Kaikesta epä-elimellisestä, joka oman luontonsa mukaisesti toimii
ilman apua ja yhdistymistä, on vesi ihmeellisin. Kuvitellessamme vettä
kaikkien monimuotoisten, kauniiden pilvien synnyttäjäksi; voimaksi,
joka on tasoittanut maan ja miellyttävästi vuoleskellut sen huiput;
lumeksi, joka käsittämättömän kauniina, ylimaallisesti sädehtien,
peittää vuoret; virtojen vaahdoksi; taivaankaareksi, joka vyöttää maan;
aamusumuksi, joka kohoaa laaksoista; syvänheijastavaksi kristalliksi
tyynen lähteen rannalla; leveäksi järveksi; hohtelevaksi joeksi; -- jos
me lopuksi kuvittelemme sitä kaikkien meidän mielestämme sattuvimmaksi
vertauskuvaksi väsymättömästä, voittamattomasta voimasta, mereksi,
suureksi, hurjaksi, monimuotoiseksi, kesyttämättömäksi mereksi,
mitä vertaisimme kunnian ja kauneuden puolesta tähän mahtavimpaan
yleisimpään alkuaineeseen? Tai miten voisimme käsittää sen sisäisintä
olemusta sen ikuisesti vaihdellessa? Se olisi samaa kuin yrittää
maalata sielua.
34. Suuri merenenkeli -- sade; se enkeli, huomaa, joka tuo määrätyn
sanoman määrättyyn paikkaan. Ei se liikkumaton sumu- ja usvataakka,
joka leviää kaikille tahoille, vaan pilvi, joka tulee ja menee ja
palaa. Kaikki riippuu tästä suunnitelmallisesta palaamisesta. Pehmeä
sammal kiven ja kallion kupeella; vilvakka sananjalka tiheäkasvuisessa
rotkossa; lähde tien vieressä -- ehtymätön, hidas, äänetön, kirkas
lähde, joka hiipii kätköstään karkeatekoiseen, nelikulmaiseen
kivi-altaaseensa; aina yhtä syvänä, ei koskaan syvempänä; --
jota eivät talven tuhot saa hävitetyksi, jota ei kuivata kesän
jano, jota ei kukaan voi pilata eikä tyhjentää; -- sen pinnalla
soutavat pudonneet lehdet mätänemättä, ja hyönteiset liitelevät
sen yli sitä saastuttamatta: nousuruohon täyttämä puro, ikuisesti
lirisevä vuorivirta, joka tuskin kevättulvienkaan aikana kohoaa yli
astuinkiviensä -- joka koko ihanan kesän kaiuttelee solinasoittoaan,
musta vesi sen harpun kielinä ja ukonkivet sen hopeasormina. Kaukana
etelässä ovat väkevät jokijumalat jo aikoja sitten kiiruhtaneet
mereen ja heittäytyneet sen helmaan. Autioina ja korventuneina kuin
valkoisenhehkuvat hiekka-uunit haukottelevat niiden kaameat, paljaat
uomat; mutta täällä ylhäällä sammalten maassa tippuu vielä kastetta
merenenkelin pehmeistä siivistä, ja niiden sulkien varjo häilähtelee
kukkuloilla; ihmeellisesti riemuitsevat ja kimaltelevat hopearihmat,
jotka äkkiä syntyvät ja tihkuvissa ojanteissaan kiemurtelevat
sammalpeitteisten ylänteiden ympäri, vasten merenenkelin siipien
löyhyntää.
35. Mutta muitakin sanomia tuo meren enkeli -- "voimansa sadevirrat",
koetuskuurot, jotka kohisten lakaisevat sijoiltaan petollisesti
lasketut perustukset. Silloin ei hänen pukunsa leviä hienona ja
lempeänä huntuna yli koko taivaan, vaan putoaa raskaasti, vinosti,
kauhistuttavasti hänen harteiltaan, jättäen hänen miekkaaheiluttavan
käsivartensa vapaaksi.
Koettelevan pyörremyrskyn lähetessä leviävät pilvet, kuten
lempeämmänkin sateen aikana, laajalti yli näköpiirin; mutta ei hitaasti
eikä vaakasuoraan, vaan kiireisesti ja pystysuoraan; kiireisesti
ahnaiden tuulten voimasta, pystysuoraan kuin mustat vuorenrotkot.
Etumaiset pilvet ryntäävät esiin kurkoitetuin kauloin, toinen työntää
toisen sivulle tai eteenpäin; ne ovat hurjia, mahtavia, uhkaavan
riippuvia kuin jättiläisten kasaamat vuoret -- Ossa Olympon harteilla
-- kaikki kiitäen eteenpäin yhdessä rykelmässä juoksevan laavan tavoin
-- pilvikidat auki kuin haudat. Niiden takana raivoaa synkkänä vinosti
valuva sade, vaaleanharmaana kuin tukka, tiheänä kuin ryöppykuuro,
jokainen vesisäije aavemaisen elävänä; saderaivottaret kirkuvat
kimeästi paetessaan ja suomivat ilmaa kuin skorpiooniruoskin; maa
vapisee ja järisee niiden alla, avaruus ulisee hurjana, puut taipuvat
sokeasti peittääkseen kasvonsa, jokainen lehti värisee pelosta, ja
katkenneet oksat tuoksahtelevat niiden ympärillä mustana sänkenä.
36. Jumala näyttää tahtovan sääntää ihmisten elämän erittäinkin kahden
suuren ja väkevän tunteen kautta: rakkauden Jumalaan ja synnin ja
sen seuralaisen -- kuoleman, pelon kautta. Miten paljon on sellaista
maailmassa, joka elähyttää rakkauttamme, joka herättää ihailuamme,
joka velvoittaa meitä kiitollisuuteen, sitä tuntemaan ja opettamaan on
onneksi meidän keskuudessamme runsaasti ihmisiä. Kuitenkaan ei ole,
niin luulisin, vielä tarpeeksi painostettu sitä seikkaa, miten selvä
on kautta koko luomakunnan Jumalan tarkoitus saattaa meidät usein
pelon valtaan; ei tuollaisen äkillisen, itsekkään ja halveksittavan
välittömän vaaran pelon, vaan pelon, jonka herättää mahtavain
hävittäväin voimain näkeminen ja ennen muuta kuoleman alituisen
läheisyyden havaitseminen, Mikään ei minusta näytä niin merkilliseltä,
kuin se suurenmoisten näkyjen järjestely; joka tuhoisissa tapauksissa
saa mielikuvituksen hurjan pelon valtaan, vaikka todellinen vaara
olisikin verrattain vähäpätöinen... Katsellaanpas esim. hetkinen
ukonilman siveellistä vaikutusta... Me näemme kaikki nuo viimeisen
tuomion valmistelut; miten pilvet valtavina kasautuvat pilvien
laelle, miten puiden lehdet kauhistuneen hiljaisina kuuntelevat miltä
suunnalta tuuli alkaa puhaltaa; miten ne jo kaukaa kuiskivat toisilleen
hävityksen enkeleistä, ennenkuin nämä vielä ovat edes ehtineet
heilauttamaan tulimiekkojaan; miten mustat surukulkueet levittävät
pimeyttä valoisalle keskipäivän taivaalle ja miten avaruuden kansi
ryskyy kuoleman vaununpyörien alla, -- kuinka moniin mieliin tekeekään
tämä niin syvän vaikutuksen, kuin olisi nyt uhkaamassa täydellinen
lopullinen tuomionhävitys, ja miten ihmeellisiä ovatkaan raivoavain
alku-aineiden ihmissielun mukaan sovitetut purkaukset! Synkät värit,
pitkällinen, säännötön, kouristava jyrinä, pilvien aavemaiset,
liekehtivät ja paisuvat muodot -- kaikki tämä on aivan erinomaisesti
omiansa herättämään meidän vaaravaistoamme, samaten kuin ihmisäänen
valitus ja voihkina herättää meidän sääliväisyysvaistomme.
37. Epäilen, onko koko epä-elimellisessä luonnossa mitään niin
täydellisen kaunista kuin tuore, korkea, lämpimässä valossa nähty
lumikinos. Sen aaltomaiset viivat ovat käsittämättömän ihania ja
hohtavia; sen pinta ja läpinäkyvä ainejoukko ovat yhtä hurmaavia; sen
valot ja varjot ovat tavattoman monivivahteisia ja jäljittelemättömän
täydellisiä -- varjot teräviä, kalpeita ja taivaallisen kauniita
väriltään; niihin sattuvat valonsäteet vaikuttavat voimakkaasti, ja
heijastavan valon viehättävä värileikki lisää siihen tuhansia uusia
vivahduksia...
38. Mahtava, useampia päiviä kestävä myrsky nostattaa kiehuvasta
vedestä vaahtoa, joka köyden tai kukkakiehkuran tavoin kiemurtelee
aallolta aallolle ja joka suistuviin harjoihin muodostaa reunuksia
-- myrsky sieppaa ne mukaansa, mutta ei riko niitä, vaan heittää ne
riippuviksi kasoiksi ylös ilmaan, niin että ne lentelevät ympäriinsä
kuin lumihiutaleet, jotka ovat pitkiä ja paksuja kuin käsivarsi.
Vyöryvät aallot purskuttavat valkoista vaahtoa syvimpiinkin
laaksoihinsa kuin vesi putouksen kuoppiin, ja myrsky kiidättää sen
tukahuttavien höyryjen tavoin pois niiden jälleen kohoutuessa. Meren ja
ilman rajaviiva katoaa. Matalimmat sadepilvet repeytyvät ja paloittuvat
ja lentävät hurjaa vauhtia yli aaltojen, jotka mahtavalla voimalla,
salamannopeasti, raivoisasti paiskaavat huippunsa nurinniskoin
syvyyteen.
39. Asetu puoleksi tunniksi Schaffhausenin putouksen pohjoiselle
partaalle, siihen, missä kosket ovat pisimmät, ja katsele, miten
vesikaaret heittäytyvät ensin putouksen partaalta rikkoumattomina,
hohtavina, nopeuden silittäminä pyöristyneiden kalliokärkien yli,
peittäen ne kaksikymmentä jalkaa paksulla kristallikupoolilla,
niin nopeasti, ett'ei liikettä lainkaan eroita, paitsi milloin
vaahtokupla ammahtaa ylhäältä niiden yli kuin tähdenlento; ja miten
ylempänä seisovain puiden lehdet kirkastuvat alapuoleltaan samassa
silmänräpäyksessä kun kristallikupooli hajoaa roiskuvaksi vaahdoksi;
ja miten kaikki vaahdon kuplat palavat viheriänä tulena kuten sinne
tänne siroitellut viheriäkivet; ja miten tuon tuostakin hypähtää
putouksesta kuohuva vesisäije kuin sähikäinen, särkyy tuulessa, haihtuu
usvana ja valaisee ilman; ja miten levottomana riehuvan syvyyden
valkovaahtoisten pyörteiden läpi näkyy kuohun kalventama sininen
vesi, puhtaampana kuin valkeiden sadepilvien välistä pilkistelevä
taivas, sillä välin kun hiljainen sateenkaari heittää kaiken tämän yli
väräjävän vyönsä, väliin loistaen, väliin kadoten ja peittyen vaahtoon
ja reveltyyn auringonvaloon, kunnes se lopulta kätkeytyy paksujen,
hurjan veden kanssa hyvässä toveruudessa liehuvain kultalehtien
taa, väliin nostattaa putouksen väkevämpi työntö nuo vettä valuvat
lehvät kuin teräisen laihon, mutta pian painuvat ne kosken jylinän
vaimetessa sammaleisille kallioilleen taas, -- kasteen tippuessa niiden
paksuista oksista viheriäiselle, lakoilevalle nurmelle ja kimallellessa
valkoisina rihmoina pitkin mustia rantakallioita, kostuttaen jäkäliä,
jotka niiden kupeille kutovat kirjavia purppura- ja hopeamattojaan.
40. Kaikkiin muihin jokiin kuvittelemme me erikseen pinnalla kulkevan
vesikerroksen ja syvemmällä kulkevan, ja jotakin epämääräisesti
vastenmielistä pohjalle. Mutta Rhône vyöryy tietänsä yhtenä
värivivahteisena jalokivenä; sen pintaa ei ole missään, sen kirkas itse
on kaikkialla, sen taivaankaaren väreissä loisteleva kiitävä vuo ja
sen läpikuultava vesipaljous ovat sinisiä aina rantaan ja säteileviä
aina syvyyksiin saakka. Viisitoista jalkaa paksu kerros lentävää, ei
juoksevaa vettä -- ei vettä: sulaneeksi jäätiköksi sitä mieluummin
sanoisi; siinä on jään jykevyyttä, pilven kihertymystä, taivaan riemua
ja ajan ikuisuutta.
Ihanaa on kylläkin katsella kirkkaan meren aaltoja; mutta ne tulevat
ja menevät herkeämättä, eikä mikään muoto pysähdy sellaisekseen
edes silmänräpäyksen ajaksi. Mutta täällä näet mahtavan aallon,
joka oli aina samanlainen ja jonka jokainen kare pysyy sellaisenaan
kuin simpukan kierrekotelo. Ei vaahtoa, joka irtautuisi ja häviäisi
olemattomiin; ei levähdyshetkeä voimien kokoamiseksi; ei avutonta
nousuveden peräytymistä, vaan kaikki pysyy semmoisenaan selkeällä
päivällä tai vienosti suhisevana yönä; keskeymätöntä vierimistä
eteenpäin ja keskeymätöntä loistoa ja keskeymätöntä kuisketta ja
auringon paistaessa ehtymätöntä, ylimaallisen kaunista merenvihreän,
ultramarinin, orvokinsinisen, katkeronsinisen, riikinkukonsinisen,
paratiisinjoensinisen värileikkiä, värikimaltelua sellaista, jota
aurinko houkuttelee maalattuihin ruutuihin; säikeitä, joita Alppien
velhotar kehrää ja iki-ajoiksi heittää alas lumituntureiltaan.
Entä sitten virran viaton tapa seisahtua katsomaan ympärilleen
pienimmässäkin polvekkeessa! Suuret vuorivirrat näyttävät aina
olevan vihapäissään, ja suuret joet ovat useimmiten luihuja; mutta
Rhône ei tunne vihaa enempää kuin salakaunaakaan. Vuorivirta
näyttää riemuitsevan siitä, että se oli jättänyt järven rauhaisan
unen taakseen ja että se oli löytänyt jälleen oman itsensä, ja se
raivosi siksi, että se rakasti hurjaa vauhtia, ja kuitenkin olisi
se seisahtanut mielellään ja palannut entisille jäljilleen. Siinä
näit pikku-aaltoja, jotka tanssivat päivät pääksytysten, aivan kuin
olisi Perdita oppiakseen katselemassa niiden karkeloa; siinä oli
pikkuvirtoja, jotka hyppivät kuin karitsat tai vuorivuohet; ja pyöriviä
vesijoukkoja, jotka ravisteleivat auringonpaisteessa, niin että ne
vääntyivät ylhäältä kierteille kuten kristallihiekka niiden alla;
siinä oli virtapaikkoja, jotka kutoivat valosta kultapunoksia ja
sovittelivat niihin säikeitä, jotka olivat kuin silattuja turkoseja;
siinä oli ojanteita, jotka aivan varmasti järven toisella puolen olivat
myllynuomia ja jotka nyt toimekkaina vilkuivat ympärilleen, etsien
uusia pyöriä liikuttaakseen; siinä oli vesiputouksia, jotka kerran
hypähtivät mahtavasti ilmaan yhä suorittaen saman tempun uudestaan
ja nauraen sitä, että ne putosivatkin vain pari jalkaa korkealta; ja
kaiken tämän kirjavan aaltojen vilinän keskeltä hohtaa keskimäinen,
syvä valtaväylä hitaasti vyöryen, niin voimakkaana, mutta kuitenkin
niin peloittavuudesta vapaana ja suuttumattomana pääskysineen, jotka
myrskylintujen asemesta liihoittelevat sen yllä; ja se rakas vanha
kaupunki kyhjöttää tämän kimaltelevan vesivyön ympäröimänä kuin olisi
se puetettu sinikivikoristeeseen.