Hän kääntyi odottamatta toisen vastausta ja kulki nopeasti majaa kohti.

Paroonitar puri huultaan ja katsahti kookkaan miehen jälkeen, joka

kulki alaspäin märissä vaatteissaan.

Sitten hän seurasi pää kumarassa... ja pian senjälkeen hän seisoi

yhdessä toisten kanssa leimuavan valkean ääressä.

-- Rakas lapseni, -- sanoi professori. -- Kuinka julma onkaan kohtalo!

Minuun nähden ei ole mitään vaaraa. Minä olen saanut osani elämästä,

mutta että te, joka olette nuori, reipas ja elämänhaluinen...

Frida hymyili.

-- No mutta herra professori, -- sanoi hän teennäisen iloisesti. --

Mehän olemme toivomustemme perillä. Ja professorinhan piti antaa sille

jäävyörylle minun nimeni.

Professori tuijotti häneen hämmästyneenä. Sitten hänen katseensa äkkiä

kirkastui.

-- Oh -- te olette hurmaava! -- sanoi hän ihaillen. -- Kuinka reipas te

olette! Itse Jumalan lähettämä auringonsäde!

-- Voi, minä olen varmaan kauhean näköinen! -- huudahti Frida ja

sipaisi hiuksiaan. -- Eikö täällä ole kampaa eikä kuvastinta...? -- Hän

keskeytti äkkiä ja sävähti tulipunaiseksi kohdatessaan Brattin vakavat

silmät.

-- Te saatte yksin pitää majaa hallussanne puoli tuntia, -- sanoi

Bratt. -- Meillä on jotakin toimittamista alhaalla lahdessa. Neuvon

teitä riisuutumaan ja antamaan vaatteiden kuivaa tulen ääressä. On

tärkeätä, että kaikki pitävät itsensä niin terveinä kuin mahdollista.

Te olette täällä turvassa ja noiden luukkujen kautta tuolla voitte

nähdä meidät.

Frida nyökkäsi nöyrästi.

-- Teen niinkuin sanotte. Mutta onko luvallista kysyä, mihin nyt aiotte

ryhtyä?

Bratt mietti hetken.

-- Te olette urhoollinen, nuori neiti, -- sanoi hän suoraan. -- Ja

kestätte kyllä kuulla totuuden... Katsokaahan... Tällä puolen

Huippuvuoria on vain vähän hengenpitimiä. Ja vaikka peurat joskus

eksyisivätkin tänne, niin ei meillä ole mitään asetta. Emme voi

kuristaa niitä pelkin käsin... Meidän ainoa toivomme on "Victorian"

hylky. Meidän täytyy päästä sinne tavalla tai toisella, ennenkuin

myrsky tai virta kuljettaa sen pois karilta. Laiva on pilalla, mutta

siellä on vielä paljon, mikä voi auttaa meitä pysymään hengissä. Ennen

kaikkea ruokavaroja ja aseita. Sää ei ole varma. Voimme saada

pohjoismyrskyn milloin hyvänsä. Sentähden täytyy meidän kiirehtiä.

-- Mutta mitenkä sinne pääsette? -- kysyi Frida huolestuneena.

-- Samalla tavalla kuin sieltä tulinkin, -- vastasi Bratt maltittomasti

ja kääntyi mennäkseen...

-- Viipykää silmänräpäys, -- pyysi Frida liikuttavasti. -- Te pidätte

minua varmaankin kauhean kiittämättömänä -- hyödyttömänä, hemmoteltuna

lapsena. Ja sehän minä olenkin. Mutta ennenkuin menette vaaralliseen

tehtäväänne, tahdon kiittää teitä siitä, että olette pelastanut

henkeni.

Bratt lensi tulipunaiseksi. Koko hänen varmuutensa oli poissa. Hän

yritti sanoa jotakin... Sitten hän kiiruhti toisten perässä alas

rantaan.

Pikku paroonitar katsoi kauvan hänen jälkeensä.

Sitten hän alkoi hitaasti riisuutua silloin tällöin katsahtaen

huolestuneesti merelle. Ja samassa hetkessä, kun hän veti päältään

pitsireunaisen paitansa, näki hän alastoman miehen heittäytyvän veteen

uloimmalta niemekkeellä ja reippain vedoin uivan ulospäin.

VII.

VIIMEINEN KEINO.

-- Mitä teillä on tuossa peltirasiassa? -- kysyi professori, heidän

seistessään alhaalla niemekkeellä. -- Minusta se haisee niin hitosti.

-- Se on valaanöljyä sieltä majan tynnyristä, ja sillä on aihetta

hieman haista, se kun on pian 190 vuoden vanhaa.

-- Ette suinkaan aio sitä juoda? -- huudahti professori kauhistuneena.

-- En, -- vastasi Bratt vetäen päältään märät vaatteensa. -- Se on

aiottu ulkonaisesti käytettäväksi. Luulen, että kylmä vesi vaikuttaa

minuun vähemmän, jos voitelen koko ruumiini Ottamkowin öljyllä. Se ei

ole juuri erittäin mieluista, mutta meidän täytyy sietää pahempaakin.

Tahtovatko herrat auttaa?

-- Te olette kyllä se mies, joksi teitä luulin, --- sanoi professori.

-- Ja teidän ansioksenne jää, jos joskus pääsemme tästä jäähelvetistä.

Jääluotsi ravisti päätään. Hänen suunsa oli yhteenpuristettu kuin sen,

joka kärsii kovia tuskia. Hän kumartui ottamaan peltirasian puoleksi

voihkaisten, otti sen sisällystä käteensä ja alkoi hieroa rasvaista

haisevaa nestettä Brattin ruumiiseen.

Professori tarkasteli ihmetellen valkeata vartaloa, joka seisoi

rannalla. Leveäselkäisessä ruumiissa kuvastui aivan tavaton lujuus ja

voima.

Ohuen vaalean ihon alla, joka loisti kaulan ahavoituman alapuolella,

näkyivät paksut lihassäikeet toisiinsa pujoutuneina alituisessa

liikkeessä -- aina valveilla, aina valmiina. Hartiat viettivät heikosti

hauislihakseen päin, mikä tietää tavatonta voimaa. Ja leveä rinta,

kalteva lantio-viiva sekä jalkojen selvästi miehinen rakenne kertoivat

sekä synnynnäisestä että harjoitetusta voimasta. Pitkät käsivarret

leveine ranteineen ja jäntereisine lihaksineen olivat sitä lajia, joka

merkitsee jotakin ensiluokkaista sekä nyrkkeilykehässä että

painimatolla.

-- Kuinka te olette saanut nuo lihakset? -- kysyi professori.

Bratt hymyili.

-- Hädässä, vastoinkäymisissä ja vaaroissa, -- vastasi hän. --

Etelä-Amerikan aropaimenten ja Alaskan kullankaivajien keskuudessa.

Nälässä, tappelussa ja hengenvaarassa. Sellainen se miehelle voimaa

antaa. Jotakin kait täytyy saada kaiken sen sijaan, mitä kaipaa, --

lisäsi hän hiukan katkerasti. -- Minä en ole koskaan omistanut muuta

kuin voimani, kestävyyteni ja verrattain hyvän mielialani.

-- Se ei ole tosiaankaan vähäisen, nuori mies, -- sanoi professori. --

Minä vaihtaisin mielelläni palasen aivojani saadakseni hiukan sitä,

mitä teillä on. Rakas ystävä, tehän olette kuin intiaani. Pikku

ystävättäremme tuolla ylhäällä pelkäisi teitä sellaisena kuin miltä nyt

näytätte... Sanokaa, voimmeko jollakin auttaa teitä täältä maan

puolelta?

-- Ette, -- vastasi Bratt. -- Annetaan olla. Minun täytynee koettaa

panna kokoon jonkunlainen lautta tuolla hylyllä, jos löydän jotakin,

mikä on mukaanottamisen arvoista. Suurin osa on kai veden alla tai

räjähdyksen turmelemaa.

Kevyt viileä tuulenhenki puhalsi maihin päin. Auringon editse kulki

pilvi.

-- Saamme päivemmällä pohjoismyrskyn, -- mutisi jääluotsi. -- Teidän

tulee kiirehtiä. Parin tunnin päästä ette pääse mihinkään. Uikaa kauas

uloimpia kareja kohti, muuten ajaa virta teidät suoraan hiiteen.

Bratt nyökkäsi, hyppäsi niemekkeeltä ja ui reippaasti ulospäin

osoitettuun suuntaan, toisen vihaisen tuulenpuuskan toisensa perästä

röyheltäessä merta.

Professori katseli surumielisesti hänen jälkeensä.

-- Nyt on kysymyksessä meidän kaikkien elämä tai kuolema, -- mutisi

hän.

-- Ei minun, -- vastasi jääluotsi tyynesti. -- Minulle on kuolema

varma. On kuin kylmä käsi koskettaisi lanteitani. Pian on minusta

teille yhtä vähän hyötyä kuin tyttölapsesta tuolla ylhäällä tuvassa.

Minä vain toivon, että tästä tulisi pian loppu.

-- Ystäväni, -- sanoi professori lempeästi suurten kyynelten vieriessä

pitkin laihoja poskia. -- Elkää kadottako rohkeuttanne. Muutama päivä

lepoa -- ja saattepa nähdä, että kaikki on ohitse.

-- Ei, -- vakuutti jääluotsi. -- Nils Johnsen on valmis, ja hyvä

niinkin. Hän on pian lepäävä siinä maassa, missä hänen isänsä ovat

taistelleet ja kärsineet. Meitä lepää monta täällä pitkin saaria.

Huippuvuorten koira saa ulvoa meille pitkinä talviöinä ja jääkarhu

tavoittaa meitä kivien välistä... Hän kohotti päätään.

-- Katsokaa, -- sanoi hän. -- Hän on jo laivalla. Se mies menee läpi

jään ja tulen kuin Jacob Heemskerk vainaja.

Professori nousi.

-- Niin, tosiaankin, -- sanoi hän. -- Eikö hän vain seisokin kuin

pronssinen Apollo taivaanrantaa vasten, reipas poika...

Jörgen Brattin onnistui vammatta päästä laivahylylle. Hän kömpi sen

sisään kävelykannen kaiteen yli, joka vielä oli veden pinnan

yläpuolella. Laiva oli pahasti kallellaan, niin että hänen täytyi

ryömiä kannen yli portaille, jotka veivät komentosillalle. Kaikkialla

näkyivät räjähdyksen jäljet. Suuret halkeamat irvistivät rautaisessa

kannessa, molemmat savupiiput olivat poikki, ja koneen paksut

rautatangot olivat tunkeutuneet läpi laivan rautakylkien. Mutta Bratt

näki ilokseen, että suuret osat keskikantta salongin ympärillä olivat

jääneet melkein eheiksi.

Ammottavassa halkeamassa kokkapuolen ja peräpuolen välillä kohtasi

häntä kauhea näky. Neljä veristä ruumista oli paiskautunut

murskaantuneiden rautalevyjen joukkoon riippuen siinä päät veden

yläpuolella. Muutamia suuria valkeita lintuja hyppeli edestakaisin

nokkien sisälmyksiä. Siinä oli työssä kalalokki, Huippuvuorten

saaliinhimoinen korppikotka. Ja alhaalla vedessä räpäyttivät ja

kirkuivat myrskylinnut kuin vihaiset kanat pyöreiden kyyhkyssilmien

melkein tunkeutuessa ulos päästä paljaasta innosta. Muuan jäälokki oli

tunkeutunut kajuuttaan saakka, mistä se nähtävästi oli saanut runsaan

saaliin, sillä ruoka roikkui esille sen nielusta.

Bratt kulki veneeltä veneelle. Mutta kaikki, jotka olivat kävelykannen

katolla, olivat pirstoina ja pilalla. Kauimpana perässä oli pursi

vesillä. Se riippui vielä taaveteista ja oli täynnä vettä. Tuhtojen

välissä uiskenteli merimiehen ruumis.

Jännityksestä vavisten liukui Bratt alas köysiä pitkin. Vene riippui

vielä koukuissaan, ja kaikki viittasi siihen, että se oli pantu vesille

karille-ajon ja räjähdyksen välillä. Joko se oli kiireessä tullut

täyteen vettä tai oli perä painanut sen alas -- joka tapauksessa oli

vene vedessä laitoja myöten. Mutta pikainen tarkastus osoitti, että se

oli eheä. Vieläpä olivat airot tuhtojen alla säännöllisessä rivissä.

Syvä kiitollisuus kohtaloa kohtaan valtasi hänen mielensä. Tällä

veneellä voitaisiin saada paljon toimeen.

Hän kiipesi reippaasti ylös kannelle, ja ponnistaen kaikki voimansa

hänen onnistui hinata raskaan aluksen peräpuoli ylös ja siten melkein

tyhjentää se vedestä. Merimiehen ruumis huuhtoutui pois viheriänharmaan

jääveden mukana joutuen heti virran valtaan.

Sitten Bratt meni alas salonkiin. Ruokasalongissa oli illallispöytä

kaatunut kumoon. Siinä oli sekasotku rikottuja tuoleja ja murskattuja

lautasia. Kaikki oli paiskautunut suojan puolelle, ja tarjoiluhuoneen

seinät olivat pirstoutuneet kuin lasi. Vesi oli venttiilien tasalla ja

lotisi salongin keskipalkoille asti. Mitä suurimmalla varovaisuudella

raivasi Bratt tiensä keskeytyneen illallisen raunioiden välitse ja

pääsi siihen kapeaan käytävään, joka vei ruokasäiliöön. Hän löysi

sieltä laatikon säilykkeitä ja kantoi sen kannelle yhdessä suuren

Hampurin-liikkiön kanssa, joka lojui katkenneiden pöydänjalkojen

välissä. Vähitellen hän tyhjensi kokonaisen kaapillisen

siirtomaantavaroita, jotka oli ladottu toistensa päälle pieniin

pusseihin. Siinä oli sokeria, suolaa, kahvia, teetä ja eri jauholajeja.

Keittiöstä, mikä selvästi oli jätetty suurimmassa kiireessä, löysi hän

suuren häränruhon, jonka joku kokeista oli jättänyt veitsi iskettynä

selkään. Hän otti sen selkäänsä ja kantoi sen ylös toisten varastojen

ääreen. Laatikko laivakorppuja ja paljon tuoretta leipää ajelehti

huoneessa ja meni samaa tietä. Pieni tynnyri suolaamatonta pöytävoita

ynnä kahvipannu ja kaksi galvanisoitua pataa täydensi sen, mitä

keittiöstä löytyi. Siellä ei enää ollut mitään käyttökelpoista.

Lamppuöljyä hän etsi turhaan, mutta sen sijaan hän löysi

tarjoiluhuoneesta monta pakettia steariinikynttilöitä ja otti niitä

niin monta kuin jaksoi kantaa.

Bratt pysähtyi äkkiä kantaessaan pientä oluttynnyriä kaikenlaisten

elintarpeiden läjään. Mitä se oli? Hänen altaan kuului kummallinen

raapiva ääni. Se oli kuin mahtavan merieläimen murinaa. Ja hylky natisi

kaikissa liitteissään.

VIII.

POHJOISMYRSKY TULEE.

Jörgen Bratt kävi kalmankalpeaksi. Oliko kaikki hänen työnsä turhaa?

Oli selvää, että peräpuoli oli lipumassa syvyyteen. Hän kiirehti

kannelle.

Tuntui siltä, kuin jokin näkymätön voima olisi temponut ja repinyt

hylkyä. Pienet aallot huuhtelivat jo varaperäsintä ja kansi oli

kallistunut enemmän.

Mutta laiva ei lipunut enää. Viimeinen tempaus sai "Victorian"

surulliset jäännökset voihkimaan, mutia hylky makasi kuin ennenkin.

Mutta tämä varoitus pani Brattin kiirehtimään. Hänen onnistui suurin

ponnistuksin tunkeutua omaan hyttiinsä, mistä lyhyen etsinnän jälkeen

löysi belgialaisen rihlapyssynsä ja painavan patruunalaatikon. Lisäksi

hän otti mukaansa kaikki, mitä siellä oli, pari karkeita saappaita ja

käsilaukun, missä hän tiesi olevan kompassin ja muita hyödyllisiä

esineitä. Kapteenin hytistä hän keksi pienen karbiinin ampumavaroineen

ja erinomaisen Zeiss-kiikarin. Hän pääsi myös pikku paroonittaren

hyttiin, joka oli ylimmässä kerroksessa ylähangan puolella. Se oli

puolillaan vettä, mutta matkalaukku, joka oli verkossa, oli välttänyt

hävityksen. Samoin hieno turkisviitta, joka riippui naulassa, ja

sotilaallisen näköisen vanhanpuolisen miehen valokuva.

Lopuksi Bratt yritti päästä professorin hyttiin, mutta siitä hänen

täytyi luopua, sillä vesi sulki tien. Hän kaappasi itselleen muutamia

matkalaukkuja, hiukan vaatteita hyttien kaapeista ja kaikki peitteet,

mitkä käsiinsä sai.

Puolitoista tuntia oli Bratt työskennellyt. Hän oli perin uupunut, ja

hänen täytyi levätä useita kertoja, ennenkuin voi jatkaa. Eräästä

hytistä hän löysi housut ja puseron, jotka hän puki päälleen, ja

sitäpaitsi karvalakin, jonka hän painoi päähänsä korvia myöten.

Kylmä tuuli pyyhki pitkin kantta, ja tummia, lyijynharmaita pilviä

nousi koilliselle taivaalle. Professori ja jääluotsi istuivat rannalla

ja seurasivat jännittyneen tarkkaavaisesti hänen toimiaan.

Pitkän luotausköyden avulla, jonka hän leikkasi lyhyiksi pätkiksi, sai

Bratt kaikki löydetyt tavarat lasketuiksi purteen. Se oli pitkällistä

ja vaivaloista työtä, mutta vihdoinkin oli viimeinen kallisarvoinen

laatikko saatu veneeseen pienen oluttynnyrin viereen, ja Bratt saattoi

lähteä. Hän laski veneen veteen ja kiipesi siihen. Sitten hän päästi

koukut irti taaveteista, tarttui airoihin ja souti maihin

pohjoismyrskyn ensimäisten edelläkävijöiden ulvoessa "Victorian"

taklingissa.

Professori huusi ihastuksesta, kun vene laski maihin. Hän kahlasi

veteen ja auttoi Brattia vetämään ylen lastattua venettä hiekalle ja

hänen gallialainen innostuksensa kasvoi, kun hän näki kallisarvoisen

lastin.

Hän syleili norjalaista, hyppeli edestakaisin rannalla, repi

taiteilijakiharoitaan, nauroi ja itki.

-- Nyt te paranette,-- sanoi hän Johnsenille. -- Joko tahdotte tai

ette. Me tulemme elämään kuin kreivit tässä Rabotin jäätikön juurella.

Viikon kuluttua olemme Jäävuonossa ja kuukauden päästä kotona.

Jääluotsi nousi vaivaloisesti.

-- No, no, -- sanoi hän yrittäen hymyillä. -- Ei se niin pian käy.

Saamme ensin pitää huolta siitä, että ruokavarat saadaan maihin, muuten

syö myrsky ne meiltä. Jollen erehdy, on noissa pilvissä tuolla lunta.

Ja silloin...

Bratt katsoi häneen kysyvästi.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Silloin emme voi päästä Sassen Bayhin, -- kuiskasi hän. -- Meidän on

pakko talvehtia täällä tai panna henkemme alttiiksi veneessä.

Professori ei kuullut mitään. Hän oli innokkaassa puuhassa kantaen

ruokavaroja tupaan. Hän hyräili erästä laulua, joka ei sopinut

maailmankuululle professorille.

Pikku paroonitar oli heitä vastaanottamassa. Hän ihan säteili. Hänen

vaatteensa olivat kuivaneet, ja hän oli laittanut kuntoon tukkansa ja

koko reippaan olentonsa. Ei olisi ikimaailmassa voinut aavistaa, että

tämä nuori neitonen, hieno puna poskilla, oli muutamia tuntia sitten

taistellut kuoleman kanssa jäämeressä.

Pikku Frida von Heffner ei tosin ollut niin iloinen ja toivorikas kuin

hän oli olevinaan. Tuska ja tuntemattomien vaarojen pelko tässä

elottomassa seudussa kidutti hänen sydäntään. Mutta hän oli päättänyt

olla rohkea ja reipas onnettomuudessa ja olla lamauttamatta toisten

rohkeutta naiskyynelillä.

-- Tässä tuomme "Victorian" koko ruokavaraston, -- huusi professori ja

heilutti Hampurin-liikkiötä ilmassa. -- Nyt ei ole enää mitään vaaraa.

-- Voi, millaisen illallisen saamme, -- sanoi pikku paroonitar

tyytyväisenä. -- Minä kyllä tunnen tuon liikkiön. Onpa tosiaankin onni,

että olette saaneet mukaanne ymmärtäväisen naisihmisen, joka osaa

laittaa ruokaa.

Pieni venäläismaja täyttyi pian laivan kaikista hyvistä tavaroista, ja

pikku Frida päästi ilohuudon, kun hänen matkalaukkunsa näyttäytyi oven

sisäpuolella ja suuri läjä peittoja ja pieluksia tuli kohta perässä.

Mutta kun viimeinen laatikko kannettiin lahonneen oven sisäpuolelle ja

luukut oli tarkasti tukittu, tulivat ensimäiset oikulliset

lumihiutaleet lentäen keskelle lyhyttä napamaiden kesää.

Ne kantoi maihin pahin myrsky, mikä koskaan on Huippuvuorilla

raivonnut.

Ja lumi hautasi yhtenä ainoana yönä kesän. Se täytti kauhulla koko

maan, se pakotti matkailijalaivat kääntymään takaisin Karhusaaren

kohdalla ja tuhosi yhdessä ainoassa viikossa kaiken sen kauneuden, mikä

voi versoa hiljaisen, valkoisen kuoleman keskellä.

Se oli Huippuvuorten kovaonninen kesä -- kaukaiselta, karulta

saarimaalta levisi pelko, joka levottomuuden leveillä lokinsiivillä

lensi yli koko maailman.

IX.

OTTAMKOVIN MAJASSA.

Haaksirikkoiset olivat majaansa suljettuja. Myrsky kiiti ulvoen läpi

lahden, jäätävä kylmyys mukana. Tuli yhä purevampi pakkanen. Lumi, joka

aluksi oli kosteata ja sateensekaista, muuttui yhä lujemmaksi ja

tiiviimmäksi. Hiutaleet lensivät pitkissä vaakasuorissa kerroksissa.

Niitä ajoi raivoava tuuli maan puolelle valittavasti ulvoen. Mutta

Ottamkovin maja oli rakennettu pitkiä talviöitä varten. Pikainen

tarkastelu osoitti, että se oli sekä tiivis että lämmin. Katto oli

viettävä, ja varastossa oleva suuri pino vanhoja ajopuita riitti

moniksi viikoiksi.

Kolmella miehellä oli yllin kyllin työtä "Victoriasta" saatujen

tavaroiden järjestämisessä, jotka täyttivät melkein puolet pienestä

tuvasta. Kaikki ruokatavarat sijoitettiin luoteisnurkkaan, jota

ennenkin oli nähtävästi käytetty tähän tarkoitukseen. Vanha pöytä, joka

voitiin ripustaa seinälle koukusta, osoitti nimittäin selviä jälkiä

siitä, että sillä oli leikelty leipää.

Jääluotsi oli ahkerassa touhussa pesten seiniä ja lattiaa vedellä, jota

oli lämmitetty venäläisten vanhassa rautapadassa. Hänen elämänhalunsa

oli jälleen herännyt, ja lämpö vaikutti häneen virkistävästi. Bratt

koki vanhan taltan ja muutamien ruostuneiden naulojen avulla saada

toimeen väliverhoa peitteistä.

-- Mitä te siellä hommaatte? -- kysyi paroonitar uteliaana.

-- Sen saatte pian nähdä, -- vastasi Bratt hilpeästi ja ripusti paksut

peitteet nurkan muotoon, joka erotti majasta lounaisen sopen.

-- Ettekö näe? -- huudahti professori, joka parhaillaan ripusteli

vaatekappaleita nauloihin pitkin yhtä seinää. -- Siitähän tulee oikein

naistenhuone -- neitsytkammio prinsessallemme.

Nuori neitonen punastui.

-- Minusta on teille paljon vaivaa, -- sanoi hän. -- Olisi kai ollut

parempi, että olisin jäänyt tuonne mereen muiden kanssa, -- lisäsi hän

väristen.

-- Te erehdytte, -- huudahti professori innokkaasti. -- Te olette tämän

vanhan venäläismajan hyvä haltiatar, te saatte vahvistaa meidän

rohkeuttamme, kannustaa meitä äärimmäiseen ponnistukseen hädän hetkenä.

Ritarillisuus ei ole vielä kuollut meidän joukostamme! Vai mitä

arvelette?

-- Nyt on naistenhuone valmis! -- sanoi Bratt ja vei paroonittaren

matkalaukun pieneen nelikulmioon.

-- Pelkään vain, että neidin sekä kärsivällisyys että tarmo tulee

kovalle koetukselle. Nyt pitäisi meidän esimerkiksi pian saada ruokaa,

vai mitä? Meidän lienee kaikkien hyvinkin nälkä. Ehdotan teetä, kinkkua

ja voileipiä. Kaikki, mitä tarvitsette, löydätte ruokavarastosta.

Paistinpannu on tulisijan vieressä, Johnsen on tuonut vettä, ja tuolta

peitteiden seasta löydätte liinan, johon on sullottu veitsiä, lautasia

ja kahveleita. Sitten saatte kattaa tuon pitkän pöydän. Saamme kai

kuluttaa pari steariinikynttilää päivän merkityksen johdosta.

Tuolta nurkasta tapaatte kaksi kapeakaulaista ruukkua, ne sopivat

hyvin kynttilänjaloiksi. Paketti tulitikkuja on kauimpana

ruokatavaranurkassa, mutta säästäkää tikkuja, meillä ei ole enempää

kuin se paketti. Allez mademoiselle, faites votre devoir, s'il vous

plait!

Paroonitar katseli häntä kummastuneena. Käskevä ääni viilsi häntä

korvaan. Hänen kielellään oli terävä vastaus, mutta hän jätti sen

lausumatta... ja seuraavassa hetkessä hän oli täydessä toimessa

ruokasäiliössä.

Bratt veti esiin vanhan kolmijalan, joka lojui tuhassa kaikki jalat

sojossa, ja sen huomattiin hyvin sopivan suuriin kattiloihin ja

pannuihin, jotka oli saatu "Victorian" keittiöstä. Sitten hän vei

muutamia peittoja paroonittaren kammioon ja haki esiin yhden patjan,

ainoan, minkä oli saanut mukaansa. Siitä hän teki vuoteen leveälle

penkille, joka ulottui pitkin koko seinää. Se oli kova vuode, ilman

tyynyjä ja matrasseja, mutta peitteet olivat lämpöisiä ja paksuja, niin

että pikku neidin ei tarvinnut pelätä palelevansa. Muuan

säilykelaatikko pystytettiin pääpuolelle ja pari naulaa lyötiin

seinään. Veitsellään hän leikkasi säilykelaatikkoon reijän ja asetti

siihen kynttilän. Sitten hän haki pari englantilaista romaania

matkalaukustaan ja pani ne kynttilän viereen.

Sillä välin tutki professori niitä matkalaukkuja, jotka Bratt oli

haalinut mukaansa viime kiireessä. Niissä oli haaksirikkoisille monta

hyödyllistä kapinetta: paitoja, sukkia, ihokkaita, saappaita, pari

taskulamppua, suklaata ja makeisia. Ilolla tervehdittiin pientä

työkalulaatikkoa kaikenlaisine työaseineen, ja erilaisine nauloineen,

samoin ompelurasiaa, joka luultavasti oli kuulunut jollekin hyvin

kunnolliselle ja tunnontarkalle saksalaiselle perheenäidille. Lisäksi

oli pari puolilaatikkoa sikaareja ja muutamia piippuja tupakoineen,

mitkä tavarat herättivät professorissa ihastusta.

Koko itäinen seinä oli nyt muutettu vaatekaapiksi. Siinä oli

turkistakki, pari ulsteria, kävelyturkki, useita paksuja erikokoisia

urheilupukuja, paksuja nahkaliivejä ja ihokkaita ja useita pareja

sääryksiä ja kalosseja. Lattialla seisoi pieni pataljoona kestäviä

kenkiä.

-- Enpä luule, että puuttuu mitään, -- sanoi professori miettiväisenä.

-- Ainoa puute olisi ehkä se, ettei ole kintaita. Tässä on vain

silohansikkaita, jotka eivät suinkaan täällä sovi. Muuten on teillä

ollut hyvä onni tavaran hankinnassa. Emme tule kaipaamaan mitään, jos

vain kaikki vaatteet meille sopivat. Niinpä niin, saamme täällä

oivallisen olon. Jos ei kukaan vastusta, omaksun tämän aamutakin ja

nämä nuuskanväräset tohvelit. Luuletteko, että ne pukevat minua? Ne

ovat kuin luodut viisaudenpöllölle ja poikamiehelle. Ja nämä sukat,

jotka olen vetänyt jalkaani, ovat aivan sopivat kapeisiin sääriini.

Minä en pelkää kastaa koipiani, mutta siitä tulee nuha.

-- Nuhako? -- sanoi Bratt. -- Täällä Huippuvuorilla! Ei ikimaailmassa.

Tässä ilmastossa on vain yksi tauti, ja se on kerpukki. Jos kaikki muu

epäonnistuu tällä saarella, on se saapa merkityksensä maailman

parantolana keuhkotautisille. Tässä ilmassa ei ole mitään bakteereita.

Vuonna 1898 tutki ruotsalainen lääkäri Levin noin 20,000 litraa ilmaa

eri paikoissa täällä. Hänen ei onnistunut todeta ainoatakaan bakteeria.

Hän otti myös täkäläisen veden, lumen ja jään bakteriologisesti

tutkittavaksi. Ne olivat erittäin köyhiä bakteereista. Muuan

saksalainen professori Stuttgartista on kirjoittanut pari väitöskirjaa

Huippuvuorten loistavista edellytyksistä keuhkotautiparantolaksi.

Napaseudun yössä: Romaani Huippuvuorilta · 第 2 / 9 段