Mitä loppumattomia, ihmeellisiä aarteita tarjookaan kasvikunta, kun me
katselemme sitä sellaisena kuin se tosiaankin on -- välittäjänä, jonka
avulla maasta tulee ihmisen toveri, ystävä ja opettaja... Syvyyksissään
pysyy maa ihmiselle kuolleena ja kylmänä; mutta sen pinnalla, jonka
ihminen aina näkee ja jolla hän työskentelee, seisoo kasvimaailma
hänen rinnallaan, verhottuna ja omituisella tavalla elävänä, ikäänkuin
jonkunlaisena välimuotona, joka hengittää, mutta jolla ei ole ääntä --
joka liikkuu, mutta joka ei pääse paikaltaan -- joka käy läpi _elämän_
ilman tajuntaa ja kuolee ilman katkeruutta -- jossa on nuoruuden
viehkeys ilman sen intohimoja ja joka vaipuu vanhuudenheikkouteen ilman
vanhuuden kaihoja.
Ja tähän salaperäiseen välimuotoon, yhdyssiteeseen maan ja ihmisen
välillä sisältyvät useimmat ulkonaisen maailman nautinnot ja useimmat
opetukset, joita me tarvitsemme; se yhdistää itseensä suloisen
viehätyksen ja kaikenlaiset kehoitukset; ja kuinka ihmeellisesti
onkaan se luotu noudattamaan meidän toiveitamme ja tarpeitamme
ja opettamaan meitä! Kuinka ihmeellisesti jakaakaan Jumala siinä
meille joka päivä elämän kauniita lahjoja! Ensin kutoo se maton,
jotta maa tulisi pehmeäksi meidän kävelläksemme; sitten sovittaa se
siihen värikkäitä, mielikuvitusrikkaita kuvioita; sitten levittää se
korkeuksiin lehväkatoksen, suojellakseen meitä auringon paahteelta
ja pidättääkseen sadevettä, jott'ei se heti haihtuisi ja kohoisi
jälleen pilviin, vaan jäisi sammaleeseen ruokkimaan lähteitä. Ja
näitä lehväkatoksia kannattamaan nostaa se voimakkaita puita, joita
ei ole vaikea kaataa, mutta jotka kuitenkin ovat kyllin kestäviä ja
samalla keveitä meidän tehdä niistä talomme ja työkalumme -- aina
miten vain ihminen haluaa: peitsenvarsia tai aurankurkia -- jotka
olisivat hyödyttömiä, jos ne olisivat kovempia, hyödyttömiä, jos niissä
olisi vähemmän syitä, hyödyttömiä, elleivät ne olisi niin taipuisia.
Talvi tulee, ja lehväkatoksen varjo katoaa, jotta aurinko pääsisi
lämmittämään maata; mutta vahvat oksat jäävät paikoilleen murtamaan
talvisten myrskyjen voimaa. Siemenet, joiden tulee jatkaa sukua, ovat
lukemattomia, aina kutsumuksensa mukaan, kauniita ja maukkaita, vedoten
ihanalla moninaisuudellaan ihmisen mielikuvitukseen tai tehden hänelle
hyviä palveluksia; vilvoittavia mehuja tai kepeitä mausteita, voiteita,
suitsutusta, pehmittäviä öljyjä, mädännystä ehkäisevää pihkaa,
vertapuhdistavia ja kuumetta ehkäiseviä lääkkeitä tai viihdyttäviä
nukutusaineita, kaikkea tätä lukemattomin lajein! Heikkoutta ja tarmoa,
lienteyttä ja voimaa kaikin vivahduksin ja kaikin muodoin; pystypäistä
järkähtämättömyyttä, ylvästä kuin temppelipylvään, ja uusien köynnösten
säännötöntä kiemurtelua maassa; sitkeitä runkoja ja oksia uhmailemassa
aikojen myrskyjä tai heikkoja korsia, jotka taipuvat kesäpuron
pienimmästäkin sykähdyksestä; juuria, jotka halkovat kallioita tai
sitovat lentohiekan jyväsiä; ruohotupsuja, jotka paistattavat päivää
erämaassa tai kätkeytyvät valottomiin luoliin tippuvien lähteiden
alle; lehviä, jotka sekavasti kietoutuneina kasoina heittäytyvät meren
helmaan tai jotka kattavat poluttomia vuorenhuippuja kirjavalla,
ikikestävällä matollaan tai palvelevat köyhimmässäkin majassa
ihmissydämen hellimpiä tunteita ja yksinkertaisinta iloa.
61. Jos me joskus syksyllä, kuivuneiden lehtien pyöriskellessä
ympärillämme, vaivumme ajatuksiimme, eikö meidän silloin toivoen ja
luottaen pidä katsahtaman niiden korkeihin muistopatsaihin? Nähkääpäs
vain, miten ihanina laaksojen puistokäytävät, kumpujen reunusteet
leviävät pitkin kupukaarroksin ja siivin, niin juhlallisina -- niin
ikikestävinä! Oltuaan ihmisen ilona, kaikkien elävien olentojen
lohdutuksena, maan kunniana, -- ovat ne nyt vain niiden lehtiraukkojen
hautapatsaita, jotka tuosta meidän edestämme liehuvat kuolemaansa.
Älkäämme antako niiden kadota ilman, että me olisimme koettaneet
ymmärtää niiden viimeistä neuvoa ja esimerkkiä: että meidänkin,
välittämättä haudan muistopatsaasta, täytyy täällä maailmassa rakentaa
se muistopatsas, joka opettaa ihmisiä muistamaan ei paikkaa, missä he
kuolivat, vaan paikkaa, missä he elivät.
62. On tosiaan sangen kummallinen seikka se, että kuusi, joka on
erikoisesti määrätty koristamaan jylhiä vuoria, on kaikista puista
kokonaisuudessaan katsoen sopusuhtaisin. Viinipuu, ihmisen iloinen
seuralainen, on ihmeellisen tottelevainen kasvussaan ja lähettää
köynnöksensä pitkin hänen viljapeltojaan, peittää hänen puutarhansa
muureja ja varjostaa kesäisin hänen majaansa. Pysyen alituisessa
yhteydessä ankaransäännöllisen viljelyksen kanssa, tarjoaa se kuitenkin
nähtäväksi kaikki vallattoman viehätyksen mahdollisuudet. Kuusi, joka
melkein aina kasvaa yksinäisillä, autioilla paikoilla, tarjoaa taas
nähtäväksi kaikki jäykän järjestyksen mahdollisuudet. Tasamaiden
puut taipuvat sinne ja tänne, vaikka niitä koskettaisikin vain vieno
niityiltä noussut tuulahdus ja vaikka niiden kasvua haittaisikin vain
nurmimättään kaltevuus. Mutta kuusi kasvaa suorana kuin kynttilä,
vaikka se tapaakin jalansijakseen vain kapean kaistaleen rotkon
reunalla ja vaikka myrsky ja lumivyöryt panevat pahintansa. Istuta sen
nuorimpien oksien vesa alaskäsin sen runkoon, ja se on, niin kauvan
kuin puu elää, osoittava maan keskipistettä kohti.
Alankomaan puiden sopii myös rehoittaakseen ulottaa oksiaan kaikkiin
suuntiin ja pukeutua kaikenlaisiin epäsäännöllisiin muotoihin.
Mutta kuusi on luotu olemaan kaikkea vailla ja kestämään kaikkea.
Se pyrkii lujasti itsenäisyyteen; se haluaa vain kasvaa suoraksi ja
solakaksi, tyytyen täydellisyyteen määrättyjen rajojen sisällä. Olkoon
se sitten pitkä tai lyhyt, aina haluaa se seisoa suorana. Olkoon se
sitten pieni tai suuri, aina haluaa se muotonsa pyöreäksi. Tasangon
hemmoteltujen puiden sallittakoon myös koristellaida iloisin kukin ja
riemuita ihanain hedelmäinsä runsaudesta. Mutta meillä kuusilla, jotka
rakennamme miekan voimalla, on ankarampi tehtävä täytettävänä ihmisen
hyväksi ja meidän täytyy toimittaa se suljetuin rivein: meidän tulee
pysäyttää vuorilta vyöryvä lumi, joka muuten hautaisi hänet alleen;
meidän tulee miekankärkinemme jakaa ja pidättää sadepisarat, jotka
muutoin huuhtoisivat hänet mukaansa ja hänen runsaan satonsa; meidän
tulee varjossamme suojella pisaroita, jotka putoavat neulastemme
sekaan, jotta puroille riittäisi vettä kesäkuumina; meidän tulee
kohottaa murtumaton kilpi talvimyrskyä vastaan, joka ulvoen läpäisee
tasangon puiden paljaat oksat: -- tällaista palvelusta tulee meidän
järkähtämättä suorittaa ihmiselle koko elämämme ajan. Meidän ruumiimme
-- sekin on ihmiselle hyödyksi -- on pehmeämpää kuin muiden puiden,
vaikka työmme onkin kovempaa. Ihminen käyttäköön sitä miten haluaa,
taloikseen tai laivoikseen. Tasangon hennot puut puistelkoot kaikkia
lehtiään ja nostakoot ne kirkkaan kalpeina kohti taivasta, jos vain
pieninkin sadekuuro hurahtaa niiden yli, ja pudottakoot ne sitten
kokonaan kuivina ja kuihtuneina. Mutta meidän kuusien on huolettomina
eläminen raivoavien pilvien alla. Vain myrskyjen kamppaillessa
kanssamme, ojentelemme me oksiamme sinne ja tänne, kuten ihmisetkin
ojentelevat käsiään unissaan. Ja lopuksi puolustakoot tasangon heikot
puut liian kiihkeästi viimeistä elonkipinäänsä ja työntäkööt ne
hakattuina heikkoja vesoja juuristaan. Mutta me, jotka rakennamme
miekan voimalla, kaadumme urheasti; meidän kuolemamme tulee olla
täydellisen ja juhlallisen kuten meidän taistelutapammekin: me heitämme
henkemme vastustelematta ja ijäksi.
Miten ihana onkaan kuusen solakka kasvu! Ihana ja kuitenkin joskus
melkein peloittava! Toiset puut, jotka koristavat vuoria tai
kukkuloita, muovailevat muotojansa maanpinnan muodon ja laadun mukaan,
pukevat sitä ystävällisen avuliaasti ja ovat osaksi sen alamaisia,
osaksi sen imartelijoita, osaksi sen lohduttajia. Mutta kuusi kohoaa
lujasti itseensä luottaen; enkä minä voi koskaan kauvemmin oleskella
Alppien korkeilla kukkuloilla, etäällä ihmisten asunnoista ja
askareista, pelokkaan ihailevasti katsahtamatta kuusiin, jotka seisovat
siinä luoksepääsemättömillä ulkonemillaan ja vaarallisilla kallioillaan
suunnattoman vuoriseinän kupeella, rauhallisissa ryhmissään, kukin
ikäänkuin naapurinsa varjona -- hoikkina, korkeina, kestävinä, kaameina
kuin haamujen sotajoukko Hadeksen muureilla, tuntematta toisiaan,
ikuisessa äänettömyydessä. Sinä et pääse niiden luo, sinä et voi
niille huutaa: nämä puut eivät ole milloinkaan kuulleet ihmisen ääntä;
ne ovat kaukana kaikista äänistä, paitsi tuulen ulvonnasta. Jalka ei
ikänä tallaa niiden kuivuneita neulasia; ilottomina seisovat ne kahden
ijankaikkisuuden välillä: tyhjän avaruuden ja alastoman kallion,
mutta niin raudanlujaa tahtoa hehkuen, että kivikin niihin verrattuna
näyttää taipuisalta ja särkyvältä, -- heikolta, murtuvalta, katoavalta
verrattuna niiden synkkään pyrkimykseen kohti elämää ja vavahtamatonta,
tenhoavaa ylpeyttä -- lukemattomina, voittamattomina!
Huomaa lisäksi niiden täydellisyys. Vaikutus, jonka ne tekevät
useimpain ihmisten mieliin, johtuu epäilemättä enemmän kuusten kuvista
kuin todellisista kuusista, niin takkuisena ja epäsäännöllisenä
näet, mikäli minä voin arvostella, kuusta pidetään, kun sen paraina
tuntomerkkeinä sen täyden voiman aikoina ovat puhdas vehreys ja
säännöllinen _pyöreys_. Kuusi seisoo siinä täyteläisenä kuin sen oma
käpy, hieman sivuille taipuneena, ihmeellisenä ja vanhanaikaisena kuten
leikelty puu jostakin kuningatar Elisabetin aikuisesta puutarhasta;
ja sen sijaan, että se vaikuttaisi jylhältä, ei ole koko metsässä
niin vapaasti muodostunutta puuta kuin kuusi; sillä toiset puut
näyttelevät runkojaan ja koukeroisia oksiaan; mutta kuusi, joka kasvaa
joko suurissa ryhmissä tai onnellisessa yksinäisyydessä, ei paljasta
oksiaan. Sen pyramidirivit nousevat tasaisesti toistensa yläpuolelle,
tai viistävät sen oksat ympyränmuotoisesti ruohoa, niin ett'ei näy
muuta kuin viheriät kävyt ja viheriä matto. Sen latvus ei ole sen
lisäksi vain muodostunut hienommin, vaan myös, niin sanoaksemme,
ystävällisemmin ja iloisemmin kuin toisten puiden lehvälatvukset,
sillä se luo vain pyramidimaisen varjon. Tasangon metsät muodostavat
ylä-ilmoihin kupukaarroksen ja kirjavoivat maan tummin varjoin,
mutta hajanaisissa ryhmissä kasvavat kuuset jättävät väliinsä
smaragdinvärisiä aukkoja. Surumielisyytensä pitävät ne kokonaan
omina hyvinään; työntäessään kärkensä taivasta kohti, antavat ne
auringon paistaa kasteheinään asti. Ja jos joskus taika-uskoinen tunne
hiipii sieluuni kuusimetsässä, niin ei siihen milloinkaan sekaannu
muinaisgermaanilaista metsänkammoa, vaan on se ainoastaan juhlallisempi
muoto sitä tenhovoimaa, joka on ominaista meidän englantilaisille
niittymaillemme, niin että minä olenkin aina nimittänyt Chamounin
kauneinta kuusikkoa "haltijattaren luolaksi". Se kohoaa eräästä
rotkosta Pont Pelissierin yläpuolelta lähtevän jyrkän rinteen alta, ja
sinne pääsee pientä vuorta alaspäin kiemurtelevaa polkua pitkin, --
rotko ei itse asiassa ole niin paljon rotko kuin leveä kallionpengermä,
jota peittää sammal ja turve ja joka ulkonee yli kauhistuttavan,
vaikka kauniiden kuusten salaaman äkkijyrkänteen, jonka pohjassa Arve
juoksee. Melkein kokonaan eristetty, monivärinen kallio-ulkonema kohoaa
sen molemmissa päissä. Muita sivuja reunustavat kalliot, joita pitkin
pieni vesiputous syöksyy kuusien sekaan, hajoten pelkäksi helmisateeksi
auringonpaisteessa, niin ett'eivät kuuset voi eroittaa sitä sumusta,
vaan kasvavat sen usvapilven peitossa sitä huomaamattakaan. Syvimmälle
alaspäin uskaltaa vain hiljainen sammal, ja korkeimmalla vallitsee
nimettömän huipun ikuinen lumi.
Toiset puut kohottavat taivasta kohti pahkamaisia, tölppämäisiä
lehviään, mutta kuusi reunaripsujaan. Et koskaan näe teräviä kulmia,
niin tavattoman hienoja ne ovat, minkä tähden kuusi onkin minun
tietääkseni ainoa puu, jossa voi syttyä sellainen tulenhohde kuin se,
minkä jo Shakespeare huomasi. Kun aurinko nousee jonkun kuusipeitteisen
harjanteen takaa, joka on noin kahden peninkulman päässä, mutta jonka
sentään selvästi näkee, niin ikäänkuin kirkastuvat kaikki puut, jotka
ovat kolmen tai neljän asteen kulmassa molemmin puolin aurinkoa, ja
piirtyvät kirkkain liekein tummempaa taivasta vasten, hehkuen yhtä
häikäisevästi kuin aurinko itse. Ensin luulin tämän johtuvan neulasten
hohteesta, mutta nyt olen sitä mieltä, että sen synnyttää pilvien
kaste -- koska jokaisessa, pienimmässäkin neulasessa kimaltelee oma
jalokivensä. Näyttää aivan siltä kuin olisivat puut, jotka aina elävät
pilvissä, niiltä saaneet osan niiden ihanuutta, ja kuin saattaisivat
ne, niin kasvikunnan tummimpia kuin ovatkin, kohottaa jopa itsensä
auringonkin loistoa.
Eniten hurmasivat minua kuitenkin kuusen tavattoman hienot piirteet
hieman ulohtaammalla keskeistuntureista, Emmenthalin laidunkummuilla
tai Bernin alamaa-alueilla, missä näitä puita kasvaa ryhmissä majojen
välissä, joiden syvän sinisenharmaat liuskakivikatot -- nekin kuusta
-- ja keveästi veistetyt julkipuolet kimaltelevat syysauringon valossa
kultaa ja oranssinkeltaista siinä töyränteillään ja nurmirinteillään
-- loputtomilla rinteillään, joille on järjestelmällisesti siroiteltu
korkealle kaartuvia heinärukoja, tummanvihreiden jalokivikoristusten
kaltaisia, sillä runsaslähteisten vuoriniittyjen heinä pysyy koko
päivän, niittämisen jälkeenkin, harvinaisen viheriänä ja tuoreena. Ja
keskellä tätä jaloa majojen ja niittyjen kimallusta seisovat nuoret
kuuset, kauneimpina kaikesta, ikäänkuin hyvänhajuisen suitsutuksen
täyttäminä. Niiden solakat rungot, suorat kuin nuolet ja valkoiset
kuin kristalli, näyttävät aivan siltä kuin voisi ne katkaista yhdellä
otteella kuin neulan; ja niiden tummat, arabeskimaiset lehvät, jotka
täydelleen läpäisee taivaan kirkkaansininen hohde, ovat opalinsinisiä
siinä kiemurrellessaan toinen toistaan seuraten ylös ja alas vienosti
aaltomaisia selänteitä pitkin. Minä huomioin niitä näissä seuduissa
lähemmin ja uteliaammin, koska ne kaikista puista ovat tähän asti
eniten vaikuttaneet ihmisluonteeseen. Kuinka suuri muiden kasvien
vaikutus lieneekin ollut, on se aina jakautunut lukuisille lajeille;
jalavalla ja tammella Englannissa, poppelilla Ranskassa, koivulla
Skotlannissa, öljypuulla Italiassa ja Espanjassa on kilpailijoinaan
useita alempia puita ja vaihtelua tarjoavan maanviljelyksen viehättävä
moninaisuus. Mutta kuusen kauhistuttava yksinäisyys muokkaa ja
muovailee kokonaisen kansanheimon elämän. Kuusen varjot syöpyvät
kokonaiseen kansakuntaan. Pohjoismaalaiset ovat vuosisatoja eläneet
kahden suurmahdin vaikutuksen alaisina: kuusen ja meren -- molemmat
ovat rajattomia. Samoin kuin pohjoismaalaiset asuivat metsissä, samoin
olivat he kuin kotonaan vesillä, eivätkä he nähneet muuta rajaa
tai muunlaista taivaanrantaa kuin puiden ikihimmeän vehreyden tai
tummanvihreän veden, kuusten tai meren vaahdon reunustaman aamuruskon.
Ja mitä uusia mielikuvitusaineksia, sotaista voimaa tai kotoisen
oikeuden peri-aatteita norjalaiset ja gootit toivatkaan mukanaan ja
asettivatkaan Etelä-Europan mädännäisyyttä ja turmelusta vastaan, niin
olivat he oppineet ne kuusten viheriän katoksen alla ja niiden jylhässä
pyhäkössä.
63. Kukat näyttävät määrätyiltä lohdutukseksi ja virvoitukseksi
tavallisille ihmisille: lapset pitävät niistä; tyyni, tyytyväinen,
teeskentelemätön kansa pitää niistä sellaisinaan, kasvavina; ylelliset
ja rauhattomat ihmiset nauttivat niiden poimimisesta; ne ovat
halvimmankin majan aarre; ja täyteenahdetussa kaupungissa koristavat
ne ikäänkuin pienenä sateenkaaren palasena työläisten akkunoita,
työläisten, joiden sydämessä asuu rauhan liitto.
64. Mutta sittenkin välittää oikeastaan harva kukista. Tosin on moni
hyvin mielissään löytäessään uusia kukkamuotoja, ja hän nauttii niistä
kuten lapset nauttivat kaunotähystimestä. Monet pitävät myös paljon
kauniista kukkalaitelmasta ansarissa aivan samalla tavoin kuin he
pitävät kauniista pöytäkalustosta. Toiset taas kiinnittävät niihin
tieteellistä huomiota, vaikkakin enemmän nimityksen kuin itse kukan
takia; ja muutamat nauttivat puutarhoistaan... Sillä vaikka vuoden
kukkimisaika onkin etupäässä kevät, näen minä kuitenkin useimpain
ihmisten viipyvän silloin kaupungeissa. Parisen vuotta sitten matkusti
muuan terävänäköinen, eriskummallisuuksiin taipuvainen ystäväni, joka
oli saanut päähänsä loukata tätä kansallista tapaa ja lähteä keväällä
Tyroliin, erään Landeckin lähellä sijaitsevan laakson läpi useiden yhtä
kapinallisten toverien seurassa. Etäältä häämöitti omituinen vuori,
joka povellaan kantoi sinistä nauhaa kuten Englannin kuningatar. Oliko
se sininen pilvi, sininen, vaakasuora kerrostuma sitä ilmaa, jota
Titian hengitti nuoruudessaan, mutta jota nyt oli katseleminen kaukaa,
koska kukaan kuolevainen ei ole enää koskaan saava sitä hengittää?
Oliko se kangastus -- tai meteoori? Pysähtyisikö se, niin että sitä
voisi lähestyä? -- kymmenen peninkulmaa kiemurtelevaa tietä oli vielä
heidän ja vuoren juuren välillä -- näin kyselivät he toisiltaan.
Terävänäköinen ystäväni yksin väitti sen olevan jotakin aineellista;
-- mitä se lieneekin, niin ei se ole ilmaa, eikä se ole katoava.
Kuljettuaan nuo kymmenen peninkulmaa, astuivat he vaunuista ja alkoivat
nousta vuorelle. Se pysyi kärsivällisesti paikallaan ja levitteli yhä
komeammaksi ja taivaisen loistavammaksi -- katkeronauhaansa. Moista
voi tosiaankin nähdä Alpeilla keväällä, mutta vain keväällä; ja vaikka
näin on asian laita, huomaan minä useimpain ihmisten pitävän parempana
matkustaa sinne syksyllä.
65. Harvat ihmiset ovat todennäköisesti kysyneet itseltään, miksi
he ihailevat ruusuja niin paljon enemmän kuin muita kukkia. Jos he
ajattelisivat asiaa tarkemmin, huomaisivat he ensiksikin, että punainen
erilaisine hienoine vivahduksineen on viehättävin kaikista puhtaista
väreistä, ja toiseksi, että ruusussa ei ole _vähintäkään varjoa_,
paitsi sitä, minkä itse väri muodostaa. Kaikki sen varjostukset
ovat täyteläisempiä väriltään kuin sen kirkkaat pinnat, mikä johtuu
terälehtien läpikuultavuudesta ja kyvystä heijastaa valoa.
66. Onko lukija koskaan ajatellut äärettömän keveiden aineiden
tavallisimpien muotojen olemusta. Miten pieniä, miten moninaisia
ovatkaan ne näkymättömät hiukkaset, jotka aiheuttavat ruusun tuoksun,
ja kuinka runsaasti lennähtääkään niitä ilmaan joka hetki!
67. Kun toukokuun alussa kuljeskelee matalammilla Alpeilla ja astelee
pitkin lumikentän reunaa, niin huomaa melkein varmasti siihen
puhkaistuksi pari, kolme pyöreätä aukkoa; näiden keskeltä ojentuu
hento, nuokkuva, heikko pikku kukkanen, joka riiputtaa pientä, tummin
ja purppuraisin ripsein koristettua kelloansa. Se näyttää niin
paleltuneelta, tirkistellessään siinä jäähän avaamastaan halkeamasta,
ikäänkuin täytyisi sen kummastellen katsella äskeistä hautaansa ja
hengellään maksaa se voitto, jonka se on vaivoin kamppaillut itselleen.
Tämä kukka herättää -- tai sen pitäisi herättää -- meissä aivan
toisenlaisesti suloisen tunteen kuin kuollut jää tai valju taivas;
siinä on jotakin, joka puhuu meidän sydämellemme, tässä tarjoutuu
meille kuva siveellisestä kamppailusta ja saavutuksesta. Miten
itsetiedoton, miten tunteeton se pieni kukka lieneekin, joka siten
lausuu meille kehoituksen sanoja, kuka on sittenkään sulkeva sydämensä
sen puheelta, kuka on katseleva sitä ilman syvää ihailua, jos vain
mieli on turmeltumaton ja katse kirkas ja selkeä?
68. Tri Herbert on selvästi osoittanut, että useita villejä kasveja
tavataan ainoastaan määrätyssä maanlaadussa tai määrätyllä maaperällä,
ei siksi, että tämä maanlaatu tai tämä maaperä olisi niille erikoisen
suotuisa, vaan siksi, että ne vain siinä voivat menestyä, koska sen
karuus karkoittaa kaikki vaaralliset kilpailijat. Jos me nyt irroitamme
kasvin tältä paikalta, missä se vain vaivoin voi elää, ja annamme
sille tarpeeksi multaa ja hankimme sen ympärille lämpötilan, josta
se pitää, ja samalla karkoitamme kaikki kilpailijat, jotka luonto
näissä olosuhteissa sille lähettäisi, saamme me tosiaankin syntymään
loistavasti kehittyneen kappaleen tätä kasvia, jättiläissuuren
ja ihanasti muodostuneen, mutta me kadotamme siinä kokonaan sen
siveellisen ihanteen, joka riippuu siitä, että se täydellisesti
suoritti kaikki sille määrätyt tehtävät. Jumala tarkoitti ja loi sen
peittämään sellaisia yksinäisiä paikkoja, joilla ei mikään muu kasvi
voinut elää. Siksi annettiin sille rohkeutta ja voimaa ja kestävyyttä;
sen luonteena ja kunniana ei siis ole ahnaasti ja laiskotellen ruokkia
omaa rehevyyttään toisten olentojen kustannuksella, olentojen, jotka
kokonaan häviävät ja kuihtuvat vain tämän yhden ainoan eduksi; vaan
on sen kunniana täyttää kunnollisesti vaikea velvollisuutensa ja
urhoollisesti kiivetä noille toivottomille alueille, missä se yksin
voi todistaa sen kaikkivaltiaan hengen hyvyyttä ja läsnä-oloa, joka
juoksuttaa joet vuorista ja täyttää laaksot viljalla; ja tällä autiolla
ja hyljätyllä paikalla ja vain täällä, missä se ei keneltäkään mitään
ryöstä eikä vahingoita ketään ja missä ei mikään voi jakaa sen kunniaa
tai anastaa sen valtaa, siellä voivat vasta sen väkevyys ja kauneus ja
erinomaisuus ja hyvyys päästä täyteen arvoonsa Jumalan kasvojen edessä.
Kun minä ensi kerran näin alppikellon, _Soldanella Alpinan_, kasvoi
se rehevän suurena aurinkoisella alppiniityllä määkivien lampaiden ja
ammuvien lehmien keskellä, yhdessä tavattoman runsaasti esiintyvän
_Geum montanumin_ ja _Ranunculus pyrenaeuksen_ kanssa. Minä huomasin
sen vain siksi, että se oli minulle outo -- mutta minä en keksinyt
mitään erinomaista kauneutta sen halkonaisissa kukissa. Muutamia päiviä
myöhemmin näin minä sen yksinään kallioiden keskellä ylhäällä pilvissä,
ulvovien jäätikkötuulten tuivertamana: se kasvoi erään lumivieremän
reunalla, joka takaisin vetäytyessään oli jättänyt ruskean maan
paljaaksi ja autioksi ja ikäänkuin tulen polttamaksi. Kasvi oli pieni
ja heikko ja ilmeisesti väsähtänyt ponnistuksistaan -- mutta vasta nyt
ymmärsin minä sen ihanteellisen luonteen ja näin sen jalon tehtävän ja
sen erikoisen kunnian kaiken maan ihanuuden seassa.
69. Ruohot. -- Pieniä siemenkoteloita, hienojyväisiä, sulka- tai
untuvamaisia, jotka läheisille kukoistaville kedoille lähettävät
ruskeahtavia, omituisesti väräjäviä ja tanssivia pölyhiukkasia ja jotka
ovat pitkin pintojaan vetäneet hopeanharmaita juovia kuin seittiä ja
haituvamaista utua, mikä on yhtä salaperäistä aamun kasteessa kuin
keskipäivän auringon paahteessa ja minkä tekee vielä salaperäisemmäksi
noiden hienojen, rihmamaisten muotojen värinä, joista jokainen on pieni
alituisesti soivien siemenkellojen torni.
70. Poimi ruohonkorsi ja tarkastele hetkinen rauhassa tuota pientä,
miekkamaista, viheriätä kortta. Mikään siinä ei herätä huomiotamme
erikoisella kauneudellaan tai oivallisuudellaan. Sen voima on ylen
pieni, sen koko mitätön. Muutamat viivat päättyvät kärkeen, joka ei
sekään ole täydellinen, vaan tylppä ja ikäänkuin keskeneräinen: korsi
ei tosiaankaan ole mikään ylistettävä ja luonnon suuressa pajassa
huolellisesti muovaeltu mestariteos, vaan on se ilmeisesti olemassa
vain tänään tallattavaksi ja huomenna pätsiin heitettäväksi; kalpeasta,
ontosta varresta roikkuu heikkoja, himmeänruskeita juuririhmoja.
Mutta kuitenkin, ajattelehan hiukan ja päätä sitten, onko kaikista
komeista kukista, jotka loistavat kesän hohteessa, kaikista vahvoista
ja kauneista puista, jotka ilahuttavat silmää tai kantavat maukkaita
hedelmiä -- uljaista palmuista tai kuusista, vahvoista jalavista tai
tammista, tuoksuvista sitruunoista ja rypäleittensä notkistamista
viinipuista -- yhtäkään, jota ihminen niin syvästi rakastaisi ja jolle
Jumala olisi runsaammin lahjojansa jakanut, kuin tuolle pienelle,
heikolle ruohonkorrelle. Ja kuinka hyvin täyttääkään se tehtävänsä!
Ajattelehan vain, mistä kaikesta meidän on kiittäminen niittyjen
ruohoa, tuota ihanaa värihehkua, joka peittää mustan maan suloisilla,
lukemattomilla, rauhallisilla keihäillä. Keto! Mieti hetkinenkin,
mitä kaikkea tämä sana tuo mieleemme. Siihen sisältyy kevään ja kesän
koko ihanuus -- vaellukset hiljaisilla, tuoksuvilla poluilla --
levähdyshetket puolipäivän kuumuudessa -- karjalaumojen ja lintuparvien
ilot -- paimenelämän ja mietiskelyn viehätys -- auringonvalo, joka
täällä alhaalla alkaa elää, langeten smaragditäplille ja hajoten
hienoiksi sinivarjoiksi siellä, missä se muutoin olisi tavannut vain
mustan maan tai kuivan tomun. Laitumia solisevien purojen partailla,
vienoja rinteitä ja matalia harjuja, ajuruohotuoksuisia hiekkakumpuja,
joiden takaa meren sininen viiva pilkistää, nurmimattoja, joita
aamukaste himmentää tai joita verhoutuneen auringon iltalämpö
sulostuttaa, niiden säilyttäessä onnellisten jalkojen jälkiä ja
vaimentaessa rakastavain äänten loppukuiskauksia -- kaikkea tätä ja
vielä paljon muutakin ilmaisee tämä yksinkertainen sana. Meidän ei
tule mitata kaikkien näiden jumalallisten lahjojen ylenpalttisuutta
yksinomaan kotimaamme mukaan, vaikkakin, mitä enemmän niitä
tarkastelemme, sitä enemmän avautuu meille tämä loppumattomien
niittyjen lumous, joka oli jo Shakespearen erikoisena ilona; mutta
vain pientä osaa siitä voimme sanoa omaksemme. Mene keväällä niille
nurmikentille, jotka leviävät sveitsiläisten järvien rantamilla ja
etenevät aina matalampien vuorten juurelle asti. Siellä kasvaa vapaata
rehevää ruohoa, johon sekoittuu korkeita katkeroita ja valkeita
narsisseja, ja seuraa vuoripolkuja, jotka kiemurtelevat ylläsi
kaartuvien, kokonaan kukkien verhoamain oksien alla -- polkuja, jotka
lakkaamatta nousevat ja laskevat viheriäin töyränteiden ja mäkien yli,
vilvakkaita aaltoviivoja, jotka jyrkkinä ulottuvat aina siniseen veteen
asti ja joita siellä, täällä peittää vastaniitetty, ilman vienolla
tuoksullaan täyttävä heinä; -- katsahda sitten korkeammille vuorille,
missä nuo ikivihreät aallot pitkine lahdelmineen sulavat kuusten
varjoalueisiin; ja lopulta on ehkä selviävä meille näiden 147 psalmin
yksinkertaisten sanojen ajatus: "Hän antaa ruohon kasvaa vuorilla."
Jos me nyt yhteisesti tarkastamme edellä esittämiämme kuvia ja
liitämme niihin kaikkein yksinkertaisimman Jesajan 40:n luvun 6:sta
säkeestä, niin havaitsemme, että ruoho ja kukat katoavaisuudessaan
ovat ihmiselämän katoavaisuuden esikuvia ja ihanuudessaan ihmiselämän
ihanuuden esikuvia, kahdella tavalla: ensiksi hyödyllisyytensä ja
toiseksi kestävyytensä kautta -- maan ruoho antamalla meille siementä
ja kauniina kaatuessaan jalan poljennan ja viikatteen iskun tieltä;
ja veden ruoho vilvoittamalla meidän lepoamme ja taipumalla aallon
sysäyksestä. Mutta jos me katselemme asiaa avarammassa inhimillisessä
ja jumalallisessa mielessä, sisältää "_ruoho_, joka antaa siemenen" --
vastakohtana puulle, joka kantaa hedelmän -- kolmannenkin kasviheimon
ja täyttää kolmannenkin tehtävän ihmiskunnan palveluksessa. Se sisältää
sen suuren heimon, johon pumpuli ja pellava kuuluvat, ja se suorittaa
siis nuo kolme tehtävää: antaa ravintoa, vaatteita ja lepoa. Ajattele,
mitä tämä suoritus merkitsee; ajattele yhteyttä liinavaatteiden ja
liinakirjauksen toiselta puolen ja papillisen toimen ja tabernaakkelin
varustusten välillä toiselta puolen, ja muista, että kaisla on kaikkina
aikoina ollut ensimäinen matto, jonka luonto asetti ihmisen jalan
alle. Huomaa sitten ne kolme hyvettä, joita niin selvästi esittää nuo
kolme kasviheimoa -- joita ei vain sattumalta tai mielikuvituksen
ajamana niihin liitetä, vaan jotka kaikissa kolmessa tapauksessa
meille osoittavat raamatun sanat, nimittäin 1) Iloisuus ja hilpeä
tyyneys vastaa ruohoilla ravintoa ja kauneutta: -- "Katsokaat liljoja
kedolla, kuinka ne kasvavat; eivät ne tee työtä eivätkä kehrää"; 2)
Nöyryys; vastaa ruohon rauhallista lepoa: -- "Muserrettua ruokoa
ei hän ole katkaiseva"; 3) Rakkaus; vastaa ruohoilla vaatetusta
(niiden nopean syttymisen takia): -- "Suitsuavaa pellavaa ei hän ole
sammuttava". Huomaa lopuksi vahvistus näihin kahteen viimeiseen kuvaan
minun mielestäni tärkeimmässä Vanhassa Testamentissa esiintyvistä
ennustuksista kristillisen kirkon tulevasta tilasta, nimittäin siinä,
joka sisältyy Hesekielin viimeisiin lukuihin. Mitta on otettava Jumalan
temppelistä; ja koska nämä mitat on otettava ei vain laupeudessa vaan
myös nöyryydessä, on enkelillä "kädessään _pellavainen_ nuora ja ruoko
mitatakseen". Nuoraa käytettiin maan mittauksessa ja ruokoa rakennusten
suuruutta määrätessä; ja siksi on kirkon rakennuksia eli töitä
mitattava nöyryydessä ja sen alueita eli maata rakkaudessa.
71. Liikkumattomien lehvien yläpuolella huojuvat suuret kuuset, ja
niiden juurella värisevät ruohon hennot korret, mutta kirkkaiden
tähtien tuike leviää yli maan taivaallisena rauhana, ja kaukana
raudankovien vuoriharjanteiden kupeilla punoittavat, yhtä
liikkumattomina kuin nekin, alppiruusujen rubininhehkuvat kukat
aamu-auringon heikoissa ensi säteissä.
72. _Sammaleet_. -- Nöyriä olentoja! Maan ensimäinen armolahja,
joka hellin hyväilyin verhoaa sen alastomia kallioita; säälin
täyttämiä olentoja, jotka eriskummallisen kunnioittavasti peittävät
rappeutumisen ja hävityksen häpeällisiä arpia ja jotka hiljaa
kietovat sormensa irtonaisten kivien ympärille, opettaakseen
niille lepoa. Minulta puuttuu sanoja ilmaistakseni, mitä sammaleet
oikeastaan ovat, sillä mikään sana ei ole kylliksi nöyrä, kylliksi
täydellinen, kylliksi avara. Miten kuvailisin noita pieniä,
pyöristyneitä, taljamaisia patjoja ja niiden hohtavaa vehreyttä, --
niiden sädehtiviä, tähtimäisiä, rubininpunaisia kukkalehtiä, jotka
ovat niin hienosäikeisiä kuin osaisivat kivimaailman henget kehrätä
samoin porfyria kuin me lasia -- niiden hienosti kietoutuneita
hopearihmoja, joiden reunat ovat kuin ambraa, jotka kiiltelevät,
jotka ovat kuin puita ja joiden jokainen säije kimaltelee oikullista
hehkua ja silkinlienteitä värejä, mutta kuitenkin on kaikki niin
vaatimatonta ja nöyrää, luotua vain yksinkertaisimpaan, hellimpään
rakkaudenpalvelukseen? Niitä ei voi kukkien tavoin poimia seppeleiksi
eikä lemmenmerkeiksi; mutta taivaan lintu tekee niistä pesänsä ja
väsynyt lapsi valitsee ne päänalusekseen.
Ja niinkuin sammaleet ovat maan ensimäinen lahja, tuovat ne myös meille
sen viimeisen antimen. Kun toiset kasvit ja puut eivät enää meitä
hyödytä, ryhtyvät pehmeät sammalet ja harmaat jäkälät pitämään vartiota
meidän hautakiviemme ympärillä. Metsät, kukat, anteliaat ruohot ovat
aikansa tehneet parastaan, mutta sammalten palvelus on ikuinen. Puu
kirvesmiehen työhuoneeseen, kukat morsiuskammioon, vilja aittaan, mutta
sammal haudalle.
73. _Jäkälät_. -- Kuten nämä erinäisessä mielessä ovat nöyrimpiä, niin
ovat ne taas toisessa mielessä kunnioitetuimpia maan lapsista. Ne
ovat hievahtamattomia, katoamattomia: niitä ei kalva mato, eikä niitä
hävitä syksy. Ne ovat aina viehättäviä: niitä ei vaalenna kuumuus, eikä
niitä kuihduta kylmyys. Niiden sormet ovat hitaat, mutta niiden sydän
on luja, ja niiden tehtäväksi on annettu kutoa kukkuloiden mustaa,
ikuista kangasta; näitä hitaita piirrostaiteilijoita on käsketty
valmistamaan luonnokset niihin moninaisiin kuviin, jotka sitten
upeilevat sateenkaaren kaikissa väreissä. Ne yhtyvät intohimottoman
kallion tyyneen rauhaan, mutta niillä on myös sen ikikestävyys;
ja kun pakenevan kevään tuulet pyörittävät edellään orapihlajan
valkeita kukkia kuin lunta, ja kun kesä polttaa nääntyvältä niityltä
esikkojen kuihtuvan kullan, upeilee korkealla vuorikallioiden kupeella
tähtimäisiä hopeajäkälä-alueita, ja noiden läntisten huippujen
oranssinkeltaiset täplät heijastavat laskevan auringon säteitä tuhannet
vuodet.