On kummallista, kuinka vähän ihmiset yleensä tietävät taivaasta.
Ja kuitenkin on taivas se osa luomakuntaa, jossa luonto ihmistä
viehättääkseen, -- vain hänelle puhuakseen ja häntä opettaakseen -- on
tehnyt enemmän kuin missään muussa ihmeessään; mutta siitä huolimatta
omistamme me taivaalle kaikkein vähimmin huomiotamme. Luonto ei ole
synnyttänyt paljoa sellaista, joka olisi niin muodostettu, että
kaikki sen osat vastaisivat sen aineellista ja oleellista tarkoitusta
valmistaa ihmisille tyydytystä ja iloa; mutta mikäli tiedämme,
täyttyisi tämä oleellinen tarkoitus taivaan suhteen, jos joka kolmas
päivä, tai sinne päin, suuri, ruma, musta sadepilvi tuoksahtaisi
taivaan sinilaelle ja, kun kaikki olisi perinpohjin kastunut, jättäisi
taivaan seuraavaan kertaan asti yhtä kirkkaaksi kuin ennenkin, ehkäpä
sentään levittäen kedoille ohuen kasteverhon aamuin ja illoin; --
mutta sen sijaan ei kulu ainuttakaan päivää elämästämme ilman ett'ei
luonto loihtisi nähtäviksemme yhä uusia muoto- ja väkirikkaita,
loistavia kuvia ja herkeämättä huolittelisi niitä korkeimman kauneuden
jalojen, pysyvien lakien mukaan, minkä vuoksi saammekin pitää aivan
varmana, että tämä tapahtuu meidän alituiseksi tyydytykseksemme. Ja
jokaisella meistä, missä hän sattuneekin oleskelemaan, kuinka kaukana
hän lieneekin muista kauneuden ja mielenkiinnon lähteistä, on alituinen
osansa tästä luomistyöstä. Vain harvojen on suotu nähdä ja oppia
tuntemaan maailman mahtavimmat seudut; tarkoitus ei ole, että ihminen
aina eläisi niiden keskellä, sillä hän loukkaa niitä läsnä-olollaan,
hän lakkaa kokonaan huomaamasta niitä, jos hän aina on niiden keskellä;
mutta taivas on aina olemassa kaikille: se on kirkas, mutta ei
kuitenkaan
"kirkas liikaa eikä liian hyvä:
sen hoimassa on meidän leiväksemme jyvä",
ja se on niin tehty, että sen olemus aina lohduttaa, kohottaa,
rauhoittaa ihmissydäntä ja puhdistaa sen kuonasta ja tomusta. Se on
milloin lempeä, milloin oikullinen, milloin kaamea ja peloittava --
eikä se siis koskaan ole entisensä kaltainen hetkestä toiseen; jotakin
inhimillistä on sen rajuissa purkauksissa, jotakin hengenlaista
sen huolenpidossa, jotakin jumalallista sen rajattomuudessa, ja
sen kehoitushuuto kuolemattomalle osalle meissä on yhtä helposti
kuultavissa kuin sen kurittava tai siunaava toiminta on tähdellistä
ja välttämätöntä meidän maallisille askarteluillemme. Ja kuitenkaan
emme me koskaan kiinnitä huomiotamme taivaaseen, emme koskaan sitä
ajattele, mikäli se ei suorastaan vaikuta meidän eläimellisiin
aistimuksiimme; kaikki se, minkä kautta se puhuu meille selvemmin
kuin luontokappaleille, kaikki, mikä julistaa Korkeimman tarkoitusta,
että meidän tulee taivaan korkeuksista saada muutakin kuin valon ja
kasteen, jotka me ja'amme rikkaruohojen ja matojen kanssa, kaikki tämä
tuntuu meistä ajatuksettomalta ja yksitoikkoiselta sattumain sarjalta,
sattumain, jotka ovat liian vähäpätöisiä ja naurettavia ansaitakseen
edes lyhyeksikään hetkeksi tarkastelua tai ihailua. Jos me joskus
toimettomuuden tai henkisen väsyneisyyden hetkinä etsimme taivaasta
viimeistä keskustelu-aihetta, mistä ilmiöistä puhumme silloin? Yksi
sanoo ilman olevan tyynen; toinen ilmoittaa tuulevan; kolmas vakuuttaa
olevan kuuman. Saattaako kukaan noista monista lörpöttelijöistä
kuvata niiden suurten, valkoisten vuorten muodot ja syvänteet, joiden
ketju eilen puolenpäivän aikaan ympäröi näköpiiriä? Kuka näki kapean
valojuovan lankeavan etelästä käsin niiden huipuille siksi kunnes
ne sulivat siniseksi utusateeksi? Kuka näki edellisenä päivänä
voimattomien pilvien tanssivan kuivuneiden lehtien tavoin, länsituulen
ajaessa niitä laskevan auringon eteen? Kaikki katosi kaihotta,
näkemätönnä; tai jos me joskus hetkiseksi pudistaudummekin hereille
välinpitämättömyydestämme, niin tapahtuu se vain silmiinpistävän,
tavattoman ja kummallisen takia. Ja kuitenkaan ei korkeuden sisäisin
olemus paljastu hurjien alkuvoimien kaikkimurtavassa raivossa, ei
rakeiden räiskinässä, ei pyörremyrskyn kohinassa. Jumala ei ole
maanjäristyksessä eikä salamassa, vaan vienossa, lempeässä suhinassa.
Edelliset herättävät meissä vain karkeita, alhaisia vaistoja, joihin
voivat vaikuttaa vain pikimusta ja ukontulen räikeys. Tyynen, ylevän,
joka kulkee tietänsä hiljaa ja rauhallisesti; syvän, vakavan,
ikuisen; sen, jota meidän täytyy etsiä, ennenkuin me sen löydämme
ja rakastaa, ennenkuin me sen ymmärrämme; esineiden, joita enkelit
joka päivä muovailevat meitä varten yhä uusiin muotoihin; joita ei
koskaan puutu, mutta jotka eivät koskaan esiinny toistamiseen; jotka
ovat aina löydettävissä, mutta jotka kukin vain kerran löytää: --
näiden kautta painuu ennen kaikkea sieluumme hartauden oppi ja jaetaan
meille kauneuden siunaus. Näiden koulua käy taiteilija, joka pyrkii
korkeimpaan; näiden täytyy muodostaa hänen ihanteensa.
26. Kuten maan pinnalla on myöskin ilmojen korkeuksissa avaroita
vesiä, jotta pilvien taso vastaisi meren pintatasoa. Nämä korkeammat,
taivaalliset vesipinnat ovat tavallista vettä, joka oli vain jalostettu
ja kirkastettu: ne eivät enää sammuta tulta, vaan hoitavat sitä omassa
povessaan; ne eivät vain kohise, kun tuulet niitä myllertävät tai kun
kalliot käyvät esteeksi niiden tielle; ne vastailevat korkealla äänellä
toisilleen navalta navalle; niitä eivät enää sulje kahleisiinsa ahtaat,
muuttumattomat uomat, eivätkä hievahtamattomat rannat, vaan kulkevat
ne nyt vapaina kuin enkelijoukot, minne tahtonevatkin, ja ne etsivät
vuorten huipuilta leposijojaan; niitä ei ajeta enää yhä askelittain
alaspäin, eikä niitä enää hukuteta rotkojen valottomiin onkaloihin,
vaan peittävät ne idän ja lännen siipiensä riehunnalla, ja etäisen
näköpiirin kolkon hämärän ylle heittävät ne kirjavan vaatteen, joka on
kudottu purppuralangoin ja tulipunavärein ja jonka korukudokset ovat
liekkiä... "Pilviin on Jumala pystyttänyt tabernakelin auringolle". Sen
hehkuva pallo, joka ilman pilviä tuntuisi tuskaisesti korventavalta
ympyrältä autiossa, mustassa avaruudessa, on niistä saanut loistavan
joukon palvelijoita, jotka lievittävät ja tyynnyttävät; taivaan pilvet
levittävät aamuisin kultalattian auringon tulivaunujen ajettavaksi;
taivaan pilvet rakentavat keskipäivän aikaan temppelin, jonka se
täyttää valollaan; taivaan pilvet laskevat purppuraverhon sen kaikkein
pyhimmän eteen, minne se käy lepoonsa; taivaan utukerrokset taittavat
armottomain auringonsäteiden voiman ja valmistavat siten lievennetystä
valosta sen lempeän sinen, joka väikkeellään täyttää avaran etäisyyden,
ja ne värit, joissa vuoret hehkuvat juodessaan päivänkoiton tulvivasta
lähteestä.
27. Tavallisimmin kuvittelemme me sadepilviä vain harmaiksi,
synkiksi, emmekä tiedä, että meidän on niitä kiittäminen ehkä
kaikkein kauneimmista, ell'eikään kaikkein huikaisevimmista taivaan
vivahduksista. Usein muodostavat Englannissa aamuiset sadepilvet päivän
koittaessa vienoja, tasaisia, juovikkaita aloja, jotka huomaamattomasti
sulavat taivaan sineen; taikka kasautuvat ne, jos ne ovat pienempiä,
selviksi töyränteiksi, jotka puhkovat ylipuoleltaan leveämpiä
pilviseiniä; ja kaikki uivat ne sanoin kuvaamattomassa valomeressä,
missä ruusunpunaisen, purppuran, ambran ja taivaansinen puhtaat
värit heloittavat; kokonaisuus ei paista, vaan on vienon utuista;
töyränteiden lävistämät pilvijoukot muodostavat lähemmin tarkastaessa
möhkäleitä ja kasautumia, jotka ovat röyhelöisiä kuin silkkihetaleet,
ja jokainen pikku möhkäle näyttää pieneltä hehkuvalta sadekimpulta.
28. Onko lukijalla määrättyä käsitystä siitä, mitä pilvet oikeastaan
ovat?
Se valkoinen utu, joka aamuisin niin tasaisena, valkoisena ja pehmeänä
lepää laaksossa ja josta puiden latvat kohoavat kuin tulvavedestä --
miksi on _se_ niin raskas ja miksi asuu se niin alhaalla, vaikka se on
niin ohutta ja heikkoa, että se kokonaan häviää aamunsarastukseen, heti
kun aurinko on ennättänyt valaista sitä edes muutamia silmänräpäyksiä?
Nämä valtavat pyramidit, joiden viivat ovat niin korkeita ja ja
kestäviä kuin olisivat ne kallioon hakatut, joiden kyljet ovat
kylliksi vahvoja uhmaamaan keskipäivän auringon hehkua -- miksi ovat
_ne_ niin keveitä, että ne liitelevät korkealla päittemme yllä,
paljon korkeammalla kuin Alppien huiput? Miks'eivät ne sula auringon
_noustessa_, vaan vasta sen _laskiessa_, niin että me selvästi näemme
hämärän tähdet; sillä välin kun laaksojen usvat asettuvat jälleen
maan herroiksi ja vaipuvat sen peitoksi kuolinliinan tavoin? Entä
tämä pilvikummitus, joka livahti tuon mäntyryhmän ohi -- ei, _ei_
livahtanut, vaan haamun tavoin hiipii se sen ympärillä ja käärii sen
hitaasti, hitaasti vaippaansa, joka on milloin hieno, poimuinen kuin
naisen huntu ja joka väliin kalpenee, kalpenee -- ja äkkiä katoaa
se; katsomme hiukan toisaalle, ja haamu on siinä jälleen. Mitä on
sillä tekemistä tuossa mäntyryhmässä, siten istuakseen sen harteille
ja kutoutuakseen sen oksiin? -- Onko se kätkenyt sen sammaltuneiden
juurien väliin pilvi-aarteen, jota se nyt vartioi? Tai onko joku
mahtava noita manannut sen alituisesti palaamaan samalle paikalle ja
sitonut sen mäntyjen oksiin? Ja puolikuu sitten, joka on niin kevyesti
kudottu pilviin ja joka on kuin tuon korkeimman lumipeitteisen huipun
yläpuolelle jännitetty kaari -- tuo valkoinen kaari, joka muodostuu
vain korkeimpien huippujen kohdalle -- mikä sitä siellä pitelee? lumi
työntää sitä luotaan -- missään se ei siihen koske; sen ja vuoren
harjan välistä loistaa kirkas taivas -- mistä johtuu, ett'ei kaari
koskaan sitä jätä, vaan leijuu sen yläpuolella kuin valkoinen lintu
pesänsä lähettyvillä? Entä nuo sotaa ja vainoa uhkaavat pilvet, jotka
lohikäärmeenharjoineen ja tulikielineen kokoontuvat taivaan rannalle --
kuka hillitsee niiden julman taistelukiihkon? Mitä suitsia pureskelevat
ne höyryävissä kidoissaan, joista musta vaahto pursuaa? Taivaanmeren
Leviataniolentoja, jotka matkaavat parvissa -- sieraimistaan huokuvat
ne savua, ja heidän silmänsä ovat kuin aamun luomet; jos niihin
miekankin iskee, ei se voi mitään niiden keihäille, peitsille eikä
rautapaidalle. Missä ratsastavat näiden sotajoukkojen johtajat? Mikä on
heidän kulkunsa päämäärä? Ylpeinä riitelevät ja äkeilevät ne aamusta
iltaan; -- mutta kenen viha on pelästyttävä ne rauhallisiksi? -- kenen
käsi hillitsee ne ja ohjaa ne takaisin niiden tulemateille?
En tiedä, onko lukijan mielestä moisiin kysymyksiin helppo vastata.
Minä puolestani melkein luulen, ett'emme milloinkaan tule selvittämään
useita pilvien salaisuuksia. "Mitä tiedät sinä kiitävistä pilvistä?"
Tyydyttääkö vastaus milloinkaan meidän ylpeyttämme? Miten ihmeellisiä
ovatkaan Hänen tekonsa, jolla on kaikki tieto! Pääsemmekö _me_
milloinkaan sellaiseen tietoon?...
29. Miten monia kysymyksiä onkaan meidän herättäminen pilvien
muodostumisesta, näöstä, korkeudesta ja loistosta. Mikä niitä
rajoittaa? Mikä nostaa niiden ainejoukot toistensa harteille?
Mikä niitä kutoo ja muovailee niistä kuvioita? Joskus ovat pilvet
jyrkkäpiirteisiä, putoavia ja rosoisia kuin kallio, joskus ammahtavat
ne taivaan porttien eteen hehkuviksi salparaudoiksi tai kutouvat ne
ristiin rastiin esiripuiksi tai paneutuvat aalloiksi kuin veden uurtama
merihiekka tai liehuvat kielekkeinä ja loiskeina kuin tuli. Millaisilla
alasimilla ja millaisilla koneilla teroitetaan, sorvataan, taotaan,
kieputetaan pilviä kuin savenvalajan astiaa? Kenen kädet muovailevat
marmorisia kupukattoja meren suitsutussavusta?
Mitä hyödyttävät moiset kysymykset? Minua nämä salaisuudet viehättävät,
ja ehkäpä lukijaakin. Ainakin tulisi niin olla, ja lukijan tulisi yhtä
kiitollisena tervehtiä kesäsadetta ja pitää aamupilveä yhtä kauniina,
vaikka se nostaakin hänen vastattavakseen vaikeita kysymyksiä, joihin
me kuitenkin taivaan käärykirjaa tarkemmin tutkiessamme olemme ehkä
löytävä muutamia selittäviä, tuolloin tällöin kuvien koristamia sanoja.
Ja vaikka ilmanala etelässä ja idässä saattaakin olla _verrattain_
kirkasta, ei se ole ehdottomasti sen kirkkaampaa kuin meidän
pohjoinenkaan taivaamme. Täydellinen kirkkaus, joko pohjoisessa sateen
jälkeen tai sitä ennen, tahi etelässä erinäisinä hämäränhetkinä, on
aina, sikäli kuin minä tunnen luonnon ilmiöitä, sangen _merkittävä_
seikka. Monenlaiset sumumuodostumat tai kangastus tai hajanainen
sekoitus valoa ja pilveä kuuluvat tavallisuuksiin, vaikkakin etäisyys,
miltä sumu alkaa vaikuttaa, vaihtelee eri ilmanalojen mukaan; joka
tapauksessa vaikuttaa se aina, ja siksi onkin todennäköisesti
tarkoitus, että meille siitä iloa koituisi... Meidän ei ole tietenkään
tarvis ihmetellä sitä seikkaa, että sumu ja kaikki nämä ilmiöt meitä
niin suuresti viehättävät, koska meidän onnemme ajattelevina olentoina
täytyy riippua siitä, että me tyydymme puolinaiseen tietoon siinäkin,
mikä oleellisesti meitä koskee. Jos me vaadimme täydellistä tietoa
ja täydellistä selvitystä jokaisesta aatekysymyksestä, lankeamme
me piankin epä-uskon kurjuuteen. Koko meidän onnemme ja kykymme
voimakkaaseen toimintaan on siinä, että me saatamme hengittää ja elää
pilvessä tyytyen näkemään sen tässä avautuvan ja tuolla sulkeutuvan,
riemuiten siitä, että me sen ohuimpien möhkäleiden läpi keksimme
välkähdyksiä ikuisista, tärkeistä seikoista, mutta myöskin siitä, että
me huomaamme jaloutta salatussakin, ja iloiten siitä, että lempeä
verho leviää kohdalle, mistä lieventämätön valo olisi huikaissut tai
ääretön kirkkaus väsyttänyt meidät. Minä luulen, että harmittelu sumun
asettumisesta sille kohdalle on muuan niitä ylpeyden erehdyksiä,
joita liian helposti viehätytään pitämään hyveinä. Kyllähän itse
asiassa on ihmiselle arvotonta tyytyä äärimmäiseen pimeyteen ja
tietämättömyyteen, ja siksi uskommekin, että on aina oikein rakastaa
valoa ja etsiä ja löytää tietoa. Mutta -- kuten kaikessa muussakin
-- siinä, missä _ylpeys_ on päässyt tekosiaan tekemään, saatetaan
tietoa ja valoa tavoitella huonollakin tavalla. Tieto on hyvää; valo
on hyvää: mutta siitä huolimatta lankesi ihminen tietoa etsiessään,
ja koiperhonen joutuu tuhon omaksi valoon tupsahtaessaan, ja ell'emme
me, jotka olemme kukistuneet ennen koiperhosta, tahdo suostua niihin
salaisuuksiin, jotka ovat meille välttämättömiä, joudumme me turmioon
samalla tavalla. Mutta jos otamme ne vastaan nöyrästi, muodostuvat ne
kohta ilon aiheiksi; ja minä luulen jokaisen jalon hengen täytyvän
iloita ei niin paljon siitä, että hän varmasti tietää jotakin, kuin
siitä, että hän tuntee olevan äärettömän paljon enemmän sellaista,
josta hän ei koskaan saa selvää. Vain ylpeät ja heikot ihmiset sitä
surevat, sillä mehän voimme aina oppia tietämään enemmän, jos haluamme,
jatkamalla työtämme; mutta nöyrien ihmisten ilona on luullakseni se
tieto, että matka on loputon, aarre ehtymätön -- ja he katselevat
pilvenpatsasta, joka yhä kulkee heidän edellään huippuaan vailla, ja he
ovat varmoja siitä, että ajan täyttyessä ja ijankaikkisuuden kuluessa
sen äärettömyyden salaisuudet paljastuvat yhä enemmän, pimeyden ollessa
niiden loppumattomuuden merkkinä ja välttämättömänä lisänä. Minä
tiedän, että on olemassa pahaa salaisuutta ja turmiollista pimeyttä
-- suuren Babylonin salaisuutta -- suljetun silmän ja lukotun sielun
pimeyttä; mutta älkäämme sekoittako niitä siihen kaiken olevaisen
ankaraan salaisuuteen, johon "enkelit haluavat katsahtaa", tai siihen
pimeyteen, joka kirkkaallekin silmälle ja avoimellekin mielelle
vallitsee ijankaikkisuuden kirjan sinetillä suljetuilla sivuilla.
30. Katsele joltakin yksinäiseltä vuorenhuipulta päivän koittaessa ja
yön sumujen noustessa laaksoista, miten pilvet valkoisin, järvimäisin
aloin, aukein poukamin ja kiertelevin lahdelmin vain hieman aamuruskon
koskettamina leijailevat saarentapaisten matalain kukkulain vaiheilla,
kylmempinä, tyynempinä kuin keski-yön kuutamon valaisema aalloton meri;
huomaa, miten, auringon lähettäessä ensimäisen säteensä hopeakanaviin,
niiden lainehtivan pinnan vaahto jakauu ja haihtuu, ja miten tuo
hohtava kaupunki ja tuo viheriöivä niitty lepäävät Atlantiin haavemaan
kaltaisina kiemurtelevain jokien valkovöitten välissä; näe, miten
valonkipinöitä joka hetki yhä taajemmin ja runsaammin putoaa tähtien
lailla kimalteleviin torninhuippuihin, kiemuroivien sumujoukkojen
särkyessä ja hävitessä niiden yltä ja tummien kukkuloiden hajanaisten
harjujen ja töyränteiden heittäessä yhä lyhyempiä harmaita varjoja
tasangolle. Viivy vielä hetkinen, ja sumut kokoontuvat jälleen
rotkoissa ja kohoavat aina sinun luoksesi laaksojen polvekkeita
pitkin, kunnes ne rauhallisina, aamun valaisemina, sateenkaaren
värein vivahtelevina joukkioina hiipivät tunturein leveälle povelle,
sillä välin kun näiden peninkulmaiset, aaltomaiset jonot sulavat
pilviin ja häipyvät niiden valokuteisen vaipan suojiin, jälleen
ylhäällä kirkkaassa avaruudessa esiintyäkseen hurjana, valoisana,
mahdottomana unelmana, vapaasti leijailevina ja tavoittamattomina,
niiden juurten alhaalla laaksossa kadotessa syvän järven oleettomaan,
ilvehtivään sineen. Viivy vielä kauvemmin, ja sinä olet näkevä näiden
sumujen kohoutuvan valkoisiksi torneiksi ja seisovan linnoituksina
pitkin vuorenkärkiä, raskaina, hievahtamattomina, mutta joka hetki
yhä korkeammiksi ladottuina taivaaseen päin ja heittäen pitkiä
varjoja yli kallioiden; sinä olet havaitseva joukon kapeita, mustia,
teräviä pilviä kokoontuvan kalpeansiniselle näkörajalle ja ryntäävän
eteenpäin; tuuma tuumalta peittävät ne taivaan harmaalla verkollaan,
ryöstävät maisemalta valon ja saavat aikaan sellaisen pimeyden, että
linnut herkeävät laulamasta ja lehdet lepattamasta; -- ja sitten
näet sinä mustia, vaakasuoria pitkiä pilvikasoja muodostuvan niiden
alle ja kaameita pilvikiemuroita nousevan, sinä et tiedä miten,
vuorten harteille; sinä et huomaa niiden muodostumista, mutta kun
sinä katsahdat paikkaan, joka vielä äsken oli kirkas, törröttää siinä
pilvi, riippuen syvänteen yläpuolella kuin saalistaan tuijottava
haukka; -- sitten kuulet sinä tuulen heräävän äkillisesti suhahtaen,
sinä näet kaikkien näiden pilvilinnojen tornien suistuvan sijoiltaan
ja läpinäkymättömän, aaltoilevan, mustin, kiemurtelevin hetalein
varustetun sadeverhon laskeutuvan laakson eteen, tunkeutuvan alas
pilvistä tai kalpeina pylväinä kulkevan yli järven ja nostavan sen
pinnan kuohuun. Auringon laskiessa näet sinä myrskyn hetkiseksi
pakenevan vuorilta ja jättävän niiden leveät rinteet savuamaan,
oikullisen, väliin hajoavan, väliin kasautuvan usvamaisen höyryn
lumivalkoisten riekaleiden peittäminä -- hehkuvan auringon, joka
siinä vieressäsi polttaa tulipunaiseksi kuumennetun pallon tavoin
ja näyttää olevan niin lähellä, että sinä luulet voivasi sitä käsin
koskettaa, sukeltaessa ryskyävän myrskyn vyöryvien pilvien keskelle
niin nopeasti kuin ei se koskaan enään aikoisi sieltä nousta, punaten
koko ilman ympärillään verenkarvaiseksi; -- ja sitten kuulet sinä
myrskyn vaimenevan ja kuolevan vähitellen yön hiljaisuuteen, ja sinä
näet viheriän sädekiehkuran syttyvän itäisten huippujen kiireelle
ja kirkastuvan kirkastumistaan, kunnes kuu hitaasti kohottaa askel
askeleelta, viiva viivalta suuren, valkoisen kiekkonsa ahtaantuneiden
pilvien yläpuolelle, sammuttaa enenevällä valollaan tähden toisensa
jälkeen ja tuo taivaalle niiden sijasta valoa maahan levittämään
kokonaisen sotajoukon kalpeita, läpinäkyviä, lienteitä kehiä, jotka
kulkevat käsi kädessä, ryhmä ryhmän, joukko joukon vieressä, osoittaen
sellaista yhteyttä hillityssä liikunnassaan, että koko taivaankansi
tuntuu vyöryvän eteenpäin niiden mukana ja maa kiertää hurisevan niiden
alapuolella. Vielä hetki, ja itä alkaa jälleen pukeutua purppuraan, ja
vuoret, jotka äskettäin ankarasti aaltoilevan meren laineiden tavoin
kohosivat pimeyteen kääntyneinä sen rantoja kohti, uppoavat yksi
toisensa jälkeen sen paistavaan hehkuun; huomaa nuo valkoiset jäätiköt,
jotka kiemurtelevassa uomassaan vuorten välissä ovat kuin suunnattomia
tulisuomuisia käärmeitä; huomaa nuo yksinäiset, pylvääntapaiset
lumihuiput, jotka rotko rotkolta hohtavat yhä alempaa, muodostaen
siten kullakin kohdallaan uuden aamun; -- katsele, miten niiden
pitkät lumivyöryt syöksyvät alas rohkein virroin, kimaltelevampina
kuin salama, jokaisen lähettäessä lumitupruveronsa alttarisavuna
taivasta kohti, sillä välin kun niiden hiljaisilta huipuilta lähtenyt
ruusunpunainen valo värittää taivaan niiden yläpuolella ja niiden
ympärillä, lävistää puhtaammin sätein korkealla liehuvain pilvien
purppuraviivat ja levittää uutta hohdetta jokaiseen pilvikehään sen
kulkiessa ohi, siksi kunnes koko taivas on yhtenä ainoana tulipunaisena
valtaistuintelttana, jonka katos on aaltoilevaa valoa ja joka
vyöryttelee holvikaarroksiaan kuin enkelijoukot levitettyjä siipiään;
-- ja kun et sinä sitten enää saata riemultasi katsella, vaan taivutat
pelon ja rakkauden valtaamana pääsi tämän kaiken luojan ja tekijän
edessä, niin sano minulle, kuka on paremmin toimittanut hänen sanomiaan
ihmisille!
31. Luonnolla on tuhansittain keinoja ja tapoja voittaa oma itsensä,
mutta mitä se tarjoaa meille väreissä auringon laskiessa korkeihin
pilviin, on tosiaankin verratonta. Minä puhun eritotenkin hetkestä
juuri ennen auringon katoamista, jolloin sen valo tulee ruusunpunaisen
kirkkaaksi, langeten vastapäisiin lukemattomiin käsittämättömän
hienosti muodostuneihin juomuisiin tai hahtuvamaisiin pilviin, jotka
tavallisessa päivänvalossa olisivat puhtaita kuin lumi ja jotka juuri
siksi tarjoavat oivallisen alan valon värileikeille. Ei ole silloin
rajaa värien moninaisuudella, ei estettä niiden loistolla. Koko taivas,
laeltaan aina näköpiirin rajalle asti, muuttuu rajattomana hehkuvaksi
väri- ja tulimereksi; jokainen musta juova on kuin paksua kultaa,
jokainen pikkupilvikin selkeätä, varjotonta karmosinia ja purppuraa ja
tulipunaa ja niin väririkas, että kieleltä puuttuu sanoja ja hengeltä
kuvitteluvoimaa sitä esittääkseen -- seikkoja, joita voi käsittää
vain niiden näkysällä ollessa; väkevästi tummansininen taivaankansi
sulaa tähän kokonaisuuteen, näyttää täällä syvältä ja puhtaalta ja
valottomalta, tuolla taas esiytyen harvan, muodottoman, läpinäkyvän
pilviverhon vaimentamana, siksi kunnes sekin huomaamattomasti pukeutuu
karmosiniin ja kultaan.
Ehdot, jotka ovat välttämättömiä moisen auringonlaskun syntymiseksi,
yhtyvät vain viisi tai kuusi kertaa kesässä ja silloinkin vain viideksi
tai kymmeneksi minuutiksi, auringon juuri koskettaessa taivaanrantaa.
32. En luule olevan useatakaan luonnon ystävää, joka ei pitäisi
nuoruutensa tietämättömimpiä päiviä aikana, jolloin hän syvimmin,
hartaimmin, herkimmin, aavistavimmin ja autuaallisimmin huomioi
luonnon ihanuuksia. Jos me voisimme jälleen muistiimme johdattaa
kaikki nämä selittämättömät vaistot kypsyneemmän harkinnan avulla
vetääksemme niistä johtopäätöksiä, astuisimme me nopeampia ja parempia
edistysaskeleita kuin mihin viisaustiede ja petolliset taidekeinot
tähän asti ovat päässeet. Mutta nuo huomioinnit menevät meiltä
hukkaan, meidän voimatta niitä tutkia ja tarkistaa. Muuan näistä
lapsellisista vaistoista, jonka minun luullakseni harvat unohtavat,
on se tunnelma, minkä synnyttävät taivaaseen kohouvat kukkulat,
joiden takana saattaa aavistaa meren piilevän. Tunnelma on puhtaampi
kuin se, minkä itsensä meren näkeminen herättää. Millaista ihanuutta
vaikutelmat synnyttänevätkin etualalla -- kaste ruohossa, vesiputouksen
kimallus, koivunrungon paiste tai kirkas päivänvalo mustalla pohjalla
-- kaikki tämä on viehättävää; mutta kuitenkin on olemassa valo, jota
silmä syvässä kauneudenjanossaan alituisesti etsii: laskevan tai
nousevan auringon valo ja pilvenlonkareen loiste, joka punanhehkuvana
liekehtii taivaanrannan äärimmäisellä viheriällä partaalla... Jätän
lukijan ratkaistavaksi, eikö nautinto, jonka tyyni, kirkkaasti hohtava
etäisyys hänelle valmisti, ole merkillisin, omituisin, mitä hän tuntee;
eikö joku värihehku, joku muodon täydellisyys, joku ilonpaiste jätä
katoavan heikkoa vaikutelmaa verrattuna hämyviivan hiljaiseen, heikkoon
kuiskeeseen sinertävillä kukkuloilla tai vahvistuvan aamuruskon
purppurakaareen synkän, liikkumattoman meren näkörajalla.