Maailmankaikkeuden laeista on ensimäinen ja korkein -- ja samalla
toinen nimi elämälle: "auta". Toinen nimi kuolemalle on: "eroita".
Hallitseminen ja yhteistyö muodostavat kaikessa ikuiset elämän lait.
Laittomuus ja kilpailu muodostavat ijäti kaikessa kuoleman lait.
Paras, vaikka mitä koruttomin esimerkki, joka voidaan mainita
yhdistymisen luonnosta ja voimasta, ovat ne moninaiset muodot, joihin
tomu jalkaimme alla saattaa pukeutua.
Lienee vaikeata kuvitella mitään saastaisempaa -- ell'emme ota
lukuun eläimellistä mädännystä -- kuin ovat lika ja lieju jollakin
vilkasliikkeisellä märällä polulla tehdaskaupungin laidassa. Minä en
puhu katuloasta, sillä se sisältää eläinten jätteitä. Mutta otettakoon
moiselta tehdaskaupunkiin johtavalta polulta jonakin sateisena päivänä
pari naulaa mustinta liejua. Useimmissa tapauksissa huomaamme sen
sisältävän savea tai tiilenpölyä, mikä on poltettua savea, nokea,
hiukan hiekkaa ja vettä. Kaikki nämä aine-osat käyvät leppymätöntä
sotaa keskenään ja hävittävät vastavuoroon toistensa luonteen ja
voiman, kokiessaan jokaiselta jalan ottamalta askelelta sokeasti
kilpaillen työntää toisiaan tieltä. Hiekka pursuaa savesta, savi
vedestä, ja noki sekoittuu kaikkeen ja likaa kaikki. Kuviteltakoon
tämä lokanaula jätetyksi täydelliseen lepotilaan ja sen ainesosat
liittyneiksi toisiinsa, kukin laji omaan ryhmäänsä, siten, että
hiukkaset joutuvat niin läheiseen yhteyteen toistensa kanssa kuin
mahdollista.
Alkakoon savi. Siitä muodostuu vähitellen, kun se vapautuu kaikista
vieraista aineksista jo sangen kaunista valkeata savi-ainesta, josta
väkevän tulen avulla voi tehdä mitä hienointa porsliinia; sellaisena
sopii sitä maalata ja sellaisena kelpaa se kuninkaidenkin palatseihin.
Mutta tämä keinotekoinen yhtymys ei ole paras. Jätettäköön tuo
valkoinen savi-aine oman kokoutumisvaistonsa valtaan; silloin ei se
ainoastaan muutu valkoiseksi, vaan kirkastuu läpinäkyväksi; mutta
ei vain kirkastu, vaan kovenee; eikä vain kirkastu ja kovene, vaan
muovautuu niin että se jollakin ihmeellisellä tavalla kykenee jakamaan
valoa, kokoamaan siitä vain ihanat sinisäteet ja lähettämään muut
tiehensä. Silloin sanotaan sitä safiriksi.
Siinä on savi saavuttanut korkeimman täydellisyytensä. Nyt annamme
yhtä suuren hiekkamäärän muodostua samalla tavalla. Hiekastakin tulee
ensin valkeata ainesta, joka kirkastuu ja kovettuu; lopulta rivittyy se
salaperäisesti rajattoman hienoihin yhdensuuntaisiin viivoihin, joilla
on voima heijastaa ei vain sinisiä, vaan myöskin punaisia, vihreitä ja
purppuraisia säteitä niin kauneina, ett'eivät ne sellaisina esiinny
missään muussa kovassa aineessa. Sitä sanotaan silloin opaliksi.
Päästäkäämme nyt hiili vuorostaan työhön. Se ei voi heti vaaleta.
Mutta antamatta rohkeutensa lannistua, lisää se sitä yhä ja tulee kun
tuleekin lopulta kirkkaaksi ja läpinäkyväksi ja maailman kovimmaksi
esineeksi. Entisen mustan värinsä sijasta on se nyt saanut kyvyn
ihanammin kuin mikään muu kova aine heijastaa samalla kertaa kaikkia
valonsäteitä. Siitä puhuen mainitaan nyt nimi timantti.
Lopuksi puhdistuu vesi ja kokoontuu sangen tyytyväisenä vain
kastepisaran muotoon. Mutta jos haluamme nähdä sitä täysin
kehittyneenä, niin kiteytyy se tähden muotoiseksi.
Ja niin olemme me lokanaulasta, jonka kansantaloudellinen kilpailu
antoi meille, saaneet kansantaloudellisen yhteistoiminnan avulla
lumitähteen puutetun safirin, opalin ja timantin.
50. Ei ole olemassa mitään muita luonnon esineitä, joista voisi
oppia niin paljon kuin kivistä. Ne näyttävät erikoisesti luoduilta
palkitsemaan kärsivällisen huomioijan vaivat. Melkein mitä muuta
tahansa voi johonkin määrin tarkastella ilman kärsivällisyyden lahjaa
ja saada siitä pintapuolisellakin työllä hauskutusta. Ajatuksetonkin
voi iloita puista, pilvistä ja joista; mutta kivi hänen jaloissaan ei
tarjoa ajatuksettomalle mitään muuta kuin kompastuksia; laiska ei saa
siitä huvia eikä ravintoa eikä muutakaan hyvää; ei mitään muuta kuin
kuvan kovasta sydämestä ja töykeästä lahjasta. Katsele kuitenkin kiveä
hiukan kunnioittavasti ja tarkkaavasti, ja se on tarjoava sinulle
enemmän ajatuksen aihetta kuin joku tavallinen maisema. Kivi, tarkemmin
harkiten, on vuori pienoiskoossa. Niin tavattoman hienosti työskentelee
luonto, että se voi muutamien jalkojen suuruiseen kivilohkareeseen
pienennetyssä mittakaavassa sulkea niin monia muotoja ja vivahduksia
kuin se suuremmassa mitassa tarvitsee vuoriinsa; ja jos kuvittelee
sammaleen metsäksi ja kristallikiteet kallioiksi, niin on kiven pinta
usein mieltä kiinnittävämpi kuin jonkun tavallisen kummun; muodoltaan
haaveenomaisempi, väriltään verrattomasti rikkaampi. Kun kivilohkare
on jonkun ajan ilman vaikutuksen alaisena, muovailee luonto sitä
omalla tavallaan. Ensiksikin omistaa se aivan ihmeellistä huolta sen
muodoille, veistellen siihen ihanasti moninaisia lovia ja syvänteitä,
pyöristäen ja kaivertaen reunaviivat niin tavattoman hienoiksi, ett'ei
ihmiskäsi voi sitä seurata; sitten maalaa se kiven, ja jokainen väri
on -- ei enään mitään öljyyn sekoitettua jauhetta -- vaan pieni metsä
eläviä puita, metsä ihanan vahva ja kaunis, kätkien helmaansa rakenteen
ihmeitä.
51. Siellä, missä graniittikallioita esiintyy helpompipääsyisillä
vuorilla, näyttävät ne muodostavan oman maailmansa, alkaen
laaksonpohjan alimmasta syvänteestä aina pilviin kiipeileville
huipuille asti, oman kukistamattoman valtakuntansa, rajoittamattoman
hallitusalueensa kallioita, jotka meihin tekevät ikuisen,
lannistumattoman voiman vaikutuksen. Tämä kivilaji näyttää kaikista
aineista maan päällä olevan kestävintä; vähiten ulkonaisesta
väkivallasta välittävää. Ja katso! Jos tarkastat sitä lähempää,
havaitset siinä keinunnan ja värinän ja vapinan kuin kesäisen
tuulahduksen nostaman aallonkäynnin, joka kuitenkin on paljon hienompi
meren tai järven viriä; _nämä jälkimäiset_ aaltoilevat vain pinnaltaan,
-- näissä kallioissa värähtelee jokainen viiva vienosti kuin
tuulikanteleen kieli, kuin lempein keväthengähdys, kuin lapsen ääni.
Tämä omituinen viri ulottuu aina näiden mahtavain vuorten sydämeen
asti, niiden lukemattomien huippujen ja tornien jokaiseen koukerrukseen
ja syvälle niiden pohjattomiin kuiluihin -- läpi koko kivilajin.
Heikommat esineet näyttävät ainoastaan ohimenevällä pelonvärähdyksellä
ilmaisevan riippuvaisuutensa rajattomasta voimasta: kukat painavat
päänsä kuuman, kuivan tuulen puhaltaessa, ja korkeiden puiden latvoissa
käy kohahdus ennen kuin pilvet purkautuvat niiden yllä, ja tummille
vesille avautuu valoisia kohtia niin ihmeellisesti kuin siroittelisi
näkymätön käsi tuhkaa niiden pinnalle, varoittaen myrskyn uhkaavalta
raivolta. Ja meissä saattaa helposti syntyä ajatus, että ruoho, vesi
ja lehdet pelkäävät sitä väkevää henkeä, joka on ilmestyvä päästämään
myrskytuulen valloilleen; mutta niiden pelko katoaa, ja elähyttävä
rauha virkistää aina jälleen ruohon ja aallot. Niin ei ole vuorten
laita. Näihin, jotka ensi silmäykseltä näyttävät kaikkea väkivaltaa
ja onnen vaihteita uhmaavilta, on kuitenkin painettu ikuisen pelon
vertauskuva. Se vavistus ja värinä, joka häipyy järven tyyntyneestä
kuvastimesta ja hehkuvan virran pinnalta, on ikuisiksi ajoiksi
kaivertunut kallioon; ja sillä välin kun monet muut, jotka ilmeisesti
kulkevat vain kehdosta hautaan, ovat useasti saattaneet unohtaa
heikkoutensa, ovat vuoret niin luodut, että ne kantavat lähtemätöntä
merkkiä lapsuudestaan -- lapsuudesta, jonka profeetta näki näyssään:
"Minä katsoin maata, ja katso, se oli muodoton ja tyhjä; ja taivaita,
eikä niissä valoa ollut. Minä katsoin vuoria, ja katso, ne _vapisivat_,
ja kaikki kukkulat liikkuivat _keveästi_!"
52. Se seikka, että kalliot ovat kootut useammista erilaisista
aineksista, pakottaa ne olemaan enemmän tai vähemmän pilkullisia ja
kirjavia. Yleensä esiintyy niissä joku vallitseva pohjaväri ynnä
muita heikompia, sen yli leviäviä vivahduksia, jotka ovat useimmiten
hopeanharmaita, lämpimän tai himmeän punertavia tai purppuraisia
sävyltään. Tässä ilmenee ihmeellinen huoli korkeiden tunturien
kaunistamisesta. Muiden alempana vuoristossa sijaitsevien kallioiden
pintaa värittävät kaikenlaiset pikkukasvit, mutta korkeammat huiput,
jotka uhmailevat ilmoja, ovat vaarassa jäädä paljaiksi useilta
kohdiltaan; niiden hurjat muodot vaativat usein rohkeita taitepintoja,
jotta niiden räikeä, vähimmälläkään tavalla miedontamaton väri osuisi
terävästi silmään.
Luonto ei näytä kuitenkaan tahtoneen, että tämä väri jäisi
katkeamattomaksi tai yksitoikkoiseksi, vaan syntyy se -- kuten tapahtuu
kaikkien kauniiden värien -- useiden värien yhteissekoituksesta, ja se
väri on totisessa komeudessaan hyvin sen värin kaltaista, jota näkee
jonkun neljännentoista vuosisadan käsikirjoitusten ristiraidoissa,
väri, joka on erikoisesti sopiva etäisille valovaikutelmille,
useimmiten verrattain lämpimänä sävyltään, jotta se ennen kaikkea
vetäisi puoleensa auringonvalon punaisia ja oranssinkeltaisia säteitä.
Tätä lämpimyyttä kohottaa vielä melkein aina hehkuva oranssinkeltainen
vivahdus, joka johtuu raudan hajoamisesta, raudan, joka, vaikka sitä
esiintyykin ainoastaan vähemmissä määrin, tavallisesti muodostaa
niiden kokoomuksessa hyvin huomattavan tekijän: tuo oranssinkeltainen
väritys leviää epätasaisin suonin ja pilkuin yli pintojen, jotka
saavat kauvemmin olla ilman vaikutuksen alaisina, tummentaen niitä
enemmän tai vähemmän; ja muuan tavattoman pieni musta jäkälä, niin
pieni, että se on melkein kuin musta väritäplänen -- sitä lämmittävät
ja vahvistavat vielä hohtavat kultajäkälät -- himmentää yhä enemmän
korkeampien graniittikallioiden vaaleampia värisävyjä. Jos tuollaista
pintaa katselee neljän tai viiden englannin peninkulman päästä lämpimän
valo- ja ilmakerroksen läpi, niin muuttuu sen oranssinkeltainen väritys
punaisen ruskeaksi, joka taas aina valonsäteiden voiman mukaan enemmän
tai vähemmän lähenee puhdasta punaväriä; mutta musta jäkälä muuttuu
aivan tummansiniseksi; ja tämä yhdistelmä muodostaa sen omituisen
purppuranhohteen, joka on niin huomattavana piirteenä korkeiden Alppien
kallioissa. Useimmat matkailijat, jotka ovat nähneet Chamounilaakson,
ovat lähteneet sieltä se syvä vakaumus mielessään, että sen ylempien
rotkojen seinät ovat punaista kiveä. Ne ovat kuitenkin poikkeuksetta
vaaleanharmaita, vaikka raudan, jäkäläin ja valon yhteisvaikutus on
niiden värin muuntanut.
53. Erilaisissa kivilajeissa esiintyvät melkein kaikki silmää
miellyttävät värit, joiden viehätys ei sen vuoksi vähene että ne
useimmiten ovat hieman himmeitä tai tummentuneita. Porfyreissä
näemme kauniita, himmeänpunaisia, samaten kuin syviä purppurasävyjä;
graniiteissa kalpeita punavärejä; liuskakivissä kaikenlaisia hopeaisia
ja harmaansinisiä sävyjä, jotka joskus vaihtuvat punertavaan;
tuliperäisissä kivilajeissa ja käärmekivissä tummanvihreitä ja kaikki
harmaanvihreän vivahdukset; gneississä vehmaita oranssinkeltaisia ja
kullanruskeita; kovassa kalkissa mustia, ja marmorissa kaikki nämät ja
lisäksi puhtaan valkoisen värin.
Minä toivon sen ajan pian tulevan, jolloin oikein käsitetään ja
ymmärtävästi käytetään tätä rikasta ja ihanaa väri-uhkeutta, jonka
Luoja on meille lahjoittanut, ja jolloin julkipuoltemme värikirjavuus
on estävä nimitystä "kivenvärinen" yhtä vähän synnyttämästä mitään
määrättyä kuvaa arkkitehdin mielessä kuin sana "kukanvärinen"
puutarhurin.
54. Valkoisten marmorilajien väri on tavattoman hienoa, mikä johtuu
siitä, että puhdas kivi on osittain läpinäkyvää; ja minusta onkin aina
näyttänyt ihmeelliseltä järjestelyltä -- yhdeltä niitä piirteitä,
jotka luomistyössä selvimmin _osoittavat_ määrättyä tarkoitusta -- se,
että kaikki kirjavat marmorilajit ovat verrattain läpinäkymättömiä,
niin että ne kerrostavat värinsä pinnalleen, kun taas valkea marmori,
joka, jos se olisi ollut läpikuultamatonta, olisi näyttänyt hieman
karkealta (kuten on esimerkiksi laita tavallisen kalkkikiven), on
juuri riittävän läpikuultavaa tehdäkseen mitä puhtaimman vaikutuksen,
mutta ei kuitenkaan niin läpinäkyvää, että se vähimmässäkään määrässä
häiritsee niiden muotojen selkeytä, jotka siihen hakataan. Kirjavien
marmorilajien värit ovat niinikään sangen kauniita, eritotenkin
ne, joissa valkoinen yhtyy purppuraan, ambraan ja viheriään; ja
ihmismielelle on jotakin erikoisen viehättävää niissä _epämääräisissä_,
sokkelomaisissa suonissa, joihin niiden värit ovat järjestyneet.
55. Minulla on usein ollut tilaisuus huomauttaa siitä ilmeisestä
yhteydestä, joka vallitsee kirkkaiden värien ja aineen elinvoiman
ja puhtauden välillä. Näin on erikoisesti laita kivikunnassa.
Täydellisyys, jolla jonkun aineen eri osaset yhtyvät kiteiksi, vastaa
tässä kunnassa elimellisen luonnon elinvoimaa; ja yleisenä lakina on,
että jonkun aineen kauneus tai loisto on sopusoinnussa sen puhtauden
ja kiteytymisvoiman kanssa. Puhtaat maalajit ovat jauhemuodossaan
valkeita; ja samat maalajit, jotka sisältyvät saveen ja hiekkaan,
muodostavat kiteytyessään smaragdeja, rubineja, safireja, opaleja ja
sinervikiviä.
56. Graniittikallioiden omituisuutena on, että ne murenevat mitä
puhtaimmaksi saveksi ja hiekaksi. Savi on parasta, hienointa ainetta
porsliinin valmistukseen; hiekka on usein mitä puhtaimman valkoista,
osasiltaan aina kimaltelevaa ja kirkasta. Tästä omituisuudesta
johtuu, että seudulla, jonka maaperä on tätä kivilajia, on omituisen
puhdas ulkomuoto, eikä se voi tulla rämeiseksi, vesiperäiseksi
tai epäterveelliseksi. Tosin voivat sen läpi juoksevat joet olla
läpikuultamattomia ja sameita ja liettyneiden graniittihiekkajyvästen
takia valkeita kuin kerma; mutta kun nämä jyväset ovat laskeutuneet
pohjaan, muuttuu vesi hyväksi ja puhtaaksi, eivätkä joen rannat
ole liejuisia tai petollisia, vaan ovat ne piikiveä tai kiinteätä,
välkkyvää hiekkaa. Tyynet virrat, lähteet ja järvet ovat aina ihanan
kirkkaita, ja meri, joka huuhtelee graniittirantoja, on niin selkeä
kuin puhdas smaragdi.
On ihmeellistä havaita, kuinka suuressa määrin tämä maaperän
erinomainen puhtaus saattaa vaikuttaa asukkaiden luonteeseen. On
melkein mahdotonta rakentaa graniittiseudulle kokonaan kurjaa,
surkeannäköistä majaa. Se saattaa olla vastenmielinen, huonosti
hoidettu ja kylmä ja ilmaista suurta köyhyyttä ja ankaraa raadantaa,
mutta se ei koskaan näytä _lahoneelta_; kuinka huolimattomasti sen
asukkaat elänevätkin, ei vesi heidän oviensa edustalle koskaan
muodosta rämeitä, maa heidän jalkainsa alla ei tule liejuiseksi,
heidän aitaustensa puu-aine ei mätäne; heidän ei edes onnistuisi,
vaikka koettaisivatkin, tahrata kasvojaan ja käsiään; vaikka he
menettelisivätkin mitä huonoimmin, aina tuntevat he kuitenkin vahvan
pohjan allaan ja puhtaan ilman ympärillään, ja heidän asuinpaikassaan
on jotakin terveyttä-edistävää, jonka vaikutuksen vasta vuosikautinen
kurjuus saattaa hävittää.
Mikäli muistan, on graniittiseutujen asukkaiden luonteessa aina
jotakin tervettä ja voimakasta, luonnollisesti enemmän tai vähemmän
rajoitettuna tai hillittynä, riippuen muista elämän ehdoista, mutta
aina jotakin vain heille ominaista epäpuhtaampien vuoriseutujen
asukkaihin verrattuina.
57. Ylämaavuorten vierteillä rehoittaa laajoja sananjalka- ja
kanervaryhmiä; Alppien rinteillä taas näkee laajoja kastanja- ja
kuusiryhmiä. Nämä eri lajit voivat olla yhtä lukuisia, mutta
rajattomuuden tunne on jälkimäisessä tapauksessa paljoa suurempi,
koska itse lajitkin ovat jalompia. Mikäli ainoastaan sen alueen
suuruus, joka sisältyy näköpiiriin, on esineiden mittana, saattaa
kymmenen jalkaa korkea multatöyränne, jos seisomme sen juurella,
ottaa aivan yhtä suuren tilan taivaalla kuin Villeneuven koko
vuorijono; niin, ja usein saattavat sen pienet rotkot ja jyrkänteet,
jos niitä katselee mielikuvituksen suurennuslasilla, käydä sangen
tyydyttävistä näiden mahtavain vuorten edustajista; ja kun minä
yhdistän kaiken veden uurteleman ja repelemän vuorimaan vaatimattomaan
yleisnimitykseen harju, tarkoitan minä sillä vain sitä rakenteen
sukulaisuutta, joka vallitsee pienimmänkin kummun ja korkeimpien
tunturein välillä. Mutta heti kun tulee puhe _ainemäärästä_, selviävät
myös niiden erilaiset arvot. Multatöyränne elättää muutamia sammal- tai
ruohotupsuja; ylämaa- tai Cumberlandin vuorilla on hunajaiset
kanervansa ja tuoksuvat sananjalkansa; mutta jokaisessa Martignyn tai
Villeneuven suurten vuorten kalliokainalossa leviää viini-istutuksia
ja jokaisella harjanteella kohoaa kastanjalehto... Nuo niin pieniltä
näyttävät kukkulat ja rotkot, joita on siroiteltu pitkin tätä suurta
vuori-ulkonemaa, muuttuvat, kun kolmen tai neljän tunnin kiipeämisen
jälkeen tosiaankin saapuu niiden lähettyville, itsenäisiksi kummuiksi
oikeine _puistoineen_ ja laaksoihin sulkeutuneine viehättävine
niittyineen, ja kastanja-, pähkinä-, kuusikuja toisensa jälkeen
kiertelee niiden juuria; syvemmissä laaksonpoukamissa sitovat
kirjaimellisesti kansakkaita kyliä kallioon suunnattomat viinipuut,
jotka ensin keveinä liehuivat irtonaisilla kivikatoilla, mutta
jotka vuosien kuluessa heittivät hedelmällisen verkkonsa yli koko
kylän ja kiinnittivät sen maahan purppurapainollaan ja oikullisilla
köynnöksillään, yhtä lujasti kuin ihmissydämen on milloinkaan sitonut
maahan imartelijan verkko.
58. Hajoavain kidekallioiden etu-alalla näyttävät sammaleet
itsepäisesti ja järjestelmällisesti ottaneen tehtäväkseen synnyttää
mitä ihanimpia värisointuja. Ne eivät tahdo peittää kallion muotoja,
vaan nostavat sen pinnalle pieniä ruskeahtavia kimppuja, ikäänkuin
pieniä samettipieluksia, jotka on kudottu tumman rubininpunaisin
silkki- ja kultalangoin, mikä taas on pyörretty yli vaaleanharmaiden,
pakkasen pudottamain lehtien tavoin röyhelöreunaisten kalvojen; ja
niihin on sovitettu lisäksi pieniä oranssinkeltaisia vanoja, jotka
kannattavat pieniä, terävähuippuisia hytyröitä, sekä kirjavia,
tummanvihreitä, kultaisia ja purppuraisia säikeitä; kaikki tuo
noudattelee hennon elinidun käsittämättömällä hienoudella kallion
aaltoviivoja ja hyväilee sitä niin kauvan, että se lopulta on aivan
tulvillaan värejä, voimatta enää itseensä mahduttaa enempää; ja niin
on se kylmän ja kolkon ja rosoisen ulkomuodon asemesta, jollaiseksi
oikeastaan kiveä kuvitellaan, saanut harteilleen ikäänkuin tumman,
pehmeän, purppuraisin ja hopeaisin koukerokuvioin koristetun
leopardintaljan.
59. Vaeltaessamme vuorilla, joita maanjäristykset ovat halkoilleet ja
täräykset lohkoneet, havaitsemme täydellisen rauhan aikojen seuraavan
hävityksen aikaa. Tyynivetiset lampareet lepäävät niin kirkkaina
niiden suistuneiden kallioiden välissä, vesililjat hehkuvat, ja
kaislat kuiskivat niiden varjossa; pieni kylä kohoaa taas unohdetuilla
haudoilla, ja sen myrskyjen kalvistama, valkoinen kirkontorni julistaa
jälleen rukoilevansa suojaa Häneltä, jonka kädessä "maan perustukset
ja vuorten korkeudet ovat". Eikä Alpeilla ole ainoatakaan viehättävää
laaksoa, joka ei julistaisi samaa oppia. Juuri niillä paikoin,
missä "suistuvat vuoret käyvät kohti tuhoansa ja kallio temmaistaan
sijaltansa", juuri siellä kukoistavat vuoden läpeensä uhkeimmat
nurmimatot sirpaleiden välissä, solisevat kirkkaimmat purot halkeamissa
kukkain keskellä, kohoaa maja majan vieressä, kukin suojaamana
sammaleisen kallion, jota ei nyt enää temmaista sijaltansa, kaitsee
paimen laumaansa, pelkäämättä kotkan kynsiä tai suden hampaita; siellä
ilmaisee kaikki uskoa noihin vanhoihin, yksinkertaisiin sanoihin, jotka
lupaavat: "Sinä et kauhistu hävitystä, koska se tulee; sillä sinun
liittosi on kedon kivien kanssa, ja maan eläimet pitävät rauhaa sinun
kanssasi."