Sanoja, jotka luomiskirjan ensi luvussa ilmoittavat meille pilvien
tarkoituksen, seuraa välittömästi tämä huomattava lause: -- "Ja Jumala
sanoi: kokoontukoon vesi taivaan alla erinäiseen paikkaan, niin että
kuiva näkyy." Me emme ehkä useinkaan kylliksi käsitä tämän ajatuksen
syvää merkitystä. Me olemme liian taipuvaisia pitämään sitä kuvauksena
tapauksesta, joka oli mahtavampi vain laajuudeltaan, eikä luonnoltaan
kuin Punaiselle merelle annettu käsky väistyä, jotta Israelin lapset
voisivat käydä sen lävitse. Me kuvittelemme jumalaisen voiman samalla
tavalla vyöryttävän avaramman valtameren aaltoja kasaan ja asettavan
niille patoja ja sulkuja ijankaikkisiksi ajoiksi. Mutta niissä on
paljoa syvempi ajatus näissä luomiskirjan juhlallisissa sanoissa ja
eräässä niitä vastaavassa psalmien säkeessä: "Hänen kätensä valmistivat
kuivan maan." Tähän silmänräpäykseen asti oli maa ollut _tyhjä_,
sillä siltä oli puuttunut _muotoa_. Käsky, että veden piti kokoontua,
merkitsi samalla käskyä, että maan piti _muodostuman_. Merta ei ajettu
asemilleen äkkiä kukistetun kapinan jälkeen, vaan se karkoitettiin
entisiltä sijoiltaan täydellisen, kärsivällisen tottelemisen tietä.
Kuiva maa ei astunut näkyviin autioina, hyöky-aaltojen hylkääminä
hiekkarantoina, joita laineet saattoivat vaatia alueikseen jälleen,
vaan kerros kerrokselta kohoavina kukkuloina ja raudanlujina kallioina,
jotka ijankaikkisesti saattoivat kerskua sukulaisuudestaan taivaan
vahvuuden kanssa ja pitää seuraa pilville.
Tässä kohdassa ei ole lainkaan tarpeellista ryhtyä tarkastelemaan,
kuinka pitkän ajan luomiskirjan mainitsema "päivä" todellisuudessa
käsitti. Joskus myöhemmin yritämme me ehkä kuvailla, millaiset
tuliuunit sulattivat timantin, millaisten maanjäristyspyörien välissä
maa ruhjoontui, millaiset jäätikköhampaat ja raskaat merenaallot
sitä jyrsivät ja kaivoivat ja muovailivat, niin että se lopulta sai
nykyisen muotonsa; mutta kuten luomistyön historian kirjoittaja sulkee
tapahtuman muutamiin harvoihin sanoihin, niin koetamme me tässä
muutamin yleisin käsittein päästä siitä selville; ja lukiessamme tuon
mahtavan lauseen: "Kuiva näkyköön", pyrimme me seuraamaan Jumalan
sormea, kun se maan kivitauluihin piirsi sen ikuisen muodon kirjaimet
ja lain, sitä mukaa kuin lahti lahdelta syvyyden haudat kynnettiin
ja kärki kärjeltä viivat vedettiin ja siten jumalaisen viisaasti
suunniteltiin rannat, joiden tuli olla kansojen rajoina; ja jono
jonolta vuoret pitennettiin ja niiden perustukset ijäksi vahvistettiin;
ja ilmansuunnat painettiin syvyyden kasvoihin, ja kedot ja maan tomun
korkein ilmenemismuoto luotiin; ja Kristuksen oikea käsi kylvi lunta
Libanonille ja tasoitti Golgathan rinteet.
Ei ole tarpeellista, toistan sen vieläkin, eikä monessa suhteessa
mahdollistakaan yrittää määrätä, miten ja milloin tämä työ
toimitettiin; mutta erinomaisen tarpeellista on, että jokainen ihminen
selvittää itselleen sen valtavan tarkoituksenmukaisuuden ja sen
syvän viisauden ja rakkauden, jotka puhuvat vuorten järjestelystä.
Sillä huomaa hyvin: jotta maa olisi saanut nykyisen näkönsä, siihen
ei tarvittu ainoastaan ja pelkästään _muovailevan_ voimaa; vuoret
eivät olisi voineet pysyä pystyssä päivääkään, ell'ei niitä olisi
tehty aineista, jotka täydellisesti erosivat niistä aineista, mistä
matalammat kummut ja laaksojen pinnat syntyivät. Kovempaa ainesta
täytyi hankkia vuorijonoille, mutta ei kuitenkaan niin kovaa, ett'ei
se murenisi mullaksi, elättämään Alppien metsiä ja Alppien kukkia;
ei niin kovaa, ett'ei se keskellä ylvään mahtavuutensa voimaakin
näyttäisi kuoleman leimaa otsallaan ja samaa tuomiokirjoitusta, joka on
painettu ihmisen kasvoihin: "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää
sinun jälleen tuleman." Ja tästä katoavasta aineesta rakennettiin
ylevimmät muodot, mitkä sopeutuvat ihmisen turvallisuuteen; ja huiput
korotettiin niin korkealle ja rotkot painettiin niin syvälle kuin
mahdollista, jotta kaikesta huolimatta paimen saattaisi käyttää
karjaansa vuorten rinteillä ja rakentaa majansa niiden varjoon.
Ja huomaa, että tämä tapahtui kahdessa tarkoituksessa. Oli itse
asiassa aivan välttämätöntä luoda moisia korkeuksia, jotta maa
tulisi soveliaaksi ihmisten asua; sillä ilman vuoria ei olisi voitu
puhdistaa ilmaa eikä elättää jokia, ja maa olisi suurimmalta osaltaan
muodostunut aroksi tai seisovaksi rämeeksi. Mutta jokien elättäminen
ja tuulien puhdistaminen ovat pienimpiä vuorien toimittamista
palveluksista. Niiden korkeampana tehtävänä on sammuttaa ihmissydämen
kauneudenjanoa, joka löytää tyydytyksensä Jumalan käsialoista --
pudistaa se hereille horrostilastaan syvän ja puhtaan hämmästyksen
avulla. Vuoret ovat kuin suuri, jalo rakennus, joka ensi sijassa
antaa suojaa, mukavuutta ja lepoa ja joka sen lisäksi on koristettu
mahtavin veistoksin ja satumaisin maalauksin. On mahdotonta tarkastella
tavallisimpienkin vuoriseutujen peruspiirteitä havaitsematta, että
ne ovat luodut pienimmällä alalla yhdistämään, mikäli mahdollista,
kaikki, mikä hurmaa ja kohottaa ihmissydäntä: "mikäli _mahdollista_"
-- se on: mikäli se soveltuu koko maata kohdanneen hylkäystuomion
täyttymiseen. Kuoleman on istuminen vuorilla; ja julman myrskyn on
niitä raateleminen ja orjantappurain ja ohdakkeiden on kasvaminen
niiden kupeilla; mutta myrsky vasaroi niiden kallioita mitä ihanimpiin
muotoihin ja orjantappurat menestyvät niiden kupeilla, jotta itse
erämaakin kukoistaisi kuin ruusutarha. On omituista, että meidän
omilla vuorillammekin, Skotlannin ja Cumberlannin kallioilla, vaikka
ne usein ovatkin liian kaljuja ollakseen täysin kauniita ja aina
liian matalia ollakseen täysin yleviä, niin moni syvä ihastuksen ja
ilon lähde avautuu niiden solissa ja laaksoissa; ja sielläkin, missä
niiden kätketyimmät kukat ahtautuvat tietymättömimmille paikoille ja
missä niiden pienet ojanteet hitaasti kiemurtelevat, näyttää luonnon
koko sydän halajavan antaa ja yhä antaa ja siroitella ehtymättömiä
aarteitaan niin kärsivällisen, niin rakastavan anteliaasti, että meidän
huomaavinkin kiitollisuutemme on lopultakin vain välinpitämättömyyttä
sen jaloutta kohtaan ja huolimattomuutta sen rakkauteen verrattuna.
Mutta todellisilla, korkeammanlaatuisilla vuorilla tuntuu jumalallinen
tarkoitus heti vedota ihmishengen kaikkiin kykyihin vielä selvemmin
ilmaantuvan. Matalat vuoret katkaisevat tavallisesti johonkin määrin
niiden juurella avautuvien laaksojen rehevyyden; Etelä-Englannin
harmailta hiekkasärkiltä ja Keski-Ranskan puuttomilta rinteiltä
kuten Skotlannin harmailta, aaltomaisiltakin nummilta puuttuu --
mitä erikoista viehätystä ne muuten tarjonnevatkaan -- se kauneus,
joka on ominaista alankomaiden metsille ja kedoille. Mutta suuret
vuoriseudut _nostavat_ alankomaat _rinnalleen_. Kuvitelkoon lukija
ensin mielessään jonkun alituisesti vaihtelevan, hedelmällisellä,
oivallisesti viljellyllä tienoolla avautuvan tasangon näkyä; hän
ajatelkoon sen kauniiden metsäin varjostamaksi ja ihanain niittyjen
väriloiston koristamaksi; täyttäköön hän tämän maiseman etäisimmälle
taivaanrannalle asti lukemattomilla yhä vaihtelevilla maalaiselämän
kuvilla; johtakoon iloisia puroja nurmikenttäin halki, siroitelkoon
taloryhmiä sinne ja tänne niiden rannoille, piirtäköön tasaisia
polkuja sen puurivien välille ja vilkastuttakoon sen ketoja onnellisin
laumoin ja hitaasti vaeltavin karjatäplin; ja kun hän siten on
väsynyt lukemattomiin tämäntapaisiin kuvitteluihin eikä ole jättänyt
pienintäkään kaistaletta vaille omaa viehätystänsä, ajatelkoon hän
koko tämän suuren tasangon loppumattomme luonnollisen kauneuden
aarteineen ja inhimillisen onnen ilmauksineen näköpiirin rannasta
toiseen kudotuksi vaatteeksi, jonka Jumalan käsi vetäisee koholle ja
joka luo valtavia poimuja kuten kuninkaan hartioilta aaltoileva viitta;
kuvitelkoon hän kaikki nämä kirkkaat purot vaahtoavina hyökyviksi
jyrkänteeltä toiselle, ja kaikki nämä metsät taipuviksi taaksepäin
rinteitä vasten kuten ratsastaja, jonka hevonen äkisti vajoaa, ja
kaikki nämä kylät pesiytyneiksi kiemurteleviin laaksoihin, ja kaikki
nämä laitumet leviäviksi vihreinä, syvinä, liepeiltään kasteen
liottamina nurmikko-aaltoina, jatkuviksi alaspäin loppumattomina
rinteinä, siellä ja täällä varjostamina liikkumattoman pilven, joka
puoliksi nojaa maahan, puoliksi leijailee ilmassa -- ja hän on koko
tässä korkeassa maailmassa näkevä vasta jonkun suuremman Alppimaiseman
peruspiirteet. Ja kaikki, mikä on viehättävää alankomaan tasangolla,
tulee vielä viehättävämmäksi tämän muutoksen kautta; puut, jotka
ylenivät jäykkinä ja kömpelöinä tasangon yksitoikkoisesta pinnasta,
saavat täällä omituisen koukeroisia, voimakkaan kauneita muotoja,
nojautuessaan vuorten kylkiin; ne hengittävät vapaammin ja levittelevät
oksiansa huolettomammin sitä mukaa kuin ne vääntäytyvät ylemmäksi ja
tuijottavat kirkkaaseen valoon veljiensä korkeimpien huippujen yli;
kukat, joita pellolla aura kumoilee, kasvavat nyt pääsemättömillä
paikoilla, minne ne joka vuosi keräävät yhä iloisemman seuran ja missä
ne eivät pelkää mitään pahaa; ja joet, jotka tasangolla ryömivät
tietänsä mustin pyörtein saastaisten rantojensa välissä, kiitävät nyt
hopeakoskin ja pukeutuvat sateenkaaren väreihin ja tuovat terveyttä ja
elämää kaikkialle, minne vain niiden aaltojen kimallus ulottuu...
Ei liene sentähden aivan hyödytöntä eikä ehkä tarpeetontakaan lyhyesti
tarkastella niitä kolmea suurta palvelusta, jotka vuorijonojen
on määrä suorittaa ihmisten terveyden säilyttämiseksi ja heidän
onnensa lisäämiseksi. Ensimäinen tehtävä on yksinkertaisesti vesien
saattaminen liikkeeseen. Jokaisen lähteen ja jokaisen virran,
kirkkaana solisevasta, tuumansyvyisestä pikkupurosta, joka katkaisee
kyläkujan, Amatsonin tai Gangeen ehtymättömiin, äänettä ikuisesti
vieriviin vesijoukkoihin asti, kaikkien on niiden kiittäminen
maan ylänkömuodostumia kirkkaudestaan ja voimastaan. Täytyy olla
jonkunlainen loiva tai jyrkkä, pitkä tai pudottava vieru, jotta aallot
matkallaan pääsisivät kaisla- ja ruokoviidakkojen läpi; mutta kuinka
harvoin ajattelemmekaan, kuljeskellessamme viehättäväin purojemme
rantoja, kuinka ihana ja ihmeellinen on tämä järjestelmä, josta
jokainen kirkkaassa vedessä huojuva korsi meitä muistuttaa -- sekä
ett'ei sateella eikä kasteella ole maan pinnalla levähdyspaikkaa, vaan
tapaavat ne päin vastoin, lähtien tunturien sisimmistä rotkoista, niitä
varten uurrettuja uomia, joissa ne virtana kuohahdellen syöksyvät alas
alankomaan laidunten varjoisain rantojen väliin, kierrellen vanojen
ja liljan lehtien lomitse; ja niiden täytyy yhä laskeutua niille
määrättyä ojannetta pitkin ja määrätyin päivämatkoin, väliin tyynesti
ja hiljaa, väliin kiitäen ja kuohuen, mutta ei koskaan leväten;
niiden on kuljettava säädetty palanen maata päivässä, ennen seuraavaa
auringonnousua, eikä paikka, joka ne näki, tunne niitä enää, ja
suojelevat vuoret avaavat niille kuiluissaan ja halkeamissaan niiden
kulkua estävät veräjänsä; ja kaukaa houkuttelee meren mahtava syli
niitä luokseen! "Syvyys huutaa syvyydelle!"
Koska vuoret toiselta puoleltaan paistuvat täydessä auringonvalossa
ja toiselle puolelleen taas heittävät peninkulmaisia varjoja,
jakavat ne maan ei ainoastaan eri alueisiin, vaan kokonaisiin
ilmastovyöhykkeisiin ja puhaltavat herkeämättä tuhansittain erilaisia
ilmavirtoja solistaan; kostuttaen niitä vesiputoustensa ryöpyllä,
painaen ne alas ja lennätellen jokiensa pyörteissä sinne ja tänne,
pysähyttäen ne kuiluihinsa ja rotkoihinsa, minne ei aurinko koskaan
tunkeudu, kunnes ne ovat kylmiä kuin marraskuun usva; sitten pääsevät
ne jälleen vapaiksi, puhaltamaan yli sametinpehmoisten nurmirinteiden
ja kuivumaan auringon paahtamain kallioiden ruohottomain huippujen
keskellä; jäätikkökuilut nielevät ne puuskuvin vihurituoksahduksin, ja
ne tanssivat kevyinä pilvenpalteina lumikenttien yllä; niitä puhkovat
sähköpurkausten vasamat ja ihmeellisesti leiskuvat vuoristotulet, ja
ne ponnahtavat yläilmoihin haaveenomaisten myrskypilvien tavoin, aivan
niinkuin heinämies pelmuuttelee kuivia rukojaan, lopulta saadakseen
puhtaina ja viattomina kulkea teitään, vilvastuttamaan kaukaisten
alamaiden turmiollisia usvahuuruja.
Vuoret pitävät kolmanneksi huolta siitä, että maan _ydin_ alati
uudistuu. Korkeat huiput hajoavat kappaleiksi, jotka syöksyvät alas
valtavina kallioina ja jotka sisältävät kaikkia kasveille tarpeellisia
ravintoaineita; pakkanen pienentelee vielä näitä pudonneita lohkareita,
vesi murentaa ne erilaisiksi hiekka- ja savilajeiksi, joita sitten
väkevät virrat huuhtovat mukaansa ja kuljettavat yhä kauvemmas ja
kauvemmas vuoristosta. Jokainen puroa paisuttava sadekuuro lisää veden
voimaa asetella maajoukkojaan uusiin kerrostumiin ja vähitellen kaivaa
uusia ranta-alueita. Hurjistuneiden vesien kuohunta, -- raivo, jolla
ne raastavat mukaansa sulut ja kalliot, -- eivät suinkaan merkitse
häiriötä luonnon lempeässä järjestyksessä, vaan ovat ne, ihmisen
onneksi ja maan kauneudeksi, ankarain lakien sitomia ilmiöitä, jotka
tapahtuvat kyllä pienemmässä mitassa, mutta eivät silti ole vailla
vaikutustaan matalimmillakaan ylängöillä; ja jokainen kesäsade, joka
tihkuu yläväin niittymaiden läpi, ottaa mukaansa määrätyn taakkansa
multaa ja pudottaa sen alempaan laaksoon, jonkun luonnollisen puutarhan
tarpeiksi.
Siten nämä synkät ja autiot ja peloittavat vuorijonot, joita melkein
kaikkina aikoina on katseltu inhoten ja kauhistuen ja joita on
väistelty, aivan kuin majailisi niillä vain herkeämättä toimivia
kuolemanhaamuja, ovat siis itse asiassa elämän ja onnen lähteitä ja
levittävät suurempaa siunausta kuin alamaan uhkuva hedelmällisyys.
Laaksot vain ruokkivat meitä, vuoret ruokkivat, suojelevat ja
vahvistavat meitä. Me lainaamme käsitteemme rohkeudesta ja ylevyydestä
milloin vuorilta, milloin mereltä; mutta me erehdymme näiden
käsitteiden sovelluttamisessa, Meren aalto pysyy, huolimatta kaikesta
sen alttiudesta palvella meitä, ahnaana ja kauhistavana; sinivuorien
äänetön aalto kohoaa sitä vastoin, herkeämättä lahjojaan jaellen,
taivasta kohti, tyynenä kuin ijankaikkinen sääli; toisen aalto-alueen
pimeys on tutkimaton, toisen uskollisuus horjumaton, mutta molemmat
kantavat ne ainian sen mahtavan vertauskuvan leimaa, joka on niihin
sovitettu: Sinun _oikeutesi_ on kuin valtavat vuoret; sinun _tuomiosi_
ovat kuin suuri syvyys!
43. Paras kuva, jonka koko maailma voi antaa paratiisista, on korkealle
työntyvä Alppi vierettävine nurmimattoineen, hedelmätarhoineen ja
viljapeltoineen, jota kaikkea seppelöivät punertavat kalliot ja
ikuiset lumikentät; koko tämä ihanuus ei ole suinkaan vain tunteen
tai henkilökohtaisen maun tuotetta, vaan voi sen tyynesti todistaa,
viittaamalla runsaampiin, viehättävämpiin väreihin kukkuloilla ja
kukkulain ympärillä, puiden monimuotoisempiin ryhmityksiin tai niihin
lukemattomiin, loistaviin näkyihin, joita virrat, kalliot ja pilvet
tarjoavat silmälle hetkestä toiseen... Vuoriston kimalteleva etäisyys
näyttää niin laajoja puhtaan orvokin ja purppuran hehkuttamia alueita,
että sellaisia tasangoilta kokonaan puuttuu, mutta myöskin läheltä
katsoen synnyttää tummien rotkojen ja metsien laella liehuva pilvihuntu
kaikenlaisia, mitä hienoimpia sinisiä värisävyjä; sininen ja purppura
muuttuvat korkeammilla huipuilla niin hienoksi ruusunpunaksi, ett'ei
sellaista näe muualla, ja lisäksi on taivaan sini täällä syvempää ja
puhtaampaa kuin alamailla.
Paitsi tätä värien moninaisempaa täyteläisyyttä ja rikkautta ilmavilla
ylängöillä, tulee ottaa myös huomioon se väriloisto ja värihehku,
joka koristaa jokaista kiveä, kasvilajien alituinen vaihtuminen,
minkä ohella useimmat alppikukat jo itsessään ovat viehättävämpiä
kuin tasankojen kukat... Tämä sammalten ja kukkien vuoristolle
hankkima etevämmyys saa lisäksi erinomaisen avustajan vedestä, joka
kaikkialla osoittaa suurta voimaansa. Ei ainoastaan sen kirkkaus,
väri, vaihtelevat virtaukset, sen tyyni, tutkimaton syvyys, sen
taivaanpuhdas kuvastin, vaan myöskin sen viha ja raivo -- kaikki nämä
ovat seikkoja, joista merestä ulohtaalla asuva tasankolainen ei voi
muodostaa itselleen minkäänlaista käsitystä. Tosin on meren aalto
paljoa mahtavampi kuin vuori virran voimakkainkaan ryöpsähdys, mutta
meri, vaikka se _voikin_ olla kirkas, ei ole meidän rannoillamme
koskaan tyyni tunturijärven lailla. Meri näyttää vain olevan alallaan,
mutta vuoristojärvi nukkuvan ja uneksivan. Vuoristovesien kiemuroiminen
ja karehtiminen kalliorotkojen varjossa, kultaiset valonkipinät, jotka
tuon tuostakin laskeutuvat niiden pinnalle putoavain lehtien tavoin,
vuoripurojen solina matalassa uomassaan, kosken värileikki ja utuharso,
putouksen vyöryntä ja järinä, kumina ja kuohu, pitkät, puolittain
veteen, puolittain utuun heijastuvat viivat, jotka näyttävät vuorten
nurinpäin käännetyn kuvan ja sinisen aamutaivaan -- kaikki tämä jää
vuoriston eittämättömäksi perintö-osaksi.
Muuan etu liittyy vielä edellisiin -- puiden mahtavampi luonne. Vasta
silloin kun niiden on voitettava vaikeuksia, kehittyy niiden sisäinen
jäntevyys, joka opettaa niitä työntämään juurensa karuun kallioon,
kallistumaan yli kuilujen, piiloittautumaan jäätikkötuulten kylmiltä
henkäyksiltä, ojentumaan kohti harvinaisia auringonsäteitä, yhtymään
ryhmänä juomaan iloisesta purosta, käsi kädessä kiipeämään jyrkimpiäkin
rinteitä, järjestymään sammalpeitteisten kumpujen ympärille ikäänkuin
tanssiriveihin, toverillisesti levähtämään tuoksuvilla nurmipatjoilla,
asettumaan ikäänkuin juhlakulkueeksi taivaita tavoitteleville
harjanteille -- moista ei näe alankomaan metsissä, joiden rauhaisaa
kauneutta ei mikään häiritse. Samaten esiintyy metsien lehvärunsaus
Alpeilla enemmän edukseen, sillä kohoavilla rinteillä kasvaa puu
puuta ylempänä, kuvastuen selväpiirteisinä taivasta vasten, kun taas
alamailla näemme puuryhmistä vain latvat ja sivut.
Tähän puiden etevämmyyteen liittyy lopuksi vuorien suurempi
pilvikomeus. Alankomaan yllä kaartuva taivas ei tarjoa mitään
vaihtelevaa näkyä, josta ei myös saisi nauttia vuoristossa, kun taas
edellisessä seudussa puuttuu tuhansia vaikutelmia, jotka jälkimäisessä
esiintyvät yhden ainoan päivän kuluessa. Jo pelkkä oleskelu pilvien
parissa, kuljeskelu niiden peitossa tai niiden yläpuolella oikaisee
ja selvittää meidän koko käsitystämme taivaan perustuksettomasta
rakenteesta; ja hienon koukeropiirteinen pieni aamupilvi, joka kiitää
yli mäntyryhmän tai lepää sen latvoilla, on kauniimpi kuin kaikki ne
valkoiset pilvikasat, jotka peittävät alankomaan taivaankannen idästä
länteen. Ja entä sitten nuo suurenmoiset pilvimuodostukset: niiden
mahtavat hyökyaallot, jotka murtuvat kukkuloita vasten, mustat hirviöt,
jotka linkoavat ukonvasamia; tai liikkuva marmorilattia, joka ulottuu
lumikentältä toiselle, aamuruskon siltana -- kaikki tämä on alankomaan
asukkaan mielikuvitukselle yhtä outoa kuin jonkun vieraan kiertotähden
näyt. Mutta vuoriston väriloisto, muodon täydellisyys, vaihtelevaisuus,
ihmeellinen rakenne, hurmaavat jokaisen terveen ihmismielen; ja yhtä
hyvin voidaan todistaa vuoriseudun etevämmyys kaikissa näissä suhteissa
alankomaahan verrattuna kuin runsaasti maalatun akkunan suurempi komeus
pelkän valkoisen ruudun rinnalla.
Mitä kauvemmin viivyin Alpeilla ja mitä lähemmin niitä tutkin,
sitä paremmin selvisi minulle se suuri yleissuhde, että ne aina
muodostavat laajan ylätasangon tai mahtavan ylämaan, jolta melkein
kaikki korkeimmat kukkulat kohoavat kuten pöydälle nostetut lapset,
useimmissa tapauksissa verrattain etäällä ylätasangon laidoilta
-- aivan kuin putoamistaan peljäten; toiselta puolen syntyvät
Alppien komeimmat näyt ei niin paljon tämän lain poikkeuksena,
kuin siitä, että joku noista korkeista kukkuloista on ilmeisesti
lähennyt pöydän reunaa, katsahtaakseen sen yli, näyttäytyen siten
äkkiä laaksolle koko mahtavuudessaan. Näin on laita Wetterhornin
ja Eigerin Grindelwaldissa, kuten Grande Jorassen Col de Ferretin
yläpuolella. Mutta tuo ylävä tasanne tai pöytä esiintyy selvästi
näissä näennäisissä poikkeustapauksissakin; useimmiten ei ole
kuitenkaan korkeiden huippujen sallittu tulla aivan pöydän reunalle,
vaan ovat ne linnoituksen tornien tavoin pysähtyneet loitolle siitä,
penikulmamäärin verrattain tasaisten kalliopaasien ympäröiminä, joiden
yli valtavat jäätiköt polveilevat ja levenevät, vaahdoten synkkien
keskeisharjujen juurella kuin suunnattoman hyöky-aallon roiskeet,
aallon, joka syöksyy yli pyöristyneen kallion, keskeensä saaren tavoin
sulkien osan siitä. Tuloksena tästä järjestelystä on, että koko
Sveitsi on tavallaan jakautunut ylempään ja alempaan vuoristoon --
alemman muodostavat hedelmälliset laaksot, joita rajoittavat jyrkät,
mutta helppopääsyiset metsää kasvavat, enemmän tai vähemmän rotkojen
halkomat rinteet ja joiden takaa korkeat Alpit häämöittävät; ylemmän,
jonne pääsee vasta ensimäiset 3000-4000 jalkaa korkeat kukkulat
kiivettyään, muodostavat verrattain tasaiset, mutta erinomaisen
autiot sammaleiset paasi-alueet, joita jäätiköt puoliksi peittävät
ja jotka ulottuvat aina jonon päähuippujen juurille asti. On tuskin
tarpeellista huomauttaa tämän järjestelyn erinomaista viisautta ja
hyvyyttä korkeiden tunturiseutujen asukkaiden turvallisuudeksi. Jos nuo
korkeat kukkulat kohoisivat suoraan syvimmistä laaksoista, syöksyisi
jokainen niiden huipuilta irtautuva kivi ja jokainen niiden kupeilta
lähtevä lumimöhkäle suoraan asutuille seuduille, joissa ei kuluisi
yhtään ainoata vuotta ilman maanvieremää tai lumivyöryä; lisäksi
hävittäisivät kivet ja lumi pudotessaan metsät kukkulain rinteiltä ja
jättäisivät vain alastomia uomia osoittamaan hävityksen tietä siinä,
missä nyt upeilee vierettäviä niittyjä ja kastanjalehtoja. Sitä paitsi
sulaisivat ne lumijoukot, jotka äkkiä joutuisivat lämpimämpään ilmaan,
sangen nopeasti keväällä ja aiheuttaisivat tuhoisia tulvia jokaisessa
suuremmassa joessa kuukauden tai kuuden viikon n ajaksi. Kun siten
kaikki lumi, paitsi korkeimmilla kukkuloilla, melkein ikuisen pakkasen
mailla säilyvä, olisi sulanut, ruokkisivat jokia kesällä vain lähteet
ja se merkityksetön vesimäärä, joka aurinkoisempina päivinä tihkuisi
korkeammilta lumikentiltä. Moisten olosuhteiden vallitessa olisi
Rhône kesäiseen aikaan tuskin Severniä leveämpi, ja monet Sveitsin
laaksot olisivat melkein kokonaan vailla kosteutta. Kaikki tämänlaiset
onnettomuudet ehkäisee kuitenkin ylempänä kuvailemani Alppien omituinen
rakenne. Irtautuvat kalliot ja korkeilta kukkuloilta liukuva lumi
pysähtyvät, syöksymättä suoraan laaksoihin, niihin autioihin koloihin
ja alanteihin, jotka kaikkialla ympäröivät keskeisharjuja. Ne pehmeät
töyräät, jotka seuraavat näitä pengermiä, mutta joihin eivät putoavain
järkäleiden hävitykset enää ulotu, pukeutuvat mitä uhkeimpaan
metsäpeitteeseen, lumijoukkojen keräytyessä niiden ylisille reunoille
ilmanalaan, joka ei ole niin lämmintä, että ne sulaisivat nopeasti
keväällä, eikä niin kylmää, että se suojelisi niitä kokonaan kesäisen
auringon paahteelta, vaan muuttuvat ne joko jäätiköiksi tai jäävät
laajoina alueina hitaasti sulamaan vuoden loppuun asti; -- molemmissa
tapauksissa synnyttävät ne tasaisia, runsasvetisiä ja säännöllisiä
virtoja alemman vuoriston kylille ja laitumille, ja muulle Europalle
jaloja, purjehdittavia jokia.
Koska moinen rakenne on mahdollisimman paras ja viisas, on se myös
riittävä syy sen olemiseen, ja monesta tuntuisi ehkä tarpeettomalta
lähteä enempää tutkimaan sen syntyä. Mutta minusta on vaikeata
käsittää, miten joku saattaisi seisoa näitä kalliotorneja ihailemassa
vuoriston sydämessä, eikä kysyisi itseltään, oikeinko tosiaan hän nyt
tarkastelee jumalaisen rakennusmestarin ensimäistä teosta? Loiko hänen
sormensa pohjattoman syvyyden silloin kuin Aatami luotiin tomusta?
Leikkasiko sen luoja nämä rotkot ja portaat ja reunat kuten kirjaimet
uurrettiin lain tauluihin, ja jätettiinkö teos silleen, kantamaan
ikuista todistusta hänen ihanuudestaan taivaan pilvissä? Tai onko
se jätteitä pitkästä sarjasta vuoria, jotka ovat olleet olemassa
syntymisen, kasvamisen, kuoleman ja hävityksen taipumattomien lakien
mukaisesti? Vastaus tähän kysymykseen ei voi jäädä epäiltäväksi. Itse
kallio vastaa kuuluvasti putoavan kiven tai halkeavain huippujen
ryskinällä. Teos _ei_ ole enää se, mikä se on kerran ollut. Vuorten
juurella avautuvat laajat tasangot kantavat runsain määrin sen
muinaisuuden sirpaleita. Kaikista vuorista on ehkä Alppien otsaan
selvimmin kirjoitettu hävityksen jäljet; niiden ympärille ovat niiden
ylpeyden muistot ja niiden nöyryytyksen merkit kaikkein kaameimmalla
tavalla siroitellut.
Mitä olivat ne sitten kerran? Ainoa vastaus on jälleen: -- "Katsele
pilveä!"
44. Alppien matalampien selänteiden, kuten Col de Ferret'in, Col
d'Anternen ja Buet'in ja niihin yhtyvien harjujen helmassa on useita
paikkoja, jotka, vaikka ne tarjoavatkin suuren, jalon kauniita näkyjä,
itsessään ovat melkein esikuvallisia kaikelle, mikä eniten ahdistaa
ja tuskastuttaa ihmissielua. Avaroita vuoristo-erämaita, siellä ja
täällä tupsunen rumaa harmaata ruohoa tai sammalta, erämaita, jotka
alituisesti murtuvat mustiksi ahtautuneesta, murskatusta liuskakivestä
muodostuneiksi harjanteiksi; niiden rinteillä kimaltelee hitaasti
tihkuvia, tyrehtyneitä, voimattomia virtoja, ja niiden läpi tunkeutuu
lumivesi kylmän hien tavoin, levitäkseen sitten ryömivissä ojanteissaan
niiden sirpaleiden keskeen; väliin näyttävät ne ikäänkuin joutuvan
vavistuksen valtaan, ja tuolla ja täällä pudota romahtaa silloin
yksikin kourantäyteinen niiden ainesosia tai liuskeita, katselijan
saattamatta havaita ilmiön syytä, sitten joutuen perinpohjaisemman
raukenemisen uhriksi ja jättäen tilalleen muutamia kuluneita piikkejä,
jotka ovat kuin etikan syövyttämiä puukonteriä ja jotka ulkonevat
varsinaisesta kalliosta puoliksi irtautuneen kivikasauman läpi, mutta
jotka ovat kyllin teräviä haavoittamaan kättä tai jalkaa, jos sattuu
niihin nojautumaan, ja jotka rikkoutuvat haavoittaessaan ja raukeavat
pian sileiksi, niljakkaiksi ja tahmeiksi läjiksi; siten ovat ne kuin
merenranta, jonka myrkylliset aallot ovat viskelleet täyteen kuolleiden
kalojen mustia suomuja, ja ne vierettävät alaspäin vastenmielisin
rotkoin, haarautuen avaroiksi, autioiksi, hedelmättömiksi jyrkänteiksi,
joilla tuulet herkeämättä ulvovat ja mellastavat, ja lumi leviää yli
karujen, kaameiden ketojen, joita peittää nokinen pöly; tämä pöly taas
kerääntyy juomuiksi ja tahroiksi kaikkien sulavien ojanteiden pohjaan.
En tunne seutua toista, joka myrskyssä tarjoaisi liikuttavamman tai
auringonpaisteessa surullisemman näyn. Missä samanlaisia kallioita
esiintyy edullisemmissa asemissa -- se on: pienempinä harjuina
ja matalammalla -- muodostavat ne mitä suotuisimman maaperän
kasvullisuudelle; ja Savoijan laaksojen onkin kiittäminen niitä
muutamista viehättävimmistä yksinäispaikoistaan -- harvinaisen
vehmaita laitumia vieri vierin peltojen ja hedelmä-istutusten kanssa,
pähkinä- ja kirsikkalehtojen varjostamina. Moiset maisemat ja nuo
ylempänä kuvaillut, jotka ovat toisilleen niin omituisia vastakohtia,
on ilmeisesti rinnastettu täydentämään ja selvittämään toisiaan, ja
ne ovat luonteellisia erinäisille yhtenäisille liuskakivi-alueille,
jotka käsittävät avaroita ylänköjä ja jotka hyvin helposti häviävät.
Walesissa ja Skotlannissa ovat samat kallioryhmät paljoa kovempia,
mutta eivät myös kohoa läheskään niin korkeiksi; ja tuloksena on,
että maisema saa kokonaan toisenlaisen ulkomuodon. Ankara ilmanala ja
kallion verrattainen kovuus estävät runsaamman kasvullisuuden; mutta
alastomat huiput, niin kuivia ja viljelykseen kelpaamattomia kuin
ovatkin, eivät kuitenkaan ole niin nopeasti vaikuttavien ja tuhoisain
hävityksenlakien alaisia kuin Sveitsissä, ja kallion luonnollinen
väri esiintyy useammin purppurana ja harmaana, mitkä yhdessä kanervan
kanssa muodostavat parhaan osan brittiläisten kumpujen syvää ja
kaunista sini-etäisyyttä. Niiden hiljaisemmat, hitaammat tunturipurot
sallivat myös rantojensa kalliokerrosten esittää lujempia, vaikkakin
haaveenomaisia muotoja, ja koskien ja pyörteiden asteettainen vaikutus
liuskakiveen synnyttää etu-alalla monia näkyjä, joille korkeammilta
kukkuloilta turhaan saat hakea vastinetta.
45. Aivan toisin kuin Chamouni Aiguilles eivät Matterhornin rinteet
osoita mitään hävityksen merkkejä. Sen kalliot eivät ole mitään
rauenneiden huippujen sirpalejätteitä, jotka siru sirulta, pala palalta
häviävät ja kutistuvat. Ne ovat päin vastoin kuin mikäkin järkähtämätön
muistomerkki, joka, siltä näyttää, on veistetty jo ammoin sitten,
ja jonka mahtavat seinämät eivät ole vieläkään menettäneet niille
kerran suunniteltuja muotoja, vaan seisovat jykevinä kuin egyptiläinen
temppeli: -- se muistomerkki seisoo siinä oivallisessa asemassa,
kauniiksi maalattuna, valaisemana auringon, joka mittaamattomat ajat
on herkeämättä noussut ja laskenut, heittäen säteensä sen kiireelle
ja joka yhä vielä levittää saman varjoviivan idästä länteen, joka
vielä vuosisatojen jälkeen valaisee samaa purppuraryöppyä sen
lotuspilareilla, erämaanhiekan luoteen ja vuoksen noustessa ja
laskiessa sen perustusten ympärillä niinkuin nämä kallion syyslehdet
lepäävät pehmeissä kasoissa Cervinin juurella.
Eikö tämä ole omituinen esikuva itsessään näiden salaperäisten,
korkeiden Alppien sydämessä -- näiden lumipeitteisessä, kylmässä,
harmaassa vanhuudessaan kurttuisten huippujen, jotka ensin ovat niin
äänettömiä, mutta jotka sitten, meidän pysytellessämme hiljaa niiden
juurella, niin puheliaina mumisevat ja kuiskailevat, katkonaisin,
uneksivin lausein, lapsuudestaan, niin sanoaksemme -- eikö tämä ole
omituinen esikuva niistä, jotka "ovat väkeviksi heikkoudesta tulleet?"
Jos joku näistä pienistä liuskiosuomuista, joka pyöriskellen ja
hohtaen viskautui pitkin vanhan virran pohjaa, ja joka oli liian kevyt
vajotakseen, liian hento vieriäkseen mukana, melkein liian pieni
näkyäkseen, olisi voinut saada osakseen sielun, kun se lopullisesti
sukulaistomuhiukkastensa seurassa kulkeutui virran syvyyksiin ja
kerrostui -- kuten voisi luulla -- toivottoman ijankaikkisuuden ajaksi
mustaan liejuun, tuo halveksituin, unohdetuin ja heikoin kaikista
maallisista ainehiukkasista, joka on kaikkeen käytäntöön kelpaamaton ja
kykenemätön mihinkään muutokseen, joka ei edes alku-yön pimeydessäkään
ollut mahdollinen auttamaan maan vaapsahaista pesän rakentamisessa
tai elättämään jäkälän ensimäisiä kudossäikeitä; mitä olisi tämä
pieni liuskiosuomu ajatellut, jos sille olisi sanottu, että se
jonakin päivänä murenemattoman raudan lujasti, ilman kalvamattomaksi,
tulen sulattamattomaksi, yhdistettäisiin tovereineen aineeksi, josta
Jumalan taltta oli muovaileva tämän Alppien tornin? -- että hurjat
pohjoistuulet turhaan tulisivat raivoamaan _sitä_, tätä pientä,
avutonta kiiltoliuskio-parkaa vastaan -- että _sen_, tämän mitättömän,
maahan pudonneen kiillesuomun alapuolella tulisivat lumipeitteiset
huiput makaamaan kuin lammaskaatraat ja maan kuningaskunnat katoamaan
häämöittävään sineen; ja että _sen_, tämän heikon, aaltojen ajeleman
kiillesuomun ympärillä taivaanlaen suuret sodat tulisivat puhkeamaan
ukkosen jyrinänä, mutta ei sitä horjuttamaan; ja että yön tulinuolet
ja raivoten kiitävät hehkuvat pallot tupsahtaisivat tylstyen siitä
takaisin avaruuteen; ja että kaikki kirkkaan avaruuden tähdet tulisivat
jokainen vuoroonsa, ikäänkuin nousten, sytyttämään uusia soihtuja
lumikukkuloille, jotka ympäröivät sen lepopaikkaa ikikestävällä
huipulla?
46. En tunne ainuttakaan seutua, jolla olisi puhtaampi ja ehyempi,
huomattavasti vähemmän vieraiden vaikutusten häiritsemä tunturiluonne
-- ja mitä korkeinta lajia -- kuin pitkin Triensin rantoja Valorsinesta
Martignyyn ulottuvalla. Polut, jotka johtavat sinne Rhônen alanteesta,
nousevat ensin jyrkin kiertein pähkinäpuiden lomasta kuin kierreportaat
gotilaisen tornin pylväiden keskeltä ja urkenevat sitten pitkin ylämaan
harjuja erääseen melkein tuntemattomaan, ahkeran ja kunnollisen väestön
tiheästi asumaan laaksoon. Muinoisten jäätiköiden aaltomaisiksi
pyöristämillä kalliojonoilla, sileillä ja mustilla kuin juoksijaisen
selät, panee talonpoika merkille sammaltupsut ja orastavat yrtit,
jotka hitaasti saavat värinsä ja jotka kovalle pohjalleen vähitellen
keräävät hiukan multaa; hän kiinnittää silloin kivillä täten syntyneen
maan, alkaa muokata sitä lapiollaan, ja parin vuoden kuluttua näet
pienen viljatäplän kasvavan kalliokypärän huipulla. Epäsäännölliset
niityt puikkelehtivat kuin järven lahdet näiden viljelykselle
voitettujen kallioiden välissä; herkeämättä juoksee pieniä vesi-ojia
niiden yli, ja ne näyttävät alemmas laskeutuessaan aina valinneen
jyrkimmät kohdat hypättävikseen, ja yhtä viehättävinä, vaikka ei niin
yksimuotoisina kuin lähteet, sirottavat ne tuulenpuuskan sieppaamina
tuhansia kristalleja ympärilleen ja näyttelevät vielä entisten
graniitti-uomiensa jälkiä, kuten nopeakulkuinen ihmiskieli joskus
vielä ilmaisee kajahduksen menneistä, voitetuista vaikeuksista; sitten
kokoontuu niiden kuohuva vaahto jälleen, joka askeleellaan vuorta
alaspäin huuhdellakseen mustan kiven teräviä reunoja ja koristaakseen
ja kirkastaakseen niitä hopeapaltein ja kimaltelevin lasikatoin; ja
lopuksi kun kaikki jälleen on lähtenyt kulkuun -- ottamatta lukuun ehkä
muutamia kastepisaroita, jotka jäävät hohtelemaan hiukan lähempänä
putousta kuin edellisenä keväänä kukoistaneella omenapuunkukalla
välkkyessään -- hakevat ne tiensä alas niitylle ja häviävät hiljaisina
niiden keskeen; kirkkaan veden tyyneydellä hiipivät ne syvänteihin
ruohonkorsien väliin ja näyttävät aivan niiden varjoilta; mutta
äkkiä roiskahtavat ne ilveileväin säteiden tavoin jälleen hymyilevän
nopeasti eteenpäin, aivan kuin olisi niiden mielestä päivä liian lyhyt
rauhallisesti soudateltavaksi kumpua alas.
Viheriä niitty ja kimalteleva kallio ja hohtava puro laskeutuvat kaikki
auringon valaisemina rotkojen reunoja kohti, joilla kuuset vartioivat
surumielisen varjoisaa valtakuntaansa ja joilla voimakkaammat, kalpeat
jäätikkövedet herkeämättä pauhaten syöksyvät hämärään syvyyteen,
täyttäen kaikki onkalot vilpoisalla henkäyksellään, musertuessaan omia
vierittämiään kallionlohkareita vasten ja hurjina raivaten tietään
niiden kauhistavan painon alitse.
Vuoripolut koukuttelevat pitkin näiden rotkojen reunoja, johtaen
ohi eräänkin synkän ja ahtaan, ylt'ympäriinsä valoa kaihtavain
sananjalkojen vyöttämän, kaamean holvin; sen katon suojassa seisoo
raudoin lujitettu, karkeasti veistetty petäjäristi, kuvastuen tummine
viivoineen mielettömänä vaahtoavaa putousta vasten. Pysähtyessäsi
korkealle rotkon yläpuolelle ristin viereen näet taivaan pilkistävän
kuusien lomitse; ne näyttävät niin solakoilta valon kirkkaana
säteilevässä, koko avaruuden hukuttavassa täyteläisyydessä, joka
kutistaa rosoiset huiputkin ja pyöristää niiden kärjet juhlaruunuiksi
ja otsarivoiksi, kaiken hohtaessa lempeätä, suloista auringonpaistetta,
joka on niin täynnä syvää surumielisyyttä; nuo huiput näyttävät niin
mahtavilta, mutta ovat kuitenkin heikkoja kuin varjot; ne näyttävät
elottomilta kuin haudan seinät, mutta ovat kuitenkin sangen kauniita
poimuilevassa tulipunaisessa puvussaan, ja niitä voisi verrata
vedenneidon huntuun, joka välähtää kuohun seasta, samassa kadoten kuin
salama; ja nämä ruunut ja otsarivat on kiinnitetty valta-istuimeen,
joka ei kumarra mitään mahtia, joka on kaikkien surujen yläpuolella,
mutta joka sentään valahtaa olemattomiin, häviää ja hiukenee viimeisen,
noiden kahden kultapilven raosta pilkistävän auringonsäteen sitä
valaistessa. Se on kyllä kohotettu kaikkien surujen yläpuolelle,
mutta se saa kuitenkin olla monen tuskan näkijänä. Kun vaeltaja
onnellisella matkallaan luo katseensa yli pehmeän ruohomaton ja kun
hänen jalkansa panee piikiven hauskasti hypähtämään yli vuoripolun,
keksii hän ilostuen ruskeita majoja, jotka kyyhöttävät vierettävien
hedelmätarhojen laiteella ja välkkyvät kuusien välistä. Täällä,
ajattelee hän, täytyy toki, kaikista vaivoista ja kieltäymyksistä
huolimatta, viattomuuden ja rauhan ja vilpittömän syvän yhteyden
ihmissielun ja luonnon välillä vallita. Niin ei kuitenkaan ole asian
laita. Villit vuohet, jotka hyppelevät kallioilla, riemuitsevat
ehkä sydämellisemmin Jumalan ihanasta luonnosta kuin vuorten
rinteillä raatavat ihmiset. Kulje näiden kylien läpi ja sinä olet
havaitseva, että niihin on pesiytynyt se synkeä loka, joka voi
syntyä vain tylstymyksestä ja sielunpimeydestä. Täällä ei vallitse
suoranainen kärsimys, vaan tylstymys, ei nälkä eikä tauti, vaan tyynen
välinpitämättömyyden ja huolettomuuden surullinen kaameus; kevättä
pidetään vain viikate-aikana ja syksyä vain sirppi-aikana, aurinkoa
vain jonakin lämpöisenä, tuulta vain jonakin kylmänä ja vuorta vain
jonakin vaarallisena. Asukkaat tuskin tietävät, mitä tarkoitetaan
sanoilla kauneus ja tieto. Heillä on jonkunlainen aavistus siitä, mitä
on hyve. Rakkauden, kärsivällisyyden, vieraanvaraisuuden ja uskon
-- nämä he tuntevat. Vierekkäisten niittyjen korjaaminen yht'aikaa
tekee heidät onnellisemmiksi; hengästyneinä, mutta nurisematta
kantavat he taakkojansa vuorta ylös; vieraalle tarjoavat he juotavaa
maito-astiastaan; kurjien kuolinvuoteidensa jalkopäähän katselevat
he muuatta ristille ripustettua kalpeata olentoa ja siirtyvät
rauhallisesti ja alistuneesti toiseen elämään; -- kaikessa tässä
eroavat ne eläimistä ja kallioista, mutta kaikki tämä ei korvaa heille
heidän ajallista elämäänsä. Heille ei ole olemassa ei toivoa eikä
hengen hehkua; ei edistystä eikä iloa. Musta leipä, kurja asunto,
pimeä yö, raskas päivä, väsyneet käsivarret auringon laskiessa; ja
elämä vierii pois. Ei kirjoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei lepoa,
-- joskus vain päivänpaistatus penkillä kirkon edustalla, pienen
kappelinkellon heikosti ja ikäänkuin kaukaa kaijuttaessa hentoa ääntään
vuori-ilmaan; ymmärtämättömien rukousten mumina Jumalan alttarin edessä
himmeäkultauksisessa kappelissa, -- ja sitten taas synkkään kotiin,
vaivan ja surun pilven levätessä yhtä raskaana heidän yläpuolellaan
-- tämän synkän pilven, joka lyijynraskaana nousee hurjista
vuorikoskista ja luihujen kallioiden takaa; uskonto ei auta heitä
hävittämään tätä pilveä, lupaileehan vain heille epämääräisesti jotakin
tuntematonta parempaa, sekoittaen siihen uhkauksia ja synkistäen
sitä kuvailemattomalla pelolla -- kuten marttyriuden savupatsaskin
suitsutuskylläisenä kiemurtelee taivasta kohti ja räiskyvässä helvetin
tulessa piinattujen ruumiiden ja tuskasta ulvovien henkien kuvausten
takaa hohtaa ristikin heille paljoa verisempänä kuin muille.
Älköön kuitenkaan pidettäkö tätä kuvausta näiden vuoristolaisten
elämästä liian synkkänä. Se on kirjaimellisesti totta. Ei mikään
vastakohta ole tuskallisempi kuin vastakohta kunnollisen englantilaisen
kyläläisen asunnon ja samaten kunnollisen savoijalaisen asunnon
välillä. Edellisen tupa laakeiden niittyjen ja ikävien pensasaitojen
keskellä ilmaisee kuitenkin jonkunlaista iloisen koristelevaisuuden
ja kauneuden makua: sen kukkaisat puutarhalavat, sen siisti, talon
kynnykselle johtava tiilitie, sen puhtaalla hiekalla siroitettu
lattia ja sen talousesineillä somasti koristellut hyllyt, kaikki tämä
todistaa sitä sydämellisyyttä, sitä sisäistä iloa, jota sen asukkaat
osaavat vuodattaa jokapäiväisenkin elämän yksinkertaiseen kulkuun ja
puutteellisiin esineihin. Toisen tupa taas, joka käsittämättömän,
kuvailemattoman kauneuden ympäröimänä seisoo kultaisella
nurmirinteellä, kirkkaiden purojen ja ihanain kukkien, jalojen puiden
ja kauniiden, paratiisilliseksi kokonaisuudeksi yhtyneiden kallioiden
piirittämänä, muodostaa itse pimeän, ruttolöyhkäisen tahran hurmaavan
maiseman keskelle. Etäälle sen kynnyksestä on maa likaista ja elukoiden
sorkkimaa; sen puu-osat ovat savun mustaamia, sen puutarhatilkku on
täynnä rikkaruohoa ja jätteitä, huoneet ovat tyhjiä ja ilottomia,
ja valo ja tuuli tunkeutuvat kutsumatta sisään niiden raoista ja
halkeamista. Kaikki osoittaa, että asukkaille on maailma vain vaivaa
ja turhuutta; ett'ei heille kukka heloita eikä lintu laula eikä lähde
läikähtele; ja että heidän sielunsa tuskin eroaa tuosta harmaasta
pilvestä, joka kulkee pitkin kukkuloita ja katoaa, kuitenkin sillä
eroituksella, ett'ei auringonsäde koskaan pilkahda heidän elämänsä
piiriin.
Useilla korkeilla vuoriseuduilla eivät asukkaat huonone huononemistaan
vain elämän raskauden painamina eivätkä jää alemmalle kehitysasteelle
vain tapojensa raakuuden takia, vaan tottuvat heidän silmänsä
erinäisiin elementtien raivon synnyttämiin rumiin, muodottomiin
näkyihin. He oppivat pitämään näitä epäsuhteita luonnollisina ja
väistämättöminä ja he sovittavat helposti moiset käsityksensä myös
kotinsa ulkonäköön. Ja voimmekohan oikeastaan heitä siitä moittiakaan,
kun tunturivirrat alituisesti peittävät heidän peltonsa mustilla
liejukasoilla ja tulvan aikana vyöryvät yli pensaikkojen heidän
viheriöille tilkuilleen, missä jokainen lehti, jokainen oksa veden
alennuttua peittyy graniittipölyyn, viheriöimättä enää koko kesänä;
voimmekohan moittia heitä, kun maanvyörymä tekee heidän ruohoisilla
rinteillään kauheata jälkeä; kun jäätiköt puhkovat kallioihin halkeamia
ja haavoja, jotka eivät koskaan parane, ja kun jääkin peninkulmien
laajuudelta peittyy mustiin, irtonaisiin, sen pinnalle ikäänkuin
jostakin pitkästä, lokaisesta syvennyksestä työntyneihin hävityksen
jätteihin; -- voimmeko soimata heitä siitä, sanon minä, että he,
pitäen näitä seikkoja, joita he joka päivä näkevät ympärillään,
jonakin välttämättömänä mahtavan luonnon menossa, muuttuvat kyllin
huolettomiksi ja välinpitämättömiksi salliakseen samaa epäjärjestystä
omissa majoissaan ja omilla pihoillaan, ja ett'ei heitä suututa se,
että heidän seinänsä ovat halkeamia täynnä kuten kalliotkin, että
heidän talousesineensä ovat pölyisiä kuten puutkin ja että heidän
puutarhatukkunsa ovat jäätiköitten tavoin rumia kuin saartokaivannot ja
autioita kuin multavallit.
47. Varhaisempina aikoina upeilivat kreikkalaisten sotapäälliköiden
palatsit puutarhojen, peltojen ja maatilusten keskellä, lähellä jotakin
vireätä kaupunkia tai vilkasta merisatamaa; myöhemmin tuli tuo kaupunki
heidän varsinaiseksi asuinpaikakseen, ja he näkivät maaseutua vain
tiluksiaan tarkastellessaan tai kulkiessaan sen läpi sotajoukkoineen.
Aivan toisenlaista oli keski-aikaisten paroonien elämä yksinäisillä
kalliohuipuillaan; moinen aatelismies tuli vain sattumalta kaupunkiin,
vakavain valtiollisten tai sotaisten asiain niin vaatiessa; enimmäkseen
vietti hän koko ikänsä yksinäisyydessä leijonan tavoin; hänen
alamaistensa asuma kylä levisi siinä vuoren rinteillä hänen jalkojensa
juuressa, mutta siitä erossa kohosi hänen synkkä linnansa, nuivat
pilvet yllään ja edessään aamusta iltaan hohteleva, tyynesti virtaava,
koskematon joki ja poluttomien vuorten loppumattomat aaltoviivat.
Kuinka toisin täytyikään ajatella luonnosta kreikkalaisen ylimyksen,
joka eli kreikkalaisten temppeliryhmien ja palatsien hohtavasta
marmorista hakattujen pylväskäytävien mailla -- viljapelloilla ja
oliivilehdoissa -- kimaltelevan, vilkasliikkeisen meren rannalla --
kuin jonkun Pohjois-Europan viheriöivissä piilopaikoissa kohoavan
kukkulan herra, joka yö yöltä myrskyn lohkomista kivistä kyhätystä
tornistaan katseli, miten meri pilkahteli Harleckin hiekkasärkkien
takaa ja miten usvajoukot alituiseen muuttelivat muotoaan Juran
petäjäpeitteisillä, hievahtamattomilla rinteillä!
Matkustukset ja pyhiinvaellukset, joita keski-aikana sattui useammin,
ulottuen laajemmille aloille, samaten kuin matkustustapakin, joka
muodostui paljon jörömmäksi kuin kreikkalaisilla, ovat kai myöskin
vastaavalla tavalla vaikuttaneet ihmishenkeen. Matka Egyptiin tai
Hellespontoon oli kreikkalaiselle ikuisen maineen ja runoilun aihe,
ja hänen mielestään rajoittui käsitettävä maailma Tonavan metsiin ja
sisilialaisiin kallioihin. Minne ikinä hän lähtikin tässä ahtaassa
maailmassaan, seurasi häntä aina laivasto ja sotajoukko; leiripaikka
tasangolla oli aina täynnä väen vilinää ja alukset vedettiin
huolellisen säännöllisesti rannalle. Mutta keski-aikaiselle ritarille
oli maailma Skotlannin nummilta Syyrian hiekka-aavikoille yhtä
taistelutannerta, yhtä seikkailujen näyttämöä; hänen sotaratsunsa varma
astunta kulki läpi etäisimpienkin, poluttomimpienkin metsäseutujen ja
kesti kaukaisimmankin erämaan kauhean polton. Matkaten usein yksin,
joskus seuraamana vain alhaissäätyisten asemiesten, jotka eivät
suuresti voineet ottaa osaa hänen ajatuksiinsa, lie hän etupäässä
halunnut tehdä hiljaisen luonnon uskotukseen, ja hän kertoi kai tien
poskessa paistaville kukille rakkaudestaan ja ohi kiitäville pilville
kunnianjanostaan.
48. Mutta halu paeta maailmaa kiduttaakseen itseään, taistellakseen
pahoja henkiä vastaan, lähestyäkseen enkeleitä ja heidän kuningastaan,
-- seuraten Kristuksen kaikkia velvoittavaa esimerkkiä -- antoi
toiselta puolen keski-aikaisen ihmisen mielessä vuorten yksinäisyydelle
jotakin pyhää, jotakin kaameaa, jotakin, joka täydellisesti poikkesi
ennen kristinuskoa vallinneesta tunnelmasta. Mielissä asui pyhä kauhu
tuota autiota kallioseutua kohtaan siksi, että jumaluuden oli aina
ollut tapana moisissa paikoissa esiintyä ihmisille; pyhimys pakeni
vuoristoon mietiskelläkseen, tullakseen osalliseksi Jumalastaan ja
valmistuakseen kuolemaan. Ihmiset, jotka tunsivat tarinan Mooseksesta
Horebin vuorella tai Israelin lapsista Sinain juurella; kertomuksen
Eliaasta Kidronin puron partaalla ja Horebin luolassa; kertomuksen
Mooseksen ja Aaronin kuolemasta Horin ja Nebon vuorilla; tarinan
Jeftan tyttärestä, joka valmistihen kuolemaan Judean vuorilla;
kertomuksen Kristuksen omasta elämästä, missä mainitaan hänen aina
vetäytyneen vuorille rukoilemaan ja missä puhutaan hänen kiusauksestaan
erämaassa Kuolleen Meren seutuvilla, hänen saarnastaan Kapernaumin
kummuilla, hänen kirkastuksestaan Hermonin vuorella, hänen aamu- ja
iltakäynneistään Öljymäellä neljänä tai viitenä päivänä ennen
ristiinnaulitsemista: -- nämä ihmiset eivät suinkaan kunnioituksetta
tai välinpitämättöminä katselleet noita sinivuoria, jotka rajoittivat
kultaista näköpiiriä tai jotka salaperäisesti vetivät pilvet otsalleen
mustalta taivaanlaelta. Mutta tämän korkeamman pyhyydentunteen ohella
herättivät vuoret heissä myös omituista pelkoa. Vapisuttavat muistelmat
profetoista, enkelein ilmestyksistä, Vapahtajan katoamattomista
sanoista ja ajatuksista -- kaikki tämä näytti eroittavan vuorten
maailman tavallisesta maailmasta, ja sitä olivat kyllin arvokkaita
lähestymään vain sydämet, jotka tuomitsivat tämän jälkimäisen. Sikäli
kuin jaloimmat ihmiset pitivät välttämättömänä vetäytyä vuorten
kätköihin ennen kuin he olivat valmiita täyttämään tehtävänsä ja
ennen kuin heidän henkensä oli täysin kehittynyt, sikäli tuntui
jokapäiväinen maailma heistä saastaiselta ja vaaralliselta; ja vuoret
puhuivat herkeämättä nuhdellen kaikille, jotka rakastivat maailmaa ja
sen polkuja, ja herättivät heissä tuskaa ja pelkoa, sellaista, jota
turhamaisuuden pöyhistämät ihmiset tuntevat sattumalta kuullessaan
vakuuttavan saarnan tai pakosta ottaessaan osaa hautajaisiin.
Sitä tunnetta vahvistivat vielä ajan esimerkit ja tapaukset, ja
tuhannet sydämet, jotka muutoin olisivat nauttineet vuorten sulosta
ja villiydestä, pakenivat peljästyneinä niitä tietäessään munkin
väistyneen sinne parannusta tekemään ja erakon rakentavan sinne majansa
elääkseen mietiskelylle omistettua elämää. Kammo, jota kreikkalaiset
tunsivat vain autioita, asumattomia vuoria kohtaan, siirtyi nyt mitä
viehättävimpienkin seutujen osaksi. Tämän tunteen voittivat vain
valtiolliset näkökohdat, eikä suinkaan ihailun voima. Sotilaallinen
kunnianhimo miehitti rajakallion tai varusti valloittamattomat
solat, mutta vain rangaistus tai epätoivo pakoitti ihmisiä pysyvästi
asettumaan Chartreusen safranipeitteisille rinteille tai Vallombrosan
ihaniin laaksoihin ja sen kasteisille nurmikentille.