Produced by Tapio Riikonen
NAPASEUDUN YÖSSÄ
Romaani Huippuvuorilta
Kirj.
ØVRE RICHTER FRICH
Suomennos
Helsingissä,
G. W. Edlundin Kustannusosakeyhtiö,
1917.
SISÄLLYS:
I. Pohjoista kohti.
II. Satumaa.
III. Sumu.
IV. Haaksirikko.
V. Agardb Bay.
VI. "Minä olen upseerin tytär".
VII. Viimeinen keino.
VIII. Pohjoismyrsky tulee.
IX. Ottamkovin majassa.
X. Huippuvuorten koira.
XI. Pimeys tulee.
XII. Revontulien loisteessa.
XIII. Napamaiden ritaristo.
XIV. Pitkä yö.
XV. Odottamaton vieras.
XVI. Valojuova.
XVII. Lähtö majasta.
XVIII. René Marmontin viimeinen keksintö.
XIX. Sassen-laakson jumalat.
XX. Viimeinen päivämarssi.
XXI. Pyyntimiesten luona.
XXII. Erämaan peto.
XXIII. Temppelitunturin varjossa.
XXIV. Langaton sähkölennätinasema.
I.
POHJOISTA KOHTI.
16 1/2 solmun vauhdilla höyrysi Hampurin--Australian linjan komea
matkailijahöyrylaiva "Victoria" pohjoista kohti.
Jäämeren harmaalla ja kiiltävällä pinnalla vyöryivät pitkät mainingit
levollisesti pohjoiseen päin. Joka suunnalla näkyi ainoastaan merta.
Kauimpana taivaanrannalla seisoi aurinko liikkumattomana meren
kynnyksellä ja lähetti valkeita sädekeihäitään, keveitä kuin aavistus,
valoisaan sydänyöhön.
Kuin mahtava, kalpea kultainen kilpi, ripustettu hämärän reunalle,
loisti siellä kaukana Pohjolan kesäyön ihmeellinen aurinko...
Suurella matkailijahöyryllä oli ollut vilkas päivä. Sen 400 matkustajaa
oli tervehtinyt Karhusaarta, Jäämeren ensimäistä arktista
edelläkävijää, iloisella juhlalla, jonka lopuksi pantiin toimeen
tanssiaiset tilavalla kävelykannella. Kapteeni Strohmann oli pienessä
puheessa muistuttanut niistä kahdesta rohkeasta miehestä, jotka
ensimäisinä olivat jalallaan astuneet tälle epäystävälliselle saarelle.
Wilhelm Barents ja Jacob Heemskirk olivat miehiä, jotka kulkivat
suoraan läpi jään ja tulen. Ja kirjava kansainvälinen seura, joka luuli
olevansa jossakin suhteessa kaikkien aikojen löytöretkeilijäin
kaltainen, joi monta maljaa "Bären Eiland'in" (Karhusaaren) kunniaksi
ensimäisten myrskylintujen kiertäessä laivaa lepattelevin siivin.
Mutta "Victoria" jatkoi matkaansa pohjoiseen, laivan soittokunnan
soittaessa toista kiehtovaa valssia toisensa jälkeen sille kaikkien
kansojen sekotukselle, joka puheli kymmenkunnalla kielellä.
Siellä oli tukkukauppiaita arvoisine rouvineen, vastanaineita, jotka
nauttivat kuherruskuukauden suloja, nuoria hiukan seikkailuhaluisia
miehiä, muuan professori, jolla oli omat tieteelliset suunnitelmansa,
kauniita neitosia vartioivine vanhempineen, joilla oli pieni
sivutarkoitus hankkia jälkeläiselleen joku varakas pankkiiri tai
varaton kreivi -- siellä oli tummasilmäisiä ja tulisia etelän tyttäriä,
joiden ikä oli epämääräinen, mutta tarkoitukset selvät -- siellä oli
myöskin joitakuita rikkaasti koristettuja Rebekkoja, joilta aina riitti
hymy kelle hyvänsä -- lyhyesti sanoen siellä oli koko se ihmeellinen
näyttely olentoja, jonka sattuma kokoaa 11,000 tonnin suuruiselle ensi
luokan matkailijalaivalle.
Soitto loppui "two-step'iin", mutta nauru ja kuhertelu jatkui pienissä
salasopukoissa ja kulmauksissa. Tarjoilijoilla oli kuin siivet. He
lensivät paikasta paikkaan samppanjapullo toisessa ja puoli tusinaa
seideleitä toisessa kädessä.
Muuan pariisilainen näyttelijätär, ympärillään ryhmä vanhempia
elostelijan näköisiä herroja, lausui määkivällä paatoksella jotakin
pitkäveteistä runoa auringonlaskusta Normandiassa pikku saksattaren
suudellessa sulhastaan komentosillalle vievien portaiden takana, niin
että läjähti.
Vähitellen tuli kannelle hiljaisuus. Kultainen pyörä lännessä heitti
viimeisen säteen Mount Miseryn pyöreälle kupoolille -- sitten vaipui
Karhusaari mereen.
Ja nyt oli leikki lopussa. Väsyneinä ja kalpeina istuivat kaikki
tuijottaen mahtavaan taivaankappaleeseen, joka vaipui maininkiin
kohotakseen seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen yli taivaanrannan
koko voittamattomassa loistossaan. Ja yö, joka jo oli nostanut mustan
viittansa, väisti suurta voittajaa -- pitkää, varjotonta päivää...
Komentosillalla käveli kapteeni Strohmann edestakaisin. Hän oli
voimakas, germaanilainen tyyppi. Tukka oli harmaantunut ohimoilla, joka
piirre leveissä kasvoissa oli kuin ahavan kuluttama, ja monien ryppyjen
keskeltä katseli terävä silmäpari, joka ei koskaan kadottanut
rauhallisuuttaan.
Nojautuen kompassikaappia vastaan seisoi norjalainen jääluotsi Nils
Johnsen Tromsöstä. Hän oli pitkä, laiha, noin viidenkymmenen ikäinen,
naama hyväntahtoisessa hymyssä. Hän oli kulkenut maailman ympäri
perämiehenä eräällä parkkilaivalla, mutta hänen sydämensä oli vanginnut
elämä siellä kaukana pohjolassa ahtojään seinien juurella -- hänen
lapsuutensa ja nuoruutensa elämä. Monta vuotta hän oli purjehtinut
vesiä Huippuvuorten ympärillä, eikä kukaan toinen jääluotsi Tromsössä
tai Hammerfestissä ollut saavuttanut niin syvällisiä tietoja mahtavan
saaren vuonoista ja rannoista kuin Nils Johnsen.
Paitsi kapteenia ja luotsia oli komentosillalla tunnettu ranskalainen
professori René Marmont Pariisin Sorbonnesta. Hän oli Europan
suurmiehiä jäätikkötutkimuksen palveluksessa ja hänen teoksensa
Sveitsin jäätiköistä kuuluu geologian perustaviin käsikirjoihin. Tänä
yönä oli hänen käytöksessään aivan tavaton into.
-- Eikö olekin niin, -- kysyi hän kapteenilta sujuvalla saksankielellä,
-- että jääsuhteet ovat erittäin edulliset tänä vuonna?
-- Kyllä, -- vastasi kapteeni. -- Niin ainakin väitetään. Vai mitä
arvelette, Johnsen? -- jatkoi hän kääntyen luotsin puoleen.
-- Tavattoman suotuisat suhteet, kapteeni, -- vastasi jääluotsi
kärsimättömästi irvistäen, hänen kun oli vaikea puhua saksaa. -- Jäät
on lakaistu pois Huippuvuorilta tänä vuonna.
-- Itäpuoleltakin? -- kysyi professori innostuneesti.
-- Niinpä kyllä, herra professori. Kolme eri pyyntilaivaa on tänä
vuonna purjehtinut saaren ympäri aina Giles'in maahan asti.
Hinloop-salmessa ei ole jääpalastakaan.
Professori kääntyi kapteeni Strohmannin puoleen.
-- "Victoria" käyttää kai silloin harvinaista tilaisuutta tehdäkseen
retken ylöspäin pitkin itärantaa?
-- Sitä minä en ollut oikeastaan ajatellut, -- vastasi kapteeni
kiireesti, -- mutta jos luotsi arvelee, että vedet ovat selvät ja ettei
ole mitään vaaraa...
Professori katsoi kysyvästi Johnseniin. Tämä kohautti hymyillen
olkapäitään.
-- Ei ole ollenkaan vaikeata käväistä Suurvuonolla tänä vuonna, --
vastasi hän. -- Minä tunnen rannikon kuin viisi sormeani. Ja jos ei
vain tule sumua...
-- Mutta toisinaanhan on länsirannikollakin sumua, -- keskeytti
professori.
-- Niin on, -- vastasi luotsi. -- Luulen melkein, että se on pahempi
siellä, missä Golf-virta tapaa jäämerestä etelään kulkevan virran.
Suurvuonolla on sää vakiintuneempi. Mutta jos sinne kerta kaikkiaan
tulee sumu, on se paksu kuin seinä. Vuonna 1858 esimerkiksi tapahtui,
että muuan laivuri, joka oli pyynnissä Suurvuonolla noin 9-10
peninkulman päässä koilliseen Eteläniemestä, ei osannut takaisin
laivalleen sumun tähden. Hänen täytyi suorastaan soutaa takaisin
Norjaan kuuden miehensä kanssa. He tulivat kotiin kylmänvihat jaloissa
ja eliniäkseen vaivaisina. Niin, se sumu...
Tuli pieni äänettömyys.
-- Oikeastaan, -- sanoi professori viimein, -- minulla oli erikoinen
syy ehdotukseeni. Parikymmentä vuotta sitten kulki maanmieheni Rabot
suoraan yli Huippuvuorten, Jäävuonon Sassen Bay'sta Suurvuonon Agardh
Bay'hin. Hänet pysäyttivät lopuksi erittäin omituisen luontoiset
jäävyöryt. Voimatta sanoa mitään ehdottoman varmaa luulen kumminkin,
että yhden ainoan päivän tutkimus näiden jäävyöryjen muodostumisesta
voisi kumota koko meidän nykyisen teoriamme...
-- No, -- sanoi kapteeni Strohmann. -- Minä en ole sidottu mihinkään
määrättyyn reittiin, vaan voin kulkea minne hyvänsä, missä väylä on
varma. Mutta minä tahdon olla vastuusta vapaa... Lähettäkää lista
kiertämään matkustajien kesken, ja jos saatte kaikki mukaan -- all
right, silloin ohjaa Johnsen meidät Agardh Bay'hin. Ne kaksi päivää,
jotka poikkeamiseen menee, saamme ottaa takaisin toisella taholla.
Hän ei ehtinyt puhua loppuun -- sillä professori oli jo jättänyt
komentosillan ja iski kuin haukka alas matkustajien joukkoon valtava
paperirulla kädessä. Hänen gallialainen intonsa voitti kaikki. Kaikki,
jotka olivat vielä hereillä, kirjoittivat alle. Ja professori lähetti
uudet kannattajansa hytteihin hankkimaan allekirjoituksia.
Itärannikolle? -- Luonnollisesti tahdomme itärannikolle, -- sanoivat he
kaikki.
Ja kahta tuntia myöhemmin tuli professori Marmont hengästyneenä ylös
komentosillalle papereineen.
-- No? -- kysyi kapteeni.
-- Tässä he ovat kaikki, -- huusi professori riemastuneena. -- Kaikki
-- paitsi kaksi, joita en voi löytää. Ne ovat nuori vapaaherrallinen
neiti von Heffner ja muuan norjalainen eläintutkija Kristianiasta.
Hitto ties minne he ovat lymynneet!
-- Nuoresta neidistä vastaan minä, -- selitti kapteeni hymyillen. --
Hänet on laivanisännistö erikoisesti uskonut minun huostaani, ja hän
on minun mieskohtaisen valvontani alaisena. Kenraaliluutnantti von
Heffner, hänen isänsä, on paraita ystäviäni. Pikku Frida meni
kokkapuolelle puoli tuntia sitten saadakseen häiritsemättä nauttia
keskiyön auringosta. Ja saatte nähdä, että nuorella norjalaisella on
ollut sama maku...
II.
SATUMAA.
Kapteeni Strohmann oli oikeassa. Kauimpana kokassa ankkuritukin ja
etuluukun välillä istui pieni sylfidinen olento ja katseli hartaasti
aurinkoa, joka nyt riemuitsevana nousi taivaalle.
Hänen tummat, uneksivat silmänsä loistivat nuoruuden hurmaavista
kasvoista. Pikku paroonitar oli ainoastaan 19-vuotias.
Istuessaan siinä auringon kultainen loiste norsunluuvalkoisella
otsallaan, jota reunusti kokonainen rikkaus kesyttömiä pikimustia
kiharoita, muistutti hän jotakuta taidemaalari Gainsboroughin
kauneimmista naisista.
Hänen kasvoillaan oli tuo kalpea väri, jonka alla pikemmin aavistaa
kuin näkee vivahduksen punaiseen -- elämänuskalluksen ja ilon
pohjavirran.
Se nuori mies, joka seisoi muutamia askelia hänen takanaan nojautuen
oikeanpuolista kaidetta vastaan, ei ollut koskaan uneksinutkaan
saavansa eläessään nähdä niin kaunista profiilia kuin se, joka hänen
edessään häämöitti aamutaivasta vasten. Koko tuo pieni, luja ja
pyöristynyt vartalo, jonka ääriviivoja tuuli auttoi selvemmin
esiintymään, oli täydellinen -- aina kaunismuotoiseen nilkkaan ja
pieniin, ruskeisiin kenkiin saakka, jotka vilahtivat pehmeän musliinin
alta.
Koskaan ei ollut Jörgen Bratt nähnyt sellaista näkyä. Siitä asti, kun
hän ensi kerran keksi hänet Hampurin laiturilla, oli hänen sydämessään
tuntunut merkillistä ahdistusta joka kerta, kun tuo neito oli tullut
hänen näkyviinsä.
Muuten Jörgen Bratt ei kuulunut kaikkein helpoimmin syttyviin. Tämä
voimakas mies atleettimaisine hartioineen, luja tarmo vaaleissa ja
reippaissa kasvoissaan ei ollut onnen suosikkeja. Hän oli taistellut
läpi elämänsä vähillä rahoilla, mutta suurella tahdonvoimalla -- oli
ollut erään suuren löytöretkeilijän sihteerinä, opiskellut
eläintiedettä, ollut sanomalehtimiehenä ja seikkailijana, ja nyt
viimeksi oli muuan kaukainen sukulainen Hampurissa hankkinut hänelle
lipun korkeammille leveysasteille.
Maailman epäsuosio ei kuitenkaan ollut painanut leimaansa tähän
25-vuotiseen mieheen. Hän oli innokas urheilun harjoittaja, ja hänen
nyrkkinsä olivat raskaimpia, mitä Kristianiassa tunnettiin; terve ja
iloinen sielu, joka karaistui vastoinkäymisissä, mutta ei koskaan
kadottanut uskoaan luvattuun maahan.
Nyt Jörgen Bratt oli käynyt aivan surumieliseksi. Ei ollut hänelle
hyödyksi katsella saavuttamatonta kauneuden kuvaa, joka uneksi tuolla
auringon hehkussa. Tuntui siltä, kuin rakastuminen tunkeutuisi hänen
joka suoneensa ja ryntäisi hänen sydäntään kohti.
Koskaan ei hänestä ollut tuntunut siltä kuin nyt. Hän oli kuherrellut
monella kielellä, hän oli jättänyt monta leikkivää rakkausseikkailua
hyvällä omallatunnolla. Mutta nyt hän seisoi siinä huokaillen kuin
jokin lemmenkaihosta nääntynyt nuorukainen.
Hän teki kärsimättömän liikkeen, joka sai nuoren paroonittaren
kääntymään häneen päin. Paroonittaren silmien väliin tuli pieni
tyytymätön ryppy, kun hän huomasi, että joku oli löytänyt tien hänen
mielipaikalleen. Majesteetillisena kokosi hän hameensa ja hyppäsi
kevyesti ja sulavasti alas kannelle. Suomatta unelmiensa todistajalle
katsettakaan hän asteli sievin askelin peräpuolelle.
Jörgen Bratt katsoi sykkivin sydämin pienen reippaan olennon jälkeen.
Hän huokasi syvään ja tuijotti, teräksenharmaa tahdon välke
uskollisissa sinisissä silmissään, pohjattomaan toivottomuuteen. Hän
koki ravistaa sitä itsestään irti, vihelsi iloista varieteesäveltä,
mutta ääni vaimeni hänen huuliltaan, hän nousi pystyyn ja nyrkkeili
näkymättömän vastustajan kanssa, mutta hänen nyrkkinsä raukesivat pian,
ja hänen katseensa kääntyi apeana sinne, mihin paroonitar oli
hävinnyt...
Sitten hän kulki hitaasti takaisin kävelykannelle. Siellä puheli
ranskalainen professori vilkkaasti neiti Frida von Heffnerin kanssa.
Molemmat nauroivat. Bratt yritti pujahtaa ohi, mutta professori esti
hänen pakonsa.
-- Tässähän se eläintutkija on, -- sanoi hän. -- Nimeni on René
Marmont.
-- Jörgen Bratt, -- vastasi norjalainen lyhyesti.
Mutta professori ei hellittänyt. Hän esitti edelleen:
-- Monsieur Bratt -- baronesse von Heffner.
Pieni saksalainen aatelisneiti nyökkäsi huomaamattomasti, ja Bratt
kumarsi liioitellun kylmästi.
-- Kuulkaahan, -- sanoi professori. Ja sitten hän selitti heille edut
pikaisesta retkestä pitkin itärantaa heilutellen paperikääröänsä
toisessa ja täytekynää toisessa kädessään. Molemmat kirjoittivat alle,
ja professori syöksi taas ylös komentosillalle jättäen heidät yksin.
Paroonitar näytti hyvin tyytymättömältä ja polki laivankantta
jalallaan.
-- Nyt on kylmä, -- mutisi hän. --- Ja kello on paljon -- voi taivas,
sehän on jo kolme, -- lisäsi hän katsoessaan rannerenkaaseensa. -- Minun
täytyy kiirehtiä. Hyvää yötä!
Bratt kumarsi. Hänen kurkkuunsa oli tarttunut jokin möhkäle, joka esti
puhumasta. Paroonitar katsahti häneen kummastuneena, heitti ylpeästi
niskojaan ja hävisi salongin syvyyksiin...
Jörgen Bratt ei kaivannut unta. Hän istui tunnin toisensa jälkeen
kannella ja seurasi aaltojen kulkua pohjoiseen. Paksuja pilviä vyöryi
esiin läntiseltä taivaanrannalta, ja aurinko oli harson peitossa.
Pienet väreet samensivat aaltojen pitkiä, keinuvia viivoja, ja kylmää
vaahtoa viskautui "Victorian" kannelle. Päivä oli tulossa.
Mutta kaukana pohjoisen näköpiirin yläpuolella, missä taivas vielä oli
puhdas, nousi valkea pilvisärkkä huomaamatta kuin kasvaen esiin
merestä. Se sai jyrkemmät piirteet ja ihmeellisen lyijykiillon. Bratt
nousi loistavin silmin ja otti kiikarin esille kotelosta.
Ja hän näki kokonaisen pikkumaailman kohoavan mahtavassa valossa. Hän
näki valkeiden huippujen panssarinsinisine eetteriseinineen nousevan
taivasta kohti -- se oli mahtava satumainen, villiyden ja uhman maailma
meren tummansinisissä kehyksissä.
Jörgen Bratt oli hetkessä muuttunut. Surumielisyys oli hälvennyt hänen
kasvoiltaan. Koko hänen seikkailijasydämensä paisui riemusta ja
odotuksesta.
Sillä tuolla olivat Huippuvuoret, tuhansien jäävyöryjen saari, missä
inhimilliset urotyöt olivat vuosisatoja taistelleet luonnonvoimien
kanssa, missä ihmiset olivat eläneet ja kärsineet pitkinä öinä
mahtavien talvimyrskyjen ulvoessa heidän majojensa ulkopuolella.
III.
SUMU.
"Victorialla" oli iloiset päivälliset. Vasemmalta kohoavan korkean
saarimaan näky oli kohottanut matkustajien tunnelmaa ja ruokahalua.
Kaikki tunsivat, että tällaisessa retkessä Jäämerellä oli jotakin
tavatonta. Tämä ei tosiaankaan ollut mikään tavallinen matka
sivistyksen keskellä, ei, vaan nyt kuljettiin teitä, joilla maailman
rohkeimmat miehet olivat uhranneet henkensä laajentaakseen tiedon
rajoja. Voivathan nämä seudut kertoa sellaisista miehistä kuin
Scoresky, Parry ja Markham, ja joka niemellä ja lahdella oli nimi, joka
säilyy napaseutututkimuksen historiassa. Onko silloin kumma, että
kullakin oli mielestään jotakin yhteistä sellaisten miesten kanssa kuin
Nordenskiöld, Nansen, Andrée ja monta muuta.
Erotus oli kumminkin se, että "Victorialla" ei ollut mitään hätää.
Päinvastoin. Ruokajärjestys oli sovitettu kaikkein hienostuneimpien
herkkusuitten maun mukaan. Syötiin tavantakaa. Eikä tarvinnut pelätä
kerpukkia. Sitävastoin uhkasi joka päivä kardialgia kaikkine muine
tauteineen, jotka johtuvat liian runsaasta ravinnosta.
Näillä päivällisillä -- Horn-salmen huippujen suojassa -- oltiin kuten
sanottu hyvin vallattomalla mielellä. Kapteeni Strohmann itse oli
seurueen isäntänä. Hänen oikealla puolellaan istui paroonitar Frida ja
vasemmalla ranskalainen professori, joka säteili hyvää tuulta.
-- Eikö ole ihmeellistä, -- sanoi hän kauniille vastakumppanilleen, --
täällä me purjehdimme mielemme mukaan muhkeassa laivassa, vaikka jää
tavallisesti on kuin seinä täälläpäin. Luotsi kävi ylhäällä etumastossa
hetki sitten, ja niin kauas kuin voi nähdä kiikarilla, ei näkynyt
jääpalastakaan. Me ehdimme kyllä seikkailuitta Agardh Bay'hin ennen
keskiyötä. Ja silloin annan jollekulle jäätikölle teidän nimenne, hyvä
neiti. Teistä tulee yksi kuuluisimpia nimiä geologian historiassa...
Asiasta toiseen... millainen on se nuori norjalainen, jonka esitin
teille? Minä pidin niistä kasvoista!
Pikku neiti katsahti etsivästi pitkin pöytiä. Kauimpana erään pöydän
ääressä hän tapasi hakemansa istumassa perämiehen vieressä.
-- Oh, -- sanoi hän hymyillen. -- Hän oli hirveän norjalainen. Ei
sanonut sanaakaan. Kumarsi vain kömpelösti.
-- Oikein sanottu. -- Ranskalainen kumartui pöydän yli ja nyökkäsi. --
Minä näet tarvitsen oikean miehen, joka kykenee johonkin, kun
tarvitaan. Katsokaahan ympärillenne, neiti, voitteko keksiä ainoatakaan
ihmistä -- paitsi kapteenia ja minua -- joka ei pelkäisi kastaa
jalkojaan. Tai ainoatakaan, joka voisi pitää suunsa kiinni oikealla
hetkellä... Niin, katsokaahan tarkkaan... mutta ette löydä ainoatakaan
tässä pöydänpäässä, ennenkuin osutte vaaleatukkaiseen norjalaiseen
tuolla oven luona... Hän ei osaa kumartaa. Erinomaista! Mutta hän osaa
kyllä nousta jäätikölle tai uskaltaa sylipainisille jääkarhun kanssa,
jos oikein tunnen nuo hartiat. Näittekö hänen silmiään, neiti? Niissä
on seikkailuja. Minä en ensi kertaa näe sitä lajia väkeä. Hekin
kumarsivat huonosti, eikä heidän keskustelunsa ollut erinomaista, mutta
he raatoivat ääntä päästämättä itsensä kuoliaiksi ja leikkivät
revolverilla niinkuin, hyvä neiti, leikitte kahvelillanne. He olivat
kullankaivajia Jukon-joella. Elämä oli heistä uhkapeliä. He pelasivat
pokeria Onnettaren kanssa -- ja hävisivät ylimalkaan. Mutta he kestivät
levollisesti häviönsä, sillä elämä oli tehnyt heistä miehiä...
-- Professori on oikeassa, -- sanoi kapteeni Strohmann. -- Olen
puhellut aika paljon tuon norjalaisen kanssa. Omituinen mies! Hän on
kulkenut ristiin rastiin yli Alaskan joka suuntaan ja kertoi monta
hauskaa tapausta elämästä Dawson City'n kurjissa lautavajoissa. Tuntee
myös hyvin Huippuvuoret. Kaksi vuotta sitten hän hiihti yksin Jäävuonon
Kap Bohemanista Zeppelinin ilmalaiva-asemalle Crossbay'hin. Niin, se
poika osaa jotakin, vaikkei hän menestyisikään tanssisalissa.
Nuori paroonitar hymyili kahden kavaljeerinsa ylistyspuheille.
-- Minä en pidä sellaisista voimaihmisistä, -- vastasi hän torjuen. --
Me emme tarvitse revolvereita nykyään. Pitäisin paljoa enemmän
miehestä, joka tuntee Goethen ja Heinen kuin sellaisesta, jolla on
taipumuksia ainoastaan jääkarhujen ampumiseen ja hiihtämiseen.
-- Mitä sanotte molempien lajien yhdistelmästä? -- kysyi professori
vilkkaasti. -- Jospa minä olisin nuoruudessani harrastanut vähän
vähemmän kirjallisuutta ja vähän enemmän ulkoilma-elämää! Tiede vaatii
miehekkyyttä tullakseen hedelmälliseksi. Se ei saa homehtua kirjojen
välissä, sen täytyy päästä ulos vapauteen. Mutta me emme sen parempaa
tienneet siihen aikaan. Ja sentähden on minusta tullut tällainen
naurettava, vanhahko pitkätukkainen, heikkopolvinen ja kauhean puhelias
veitikka.
Paroonitar nauroi hilpeästi. Se oli nuoren elämänhaluisen naisen
naurua.
-- Nyt olisi isäni pitänyt kuulla teitä, -- sanoi hän. -- Se oli kuin
hänen suustaan puhuttu, kun luuvalo häntä vaivaa. Sentähden hän
komensikin minut tälle matkalle Huippuvuorille vanhan ystävänsä
kapteeni Strohmannin kanssa. Kiirehdä katsomaan koko maailmaa,
ennenkuin menet naimisiin, sanoi hän.
Nuori neitonen punastui omaa suorasukaisuuttaan.
-- Anteeksi, hyvät herrat, -- lisäsi hän arvokkaasti, -- että vaivaan
teitä näillä yksityisasioilla... Sanokaahan, kapteeni, mitä täällä
itärannikolla niin hartaasti tavoitellaan?
-- Minä en ole täällä koskaan olut, -- vastasi kapteeni, -- siitä
yksinkertaisesta syystä, että vain perin harvoin vuono on jäistä vapaa.
Ei mikään matkailijahöyry ole vielä koskaan kulkenut tätä tietä. Me
siis saavutamme ennätyksen.
-- Onko se aivan vaaratonta? Eikö voida ajatella, että törmäämme
jäävuoreen?
-- Ei, siinä suhteessa arvelee luotsi, ettei ole mitään vaaraa. Ainoa,
mistä meille voisi koitua vaara, on sumu, jos se äkkiä nousisi. Virta
on erinomaisen vahva tällä rannikolla, niin että mahdollisuus saada
täällä ajelehtia sinne tänne ei ole juuri ilahduttava. Mutta meillä on
ankkurit...
-- Kun eivät vain syvyydet ole liian suuria, -- huomautti professori.
-- Mutta eikö sumu ole koko harvinainen näillä seuduin? -- kysyi Frida.
-- Ja eikö olisikin ihmeellistä, jos se tulisi juuri nyt, kun me olemme
täällä. Se olisi epäkohteliasta sen puolesta, vai miten, kapteeni?
Pikku paroonitar ei saanut vastausta kysymykseensä. Vartiopalveluksessa
ollut perämies tuli ruokasaliin, kulki pöydän yläpäähän ja kuiskasi
jotakin kapteenin korvaan. Tämä katsahti häneen hämmästyneenä, ja
ihmistuntija olisi huomannut syvän, huolestuneen rypyn leveällä
ahavoituneella otsalla. Mutta hän katsoi hymyillen ympärilleen,
nyökkäsi ystävällisesti perämiehelle ja sanoi:
-- Minä tulen kohta.
Perämies meni ja kapteeni jatkoi keskustelua hieman väkinäisesti.
Paroonitar piti häntä tarkasti silmällä. Hän huomasi, että käsi, joka
piteli lusikkaa, vapisi hiukan. Hän näki myös, kuinka kapteeni
hermostuneesti kääntyi tuolillaan. Sitten hän keskeytti äkkiä
keskustelun, nousi kohteliaasti kumartaen pöytäseuralle ja meni
nopeasti ulos.
Tuli pitkä hiljaisuus. Frida kuori hajamielisesti ranskalaista
päärynää, mutta unohti sitä maistaa. Ja professori istui syvissä
ajatuksissa pohtien jotakin arvoitusta, joka oli noussut hänen
aivoihinsa.
Pöytien ääressä tuli yhtäkkiä hiljaista. Ranskalaisen näyttelijättären
kulunut ääni häiritsi hiljaisuutta, ja joku hihittävä nauru raukesi
sikseen...
Mitä oli tapahtunut?... Kukaan ei tiennyt, mistä se tuli, mutta synkkä
ahdistus hiipi näiden iloisten silmänräpäysihmisten keskuuteen -- --
raskas puristava tunne ryömi mieliin kuin varoittava enne... Joku
yritti katkaista hiljaisuutta... teennäinen nauru, rohkea sanasutkaus,
puoliksi lausuttu kohteliaisuus -- mutta hiljaisuus levisi nopeasti yli
kaiken. Mikään ei voinut keventää sitä hirveätä painostusta, joka
ahdisti kaikkia -- oli kuin näkymättömiä olentoja hiipisi salonkiin
kietomaan kylmät käsivartensa kaiken elollisen ympärille...
Professori nosti päätään -- ihmetellen ja hämmästyneenä.
-- Kuulitteko, mitä hän sanoi? -- kysyi hän hillitysti.
Pikku paroonitar nyökkäsi. Hän katsahti nopeasti salin toiseen päähän.
Norjalainen oli hävinnyt. Sitten hän kääntyi professoriin päin.
-- Minä kuulin mitä hän sanoi, -- nyökkäsi hän puoliksi itsekseen. --
Yhden ainoan sanan.
-- Minkä?
-- _Sumu!_ -- vastasi hän hiljaa. Mutta näytti kuin tämä sana olisi
lentänyt tuskaisiin mieliin, herättäen onnettomuuden aavistusta
hirveine pelkoineen.
IV.
HAAKSIRIKKO.
Komentosillalla seisoivat kapteeni ja jääluotsi. Asema tuntui olevan
muuttumaton. Ei tuulen henkäystäkään liikkunut, ja meri oli kiiltävä ja
tyyni. "Victoria" sivuutti Whales Bay'n, ja kulki nyt muutamien satojen
metrien päässä rannikosta pitkin mahtavia jääylänköjä. Savupiippujen
paksut pilvet jäivät roikkumaan leveinä nauhoina kosteaan ilmaan... ja
laivan kevyt tärinä merkitsi, että koneet työskentelivät korkeimmalla
paineella.
Mutta kaukana idässä, missä Tuhatsaarien saaristo kajasti
taivaanrannalla ja missä Edge Island kohosi ohuena juovana, vyöryi
valkoisia pilviä esille. Näytti siltä kuin meri olisi kiehunut ja
lähettänyt aaltoilevia höyrypilviä syvyyksistään. Ne levisivät
itäisellä taivaalla hirvittävän nopeasti, ne peittivät kaiken
pumpulinpehmeään vaippaansa, ne pyörivät kuin jättiläismäiset
lumipallot länttä kohti, kunnes käsittivät koko eteläisen ja itäisen
taivaanrannan. Se oli sumu, vaarallinen napamaiden sumu, joka nosti
seinän etelään ja itään, sulkien paluutien suurelta matkailijalaivalta.
Ainoastaan pohjoiseen oli tie vapaa, ja "Victoria" pakeni selkeyttä
kohti, joka teräslihas mahtavissa koneissaan jännitettynä.
-- Se ei onnistu, kapteeni, -- sanoi jääluotsi katsahdettuaan
tutkivasti etelää kohti. -- Tunnin päästä peittää sumu peräkannen.
Ankkuroidaan Whales Bay'hin ja odotetaan selkeää säätä.
Kapteeni Strohmann kohautti hartioitaan.
-- Vauhtimme on nyt 18 1/2 solmua, -- sanoi hän.
-- Olisi ihmeellistä, jos emme ehtisi Agardh Bay'hin ennenkuin sumu
meidät tavoittaa. Siellähän on hyvä satama, sanotte. Eikä minulla ole
mitään halua ajaa karille Whales Bay'ssa. Tehän sanoitte itse, ettei
väylä ole siellä selvä.
-- Mehän voimme hapuilla eteenpäin purren avulla.
Strohmann oli hetkisen kahden vaiheilla. Hän katsoi taaksepäin, missä
sumu ryömi jo Horn-salmen huippujen yli ja liukui nyt kuin
yliluonnollinen valkoinen varjo pitkin rannikkoa. Sitten hän käänsi
katseensa pohjoista kohti, missä kaikki oli selkeätä ja valoista jään
kimallellessa vihreänä jäykältä, epäystävälliseltä rannalta.
-- Me jatkamme, -- sanoi hän.
Luotsi kohautti vain olkapäitään.
-- Yksi voi olla yhtä hyvä toinenkin, -- mutisi hän. -- Jos saamme
pohjoistuulen päivemmällä, niin olemme kyllä turvassa.
Näin tapahtui, että kapteeni Strohmann, vanha kokenut laivuri, joka oli
kuljettanut laivoja 25 vuotta ilman ainoatakaan onnettomuutta, nyt teki
ratkaisevassa silmänräpäyksessä virheen, joka oli saattava komeimman
laivan, mikä koskaan oli purjehtinut Huippuvuorten ohi, yhteen
kauheimmista onnettomuuksista merenkulun historiassa.
* * * * *
Alhaalla kävelykannella olivat matkustajat kokoontuneet ryhmäksi. Ei
kukaan heistä ymmärtänyt aseman vajavuutta. Mutta se _tunnettiin_.
Pelästys valtasi heidät kuin vilunväre -- kylmä väristys, joka sai
heidät vaikenemaan kesken puheensa ja katsomaan ympärilleen. He kokivat
pudistaa päällään salaista pelkoa, laskivat leikkiä ja nauroivat, mutta
nauru oli soinnutonta -- he turvautuivat samppanjaan, mutta se maistui
katkeralta.
Kukaan ei välittänyt valkeasta aaveesta, joka hiipi nopeasti esille
heidän takaansa. He katselivat ainoastaan eteenpäin, missä valo leikki
jäissä ja lumessa. Mutta kuitenkin -- oli kuin koneiden kiihdytetty työ
olisi laulanut väräjävää moll-säveltä heidän mieliinsä. Ja toisinaan
tuntui kuin kylmä ja kostea ilmavirta olisi pistänyt heitä poskeen ja
jäädyttänyt hymyn heidän huulilleen.
Näytti siltä, kuin kapteeni Strohmann olisi ollut oikeassa. Tunti
toisensa jälkeen kului. Kevyt tuulen henki pohjoisesta tuntui pitävän
sumua loitolla. Mutta sittenkin se ryömi eteenpäin. Sen valkea huntu
levittäytyi nopeasti yli maan heidän takanaan ja pyyhki pois kaikki
ääriviivat "Victorian" jatkaessa hurjaa pakoaan kuin kannustettu
hevonen.
Iltapuolella näkyi niemi Agadh Bay'n suulla, ja kun suuri patarumpu
kutsui matkustajia pöydän iloihin, nähtiin selvästi mahtava jäätikkö,
joka vyöryy alas pitkin tunturin kylkeä ja ojentaa käsivarttaan kauas
ulos lahdelle.
Mutta äkkiä tapahtui jotakin, mikä sai kaikki pysähtymään. Hajanaisia
sumun pärskeitä tuli lentäen joka taholta kuin villejä lintuja -- ensin
harvakseen ja yksitellen. Ne näyttivät jättiläismäisiltä
lumihiutaleilta, jotka laskeutuivat laivalle purevan kylmyyden
seuraamina. Ne syleilivät ensiksi peräpuolta, ne taistelivat valoa
vastaan ja voittivat sen, ne ryntäsivät joka taholta, ja vilauksessa
oli "Victoria" suuren sumusärkän vankina.
Matkustajat katselivat toisiaan hämmästyneinä. Mitä tämä oli? Yhä
tiheämmin kietoutui kaikki läpitunkemattomaan harmauteen. Puhuttiin
ainoastaan kuiskaamalla, ja äänet kuulostivat raskailta, kaameilta.
Tuskin näki vierustoveriaan.
Hapuiltiin kaiteen ääreen. Meri oli jo aikoja sitten kadonnut. Kaikki
oli sumua. Se tunkeutui laivan kaikkiin aukkoihin ja täytti hytit ja
salongit painavalla kosteudellaan. -- -- Kuinka helposti kaikki kuului!
Matalinkin kuiskaus, hillityinkin yskähdys kuului... Ja mitä se oli?
Kimeä soitto vavahdutti kaikkia. Se kaikui kuin epätoivoinen valitus
syvältä laivan sisältä. Koneet pysähtyivät... ja suuri laiva liukui
hiljaisella vauhdilla kaameaan sumuun...
Matkustajat kokoontuivat kävelykannelle suuriin ryhmiin kuin
säikähtäneet lampaat. Perämiehet kulkivat heidän joukossaan ja
rauhoittivat hätääntyneimpiä. Sehän oli vain sumua. Aivan vaaraton
juttu vesillä, missä ei ollut pelkoa yhteentörmäyksestä. Muutamassa
minuutissa olisi ankkuri pohjassa ja silloin olisi kaikki "allright"...
Pikku paroonitar istui mielipaikallaan äärimmäisessä kokassa, kun sumu
tuli. Hän hapuili varovasti perään päin ja tapasi silloin Jörgen
Brattin, joka tuli häntä vastaan.
-- Kapteeni on lähettänyt minut teitä rauhoittamaan ja auttamaan, jos
jotakin sattuisi, -- sanoi tämä kohteliaasti.
-- Minä en tarvitse mitään lapsentyttöä, -- vastasi Frida torjuen.
-- Hyvinkin mahdollista. Mutta kapteeni arveli, että kuitenkin voisitte
tarvita auttavaa kättä, jos...
-- Jos...? -- kertasi paroonitar kevyt huolestuneisuus äänessä. -- Mitä
te tarkoitatte? Onko vaara lähellä? No, puhukaa sitten, mies!
-- Laiva, joka kulkee 28 jalkaa syvässä, on aina vaarassa tällaisella
säällä, kun ei näe omaa kättänsäkään, -- vastasi Bratt terävästi. --
Minä en tahdo kuitenkaan tungetella. Voitte tulla yksinkin toimeen.
Hän vaikeni äkkiä. Valtava jyrinä kajahti aivan heidän välittömässä
läheisyydessään. Se kuulosti kanuunanlaukaukselta, jolla oli pitkä
kajahteleva ääniaalto perässään. Äänekkäitä kauhunhuutoja kuului
peräkannelta...
-- Mitä se oli -- voi Jumala -- mitä se oli? -- mutisi nuori tyttö
kalpein huulin.
-- Joutavia, -- vastasi Bratt. -- Jäätikkö tuolla lahden sisässä on
poikinut. Se on jokapäiväinen ilmiö täälläpäin. Joku suuri jäämöhkäle
on irtaantunut jäävyörystä ja pudonnut mereen. Nyt voimme vyöryaallosta
laskea, kuinka kaukana olemme rannasta...
Hän ei ollut vielä lausunut viimeistä sanaa, ennenkuin valtava aalto
syöksi "Victorian" leveitä kylkiä vastaan. Suuri laiva kohosi hieman
puristuksen vaikutuksesta, mutta kulki järkähtämättä edelleen.
-- Me olemme aivan likellä maata, -- huusi Bratt. -- Virralla on täällä
kuuden solmun vauhti, ja se ajaa meidät jollekin karille... Kuulkaa! ..
sanoi hän kuunnellen. -- Kuulkaa, kuinka tuolla kohisee!
-- Tiukasti oikealle! -- karjui hän keuhkojensa täydellä voimalla
komentosillalle päin.
Siellähän ymmärrettiin selvästikin, mikä vaara uhkasi. Laiva kallistui
hieman ja viilsi suuressa kaaressa ulospäin.
-- Selvittäkää ankkurit, -- huusi kapteeni megafooniin. -- Tarkastakaa
luotia!
-- Viisitoista syltä vettä, -- kuului ääni uloimmasta kokasta. --
Kaksitoista syltä, -- kuului heti sen jälkeen.
Silmänräpäys myöhemmin tuntui tärinää peräpuolesta. Molemmat potkurit
peräyttivät epätoivon voimalla. Mutta se oli jo myöhäistä. "Victoria"
kulki viiden solmun vauhdilla niitä vedenalaisia kareja kohti, jotka
aitauksen tavoin ympäröivät Huippuvuorten rannikoita.
-- Yhdeksän syltä! -- kuului ääni taas. -- Kahdeksan syltä!
Alihangan puolelta kuului keveästi raapaiseva ääni. Mutta laiva jatkoi
kulkuaan... Sitten tuli kova sysäys, etupuoli kohosi hiukan, ja köli
hyppi voimakkain sysäyksin luodoille. Tuntui siltä, kuin mahtava laiva
olisi kulkenut jättiläismäisen sahanterän yli. Kokkapuoli kohosi, kun
taas peräpuoli vajosi.
Sitten tuli viimeinen sysäys, ja "Victoria" jäi paikalleen. Sen voimat
olivat lopussa, ja kuin kuoleva eläin se laskeutui kyljelleen.
Tuli hetken hiljaisuus.
Sitten puhkesi meteli. Kuulosti siltä, kuin helvetin portit olisi
avattu. Huudot tunkivat sumun läpi. Parkua ja rukouksia kohosi
harmaasta usvasta kuin tuskaista voihkinaa kadotettujen piinapaikasta.
Siinä oli naisten kirkumista ja miesten ulvontaa.
Mutta yli kaiken jyrisi kapteeni Strohmannin ääni megafoonissa.
-- Kaikki rauhoittukoot! Ei ole mitään hätää. Seisomme turvallisesti
siinä, missä olemme.
Ne olivat vanhan kapteenin viimeiset sanat. Kuin ivallisena vastauksena
hänen lohduttavaan vakuutukseensa kuului seuraavassa hetkessä
ihmeellinen ääni keskilaivasta. Oli kuin jättiläiskäsi olisi repinyt
rautalevyjä. Etupuoli vaipui eteenpäin, tulikuilu avaantui molempien
savupiippujen väliin, seurasi ankara räjähdys, ja läpi sumun tunkeutui
musta, sisältä punertava savupilvi.
Kattilat olivat räjähtäneet ja "Victoria" revennyt kahtia.
Jyrinä kieri sumupilvien välissä tuhannesti kajahdellen jäävyöryistä ja
tuntureista, ja voimakas ilmanpaine oli hetkeksi päästävinään vilauksen
aurinkoa laivahylylle. Ylväs höyrylaiva oli repeytynyt palasiksi. Se
oli ampunut viimeiset tervehdyslaukauksensa.
Pitkin laivan laitoja oli huiskin haiskin ruumiita, koneenkäyttäjien ja
lämmittäjien veriset ja palaneet hahmot roikkuivat kiinni
rikkirevityssä rungossa. Kauimpana perässä, ylimmällä kannella, istui
yksinäinen nainen ja repi mielipuolena vaatteitaan. Hän levitti kätensä
ja hänen käheä äänensä hoki yhä uudelleen erään ranskalaisen runon
katkelmaa.
Se oli ranskalainen näyttelijätär, joka puolialastonna ja hulluna yhä
lausui Musset'n jäähyväislaulua rakkaudelleen. Pikimusta tukka aaltoili
kellertävillä hartioilla ja paljaalla rinnalla, mustien silmien
tuijottaessa kuvitelluille katsojapaikoille ja ammattimaisen
taiteilijahymyn väreillessä punaisilla huulilla... Naisraukka! Hän oli
jälleen rakkaassa Ranskassaan. Hän seisoi näyttämöllä Voltairen talossa
ja oli kuoleva murhenäytelmän viimeisessä näytöksessä...
Ylpeällä hymyllä otti hän päältään loputkin vaatteistaan -- vielä
viimeinen viittaus taivasta kohti, ja sitten hän hyppäsi ikuiseen
sumuun...
Ja hiljaisuus laskeutui "Victorian" kuolonretken yli.
Mutta kuulkaapa -- mitä se oli?
Rannikolta kuului kuin heikko keskeytymätön kuiske. Oliko se jäätikön
ikuista suhinaa? Vai oliko se kaukaisen ihmisjoukon mutinaa --
kuolleitten äänettömiä lauluja kuolon virralla?
V.
AGARDH BAY.
Sumu oli suorittanut loppuun hävitystyönsä nyt, kun "Victoria"
rikkirevittynä ja pahoinpideltynä laskeutui lepoon Huippuvuorten
vedenalaisen saariston teräville kallioille. Sillä ei ollut enää mitään
tehtävää. Muutama minuutti haaksirikon jälkeen tuli pohjoistuuli ja
lakaisi meren puhtaaksi.
Aurinko heitti säälimättömiä säteitään kuoleman hävityksiin, tavaten
vain ne ainoat elolliset olennot, jotka kuin Jumalan ihmeestä olivat
pelastuneet tuhosta.
Kun "Victorian" keula sukelsi mereen, huuhtoutuivat paroonitar von
Heffner ja Jörgen Bratt yli kaiteen. Se pelasti heidät molemmat laivan
räjähdyksestä. Mutta meri tuntui olevan yhtä säälimätön kuin sumukin.
Vesi oli jääkylmää, ja pikku paroonitar risti alistuvasti sormensa ja
sulki silmänsä. Hän kadotti tajunsa.
Bratt oli kuitenkin mies, joka ei hellittänyt niin vähällä. Hän tarttui
pitkään vihreään huntuun, jonka tyttö oli kietonut päänsä ympäri, ja
pujotti sen tainnoksissa olevan käsivarsien alitse. Sitten hän sitoi
sen rintansa ympäri ja alkoi uida pitkin ottein kohti sohisevaa
jäävyöryä.
Juuri silloin sumu keveni ja näytti uimarille pitkän hietarannan
muutamien satojen kyynärien päässä karien sisäpuolella. Toisissa
olosuhteissa olisi Jörgen Bratt voinut uida useita kilometrejä
väsymättä, mutta tämä uimamatka jäävedessä, kuorma selässä, vaati koko
hänen jäykän voimansa ja sitkeän tarmonsa. Taakka kävi yhä
raskaammaksi, vaatteet liimautuivat kiinni ruumiiseen, ja hänen täytyi
uida pitkät matkat pää veden alla päästäkseen eteenpäin. Voimakas virta
vielä pitensi välimatkaa maihin.
Äkkiä hän huomasi, että nuori nainen heräsi tainnoksista. Hän tunsi,
kuinka paroonitar nosti päätään hänen olaltaan, kuuli hänen hiljaisen
kauhunhuudahduksensa, kun asema hänelle selvisi. Se oli kuin pienen
linnun piipatus.
Jörgen Bratt pysähtyi hetkeksi, irrotti huntua ja hengähti syvään.
-- Osaatteko uida, neiti? --- kysyi hän puoleksi kääntyneenä
seuralaiseensa päin.
-- Osaan, -- vastasi toinen. -- Koko ruumis tuntuu vain niin kankealta
ja aralta.
-- Koettakaa, voitteko liikuttaa jäseniä.
-- Se on kai mahdotonta.
-- Teidän _täytyy_, -- sanoi Bratt ankarasti. -- Jännittäkää tahtoanne!
Nyt on henkenne kysymyksessä. Me olemme velvolliset taistelemaan sen
puolesta niin kauan kuin voimme.
Frida teki muutamia uintiliikkeitä käsillään, ja Bratt auttoi häntä
voimakkaalla otteella hänen viittansa kauluksesta.
-- Kas, kas, -- sanoi hän. -- Sehän käy erinomaisesti. Muutamia metrejä
vielä, niin meillä on pohja jalkojen alla.
Bratt oli oikeassa. Hiekkasärkkä ulottui kauas merelle päin. Ja
neljännestuntia "Victorian" karilleajon jälkeen oli nuori norjalainen
maissa puoleksi tajuton nainen sylissään.
Hän laski Fridan varovasti kivelle.
-- Nyt on tosi edessä, -- sanoi hän käskevästi. -- Hierokaa koko
ruumistanne ja koettakaa juosta.
-- Minä en voi, -- mutisi tyttö. -- Jalat on kuin lyijyä. Voi Jumala,
mitä minun pitää tehdä?
-- Teidän _täytyy_ juosta, -- vastasi Bratt kalmankalpeana ja
yhteenpuristetuin huulin. -- Tulkaa nyt!
Ja hän veti mukaansa Fridaa, joka kompastui, mutta nousi jälleen.
Paroonitar rukoili säästämään, mutta Bratt laahasi häntä armotta
eteenpäin.
-- Tuntuuko paremmalta nyt? -- kysyi hän.
-- Jalkoja pistelee niin ilkeästi, -- vastasi Frida.
-- Mainiota! -- mutisi Bratt. -- Silloin juoksemme kerran vielä, kunnes
olette aivan lämminnyt. Lupaatteko liikutella itseänne, kunnes koko
ruumista polttaa?
-- No niin, hyvä on!
Bratt kiirehti takaisin rantaan. Eräs mies kahlasi maihin vetäen
puolikuollutta olentoa perässään. Se oli jääluotsi, joka matkalla oli
löytänyt ranskalaisen professorin ajelehtimasta pelastusvyön varassa.
-- Olemmeko me ainoat? -- kysyi luotsi alakuloisesti ja viittasi
ylöspäin, missä paroonitar juoksi edestakaisin auringonpaisteessa. --
Me neljä... neljästäsadasta. Enkä minä ole suuren arvoinen, -- lisäsi
hän väsyneesti. -- Olen saanut jonkin sisällisen vamman, joka vie
voimat. Räjähdys heitti minut selälleni erästä taavettia vastaan. Ei
tässä kauvaa kestä, ennenkuin tulen aivan rammaksi... Olen välttänyt
kuoleman, mutta pian se tulee minua taas hakemaan... Muuten, se on
yhdentekevää. En juuri tahdo palata Tromsöhön, kun tällainen häpeä
sattui. -- Ja hän viittasi ulospäin, missä "Victorian" harvat
jäännökset nyt pistäytyivät esiin sumusta.
Bratt oli hieromassa professorin vanhoja jäseniä eikä kestänytkään
kauvaa, ennenkuin tämä vilkas mies oli jalkeilla. Hänen pitkä tukkansa
oli tarttunut kiinni soikeaan päähän, ja ruskeat silmät katselivat
kysymysmerkkeinä hänen kalpeista ja älykkäistä kasvoistaan.
-- Missä me olemme? -- kysyi hän ja veti syvään henkeä.
Jääluotsi katsahti ympärilleen.
-- Me olemme perillä, -- sanoi hän ja hymyili katkerasti. -- Tämä on
Agardh Bay. Viisikymmentä metriä pohjoisemmaksi -- ja kaikki olisi
käynyt hyvin. Virta oli tänään liian vahva. Se ajoi meidät kareille.
-- Agardh Bay! -- toisti professori, ja heikko puna nousi hänen
kalpeille poskilleen. -- Minähän pyysin kapteenia muuttamaan suuntaa.
Kaikki tyyni on minun syyni... Kuinka voin enää katsoa lähimmäisiäni
silmiin?... Minun on syy... Ja jäätikkö tuolla?
-- Se on juuri Rabotin jäätikkö.
Professori hymyili surullisesti.
-- Vai niin, sekö se on? -- kuiskasi hän itsekseen. -- Rabotin
jäätikkö! Sitä tietä on saatavana muuan suurimmista tieteeni voitoista.
Mutta mitä se on maksanut!
-- Te unohdatte jotakin, herra professori, -- huomautti Bratt. --
Unohdatte, että olemme ajautuneet maihin ilman muonaa, aseita ja
polttoaineita. Huippuvuoret eivät anna meille mitään. Syksy on jo
pitkälle kulunut ja tie Jäävuonolle kulkee noiden jäätiköiden yli. Kova
lumipyry -- ja me olemme suljetut tänne kuin rotat loukkuun, jos ei
joku pyyntialus tänne eksyisi... Vältyimme hukkumasta "Victorian"
mukana, mutta Herra ties, eikö _se_ olisi ollut parempi kuin nähdä
nälkää ja kuolla viluun täällä jäätiköillä.
Jääluotsi kohautti hartioitaan.
-- Niiden meistä, jotka voivat, -- sanoi hän, -- täytyy kiivetä
tunturin yli Sassen Bay'hin. Se on enintäin neljän päivän marssi.
Viimeinen matkailijalaiva tulee noin viikon kuluttua --- kapteeni kyllä
lähettää apua meille, jotka jäämme tänne, jos se vain ei tapahdu liian
myöhään... Pikku paroonitar raukka, -- mutisi hän nähdessään pienen
hennon olennon juoksevan edestakaisin auringonpaisteessa.
Bratt seurasi hänen katsettaan.
-- Meillä on _yksi_ mahdollisuus, -- sanoi hän päättävästi. -- Ja sitä
meidän täytyy heti yrittää. Onko näillä seuduin mitään taloa?
-- Toisella puolen lahtea on pieni viheliäinen venäläismaja, -- vastasi
Johnsen. -- Se on pieni ja matala, mutta se suojaa tuulelta ja pahalta
säältä. Ja tällä rannalla on runsaasti ajopuita.
Nuo kolme miestä kokosivat mukaansa puunkappaleita ja sälöjä, joita oli
heidän ympärillään. Ne puut olivat tehneet pitkän matkan Siperian
suurten jokien suilta saakka. Ja veden valuessa haaksirikkoisista ja
polvien väristessä kylmyydestä ja väsymyksestä kulkivat he hitaasti
pitkin pitkää hiekkarantaa ja astuivat mahtavan jäätikön juurelle, joka
laski teräksensinisen kypäränsä tunturin päälaelle.
He eivät puhuneet sanaakaan. Oli kuin hiljaisuus olisi heitä painanut.
Ja heidän jäljissään kulki epätoivo.
VI.
"MINÄ OLEN UPSEERIN TYTÄR".
Pieni venäläismaja oli melkein näkymätön, se kun oli sammaleen
peitossa.
Nähtävästikään ei ainoankaan ihmisen jalka ollut sinne astunut
senjälkeen, kun venäläiset pyyntimiehet runsaasti puolitoista
vuosisataa sitten olivat Jäämereltä lähteneet.
Maja oli rakennettu paksuista hirsistä. Se oli 14 jalkaa pitkä, 10
jalkaa leveä ja 6 jalkaa korkea. Aivan maan rajassa oli kaksi
ikkuna-aukkoa. Katto oli tasainen ja peitetty paksulla maakerroksella
ja suurilla kivillä.
Eräälle seinustalle oli muurattu tulisija ja siihen leivinuuni.
Pohjoissivulla oli pieni eteinen, jossa oli ovi idästä päin. Se oli
majan sisäänkäynti ja osaksi se myös valaisi sitä.
Puupatsaassa oven yläpuolella, joka oli lohjennut saranoiltaan, oli
kirjoitus venäjäksi: "Sija isba staroverska" (Tämä tupa on
vanhauskolainen). Ja ovikamaran alapuolelle oli veitsellä tai taltalla
hakattu nimi: Jeremias Ottamkow.
Professori Marmont katsahti hämmästyneenä ympärilleen.
-- Ottamkow! -- sanoi hän miettiväisesti. -- Hänen nimeensä liittyy
sellainen Robinson-seikkailu, joka on maailman merkillisimpiä. Jos
muistan oikein, lähetti Jeremias Ottamkow vuonna 1743 Huippuvuorille
laivan, jonka miehistöön kuului 14 miestä. He joutuivat Suurvuonoon
Edge Islandin kohdalle, minne jää heidät sulki. Neljä miestä,
etunenässä Himkovin veljekset, lähetettiin hakemaan majaa, joka kuului
olevan rakennettu lähiseudulla. He löysivätkin sen, mutta kun heidän
piti palata laivalle, tekivät he sen huomion, että laiva oli samana
yönä joutunut haaksirikkoon. Heillä oli muonaa pariksi päiväksi, yksi
luodikko ja tusina panosta, tulukset, kirves, veitsi ja kattila --
siinä kaikki, mitä he olivat ottaneet laivasta mukaansa. Nuo
kaksitoista panosta hankkivat heille yhtä monta peuraa, jonkun
laivahylyn kappaleet ainesta aseiksi ja työkaluiksi, maihin ajautuneen
hongan juuri käytettiin jouseksi ja jänne tehtiin karhunjäntereistä.
Tällä kaaripyssyllä tapettiin 250 peuraa ja paljon kettuja.
-- Tällä tavoin he elivät kuusi vuotta ja ainoastaan yksi heistä sortui
kerpukkiin. Seitsemäntenä vuonna vei muuan pyyntialus heidät takaisin
Venäjälle.
-- Ranskalainen Le Roy, joka oli Pietarin akatemian jäsen, on
kirjoittanut näiden pyyntimiesten omituisen historian. Olen
muistavinani, että luin sen nuoruudessani. Ihmiset olivat kovempaa
lajia siihen aikaan kuin nyt, -- lisäsi hän huokaisten.
Bratt oli sillä välin tutkinut majaa. Paitsi suurta rautapataa,
muutamia kattiloita ja kahta hylkeenrasvalamppua ei ollut mitään
työkaluja. Eräässä nurkassa seisoi tynnyri, jonka sisällykselle oli
laskeutunut satavuotinen pöly. Se sisälsi paksua nestettä -- arvatenkin
valaanöljyä. Sisemmällä oli majassa joku määrä ajopuita varastossa.
Seinällä riippuivat tulukset piikivineen ja tauloineen.
-- Tulta meiltä siis ei ainakaan tule puuttumaan, -- mutisi Johnsen
helpotuksesta huoaten.
-- Minulla on sikaarinsytyttäjä, -- sanoi Bratt. -- Se voi olla sangen
hyödyllinen niin kauan kuin bensiiniä riittää.
Kävi selville, ettei merivesi ollut vahingoittanut nykyaikaisia
tuluksia, ja pian leimusi mahtava rovio Ottamkowin vanhassa majassa.
Sitten Bratt meni ulos noutamaan nuorta tyttöä. Tämä istui kivellä ja
itki, mutta koki salata kyyneliään kuullessaan jonkun lähestyvän.
-- Ettekö tahdo tulla sisälle majaan? -- sanoi Bratt. -- Olemme
sytyttäneet ihanan rovion. On tärkeätä päästä kuivaksi mahdollisimman
pian, jos tahtoo saada jotakin toimeen. Se ei ole mikään linna, mutta
parempi kuin ei mitään.
Pikku paroonitar kohotti katseensa.
-- Minä en jaksa sitä ajatella, -- vastasi hän. -- Onko tosiaankin
totta, että he ovat kuolleet kaikki tyyni, paitsi me neljä. Ja mistä me
saamme ruokaa? Sitä minä en ymmärrä -- täällähän ei ole mitään
elollista -- voi, mikä kauhea maa tämä on! -- Hän peitti kasvot
käsiinsä ja nyyhkytti.
Bratt kumartui hänen puoleensa.
-- Ei maksa vaivaa heittäytyä toivottomaksi. Meitä on kolme miestä,
jotka koetamme auttaa teitä täältä. Te ette saa heittää toivoa. Te ette
saa lamauttaa meidän rohkeuttamme.
Paroonitar nousi nopeasti ja heitti päätään taaksepäin.
-- Minä olen upseerin tytär, -- sanoi hän ylpeästi. -- Te ette enää saa
nähdä minun itkevän. Isäni oli mukana sekä Sadowassa että Sedanissa --
hän ei tiedä, mitä pelko on. Mutta teidän tulee muistaa, että minähän
olen ainoastaan nainen, turvaton nainen.
-- Te erehdytte, -- vastasi Bratt lämpimästi. -- Tuolla majassa ei ole
ainoatakaan miestä, joka ei olisi valmis uhraamaan henkeään teidän
tähtenne. Te olette yhtä hyvässä turvassa kuin isänne talossa.
Luottakaa siihen... Tulkaa nyt, -- lisäsi hän. -- Saamme ryhtyä heti
siihen, mitä on tehtävä. Te olette upseerin tytär, sanoitte... Hyvä,
silloin tiedätte, mitä kuri on. Ja täällä teidän on toteltava
määräyksiä.