kuin
hän oli olevinaan. Tuska ja tuntemattomien vaarojen pelko tässä
elottomassa seudussa kidutti hänen sydäntään. Mutta hän oli päättänyt
olla rohkea ja reipas onnettomuudessa ja olla lamauttamatta toisten
rohkeutta naiskyynelillä.
-- Tässä tuomme "Victorian" koko ruokavaraston, -- huusi professori ja
heilutti Hampurin-liikkiötä ilmassa. -- Nyt ei ole enää mitään vaaraa.
-- Voi, millaisen illallisen saamme, -- sanoi pikku paroonitar
tyytyväisenä. -- Minä kyllä tunnen tuon liikkiön. Onpa tosiaankin onni,
että olette saaneet mukaanne ymmärtäväisen naisihmisen, joka osaa
laittaa ruokaa.
Pieni venäläismaja täyttyi pian laivan kaikista hyvistä tavaroista, ja
pikku Frida päästi ilohuudon, kun hänen matkalaukkunsa näyttäytyi oven
sisäpuolella ja suuri läjä peittoja ja pieluksia tuli kohta perässä.
Mutta kun viimeinen laatikko kannettiin lahonneen oven sisäpuolelle ja
luukut oli tarkasti tukittu, tulivat ensimäiset oikulliset
lumihiutaleet lentäen keskelle lyhyttä napamaiden kesää.
Ne kantoi maihin pahin myrsky, mikä koskaan on Huippuvuorilla
raivonnut.
Ja lumi hautasi yhtenä ainoana yönä kesän. Se täytti kauhulla koko
maan, se pakotti matkailijalaivat kääntymään takaisin Karhusaaren
kohdalla ja tuhosi yhdessä ainoassa viikossa kaiken sen kauneuden, mikä
voi versoa hiljaisen, valkoisen kuoleman keskellä.
Se oli Huippuvuorten kovaonninen kesä -- kaukaiselta, karulta
saarimaalta levisi pelko, joka levottomuuden leveillä lokinsiivillä
lensi yli koko maailman.
IX.
OTTAMKOVIN MAJASSA.
Haaksirikkoiset olivat majaansa suljettuja. Myrsky kiiti ulvoen läpi
lahden, jäätävä kylmyys mukana. Tuli yhä purevampi pakkanen. Lumi, joka
aluksi oli kosteata ja sateensekaista, muuttui yhä lujemmaksi ja
tiiviimmäksi. Hiutaleet lensivät pitkissä vaakasuorissa kerroksissa.
Niitä ajoi raivoava tuuli maan puolelle valittavasti ulvoen. Mutta
Ottamkovin maja oli rakennettu pitkiä talviöitä varten. Pikainen
tarkastelu osoitti, että se oli sekä tiivis että lämmin. Katto oli
viettävä, ja varastossa oleva suuri pino vanhoja ajopuita riitti
moniksi viikoiksi.
Kolmella miehellä oli yllin kyllin työtä "Victoriasta" saatujen
tavaroiden järjestämisessä, jotka täyttivät melkein puolet pienestä
tuvasta. Kaikki ruokatavarat sijoitettiin luoteisnurkkaan, jota
ennenkin oli nähtävästi käytetty tähän tarkoitukseen. Vanha pöytä, joka
voitiin ripustaa seinälle koukusta, osoitti nimittäin selviä jälkiä
siitä, että sillä oli leikelty leipää.
Jääluotsi oli ahkerassa touhussa pesten seiniä ja lattiaa vedellä, jota
oli lämmitetty venäläisten vanhassa rautapadassa. Hänen elämänhalunsa
oli jälleen herännyt, ja lämpö vaikutti häneen virkistävästi. Bratt
koki vanhan taltan ja muutamien ruostuneiden naulojen avulla saada
toimeen väliverhoa peitteistä.
-- Mitä te siellä hommaatte? -- kysyi paroonitar uteliaana.
-- Sen saatte pian nähdä, -- vastasi Bratt hilpeästi ja ripusti paksut
peitteet nurkan muotoon, joka erotti majasta lounaisen sopen.
-- Ettekö näe? -- huudahti professori, joka parhaillaan ripusteli
vaatekappaleita nauloihin pitkin yhtä seinää. -- Siitähän tulee oikein
naistenhuone -- neitsytkammio prinsessallemme.
Nuori neitonen punastui.
-- Minusta on teille paljon vaivaa, -- sanoi hän. -- Olisi kai ollut
parempi, että olisin jäänyt tuonne mereen muiden kanssa, -- lisäsi hän
väristen.
-- Te erehdytte, -- huudahti professori innokkaasti. -- Te olette tämän
vanhan venäläismajan hyvä haltiatar, te saatte vahvistaa meidän
rohkeuttamme, kannustaa meitä äärimmäiseen ponnistukseen hädän hetkenä.
Ritarillisuus ei ole vielä kuollut meidän joukostamme! Vai mitä
arvelette?
-- Nyt on naistenhuone valmis! -- sanoi Bratt ja vei paroonittaren
matkalaukun pieneen nelikulmioon.
-- Pelkään vain, että neidin sekä kärsivällisyys että tarmo tulee
kovalle koetukselle. Nyt pitäisi meidän esimerkiksi pian saada ruokaa,
vai mitä? Meidän lienee kaikkien hyvinkin nälkä. Ehdotan teetä, kinkkua
ja voileipiä. Kaikki, mitä tarvitsette, löydätte ruokavarastosta.
Paistinpannu on tulisijan vieressä, Johnsen on tuonut vettä, ja tuolta
peitteiden seasta löydätte liinan, johon on sullottu veitsiä, lautasia
ja kahveleita. Sitten saatte kattaa tuon pitkän pöydän. Saamme kai
kuluttaa pari steariinikynttilää päivän merkityksen johdosta.
Tuolta nurkasta tapaatte kaksi kapeakaulaista ruukkua, ne sopivat
hyvin kynttilänjaloiksi. Paketti tulitikkuja on kauimpana
ruokatavaranurkassa, mutta säästäkää tikkuja, meillä ei ole enempää
kuin se paketti. Allez mademoiselle, faites votre devoir, s'il vous
plait!
Paroonitar katseli häntä kummastuneena. Käskevä ääni viilsi häntä
korvaan. Hänen kielellään oli terävä vastaus, mutta hän jätti sen
lausumatta... ja seuraavassa hetkessä hän oli täydessä toimessa
ruokasäiliössä.
Bratt veti esiin vanhan kolmijalan, joka lojui tuhassa kaikki jalat
sojossa, ja sen huomattiin hyvin sopivan suuriin kattiloihin ja
pannuihin, jotka oli saatu "Victorian" keittiöstä. Sitten hän vei
muutamia peittoja paroonittaren kammioon ja haki esiin yhden patjan,
ainoan, minkä oli saanut mukaansa. Siitä hän teki vuoteen leveälle
penkille, joka ulottui pitkin koko seinää. Se oli kova vuode, ilman
tyynyjä ja matrasseja, mutta peitteet olivat lämpöisiä ja paksuja, niin
että pikku neidin ei tarvinnut pelätä palelevansa. Muuan
säilykelaatikko pystytettiin pääpuolelle ja pari naulaa lyötiin
seinään. Veitsellään hän leikkasi säilykelaatikkoon reijän ja asetti
siihen kynttilän. Sitten hän haki pari englantilaista romaania
matkalaukustaan ja pani ne kynttilän viereen.
Sillä välin tutki professori niitä matkalaukkuja, jotka Bratt oli
haalinut mukaansa viime kiireessä. Niissä oli haaksirikkoisille monta
hyödyllistä kapinetta: paitoja, sukkia, ihokkaita, saappaita, pari
taskulamppua, suklaata ja makeisia. Ilolla tervehdittiin pientä
työkalulaatikkoa kaikenlaisine työaseineen, ja erilaisine nauloineen,
samoin ompelurasiaa, joka luultavasti oli kuulunut jollekin hyvin
kunnolliselle ja tunnontarkalle saksalaiselle perheenäidille. Lisäksi
oli pari puolilaatikkoa sikaareja ja muutamia piippuja tupakoineen,
mitkä tavarat herättivät professorissa ihastusta.
Koko itäinen seinä oli nyt muutettu vaatekaapiksi. Siinä oli
turkistakki, pari ulsteria, kävelyturkki, useita paksuja erikokoisia
urheilupukuja, paksuja nahkaliivejä ja ihokkaita ja useita pareja
sääryksiä ja kalosseja. Lattialla seisoi pieni pataljoona kestäviä
kenkiä.
-- Enpä luule, että puuttuu mitään, -- sanoi professori miettiväisenä.
-- Ainoa puute olisi ehkä se, ettei ole kintaita. Tässä on vain
silohansikkaita, jotka eivät suinkaan täällä sovi. Muuten on teillä
ollut hyvä onni tavaran hankinnassa. Emme tule kaipaamaan mitään, jos
vain kaikki vaatteet meille sopivat. Niinpä niin, saamme täällä
oivallisen olon. Jos ei kukaan vastusta, omaksun tämän aamutakin ja
nämä nuuskanväräset tohvelit. Luuletteko, että ne pukevat minua? Ne
ovat kuin luodut viisaudenpöllölle ja poikamiehelle. Ja nämä sukat,
jotka olen vetänyt jalkaani, ovat aivan sopivat kapeisiin sääriini.
Minä en pelkää kastaa koipiani, mutta siitä tulee nuha.
-- Nuhako? -- sanoi Bratt. -- Täällä Huippuvuorilla! Ei ikimaailmassa.
Tässä ilmastossa on vain yksi tauti, ja se on kerpukki. Jos kaikki muu
epäonnistuu tällä saarella, on se saapa merkityksensä maailman
parantolana keuhkotautisille. Tässä ilmassa ei ole mitään bakteereita.
Vuonna 1898 tutki ruotsalainen lääkäri Levin noin 20,000 litraa ilmaa
eri paikoissa täällä. Hänen ei onnistunut todeta ainoatakaan bakteeria.
Hän otti myös täkäläisen veden, lumen ja jään bakteriologisesti
tutkittavaksi. Ne olivat erittäin köyhiä bakteereista. Muuan
saksalainen professori Stuttgartista on kirjoittanut pari väitöskirjaa
Huippuvuorten loistavista edellytyksistä keuhkotautiparantolaksi.