Lähdin Roomasta juuri raju-ilman asettuessa. Rikinsiniset pilvet
kiitivät tuolloin tällöin jyrähtäen yli Campagnan, ja pilkistävän
auringon säteet valaisivat Klaudion vesijohdon silmänkantamattomia
kaaria kuin alkusumuun häipyvää siltaa. Mutta minun kiivetessäni
korkeata Albanovuorta, pakeni ukonilma pohjoiseen päin, ja Albanon
tuomiokirkon jalot viivat ja sen viehättävät, tummat tammilehdot
kuvastuivat tarkkapiirteisesti väliin siniseen, väliin meripihkaan
vivahtavia kirkkaita juovia vasten näköpiirin rajalla, ja taivas
yläpuolellani alkoi vähitellen, värisevän, syvän sinisenä, puoliksi
eetterinä, puoliksi vesihöyrynä loistaa viimeisten yhä harvenevien
sadepilvien välistä. Keskipäivän aurinko valaisi La Riccian
kalliorinteitä ja niiden korkeita, toisiinsa kietoutuneita lehväryhmiä,
ja kirkasti valosäteen tavoin niiden syksyisiä, tuhansiin märkiin,
ikiviheriöiviin puihin sekautuneita värisävyjä. Ei eroittanut enää
värejä: ne olivat muuttuneet tulenhehkuksi. Purppura, karmosini ja
helakanpunainen muodostivat ikäänkuin verhon Jumalan kaikkein pyhimmän
eteen, ja riemuitsevat puut kumartuivat valovirtoihin peittyneinä
laaksoon päin, ja jokainen lehti värisi elämänvoimaa ja elämänhehkua;
ja kun se lehti kääntyi ja lähetti toisaalle tai heijasti suoraan
auringonvalon, oli se ensin kuin soihtu ja sitten kuin smaragdi.
Korkealla laakson itäisemmissä kainaloissa kaartuivat viheriät
lehväryhmät kuin kristallimeren mahtavat aallot mansikkapensaan
kukkien särkyessä vaahdon tavoin niiden rantapenkereitä vasten, ja
kaikkialla ilmassa tanssi oranssinkukkien hopeahiutaleita, viiman
kieputellessa niitä harmaiden kallioseinien ympärillä kuin tuhansia,
tuolloin kimaltelevia, tällöin liehahtelevia pikkutähtiä, aina
miten tuuli sattui niitä lennättämään eteenpäin tai painamaan alas.
Pieninkin nurmikko paloi kuin taivaan kultainen parvi ja välkähti
kuin kalevantuli iltapilvien raosta, lehväkatosten avautuessa tai
sulkeutuessa sen yläpuolella; mustat, liikkumattomat kalliot -- ne
olivat mustia, vaikka niitä hehkuttivat helakanpunaiset jäkälät --
heittivät tyynet varjonsa tuohon levottomaan värileikkiin, kaivot
peittivät kuurottaisesti kohisten marmoriaitaansa sinisumuun; ja kaiken
tämän yläpuolella parveili lukemattomia punertavia ja vaaleankeltaisia
pilvenlonkia -- pyhiä pilviä, jotka eivät pimeydestä mitään tiedä
ja jotka ovat vain taivaan valohäiveinä -- kiitäen mittaamattomien
matkojen päässä vienosti pyöristyneiden, juhlallisten kivimäntyjen
välitse ja häipyen näkyvistä siihen rajattomaan huikaisevan valkoiseen
valojuovaan, missä Campagna sulaa meren hehkuun.
16. Itse asiassa on parempi ihmiskunnalle, ett'eivät sen
tavalliset olinpaikat tarjoa liian voimakkaita vaikutelmia --
että rauhaisat, auran kaartuvain vakojen mustaamat ylänkömaat
ja vehmaat, nurmipeitteiset kalkkikummut ja vaatimattomina
koukertelevat pensaikkaat laaksot ovat useammin ihmisen näkösällä
kuin pilviä piirteleväin vuorten ja kasvullisuutta uhkuvain
laaksojen arkadiset seudut; ahtaan toimintapiirimme tarjotessa
meille vain yksinkertaisempia -- vaikka silti lukemattomia --
vaikutelmamahdollisuuksia, tulisi suuremmoisempien, kaukaisempien
ihmeiden olla seikkailujen esineinä, nuorekkaan mielikuvituksen
tähtisikerminä, vanhuuden suloisten muistojen ja talvisten tärinäin
aiheina.
17. Ihmissydämen on niin luonnollista kiintyä enemmän toivoon kuin
siihen, mitä se kulloinkin omistaa, ja se viehätys, jonka mielikuvitus
luo kaikkeen siihen, mikä on kaukaista tai kiellettyä, on niin syvä
ja voimakas, että usein liittyy liikuttavampi tunnelma maisemiin,
jotka sisältävät ikäänkuin etäisen lupauksen jostakin suuremmasta
kuin ne itse ovat, kuin semmoisiin, jotka yhdellä iskulla tyhjentävät
luonnon aarteet ja voimat saavuttamattomaan, voittamattomaan loistoon,
eivätkä jätä mitään mielikuvituksen omin päin maalattavaksi tai
täydennettäväksi. En luule maailmassa löytyvän paikkaa toista, joka
olisi suuremmassa määrin omiansa aavistavasti herättämään meissä
tätä odottavan mielikuvituksen taipumusta kuin seutu, joka ympäröi
Freiburgin kaupunkia Sveitsissä ja joka siitä lähtien ulottuu Berniin
asti. Sen pohjan muodostaa harmaa hiekkakivi, se on melkoisen
korkealla, mutta ei näytä satunnaiselle matkailijalle mitään erikoisen
mieltäkiinnittävää; minkä vuoksi sitä tavallisesti katsastetaankin
vain hätäisellä matkalla Bernin Alpeilta Savoijan vuorille, ja harvoin
suodaan sille muuta kuin väsynyt silmäys -- mikä väsymys on sitäkin
tuskallisempi, kun se seuraa jonkunlaisena vastavaikutuksena sen
suuren ihastuksen jälkeen, joka valtaa matkailijan Bernin ylämaata
katsellessa. Matkustaja kallistuu, jalat hellinä, kuumeisena ja
väsyneenä jäätiköihin ja rotkoihin, vaunujen nurkkaan ja näkee tuskin
muuta kuin että tie kiertelee ja on kovin mäkistä, ja että maa,
jonka läpi hän kulkee, on viljeltyä ja kesytettyä. Mutta jos hän,
tehdäkseen tälle kesytetylle maalle oikeutta, pysähtyy muutamiksi
päiviksi seudulle, siksi kunnes hänen mielensä on ennättänyt saada
entisen joustavuutensa takaisin, ja tekee pari pitkää kävelymatkaa
sen ketojen halki, on hän saava siitä kokonaan toisen käsityksen. Maa
on, kuten sanoin, aaltomaista ja pääasiassa harmaata hiekkakiveä;
se ei miltään kohdaltaan kohoa erikoisen korkeaksi, mutta siinä
vallitsee kuitenkin riittävä vuoristohenki, niin että se muodostuu
katkeamattomaksi sarjaksi rohkeita kukkuloita ja laaksoja; ja on seutu
kylliksi korkealla meren pinnasta, jotta mänty esiintyy yleisimpänä
metsäpuuna sen säännöttömien harjujen kupeilla. Tämän korkean ylängön
läpi uurtaa joki tiensä viisisataa, kuusisataa jalkaa syvässä
uomassaan, joka penikulmamäärin kiertelee vaatimattomien kumpujen
väliä, huomaamattomana aivan siksi kunnes saavut sen reunalle; silloin
näet yht'äkkiä petäjäin oksien välitse allasi tuon viheriän, hiljalleen
vierivän virran, ja ne leveät, kalliomaiset hiekkakiviselänteet,
jotka muodostavat sen rannat, ovat siltä kohdalta, missä virta
taivepaikoissaan niitä nuoleskelee, kaivertuneet vaarallisiksi
ulkonemiksi; ja vastaavalle kohdalle toisella rannalla jättää se
ulkoneman ja veden välille puoliksi pensaittuneita niittykaistaleita,
jotka on ylhäältä luoksepääsemättöminä hyljätty sinne omaan
sulouteensa; harvoin käy niitä katsomassa utelias vaeltaja, seuraten
sitä tuskin näkyvää jalkapolkua, joka kallioiden juurella taistelee
olemassa-olostaan. Mutta siellä aaltoilee ja pyörii ja solisee virta
yksinäisenä ja hyljättynä. Se kulkee läpi tiheään asutun maan, mutta
ei koskaan ole virta ollut niin yksin. Pienimmälläkin, etäisimmälläkin
metsäpurolla kaukana tunturein harteilla on seuralaisensa: vuohet
näpertelevät ruohoa sen rantamilla, vaeltaja sammuttaa siitä janonsa ja
hyppää sauvansa nojassa sen yli, ja talonpoika johdattaa sen uutta uraa
myöten myllynrattaaseensa. Mutta tällä virralla ei ole seuralaisia;
se vain vierii ja vierii, ikuisesti muista erossa, ei salakavalana
eikä katkerasti uhkaavana, vaan lempeänä ja hiljaisena, vienona kuin
päivänsäde, vapaana kuin ilma -- se on avara alue täynnä syvää,
hiljaista ystävällistä yksinäisyyttä, joka on vaipunut lepoon keskellä
meluavaa ja hyörivää ihmiselämää: aallot loiskivat hiljalleen ilman
että kukaan niiden puhelua kuuntelee, linnut rakentelevat pesiänsä
oksille, ilman että kukaan niitä säikäyttää, ja kauniit, tuoksuvat
kukat kasvavat ja hengittävät ja kuihtuvat ilman että ainutkaan käsi
niitä poimisi; -- ja kuitenkin on kaikki niin avonaista ja vapaata
pilville tuolla ylhäällä, raikkaalle auringonvalolle ja puhdistavalle
sateelle.
Mutta jyrkkien kalliorantojen laella muuttuu näky silmänräpäyksessä.
Vain muutamia askeleita petäjistä, jotka heittävät koukeroiset,
kesyttömät, salamanvalkoiset oksansa ylös rotkosta korkeuksia kohti
-- seisot keskellä hedelmällisintä viljelysmaata; aaltoileva vilja
hehkuu ja lähettelee laineitaan pellolta pellolle: sen somia pikkukyliä
vilkastuttavat hedelmiä ja kukkia uhkuvat puutarhat, ja koko maisema
näyttää niin ystävällisen kutsuvalta teräväkattoisine latoineen ja
aittoineen; hyvin hoidetut, kovat, puistomaiset tiet kulkevat vuoria
ylös ja alas tai katoavat ruskeiden sammalmättäiden ja villien
vadelma- ja orjantappurapensaiden sekaan tai pilkistävät näkyviin
pitkien, puoliksi vapaata lehtoa, puoliksi puistokatua muistuttavien
korkeiden puurivien takaa: veräjiä avautuu niiden vierille ja sivutiet
johtavat niiltä tuttavallisesti ja esteettä johonkin suurempaan
taloon, jota maalaisen ylväästi ympäröivät kultaiset mehiläiskeot
ja veistoksin koristetut karjahuoneet, muodostaen säännöttömän
ryhmän kaikenlaisia aitauksia ja sälepeitteisiä rakennuksia ja
tupia, mitkä kaikki ovat varsin viehättäviä huolettomassa, mutta
jollakin tavoin alkuperäisessä kodikkuudessaan, siinä tuntuvasti
eroten englantilaisista kodeista, joissa kaikki on niin perinpohjin
sievistettyä, jäykkää ja moitteettoman mukavaa, kun taas näiden talojen
kaikissa osissa vallitsee omituinen huolettomuus ja avaruus, mikä onkin
täydessä sopusoinnussa tienoon vapaan sulouden kanssa. Sillä tässä
lempeässä, viehättävässä maassakin piilee kesyttämätön voima. Sitä
kultaa kylläkin teräinen laiho ja mehevä ruoho tuoksuaa sen harteilla,
mutta siitä huolimatta ei sitä ole lannistanut ei aura eikä viikate.
Se antaa lahjansa omasta vapaasta tahdostaan; tuntuu kuin siltä ei
olisi mitään otettu pakolla tai ryöstäen. Se ei ole aivan vapaa erämaan
luonteesta, mutta sitä ei myöskään ole tuomittu hedelmättömyyteen; --
tämä antelias maa loistaa oikullisessa ylenpalttisuudessaan, hymyillen
väliin ystävällisesti, väliin uhkaavasti yhä vaihtelevin rikkauksin
laaksosta laaksoon. Mutta vakavampiakin aineksia tapaat sen sydämestä.
Sillä pitkin kukkuloita seisovat lukemattomien kuusien tummat ryhmät,
ottamatta osaa sen iloihin, ikäänkuin ikikivettyneinä haamuina, joiden
läpi ei voimakkainkaan auringonvalo pääse tunkeutumaan eikä niitä
karkoittamaan -- yön sirpaleita, synkkiä joukkoja nuo kuuset, jotka
niin juhlallisina kohoavat siinä keskellä puutarhojen rusohedelmiä ja
viljapeltojen kullankeltaisia teriä, kalpeansinisen pilven kehystäessä
niiden tummia, hievahtamattomia reunatupsuja pyhimyssäteineen. Mutta
siitä huolimatta eivät ne synkennä maisemaa -- ne näyttävät päinvastoin
seisovan siinä erikoisesti osoittaakseen, miten valoisaa ja kirkasta
kaikki muu on niiden ympärillä; ja kaikki pilvet ovat kuin puhdasta
hopeaa, ja koko ilma tuntuu olevan täynnä hohtoisampaa, elävämpää
auringonpaistetta juuri sillä kohdalla, missä sen lävistävät kuusien
peitsenkärjet; ja nurmimatot näyttävät hehkuvan lämpimämpää viheriätä
pilkistäessään punertavain puurunkojen välistä; ja ketojen viehättävät
jalkapolut hiipovat metsän reunaa pysyäkseen varjossa, kiemurrellen
sinne ja tänne niljakoita juuria vältellessään ja tuon tuostakin
toivottomasti kadoten orvokkien, murattiköynnösten ja ruskeiden
havuneulojen sekaan, kunnes ne lopulta sukeltavat näkymättömiin
jollakin avonaisella paikalla, missä harventuneiden runkojen välistä
pilkistävä valo ilmaisee niiden voivan tulla jälleen ihmisten ilmoille
toisella puolen; -- ja pian ne pölähtävätkin esiin metsän tuoksuvasta,
hämärästä helmasta jälleen valoisaan ilmaan, keskelle tuota ihmeellistä
maisemaa, joka vastakkaisella taholla leviää, yhä uudelleen ja
uudelleen vaihdellen lehtojaan ja puutarhojaan, siksi kunnes
Simmenthalin rosoiset huiput alkavat kohota etelän vyöryviin pilviin.
18. On paljon kiistelty sveitsiläisten luonteesta, eritotenkin koska
muiden kansojen on ollut niin vaikeata käsittää heidän yksinkertaisia
olojansa. Heitä pidettiin joko romantillisen hyveisinä tai alhaisen
ahneina, kun he itse asiassa eivät olleet sankarillisia eivätkä
alhaisia, vaan uskollisia, järkähtämättömän sisukkaita ihmisiä, paljon
sisukkaampia, kuin historia kertoo; he eivät niin suunnattomasti
välittäneet hengestään, mutta eivät myös sitä suotta hukanneet;
he eivät muodostaneet itselleen niin kovin korkeita käsityksiä
edistyksestä, mutta pitivät sitkeästi kiinni siitä, minkä kerran olivat
saavuttaneet ja hyväksi nähneet; vaikka he olivatkin vailla kaikkea
romantillista tunnekuohuntaa, rakastivat he sentään todellisella ja
kestävällä rakkaudella, joka ei koskaan väsynyt eikä pettänyt; vaikka
olivatkin hyvin vähän taipuvaisia uskonnolliseen intoiluun, säilyttivät
he kuitenkin uskonsa puhtaana eivätkä päästäneet maailmallista
mieltä sitä tylsyttämään tai tekopyhyyttä sitä tahraamaan; vaikka
he eivät olleetkaan ritarillisen jalomielisiä eivätkä intohimoisen
lähimmäisrakkaita, eivät he kuitenkaan koskaan vainonneet voitettuja
vihollisiaan eivätkä kärsineet köyhiensä näkevän nälkää; he olivat
ylpeitä, mutta eivät koskaan sallineet ylpeytensä kiihoittaa itseään
ajattelemattomiin tai arvottomiin taisteluihin; he olivat kitsaita,
mutta siitä huolimatta antoivat he mielellään naapurilleen, mikä
naapurin oli; he eivät olleet neroja, mutta heillä oli terävä silmä
huomaamaan oikeuden kaikki perusteet; he olivat kärsivällisiä, mutta
eivät koskaan sallineet hitauden synnyttää viivykkeitä tai pelon
laiminlyöntejä.
Nämä sveitsiläisen luonteen omituisuudet versoivat, vaikka ne
elähyttivätkin koko liittokuntaa, sentään uhkeimmin eräällä pienellä
alueella, joka muodosti maan sydämen, mutta joka ei sijainnut
korkeimmilla tuntureilla. Zermattin ja Evolinan jäätiköiden ja
Wallisin kanttoonin kuumien rinteiden vaiheilla ojentelivat
talonpojat kuulumattoman velttouden ja hitauden vallassa suuren
Sionin hiippakunnan kuuliaisina vasalleina. Mutta siellä, missä
Vierwaldstätterjärven lahdelmat tunkeutuvat syvemmälle kalkkikallioihin
ja missä ankarat pohjatuulet puhaltavat, estäen viinirypäleiden
kypsymisen ja pakottaen talonpojat kokonaan turvautumaan paimenelämään
-- siellä kasvoi toisenlainen ihmisrotu. Sen vähäistä aluetta
merkittäisiin jokaisella Europan kartalla pienellä viheriällä läikällä.
Se ulottuu lähes neljäkymmentä Englannin peninkulmaa idästä länteen
ja saman verran pohjoisesta etelään; kuningaskuntien kaikkialla sen
ympärillä kohotessa ja kukistuessa kohtalon eri vaiheiden alaisina
ja kaikkien kansojen sen lähitienoilla sekautuessa toisiin kansoihin
tai hävitessä, säilyi tällä karulla kallio-alueella paimenten valta
puhtaana. Heidän syntyperästään ei ole vähintäkään tietoa. He eivät
ole gootteja, eivät burgundilaisia, eivät romaaneja, eivät germaaneja.
He olivat vanhastaan helvetialaisia ja ammoisista ajoista asti
vapaita. Omasta tahdostaan asettuivat he Habsburgin hallitsijasuvun
suojelukseen, tunnustivat sen ylivallan, mutta eivät kärsineet sen
sortoa, vaan nousivat heitä hallitsemaan asetettuja omavaltaisia
vouteja vastaan, ei saadakseen vapauttaan, vaan valloittaakseen
sen takaisin. Voitettuaan Aegeri-järven taistelussa seisoivat he
Europan kansojen keskellä lainkuuliaisuuden ja elämän ensimäisinä
lipunkantajina -- taistellen lainkuuliaisuuden puolesta sanan
korkeimmassa merkityksessä, Jumalan avuliaan oikeuden lakien ja
uskollisen, veljeyteen johtavan järkähtämättömyyden puolesta.
Kuten sanottu, ei heidän keskuudestaan tapaa mitään hienostunutta
henkeä eikä korkeata innostusta, mutta kyllä pettämättömän
tervettä järkeä ja sitkeätä rehellisyyttä. Heidän päähänsä ei
tarvitse ajaa heidän velvollisuuksiaan, he tuntevat ne ilmankin;
he eivät tuhlaa ystävyyslauseparsia, mutta hädän hetkellä voi
heihin luottaa. Uskonkysymykset, joita muut kansat ovat koettaneet
ratkaista ajatusjohdatteluin tai haaveiluin, selvittivät nämä
paimenet käytännöllistä tietä: he kestivät tyynesti luostariensa
esimiesten kirojulistukset, kun näiden teki mieli päästää elukkansa
muiden laitumille, ja hävittivät tapparakeihäin sveitsiläisen
uskonpuhdistuksen, koska Zürichin evankelilaiset olivat kieltäytyneet
heille lähettämästä määrättyjä suolavaroja. He eivät helposti taipuneet
taikauskon vaatimuksiin, vaan mukautuivat kärsivällisesti viisaan
taloudenhoidon lakeihin: he ostivat itsensä vapaiksi veroista, mutta
eivät synneistä, ja silloin kun Einsiedelnin kirkossa yhtä rohkeasti
kuin Wittenbergin porteilla manattiin anekauppaa lakkaamaan, eivät
Frutingenin laakson asukkaat seitsemään vuoteen syöneet lainkaan lihaa,
rauhallisella tavalla vapauttaakseen itsensä ja jälkeläisensä niistä
hallitusoikeuksista, joita Thurmin vapaaherroilla oli heidän suhteensa.
Meiltä puuttuu kenties luotettavaa lähtökohtaa määritelläksemme
kiitosta, joka on tuleva noin viisaasti punnitsevain hyveiden osaksi.
Pitkiksi ajoiksi on pysyvä ratkaisemattomana kysymys, missä määrin
korkeamman sivistyksen saavutukset sovittavat sen paheita ja missä
määrin ylimaailmallisen hartauden innostus tekee sen hairahdukset
anteeksi-annettaviksi. Ajateltakoon tästä mitä tahansa, ainakin
on varmaa, että näiden talonpoikain luonne tuottaa apua muille ja
hankkii heille itselleen rauhaa. Teeskentelemättömän yksinkertaisuuden
ja sitkeyden puolesta seisoo se yksinäisenä ilmiönä ihmissydämen
historiassa. Voisi myöskin kiistellä siitä, missä määrin luonnonsuhteet
ovat sitä luonnetta kehittäneet, mutta moiseen kiistaan en minä
puolestani antautuisi tarkasti määritellyin mielipitein. Vuoriensa
suhteen ei sveitsiläisillä varmasti ole tunteita, joita voisi verrata
meidän tunteisiimme. Suoranaisemmin puolustuslinnoituksena kuin
loistavana näköalana ovat Rothstock'in kukkulat vallinneet ympäristön
asukkaiden kohtaloita; ja se kasvatus, josta vuoriston poikain on
kiittäminen Muottalaakson rinteitä, on paljon enemmän kehittänyt
terveitä keuhkoja ja vahvoja jäseniä kuin korkeita ajatuksia. Mutta
muuan kohta, johon toivoisin lukijan kiinnittävän huomiotansa, on se,
että jos yleensä mikään tämän seudun piirre on vaikuttanut asukkaihin,
niin se on se, jonka mekin havaitsemme saapuessamme niille main. Eivät
järvistään, kallioistaan, eivätkä jäätiköistään -- vaikka ne kaikki
ovatkin oleellisia tunnusmerkkejä -- ole nämä kolme kunnianarvoista
kanttoonia saaneet nimeänsä. Niitä ei sanottu kallio-, eikä
järviseuduiksi, vaan metsäseuduiksi. Ja yksi näistä kolmesta valtiosta,
sama, joka säilyttää liikuttavaa kuvaa sveitsiläisen uskonnon
henkisestä voimasta luostarinnimessä "Enkelivuori", ei puolestaan
pyydä muuta nimeä kuin tuon soman, lapsellisen "Metsien siimeksessä"
(Unterwalden).
Ja totta puhuen voitkin kulkea "metsän siimeksessä", jos, lähtiessäsi
Sveitsin historian kaikkein pyhimmästä: noiden kolmen lähteen niityltä,
käsket venemiehesi soutamaan kappaleen matkaa etelään pitkin Urin
lahden rantaa. Sen läntisellä rannalla kohoavat kallioseinät jyrkimpinä
taivasta kohti. Kaukana sinisessä iltahämyssä lepää järvi kuin
valtavan tuomiokirkon lattia, ja sinä saatat eroittaa lukemattomien
vesiputousten kohinan, joka ontoiksi kovertuneista kallioista kaikuen
kuuluu kuin hiljaa rukoilevan seurakunnan hyminältä.
Siellä missä kalliot kumartuvat eteenpäin yli mustan syvyyden, kuolee
tuon tuostakin hiljaa kohouva aalto raskaasti huoahtaen, kuten
sielumessun viimeinen sävel. Vastaisella taholla kohoaa Frohn-alp
meheville ruohomatoille koristeiden lailla kiinnitettyine kylineen,
loistavana, juhlallisena kuvana paimenten valosta ja paimenten
rauhasta; ja tuolla korkeammalla hämärtävien pilvien puolessa seisovat
aavemaisina harmaiden rotkojen reunoilla tummat sotajoukot, tuhannet ja
taas tuhannet Unterwaldenin kuuset.
19. Pieni kanttooni, vain neljä englantilaista neliöpenikulmaa avara,
joka ei halunnut olla kuutta neliöpenikulmaa laaja. Pieni kaupunki,
jonka muodosti ryhmä vesimyllyjä, päärakennuksiin liitettyjen
suojakatosten reunustama katu, kaksi puusiltaa, pari tusinaa kivitaloja
matalalla kummulla ja kolme, neljä kumpua jyrkästi ylös ja alas
kiipeilevää kaduntapaista. Ne neljä penikulmaa maata siinä ympärillä
olivat laitumia vaatimattomine puutarhoineen ja maataloineen; kansa
hurskasta, taitavaa ja uurasta ja kaikki työssä, miehet, naiset --
pojat, tytöt; kaikki kulkivat enimmäkseen jalkaisin ja vain sinne,
minne velvollisuus kutsui. Ja tämä pieni pesä oli koko elävän Europan
uskonnollisen ja yhteiskunnallisen ajattelun keskuksena, samalla
kun se omisti mitä ihanimman ympäristön! Se merkitsi: sen Europan,
joka ajatteli ja pyrki: Ranskan, Saksan ja Italian. Kaikkien maiden,
ja niiden pyhimpien harrastusten ja niiden pöyhkeyden, niiden
taiteiden ja niiden hulluuden, niiden vihan ja veritöiden, näiden,
jotka orastivat ja kukoistivat, rakensivat ja loivat linnoituksia,
kuohuivat ja jyristelivät tämän käsittämättömän kärsivällisyyden
tyyssijan ympärillä: viehättävin, mutta myös ehdottomasti merkillisin
paikka europalaisessa maailmassa -- vaikk'eivätkään kansakunnat
sinne halaja eivätkä pyri -- ja mikä on vieläkin ihmeellisempää,
eivät tee siitä erämaata. Ne taistelevat taistelujaan Châlonsin ja
Leipzigin lähettyvillä; ne rakentavat puuvillakehräämöitään Airen
rannoille ja antavat Rhônen, joka miljoonakertaisesti voittaa
Airen tarjoaman voiman, sitä tärvelemättä juosta käyttämätönnä. Ne
rakentavat huviloitaan Temsin someropartaille tai Seinen rämerannoille
katsellakseen vastapäistä Lambethia tai Seinen toisella puolen
avautuvia näkyjä. He perustavat sotavoimansa Berlinin hiekalle,
mutta jättävät tämän rotkojen suojeleman tasangon rauhaan. Ja
kuitenkin hallitsee heitä tämä tasanko -- joka on heidän ajattelunsa
ja tunteidensa, heidän tieteensä ja heidän _contrat socialinsa_
polttopiste; järkevän taloudenhoidon ja säädyllisten -- ja muiden --
tapojen keskus, Saussuren ja Calvinin, Rousseaun ja Byronin ja Turnerin
koulu.
Koetan kuvata, miltä geneveläisen kotipaikka näytti sellaisena kuin
minä sen näin.
Ennen kaikkea oli tuo kaupunki merkillinen siitä, että se muuriensa
sisäpuolella piti huolta köyhistään. Juuri sen keskipisteessä --
pienellä paalutetulla saarella ja jyrkkien syrjäkatujen varsilla
asuivat Geneven köyhät ullakkohuoneissaan, missä he ahkerasti
kehräsivät tai leikkelivät kellonrattaita -- pienissä pimeissä
sopukoissaan tai ulkonevissa kulmauksissaan, ja oli heillä enimmäkseen
työtä niin paljon kuin jaksoivat tehdä; heikkoja ja vanhoja hoidettiin
huolellisesti, heidän kulhonsa täyttivät ja heidän yksinkertaisia
vuoteitaan kohentelivat toimelliset kädet.
Mutta muurien ulkopuolellakaan ei köyhiä ollut. Ehkä muutamia harvoja
etelän puolessa Savoijantien varrella, mutta ei myöskään koko
ympäristössä ollut surkeita rivejä leveänkömpelöitä vuokrataloja
dorilaisine pylväskäytävineen; ei saastaisia, liejun ja ohdakkeiden
täyttämiä ketoja, ei erämaita hyljättyine tiilipolttimoineen ja
hävinneine vihannestarhoineen. Heti Geneven porttien ulkopuolella
näit aivan tasaisia, siistejä, kauniisti aidattuja tai viehättävillä
muureilla varustettuja maanteitä, joista levein päätie esiintyi
mahtavasti, sen osoittajataulussa kun upeili: "_Route de Paris_".
Oikealle ja vasemmalle haaraantui siitä sekava sokkelo teitä hienoston
talojen ja niiden ulkorakennusten väliin, yhtä hyvin hoidettuina
parempienkin vaunujen kulkea kuin päätie; jokaisella talonomistajalla
oli 15 tai 20, jopa 50:kin akrea maata, enimmäkseen niittyä -- siihen
aikaan, kun minä siellä olin -- korutähystimen tavoin kirjavana
loistelevaa, korkeana aaltoilevaa nurmi- ja kukkaiskenttää. Mahtavia
plataaneja, haapoja tai pähkinäpuita, muodostaen siellä ja täällä
lehtokujia, jotka levittelivät ilmavia, ei koskaan synkkiä varjojansa
asuinhuoneiden ympärille. Totta kyllä: vain yksi ainoa asuinhuone, yksi
ja sama läpi vuoden; ei matkoja kauniimpiin maihin; ei vuodenaikaa,
jolloin olisi käynyt sulkeutuminen kaupunkiin: vain heinänteonaika ja
elonkorjuuaika, kouluaika ja leikki-aika, sukupolvi sukupolven jälkeen
samassa iloisessa asuinhuoneessa, jota koristivat vihreät akkunanluukut
ja kivikatto ja joskus nurkkiin ikäänkuin pilaillen nostetut pienet
tornit, ja kulmissa kimalteli hopean tavoin hohtava tina. Kaikki maa
käytettyä, ei ylvästellen anastettuna, mutta mitä huolellisimmin
hoidettuna. Asukkaissa oli leikkuumiestä tarpeeksi korjaamaan elot,
viininviljelijää tarpeeksi puristamaan viinit, hoitajattaria tarpeeksi
pienokaisten varalle; mutta ei ketunmetsästystä, eikä linnustusta; vaan
tuota kotoista onnea, joka seuraa vain huolellisuutta ja rehellisyyttä
ja joka täyttää elämän sulollaan lapsesta ikä-ihmiseksi asti... Ja
ylt'ympärillä sinisen järven kuvailematon kauneus ja kaikki se, mikä
sen rantamilla kohoaa taivasta kohti siihen yhtyäkseen, vuoret ja
vuorilumet ja tasangon elämä: Veveyn kukoistavat niityt, ja viihtymys,
joka paistaa valoisista asumuksista... linnunrata sinne tänne
aurinkoiseen sineen siroiteltuja asuttuja tähtiä.
20. Torcellon tuomiokirkko on siitä erikoisesti omituinen, että se
on sisältä niin valoisa. Miten liikuttavaa onkaan ajatella, että
ihmiset, jotka niin runsaasti päästivät auringonvaloa kirkkoonsa,
elivät hyvin tukalaa elämää. He eivät enää tarvinneet pimeyttä;
he eivät olisi ehkä sitä enää kestäneet. Ilman tätä aineellista
synkkyyttäkin oli heillä kylliksi tuskaa ja ahdistusta. He etsivät
uskonnostaan virvoitusta, havainnollista toivoa ja lupauksia, eivät
uhkauksia eivätkä salaisuuksia. Tosin ovat seiniin muovaellut
mosaikkikuvat vakavaluontoisia, mutta niissä ei huomaa lainkaan
keinotekoisia varjoja eikä tummia värejä. Kaikki on heleätä ja kirkasta
ja ilmeisesti tarkoitettua toivon eikä kauhun synnyttämiseksi...
Mutta erittäinkin kiintyy huomio niiden istuinten juhlalliseen
vakavuuteen, jotka kohoavat kuorissa piispantuolin ympärillä. Jo
itse asettelussa on jotakin roomalaisen pyöröteatterin tapaista.
Tämän järjestelyn yksinkertaisessa ankaruudessa ja ennen kaikkea
täydellisessä mukavuuden halveksimisessa (kaikki on marmoria, mutta
keskimäisen istuimen käsinojat eivät palvele mukavuutta, vaan on niiden
tarkoituksena vain eroittaa se sitä selvemmin muista istuimista) on
jotakin arvokasta, jota eivät kuori-istuinten komeampi koristelu eikä
veistoksin sirostettu korukatos olisi voineet koskaan saavuttaa, ja
jota sopii hyvin protestantinkin katsella, se kun on erikoisesti
kuvaavaa arvolle, jota piispa kenenkään vastustamatta nautti kirkon
varhaisempina aikoina ja jonka koko vaikutus johtui sen täydellisestä
pöyhkeyden ja itsehemmottelun halveksimisesta. Mutta vielä toinenkin
seikka tekee tämän piispanistuimen aseman tässä saarikirkossa
erikoisesti huomattavaksi, se nimittäin, että kaikki vanhemmat
kristityt ajattelivat enimmäkseen kirkkoa laivaksi, jonka perämies
piispa oli. Miten valtavasti mahtoikaan tämä vertauskuva vaikuttaa
ihmisten mieliin, joille hengellinen kirkko oli tullut suojelevaksi
arkiksi joka paikassa uhkaavan hävityksen keskellä!... He näkivät tämän
kirkon arkin lailla kohoavan yli vesien. Eipä ihme siis, että he Adrian
meren hyöky-aaltojen hyrskyessä heidän ja heidän kotimaansa rantojen
välillä, kotimaansa, josta he olivat ijäksi eroitetut, katselivat
toisiaan kuin myrskyn raivotessa opetuslapset Tiberian järvellä ja
tottelivat auliisti ja kiitollisesti miehiä, jotka hallitsivat heitä
sen nimessä, joka tuolla järvellä käski tuulet taukoamaan ja hillitsi
aaltojen raivon. Jos muukalainen tahtoo nyt tunkeutua siihen henkeen,
joka alussa elähytti Venetsian valtaa; jos hän haluaa oppia tuntemaan
voiman, jonka turvin sen pojat laskivat ulapalle valloittamaan ja
voittamaan, niin ei hänen suinkaan pidä lähteä lukemaan heidän
asevarastojensa aarteita eikä heidän sotajoukkojensa määrää; niin ei
hänen tule tarkastella heidän palatsiensa komeutta ja loistoa eikä
yrittää syventyä heidän neuvottelujensa salaisuuksiin, vaan tulee hänen
nousta sen korokkeen ylimmälle askelmalle, joka voimakkaasti ympäröi
Torcellon alttaria ja sieltä tulee hänen, kuten muinoin perämiehen,
ohjata katseensa oivallisesti muodostetun temppelilaivan marmorisiin
kylkikaariin; hänen tulee jälleen loihtia suonten risteilemälle katolle
kuolleiden merimiesten haamut; hänen tulee sydämeensä herättää voima,
joka hehkutti heidän mieltään, kun temppelin pylväät ensi kerran
seisoivat vahvoina hiekassa ja kun sen katto esti näkymästä vihastuneen
taivaan, jota vielä punasivat heidän palavain asuntojensa liekit; kun
he ensi kerran tämän kallionlujan rakennuksen muurien suojassa -- meren
tyrskyäväin aaltojen ja liihottelevien vesilintujen ympäröiminä --
yhteisesti virittivät vanhan hymnin: "Hänelle kuuluu meri, Hän on sen
tehnyt, ja Hänen kätensä loivat kuivan maan".
Kuinka perin erilaisia ovatkaan sydämet, joita lämmittää uskon pyhä
hartaus, kuin ne, joilta se puuttuu! Kuinka toisin katselleekaan Jumala
itsetietoisia, itsetyytyväisiä, itserakkaita, oman minänsä johtamia
ihmisiä, kuin luja-uskoisia, ihmeitten täyttämiä, taistelevia, itkeviä,
taivaan johtamia, niitä, jotka sanovat sydämessään: "ei Jumalaa
olekkaan", kuin niitä, jotka jokaisella askeleellaan ylistävät Jumalaa
ja jotka Häntä etsivät Hänet viimein tunteakseen ja löytääkseen...
Sillä eroitus tämän santasaaren nykyisten ja entisten rakennusmestarien
välillä kärjistyy huippuunsa siinä seikassa, että jälkimäiset
sisimmässä sielussaan kunnioittivat jotakin, että he uskoivat jonkun
henki-olennon kaikkialla läsnä-olevaksi, jonkun, joka tuomitsee,
elähyttää, lohduttaa, että he _hänen_ kunniakseen rakensivat majan --
tyytyväisinä, vaikka saivatkin hävitä nimettömään joukkoon, kunhan
vain heidän kättensä työ keskelle riehuvaa merta kohotti valtaistuimen
heidän suojelusenkelilleen. Siinä oli heidän voimansa -- ja tosiaankin,
keskellä merta oli henki heitä läsnä, vaikk'eivät he hänen muotoansa
havainneet, vaikkeikaan mestarin ääni: "Olkaat hyvässä turvassa, minä
olen teidän kanssanne!" heille kaikunut.
21. Venetsian Pyhän Markuksen kirkko nousee kuin ilmestys maasta,
ja suuri tori sen edustalla on ikäänkuin kunnioittaen avautunut,
päästääkseen sen paremmin näkyviin. Lukematon joukko pylväitä ja
valkeita kupukattoja muodostaa pitkän, matalan, värikkään pyramidin;
se on kuin osaksi kullasta, osaksi opaalista ja helmistä rakennettu
aarrekammio. Alhaalla avautuu viisi suurta, syväholvista ovea, ja
niitä koristavat loistavat mosaikit ja alabasteriveistokset, jotka
ovat kirkkaita kuin ambra ja hienoja kuin norsunluu, ja haaveellisesti
toisiinsa kietoutuneina kiertelevät niitä palmulehvät ja liljat ja
viinimarjat ja kranaatti-omenat ja linnut, jotka tarrautuvat oksiin
tai liehuvat niiden ympärillä; ja kaikkea tätä sitoo loputon kudos
silmikoita ja sulkia; ja keskellä -- yli oven toisiinsa nojaten --
seisoo juhlallisia enkeli-olentoja valtikoineen ja pitkäliepeisine
vaatteineen, valaisemina hehkuvan kultapohjan, joka niitä kehystäen
heikosti ja himmeästi paistaa läpi lehväverkon samaten kuin muinoin
aamurusko lie valjulla loisteellaan paistanut Edenin oksain läpi,
silloin kun sen porteille aikoja sitten asetettiin enkelit vartioimaan.
Ja ovien kahden puolen kohoaa kirjavista kivilajeista, jaspiksesta ja
porfyrista ja syvänsinisestä, lumitäplin siroitellusta käärmekivestä
muovaeltuja pylväitä, sekä pylväitä marmorilajeista, jotka
Kleopatran tavoin puolittain kieltäen, puolittain myöntäen sallivat
auringonvalon "suudella sini-suoniaan", -- kun varjot vetäytyvät
niistä pois, paljastavat ne aaltomaisia siniviivoja, kuten pakeneva
luode paljastaa hiekka-aallot; pylväiden latvukset ovat runsaasti
koristetut jykevin ruohokudoksin, versovin akantus- ja viininlehdin
ja salaperäisin, rististä lähtevin ja siihen palaavin merkein; ja
niiden yläpuolella leveässä kattokaaren alustassa kiertelee elävä ja
puhuva ketju, joka keskeymättä kutoo enkeleitä ja taivaan merkkejä
toisiinsa ja ihmisten kuhunkin vuodenaikaan soveltuviin töihin; ja
vielä niitäkin korkeammalla kohoaa rivi hohtavia torneja ja niiden
väliä kulkee valkoisia, helakanpunaisin kukin koristeltuja kaaria
-- kokonaisuus muodostaa mitä viehättävimmän sekamelskan, jonka
keskeltä loistavat kultaa hehkuen, leveärintaisina, kreikkalaiset
hevoset ja Pyhän Markuksen leijona sinistä, tähdin siroiteltua
taustaa vastaan, ja viimeksi kohoavat päätykoristeet, pyhässä
innostuksessa kuohuttaen kuin marmorivaahtoa taltan luomia salamoita
ja loiskivia laineita korkealle sinitaivasta kohti, aivan kuin
olisi Lidon rantaan roiskahtava hyrsky-aalto ennen pakenemistaan
jähmettynyt jääksi ja vedenneidot kylväneet siihen koralleja ja
sinikiviä... Tämän rakennuksen taiteellinen arvo on ennen kaikkea
sen kuihtumattomien värien sopusoinnussa... Tätä yksinkertaista
raakalaiskristillisyyttä saattoivat viehättää vain värihohtoisat kuvat,
niin että rakennuksen sekä ulkonaisen että sisäisen järjestelyn oli
taipuminen palvelemaan maalauksellisia näkökohtia. Koko rakennus ei
näytäkään niin paljon olevan rukoukselle pyhitetty temppeli kuin suuri
yhteinen rukouskirja, runsaasti kuvitettu messukirja, jossa sitomus
on alabasteria pergamentin asemesta, jota koristavat porfyripylväät
jalokivien asemesta ja jota ulkoa ja sisältä kiertävät emalji- ja
kultakirjaimet... Yhtä vähän voisi kuuro muodostaa arvosteluaan
täydellisen orkesterin esityksistä, kuin arkkitehti, joka on kehittänyt
vain muoto-aistiaan, voisi käsittää Pyhän Markuksen kirkon kauneutta.
Siinä asuu sama värien viehätys, joka vallitsee suurimmaksi osaksi
itämaiden rakennustaiteessa, mutta myöskin niiden teollisuustuotteissa.
Venetsialaiset ansaitsevat erikoista huomiota siksi, että he ovat ainoa
kansa Europassa, jossa ilmenee harrasta mieltymystä itämaisiin rotuihin
niin syvälle juurtuneeseen vaistoon. Heidän oli tosin pakko tuottaa
taiteilijoita Konstantinopolista tekemään luonnoksia Markuksen kirkon
kupukaarrosten mosaikkeihin ja määräämään sen oviryhmien värit; mutta
pian käsittivät he sen taidelajin, jossa kreikkalaiset kulkivat heidän
oppainaan, ja he kehittivät sitä edelleen paljon tarmokkaammin; Sillä
välin kun Pohjolan porvarit ja ritarit rakentelivat synkkiä asumuksiaan
ja harmahtavia linnojaan tammesta ja hiekkakivestä, peittivät
Venetsian kauppiaat palatsinsa porfyrilla ja kullalla; ja kun sitten
heidän suuret maalarinsa keksivät kultaa ja porfyria arvokkaampia
värejä, käyttivät he näitä aarteistaan parhaita tuhlaten seiniinsä,
joiden perustuksia meren aallot jyrsivät; ja vielä tänä päivänä punaa
Giorgionen freskon heijastus Rialton väkevänä paisuvan veden.
22. Marmorikaupunkiko? -- Ei! -- mieluummin kultakaupunki, jossa
katukivitys on smaragdia. Tosiaankin hohtivat kaikki tornit, kaikki
huiput kultaa tai kirjavana kimaltelevaa jaspista. Niiden juurella
aaltoili kirkkaana ja puhtaana, syvin henkäyksin, viheriä meri.
Uljaina, ylevinä, peloittavina kuin meri -- niin kävivät Venetsian
miehet vallan ja sodan mahtajina; puhtaina kuin alabasteripylväät
-- niin seisoivat sen äidit ja neidot; jalomuotoisina kiireestä
kantapäähän -- niin esiintyivät sen ritarit; meren ruostuttamain
rautavarustusten heikko pronssinloiste paistoi uhmaten heidän
veripunaisten viittojensa laskosten alta. Pelottomana, hurskaana,
salaperäisenä, taipumattomana -- kohtalo joka sanassaan -- niin
kokoontui sen senaatti. Toivon ja kunnian ympäröiminä, pyhän hiekan
muodostamain saariensa rannoilla lainehtivan meren uneen hyräileminä,
nimi ja risti joka haudalla -- niin nukkuvat sen kuolleet. Merkillinen
kappale maailmaa! Taikka pikemminkin oma maailmansa. Vesiltä
katsottuna ei se ollut suurempi auringon jättämää vinoa valojuovaa,
joka ei osaa kadota -- siltä näytti kaupunki sen merimiehistä, jotka
illalla tähystelivät sitä laivansa mastosta -- vaikka tuon ylpeän
kaupungin mahdin täytyikin näyttää heistä rajattomalta, aivan kuin
olisivat he purjehtineet suoraan taivaankannen sineen, ja ikäänkuin
olisi se ollut suuri kiertotähti, joka läpi eetterin olisi avartunut
itäänpäin. Karkoitettu oli tästä maailmasta kaikki alhainen huoli
ja pienet ajatukset, sekä kaikki, mikä tekee ihmiselämän epäjaloksi
ja kurjaksi. Ei mitään rumaa, ei mitään meluavaa kaduilla, jotka
väristen nousivat ja laskivat kuun paisteessa; vaan aaltoilevaa,
ylevää soitantoa tai väräjävää hiljaisuutta. Ei heikkoja muureja sen
ympärillä; ei matalia majoja eikä olkikattoisia latoja: vain kallion
vahvuutta ja mestarillisesti liitettyä, kallisarvoista kiveä. Ja
ylt'ympärillä, niin pitkälle kuin silmä kantoi, hiljaisena, kirkkaana
ja ylpeänä keinuva vesi. Yhtä vähän kuin kukka, menestyi ohdakekin tai
orjantappura tällä kimaltelevalla maalla. Eetteri-utuna hohtivat Alpit
juhlallisessa rivissä Torcellon rantojen takaa; Paduan sinenpaistavat
kukkulat kohottivat huippujaan kullanloistoisen lännen ilmaan. Kaiken
yllä leikkivät vapaat tuulet ja tulipilvet. -- Loistetta pohjoisesta,
sulotuoksua etelästä, ja kirkkaana vilkutti aamu- ja iltatähti
rajattoman taivaan kuvusta yli meren hurmaavan vyön.
23. Maailmankartat, joita nykyaikainen tiede on valmistanut, kasaavat
pieneen alaan valtavat tietomäärät, mutta siitä huolimatta en ole vielä
nähnyt karttaa, jonka avulla voisi jotenkuten päästä selville niistä
vastakohdista, mitkä aineellisessa katsannossa vallitsevat etelän ja
pohjolan maiden välillä. Yksityiskohdittain voimme kyllä kuvitella
nuo erilaisuudet, mutta meiltä puuttuu yleissilmäystä ja näkökantaa,
joiden avulla saisimme niistä kokonaisen käsityksen. Me tiedämme kyllä
katkeron kasvavan Alpeilla ja öljypuun Apennineilla; mutta siitä
huolimatta emme me saata kyllin tarkasti kuvitella maan kirjavaa
mosaikkikudosta sellaisena kuin muuttolintu sen näkee, tai jokaista
eroitusta katkeron ja öljypuun kotimaiden välillä sellaisena kuin
haikara ja pääskynen sen havaitsevat korkeudestaan, kun sirocco-tuuli
niitä keinuttelee. Koettakaamme hetkiseksi kohota vielä korkeammalle
kuin ne ja kuvitelkaamme Välimeren lepäävän allamme kuin mikäkin
epäsäännöllinen järvipahanen, kaikkine ikivanhoine, auringonvalossa
nukkuvine niemekkeineen: tuolla ja täällä kumiseva ukkonen, harmaa
myrskytäplä, joka ulvoen kiitää hehkuvia kenttiä pitkin; tuolla ja
täällä tultasyöksevän vuoren tuhkakehyksen yllä liehuva valkoinen
savupilvi; mutta enimmäkseen vallitsee suuri, rauhaisa valkeus; Syyria
ja Kreikka, Italia ja Espanja lepäävät merensinen ympäröiminä kuten
kultalattian palaset, ja kun sitten lähenemme hiukan enemmän maata,
missä mahtavat vuorijonot nousevat ja laskevat, niin kirkkaasti
paistavat niiden ihanat riippuvat puutarhat tuoksuvine kukkineen, ja
niiden välissä upeilee laakeri- ja oranssilehtoja ja viuhkapalmuja,
joiden harmaanvihreät varjot vaimentavat kimaltelevasta hiekasta
kohoavain marmorikallioiden ja porfyyrisärkkäin hehkua. Sitten
käännymme kauvemmas pohjoiseen nähdäksemme, miten itämaiden värit
vähitellen katoavat ja miten esiintyy valtavan suuri, kostean viheriä
vyöhyke, joka käsittää Sveitsin nurmimatot, Ranskan poppelilaaksot,
Tonavan ja Karpaattien synkät metsät Loiren suulta Volgan alajuoksuun
asti, häämöittäen harmaiden sadepilvenriekaleiden raoista ja läpi
purojen utuharsojen, jotka liehuvat matalalla laidunten yllä.
Senjälkeen käännymme vieläkin pohjoisempaan nähdäksemme, miten
alkaa esiintyä mahtavia, harmaita vuoria ja kanervaisia rämeitä,
jotka ympäröivät tämän pelto- ja metsävyöhykkeen autiolla, leveällä
purppurakaistaleella, pian hajautuen pohjoisten merten kolkoiksi,
muodottomiksi saariksi, joita myrskyt ruoskivat, joita uivien
jäävuorien kylmyys värisyttää, joita kyntävät ja repivät ulvovat
aallot, kunnes viimeisen metsikköpensaan juurilla ei ole vuorten
rotkoissa enää maata mihin tarttua kiinni, kunnes pureva pohjoistuuli
nälissään jyrsii kukkulat paljaiksi, ja kunnes vihdoin raudanjykevä
jääseinä tuijottaa meihin uhkaavana kuin kuolema, näytellen valkeita
hampaitaan hämynvaloisain revontulten loimossa.
Ja kun täten olemme ajatuksissamme kuvitelleet maan kirjavina
väikkyvät näyt niiden kaikessa muotorikkaudessa, on meidän vielä
kerran palaaminen sen lähelle pannaksemme merkille eläinkunnan
vastaavat vaihtelut eri vivahduksineen: nuo lukemattomat, nopeat,
ihmeelliset olennot, jotka säteilevät ilmassa ja vedessä tai polkevat
etelän hiekkaa; tuon juovikkaan sebran ja täpläisen leopardin,
välähtelevät käärmeet ja punavärein välkkyvät linnut. Verratkaamme
näiden eläinten värien kauneutta ja loistoa, niiden liikkeiden
nopeutta pohjoisten lajien kylmänkankeaan voimaan, tuuheaan turkkiin,
synkkään höyhenpukuun; verratkaamme Arabian hevosia Shetlannin
ponikääpiöihin, tiikeriä ja leopardia suteen ja karhuun, antilopia
hirveen, paratiisilintua kalasääkseen; -- silloin on meidät valtaava
nöyryys, ja mukautuen korkeampiin lakeihin, jotka sisimmältä johtavat
maata ja kaikkea, mitä sen pinnalla on, emme me ole tuomitseva
ihmisiä, vaan heistä iloitseva, jos he löytävät ilmaisukeinoja sille,
mitä heidän synnyinmaansa heille opettaa ja jos he noudattavat sen
määräyksiä. Me olemme kunnioittaen huomioiva, miten he asettelevat
hohtavia kivilajeja, miten he hienosti veistelevät ja siloittavat
jaspispylväitä, joiden on oleva määrä kohota pilvetöntä taivasta kohti
ja heijastaa ikuista auringonpaistetta: mutta kunnioituksemme ei ole
oleva pienempi lähestyessämme niitä heistä, jotka kukistumattomin
alkuvoimin ja nopein iskuin luovat eriskummallista elämää
rahkarämeiltään vierittämiinsä kiviin ja jotka kohottavat rautaisia
tukipylväitä ja karkeita kiviseiniä korkealle harmaaseen ilmaan --
töitä, jotka todistavat mielikuvitusta hurjaa ja oikullista kuin
Pohjolan meri; kömpelöitä, jyhkeitä luomia, mutta jotka ovat täynnä
susimaista elämää; yrmeitä kuin tuuli, joka ulvoo niiden ympärillä,
vaihtelevia kuin pilvet, jotka niitä varjostavat.
24. Minulta puuttuu sanoja kuvatakseni sitä syvää tyydytystä, joka
aina valtaa minut, kun minä pitemmän aikaa Englannissa oleskeltuani
jälleen seison Calaisin kirkon vanhan tornin juurella. Suunnaton
huolimattomuus, jolla sitä hoidetaan; sen ylevä vaatimattomuus; sen
korkea ikä, joka on sen seiniin niin selvästi piirretty, vaikk'eikaan
vielä näy heikkouden tai rappeutumisen merkkejä; sen totisen synkkä ja
hävitetty ulkopuoli, jota Englannin kanavan myrskyt jäytävät ja jota
meren kirpeä ruoho peittää; sen kattoliuskat ja tiilet, joista osa
on irti, osa murtunut, mutta jotka vielä pitävät jäykästi puoliansa;
sen raadellut muurit, jotka ovat täynnä rautahakoja, aukkoja ja
muita repeymiä, mutta jotka ovat vielä vahvat kuin alaston, ruskea
kallio; sen ylväs välinpitämättömyys siitä, mitä siitä ajatellaan tai
puhutaan; se on vailla vaatimuksia, vailla kauneutta, vailla toiveita,
vailla ylpeyttä, vailla suloa, mutta se ei koskaan alennu kerjäämään
sääliä; sillä ei ole hyödyttömien raunioiden tapoja, raunioiden,
jotka herättävät surkuttelua ja jotka mielellään kuiskivat menneistä
paremmista päivistään, vaan on se vielä hyödyksi ja toimessa yöt,
päivät; -- kuten vanha myrskyissä harmaantunut kalastaja vielä joka
päivä heittää verkkonsa, seisoo se siinä valittamatta menetettyä
nuoruuttaan, ilmojen vaalentamana, lujana ja varmana alastomuudessaan,
keräten, yhä käyttökelpoisena, ihmissieluja kattonsa alle, kun sen
kellojen kaiku vielä kumisee sen halkeamissa; ja sen harmaja huippu
näkyy kauas yli meren, tärkeimpänä niistä kolmesta tornista, jotka
kohoavat yli hyrskyisän hiekka-erämaan ja matalakumpuisen rannan --
majakasta, joka varjelee ihmisten henkeä, isosta kellotapulista,
joka kutsuu työhön, ja vanhasta kirkontornista, joka kehoittaa
kärsivällisyyteen ja kiitollisuuteen.