Tämän siis tunsi olla meidän työnämme. Mutta ah! Miten me sen
suoritamme! Me olemme hävittäneet puutarhan, sen sijaan että meidän
olisi pitänyt sitä varjeleman -- me ruokimme sotaratsujamme sen kukilla
ja valmistamme keihäänvarsia sen puista!
"Ja idänpuolelle liekehtivän miekan."
Eikö sen liekkiä voida sammuttaa? Eikö milloinkaan päästä
astumaan niistä porteista sisälle, jotka sulkevat tien? Vai eikö
meiltä pikemminkin puutu halua astua sisälle? Sillä millaiseksi
kuvittelemmekin muinoisen Eedenin, niin mitä siinä olisi ollut, jota me
emme, jos oikein tahtoisimme, voisi vallata takaisin?
Sanotaan sen olleen kukkaisan puutarhan. Entä sitten: kukat ovat
valmiit kasvamaan kaikkialla, missä me niitä vain siedämme, ja mitä
tiheämmässä, sitä kauniimpaa. Kukkakin lienee ihmisen tavoin langennut;
mutta eivätpä varmaan sellaiset olennot kuin me osaa kuvitella mitään
ihanampaa kuin ruusut ja liljat, jotka tihein ryhmin kasvavat lehti
lehdeltä yhä korkeammiksi, kunnes maa, jos me vain haluaisimme, olisi
niistä aivan punainen ja valkoinen.
"Ja paratiisi oli täynnä suloista siimestä ja hedelmällisiä lehtoja."
Entä sitten: mikä estää meitä peittämästä maata mielemme mukaan
suloisella siimeellä ja kauneilla kukilla ja ihanilla hedelmillä?
Kuka kieltää sen laaksoja kantamasta viljaa niin runsaasti että ne
lopulta nauravat ja laulavat? Kuka estää meitä tekemästä lukemattomia
hedelmätarhoja sen synkistä, kaameista, asumattomista metsistä, niin
että kaikkia kukkuloita aina tuonne keväisen vaalenevaan taivaanrantaan
saakka seppelöivät värähtelevät lumivalkoiset kukat ja että koko
syksyinen maa hohtaa ravintoaineiden kasapäistä yltäkylläisyyttä?
Mutta paratiisi, sanotaan, oli rauhan paikka, ja kaikki eläimet olivat
meidän säyseitä palvelijoitamme. Entä sitten: maailma olisi vieläkin
rauhan paikka, jos vain kaikki olisivat rauhanrakentajia, ja kaikki
sen olennot palvelisivat meitä säyseästi, jos me hallitsisimme niitä
ystävällisesti. Mutta niin kauvan kun me pidämme urheiluna lintujen
ja metsänelävien tappamista ja mieluummin taistelemme lähimmäisiämme
kuin omia vikojamme vastaan ja teemme niityistämme tappelutantereita
emmekä rauhallisia laidunmaita -- niin kauvan tulee totisesti tuo
liekehtivä miekka heilahtamaan puoleen ja toiseen, ja niin kauvan
tulevat paratiisin portit pysymään kyllin lujasti suljettuina, kunnes
me pistämme omien intohimojemme vielä terävämmän, vielä liekehtivämmän
miekan tuppeen ja särjemme oman sydämemme porttien vielä lujemmat
salparaudat.
76. Valitettava esimerkki siitä, miten surkeilla erhepoluilla maailma
kulkee, on se seikka, että sana "maa" merkitessään seutua, missä on
peltoja ja metsiä, sisältää soimauksen sen asukkaita kohtaan, ja että
vielä meidänkin päivinämme sanat "talonpoika, maalainen, kyläläinen",
verrattuina sanoihin "porvari ja kaupunkilainen", merkitsevät raakuutta
ja typeryyttä.
Käyttäessämme näitä sanoja annamme liiankin helposti niiden pahemman
merkityksen päästä vallitsevaksi, ikäänkuin olisi ja täytyisi olla
aivan luonnollista, että maalaiset olisivat raakoja ja sivistymättömiä
ja kaupunkilaiset sivistyneitä. Mutta minä luulen, että kehitys on
etäisessä tulevaisuudessa johtava siihen asiain tilaan, että syntyy
aivan vastakkainen suhde ja että sanojen tarkoitus uuden olojen
käsityksen mukana kokonaan muuttuu, niin että on pakko sanoa: "tämä
henkilö on sivistynyt ja hienotunteinen - hän on kaikin puolin
maalaisihminen; tämä henkilö on sivistymätön ja raaka -- hän on kaikin
puolin kaupunkilaisihminen".
Miten tämän asianlaita lieneekään, se vain on ilmeistä, että
kaupunkilaisen hyvän maineen perusti etupäässä hurja elämä, joka
keski-aikana sisältyi vanhana pahana tapana kaikkien sotaan kaikkia
vastaan. Ei mikään paikka ollut niihin aikoihin turvassa hävitykseltä,
ja koska kaikki polut olivat avoinna rosvoritarille, liittyivät
rauhaarakastavat ihmiset yhteen, etsivät suojaa kaupungin muurien takaa
ja rakensivat niin vähän maanteitä kuin mahdollista; jota vastoin juuri
ne ihmiset, jotka kylvivät ja korjasivat viljan Europassa, olivat vain
paroonien alustalaisia tai orjia.
Aateliston vastenmielisyys maanviljelykseen ja luostarilaitoksen
haluttomuus tunnustaa olevia oloja pitkittivät Europassa henkistä
tilaa, jolta puuttui kaikkea aistia sille, mikä koski luontoa; ruumis
ja sielu tuhlattiin päättömiin sotiin ja ajatuksettoman sanasälyn
pohtimiseen. Luostareissa ja turnajaisissa hankkivat ihmiset
taitavuutta miekan ja sanan käyttelyyn ja sitä erehdyttiin pitämään
kasvatuksena; Jumalan avarassa maailmassa nähtiin ennen kaikkea vain
paikka, missä opetettiin sotaratsuja ja kasvatettiin elintarpeita.
Tätä ihmisten intohimoista johtunutta luonnon kauneuden halveksimista
kuvaa mainiosti eräs Paolo Uccellon taulu, joka käsittelee
Pyhän Aegidion tappelua. Sotajoukot seisovat vastakkain villien
ruusupensaiden saartamalla maantiellä; hennot punaiset kukat nuokkuvat
kypäräin yllä ja hehkuvat tulisesti hyökkäysvalmiiden keihäiden
välitse; sillä niihin aikoihin näyttäytyi koko luonto ihmiselle
vain liehuvain kypäräntöyhtöjen välistä. Usean kerran en voi estää
itseäni kuvittelemasta, että puutkin kaikessa epätäydellisyydessään
kykenevät ikäänkuin tuntemaan surua siitä, että niiden viattomat lehvät
lämpimässä kevätilmassa turhaan aukenivat ihmistä varten; ja Englannin
laaksoissa loivat yötkin väräjäviä varjojaan vain siellä, missä rosvo
jännitti joustansa ja metsästävä kuningas kiiti ratsunsa selässä,
luontoa huomaamattakaan; ja Ranskan viehättävien virtojen rantamilla
huojuivat korkeat poppelirivit hämärässä vain näyttääkseen oksiensa
välitse palavien kaupunkien liekit etäisellä taivaanrannalla; keskellä
Apenninein ihanoita solia kätkivät omituisesti koukeroivat öljypuut
suojaansa petollisen salaväijytyksen; ja niiden laaksoniittyjen liljat,
jotka aamulla olivat valkeita, olivat auringon laskiessa veripunaisia.
77. On mahdotonta todellisen siveellisyyden, todellisen onnen ja oikean
taiteen asua maassa, missä kaupungit ovat rakennetut sillä tavalla,
tai, paremminkin sanoen, ovat mätetyt sellaisiksi rumiksi läjiksi kuin
meillä; ne ovat kuin inhoittavaa hometta, joka täplin ja nyppylöin
leviää yli maan, sen tuhoten. Meillä pitäisi olla viehättäviä,
järkevästi järjestettyjä, vaan ei sattumalta kasautuneita, alueeltaan
rajoitettuja kaupunkeja, jotka eivät ympärilleen syytäisi kauhistavia
kuona- ja saastaläjiään, vaan joita piirittäisivät pyhät hedelmätarhat
ja kukkivien puiden ja vienosti juoksevain jokien seppeleet.
Mahdotonta! vastataan minulle. Olkoon niinkin. Minulla ei ole tekemistä
mahdottomuuden, vaan ehdottoman välttämättömyyden kanssa. Mutta
kuitenkin täytyy sen tulla mahdolliseksi, ennen kuin voimme saada
oman taidekoulun; meidän täytyy näet löytää paikka, minne sijoittaa
tulella käyvät tehtaamme, muualle kuin Englantiin tai ainakin sen
muutoin hyödyttömille seuduille; ja rajoittaa tehdasteollisuus
kaikkein vähimpään, niin ett'ei mitään laiteta raudasta, joka yhtä
hyvin saatetaan valmistaa puusta tai kivestä, eikä mitään käytetä
höyryllä, jota luonnolliset voimalähteet saattavat käyttää yhtä
hyvin. Ja huomaa hyvin: on olemassa paljon enemmän kuin riittävästi
vesivoimaa sille koneelliselle toiminnalle, jota yhteiskunta-elämä
ja kaupungit vaativat; sillä suurille joille ankkuroidut myllyt ja
nousuveden täyttämäin patosäiliöiden käyttämät laitokset asettavat
riittävän määrän alituista käyttövoimaa meidän palvelukseemme. Maan
muokkaus ihmiskäsin ja ehdoton tarpeettoman höyryvoiman välttäminen
ovatkin sentähden ensimäisiä ehtoja taidekoulun syntymiseen jokaisessa
maassa. Ja niin kauvan kun me siihen pääsemme, tapahtukoon se
ennemmin tai myöhemmin, on se voitonriemuinen asiaintila jatkuva,
jonka koneteollisuus on luonut jalompien taiteiden puutteessa; sillä
vaikka Englannin huumaa kutomoittensa jyrinä, käyvät sen lapset ilman
vaatteita; vaikka hiilikaivosten tomu mustaa sen kokonaan, paleltuvat
ne kuoliaiksi; vaikka se on myynyt sielunsa kullasta, kuolevat ne
nälkään. Me voimme tyytyä tähän voittoon, jos se näyttää Teistä
otolliselta; mutta siitä saamme ainakin olla varmat: kaunotaiteet eivät
ole siihen voittoon yhtyvät.
78. Jos ihmiset eläisivät niinkuin heidän tulisi, olisivat heidän
talonsa pyhättöjä -- pyhättöjä, joita me emme uskaltaisi vahingoittaa
ja jotka, jos me saisimme asua niissä, jollakin tavalla pyhittäisivät
meidätkin. Luonnolliset rakkaudensiteet ovat varmaankin oudosti
höltyneet, outo kiittämättömyys isänkodin antimia ja opetuksia
kohtaan on varmaankin vallalla, me olemme varmaankin tulleet siihen
tietoisuuteen, että me hylkäämme vanhanaikuisen kunnon, emmekä omalla
elämäntavallamme pyhitä kotejamme lapsillemme, koska jokainen rakentaa
asumuksensa vain oman ikänsä lyhyeksi ajaksi, ja minä katselen
noita kurjia kalkki- ja savihökkeleitä; joita liian aikaisin ja
liian kypsymättöminä kohoaa suurkaupunkiemme ulkolaidoille -- minä
katselen näitä keveitä, horjuvia, kallistelevia, pienistä puista ja
jäljitellystä kivestä kyhättyjä korttirakennuksia -- näitä synkkiä
talorivejä, jotka ovat kaikki yhtä mitättömiä, toinen toisensa
näköisiä, ilman vaihtelua, ilman erilaisuutta, ilman kokonaisuutta
-- yhtä kurjia kuin samannäköisiä -- minä katselen niitä, en vain
mauttomuuden loukkaaman silmän välinpitämättömyydellä, en vain
surren sitä, että ne rumentavat maiseman, vaan myöskin tuskaisesti
aavistaen, että meidän kansallisen suuruutemme juuret ovat
mädäntyneet, kun niillä on niin vähän jalansijaa kodin maaperässä.
Minä pidän näitä lohduttomia ja arvottomia asunnoita merkkinä kansan
yhä kasvavasta tyytymättömyydestä; ajan merkkinä, jolloin jokainen
tavoittelee korkeampaa tasoa kuin mikä hänelle luonnostaan kuuluu,
yhä halveksivammin katsahtaen kuluneeseen elämäänsä; jolloin jokainen
rakentaa siinä toivossa, että pian saisi lähteä rakentamastaan talosta,
ja elää toivossa, että hän pian unohtaisi ne vuodet, jotka hän siinä
vietti; jolloin ei enää tunneta kodin lohtua, rauhaa eikä lepoa. Nuo
ahdinkoon asti täytetyt asumukset, joissa vaivaloisesti kamppaileva
ja herkeämättä ahertava ihmisjoukko elää, eroavat arabialaisen ja
mustalaisen teltasta vain sikäli, että ne tehokkaammin estävät raittiin
ilman pääsyä niihin, etteivät ne salli kauniin leiriytymiskentän
vapaata valintaa, että ne ryöstävät vapauden suomatta lepoa tai
rauhaa ja että ne estävät ylellisyyden saada tuon tuostakin vaihtaa
oleskelupaikkaa.
79. _Turner ei voi maalata maisemaa, ellei hänellä ole maisemaa
käytettävänään; Titian ei voi maalata muotokuvaa, ellei hänellä ole
ihmistä mallina edessään_. Minun ei luullakseni tarvinne näissä
ahtaissa rajoissa lähteä sitä todistamaan; mutta lopultakaan ei minun
onnistu tavata ainoatakaan sielua, joka uskoisi, että taiteen alkuna
_on maamme pitäminen puhtaana ja kansamme tekeminen kauniiksi_.
Vuosikymmenen olen minä työskennellyt, jolla, elleikään uskoen
hyväksyttäisi näitä selviä tosi-asioita, niin ainakin ajateltaisiin
niitä ehdotuksena, joka ei ole peräti hullu. Minä vakuutan vieläkin:
maamme puhtaana pitäminen ja kansamme tekeminen kauniiksi ovat ne
välttämättömät taideteokset, joista meidän on alkaminen! On tosin ollut
taidetta maissa, joissa ihmiset elivät loassa palvellakseen Jumalaa,
mutta koskaan ei ole taidetta ollut maissa, missä ihmiset ovat eläneet
loassa palvellakseen paholaista. Tosin on taidetta ollut sielläkin,
missä kansa ei ole ollut lainkaan kaunista, missä sen huulet ovat
olleet paksuja ja sen iho auringon paahteen mustaama; mutta koskaan
ei ole taidetta ollut maissa, missä kansa on ollut kalpeata kurjasta
raadannasta ja missä se on kuihtunut kuoleman varjossa, missä nuorison
huulet eivät ole olleet verenhohtavia, vaan nälän vaalentamia tai
myrkyn vääristämiä.
Ja siksi on kaiken sanottavani alku ja loppu tämä: me emme lähene
jaloja taiteita matkustamalla nopeammin, vaan tekemällä asuntomme
miellyttävämmiksi ja pysymällä niissä; me emme opi jaloja taiteita
kilpaillen, vaan tyynesti panemalla parastamme, kukin omalla tavallaan;
me emme opi jaloja taiteita näyttelyissä, vaan tekemällä sitä, mikä
on oikein ja luomalla sitä, mikä on vilpitöntä, joko sitä sitten
asetetaan näytteille tai ei, ja -- lyhyesti sanoen -- siten, että
ihmiset rakentavat ja maalaavat ei ylpeydestä eikä rahanhimosta, vaan
rakkaudesta, rakkaudesta taiteeseensa, rakkaudesta lähimmäiseensä tai
korkeammasta rakkaudesta, jonka juuret ovat näissä tunteissa.