Millä tavalla on ihminen oikeutettu käyttämään mielikuvitustansa,
s.o. kykyään tajuta tai ajatuksin käsittää asioita, joita aistit
eivät voi havaita? Sen ensimäisenä ja jaloimpana tehtävänä on ollut
havaannollisesti loihtia silmiemme eteen seikkoja, joiden sanotaan
kuuluvan meidän tulevaan elämäämme tai näkymättöminä ympäröivän meitä
nykyisessä olotilassamme. Se on annettu meille, jotta me voisimme
kuvitella taivaaseen, maahan ja mereen suuret joukot ikäänkuin aina
läsnäolevia todistajia -- vanhurskaiden sieluja, jotka odottavat
meitä; jotta me voisimme havaita taivaan asujanten suuren sotajoukon
ja löytää siitä ne, joiden seurassa me hartaimmin haluaisimme olla
ijankaikkisesti; jotta me kykenisimme ikäänkuin näyssä katselemaan
enkelten toimintaa ympärillämme ja näkemään tulivaunuja kaikkien
vuorten huipuilla; mutta ennen kaikkea jotta me voisimme kuvitella
itsellemme ne tapahtumat ja seikat, joihin me olemme velvoitetut
uskomaan ja jotta me voisimme ikäänkuin ruumiillisessa muodossa olla
läsnä jokaisessa muistiinmerkityssä kohdassa Vapahtajan elämää. Sen
toisena, tavallisena tehtävänä on johtaa meitä tajuamaan muiden
kertomusten tapauksia ja pakottaa niitä uudelleen muuttumaan
näkyväisiksi, niin että ne tekevät meihin saman vaikutuksen kuin jos
olisimme ne omin silmin nähneet; sekä elämän vähäpätöisemmissä oloissa
saattaa meitä kokoamaan suurimman mahdollisen ilon siitä hyvästä, joka
on ulottuvillamme, yhdistämällä siihen onnellisia lisiä, ja kaikessa
pahassa, joka meitä ahdistaa, vähentää onnettomuutta tuomalla mieleemme
muiden iloisempien hetkien muiston; kuin myöskin sattuvasti ilmaista
järjen totuuksia vertauksen, kuvan tai henkilöllisentämisen muodossa,
jotka siten painavat nuo totuudet mahdollisimman syvälle sydämeemme;
ja lopuksi on mielikuvituksen tehtävänä, kun sielu on perin väsynyt,
elähyttää sitä sellaisella viattomalla leikillä, joka parhaiten sointuu
luonnon esineiden houkutteleviin ääniin ja joka sallii sen vaikenevan
kauneuden sijasta joutua elävään seuraan ja omiksi iloikseen loihtia
keijukaisia nurmikentille ja vedenneitoja aaltojen helmaan.
9. Mutta näin kunnioittaessamme mielikuvituksen voimaa ja taidetta,
älköön kukaan meistä halveksiko muistin voimaa ja taidetta.
Ottakoon lukija vakavasti harkitakseen, mitä hän haluaisi antaa siitä,
että hänellä vain silmänräpäyksenkin ajaksi olisi voima pysyttää
sellaisinaan edes muutamia niistä viehättävistä näyistä, jotka niin
usein ilmestyvät hänelle vain samassa kadotakseen: haihtuva pilvi,
väräjävä lehti, kiitävä varjo; pakottaa kiehuva vaahto pysähtymään
aallon harjalle ja viri alituisesti karehtimaan järven pinnalla; ja
viedä mukanaan ei vain hämäryyttä tai heikkoa auringonpilkkua (vaikka
sekin jo on kaunista), vaan mukailun, joka ei näyttäisi vain mukailulta
-- mutta joka olisi todellinen, täydellinen kuva elämästä. Tai ottakoon
hän mieluummin huomioonsa (sillä siten ei saateta moisen voiman
ylevyyttä riittävästi ilmaista), että se itse asiassa merkitsisi kykyä
milloin tahansa siirtyä määrättyyn ympäristöön -- lahja niin suuri,
että sen voi saada osakseen vain ruumiista vapautunut henki; lisäksi
otaksukoon hän, ett'ei tämä taikakyky käsittäisi ainoastaan nykyistä
aikaa, vaan myös menneisyyden ja että se tekisi meille mahdolliseksi
tunkeutua niin sanoaksemme sellaistenkin ihmisten ruumiilliseen
olemukseen, jotka ammoin ovat tuhaksi rauvenneet; tarkastella heitä
toiminnassa ikäänkuin he vielä eläisivät, mutta edullisemmin ehdoin
kuin milloinkaan oli suotu heidän ohimenevän elämäntyönsä näkijöille;
katsella heitä aina mielemme mukaan pysähtyneinä silmänräpäyksen
eleeseen ja ilmeeseen ja seisovina jonkun suurtyön äärellä, hehkuvan
aikomuksen kuolemattomuudessa. -- Kuvitelkoon lukija, mikäli se
on mahdollista, moista kykyä ja sanokoon sitten, tuleeko puhua
kevytmielisesti taiteesta, joka sen meille antaa, vai tuleeko meidän
pikemminkin puoleksi jumalallisena kunnioittaa lahjaa, joka saattaa
koroittaa meidät aina enkelten tasalle ja antaa meille aavistuksen
heidän autuudestaan.
10. Minä luulen, että paras todistus totisesti suuresta miehestä on
hänen nöyryytensä. Minä en tarkoita nöyryydellä epäilystä omasta
voimastaan tai pelkoa lausua vakaumustansa julki, vaan oikeata
käsitystä suhteesta, joka vallitsee sen välillä, mitä _hän_ voi tehdä
ja sanoa ja sen välillä, mitä muu maailma tekee ja sanoo. Kaikki
suuret miehet eivät ainoastaan ymmärrä asiaansa, vaan tietävät myös
tavallisesti, että he sen ymmärtävät; eivätkä he ole oikeassa vain
pääasiallisiin mielipiteisiinsä nähden, vaan he tietävät lisäksi
olevansa niihin nähden oikeassa; mutta eivät he sen tähden nosta
itsestänsä suurta melua. Arnolfo tietää kykenevänsä rakentamaan kauniin
tuomiokirkon Firentseen; Albrecht Dürer kirjoittaa tyynesti henkilölle,
joka löytää virheitä hänen teoksistaan: "Sitä ei voida paremmin tehdä";
sir Isaac Newton tietää ratkaisseensa parisen ongelmaa, jotka olisivat
panneet kaikkien muiden päät pyörälle; mutta he eivät odota, että
heidän kanssa-ihmisensä sen takia lankeaisivat maahan ja palvoisivat
heitä. Heillä on omituinen tunne voimattomuudestaan, ja he tajuavat,
ett'ei suuruus ole _heissä_, vaan että se vaikuttaa _heidän kauttansa_
-- ett'eivät he olisi voineet muuta tehdä eivätkä muuta olla kuin
miksi Jumala oli heidät määrännyt; ja he näkevät jotakin jumalaista ja
Jumalan luomaa jokaisessa ihmisessä ja ovat rajattoman, houkkamaisen,
uskomattoman sääliväisiä.
11. Mikäli saatan havaita, on olemassa muuttumattomana lakina
se, että suurimmat miehet, olkootpa he sitten runoilijoita tai
historiankirjoittajia, elävät kokonaan omassa ajassaan ja että heidän
teostensa tärkeimmät hedelmät ovat peräisin juuri heidän omalta
ajaltaan. Dante kuvaa kolmannentoista vuosisadan Italiaa; Chaucer
neljännentoista vuosisadan Englantia; Masaccio viidennentoista
vuosisadan Firentseä; Tintoretto kuudennentoista vuosisadan Venetsiaa;
mutta he eivät kiinnitä lainkaan huomiotaan aikavirheisiin ja
kaikenlaisiin pienempiin erehdyksiin, koska he ovat aina houkutelleet
elävän totuuden esiin oman elävän aikansa tarkastelusta. Kun
sanotaan Shakespearen kirjoittaneen mestarillisia historiallisia
näytelmäkappaleita aiheista, jotka kuuluvat menneisiin vuosisatoihin,
vastaan minä, että ne _ovat_ mestarillisia näytelmäkappaleita
juuri siksi, ett'ei niissä ole vähintäkään huomiota kiinnitetty
vuosisatoihin, vaan että niissä huokuu elämä, jonka kaikki ihmiset
tunnustavat kaikkien aikojen ihmiselämäksi -- eikä siksi, että
Shakespeare pyrki julistamaan yleismaailmallisia totuuksia, vaan siksi,
että hän rehellisesti ja täydellisesti niiden ihmisten mukaan, jotka
elivät hänen ympärillään, kuvaili ihmisluontoa, joka itse asiassa on
aina sama -- koska viidennentoista vuosisadan konna _sielun ja sydämen_
puolesta oli aivan samaa lajia kuin on konna yhdeksännellätoista
vuosisadalla ja kuin oli konna kahdennellatoista vuosisadalla; ja
niin ikään muistuttaa kunniallinen ja ritarillinen mies suuresti
muita kunniallisia ja ritarillisia miehiä millä ajalla tahansa.
Tähän nähden on moisen suuren ihanteellisen taiteilijan teos aina
yleismaailmallinen; ei siksi, ett'ei se ole _muotokuva_, vaan siksi,
että se on _täydellinen_ muotokuva, täydellinen aina sydämen sopukoihin
asti, sydämen, joka pysyy samana läpi kaikkien aikojen; kun sitä
vastoin heikon ihantelijan teos _ei_ ole yleismaailmallinen, ei siksi,
ett'ei se ole muotokuva, vaan siksi, että se on vain _puolinainen_
muotokuva -- ulkokuoresta, tavoista, puvusta, vaan ei sydämestä.
Siten kuvailevat Tintoretto ja Shakespeare aivan yksinkertaisesti
venetsialaista ja englantilaista luonnetta sellaisena kuin he näkivät
sen omalla ajallaan, aina juuriin asti, _kaikiksi_ ajoiksi; mutta mitä
tulee pyrkimykseen valaa historiallisiin teoksiinsa menneiden aikojen
erikoisia aatteita, tapoja ja oloja, niin emme sellaista pyrkimystä
huomaa heillä enemmän kuin kenelläkään muullakaan täydellisen
suurella miehellä, jonka minä tunnen. [Mitä jälkiä havaitaan esim.
Kleopatrassa egyptiläisestä luonteesta? -- atenalaisesta Theseuksessa
tai Timonissa? -- muinaisenglantilaisesta Imogenissa tai Cordeliassa?
-- muinaisskotlantilaisesta Macbethissa? -- tai edes keski-ajan
italialaisesta luonteesta Petrucchiossa, Venetsian kauppiaassa tai
Desdemonassa? Ja roomalaisaiheiset näytelmät tuntuvat niin väkevän
roomalaisilta vain siksi, että Rooman voima perustui maailman ikuiseen
voimaan -- puhtaaseen perhe-elämään, jota kannatti maanviljelys ja
suojeli uljas, turmeltumaton urhoollisuus.]
12. Runouden jaloimmissa luomissa ei ole ainuttakaan sanaa niin
jokapäiväistä, ett'ei suuri mies saisi siitä tehdyksi jotakin mainiota,
tai pikemminkin, ett'ei se tekisi hänelle jotakin oivaa palvelusta
ja vastaisi jotakin tarkoitusta, johon ei mikään muu sana olisi niin
hyvin sopinut. Tavallinen ihminen joutuisi auttamattomaan pulaan, jos
hänen esim. tulisi käyttää sanaa "pentu" jotakuta imarrellakseen.
Itsessään sanassa on kyllä eräänlaista tuoreutta ja voimaa, joka
viehättää, mutta kun sen kuulee, tuntuu ensimmältä vaikealta käyttää
sitä kohteliaisuuslauselmassa. Jos henkilö, josta on kysymys, on
prinssi, tuntuu vaikeus vieläkin suuremmalta, ja jos häntä lisäksi
samassa silmänräpäyksessä sanotaan "pennuksi" ja ylistetään sankariksi,
näyttää tavallinen ihantelija ehdottomasti joutuneen umpikujaan! Mutta
kuulkaahan kuinka Shakespeare suoriutuu pulasta:
Esille nyt hänen sankarhaamunsa
Ja enonne, Mustan Prinssin, loihtikaa,
Tuon, mi suuren surunäytelmänsä suori
Ranskan mahtavimman voiman hävittäin.
Isänsä hymyellen katsellessa
Kuin tuo uljaan jalopeuran uljas pentu
Ranskan aateliston verta latki viljoin.
13. Vaikka jokaisessa viehättävässä luonnonnäyssä ennen kaikkea on
suuri määrä yksinkertaista kauneutta, joka tehoo suorastaan silmään,
niin muodostanee kuitenkin se, mikä meihin eniten vaikuttaa, vain
hyvin pienen osan tästä näkyvästä kauneudesta. Tämän kauneuden
voivat esimerkiksi synnyttää ihanat kukat ja hopeanhohtoiset purot,
sininen taivas ja valkoiset pilvet; ja kuitenkin voisi se, joka
meitä eniten viehättää ja jota me etusijassa kaipaisimme, olla ohut,
harmaa usvakaistale kaukana näköpiirin rajalla, niin pieni tilaltaan
näyttämöllä, että tuo palanen seittiä tuossa pensaassa aivan lähellämme
veisi siitä voiton, ja ett'ei se silmälle millään tavalla tarjoaisi
suurempaa nautintoa kuin seittikään; mutta sentähden, että me tiedämme
tuon seitin olevan palasen hämähäkinverkkoa ja tuon harmaan kaistaleen
ilmoittavan kymmenentuhannen jalan korkuista vuorta, jossa jalo
vuoristolaiskansa asuu, saamme me tuosta harmaasta juovasta juhlallisen
vaikutuksen, huolimatta siitä, että ne ajatukset ja tiedot, jotka
tekevät meille tämän vaikutuksen mahdolliseksi, ovat niin hämäriä,
ett'emme mielessämme ole lainkaan selvillä niistä.
14. Tutki sen vaikutelman laatua, jonka tunnet (jos jotakin tunnet)
Alppeja tarkastellessasi, ja sinä olet havaitseva tämän vaikutelman
kirkkauden riippuvan kuten kaste hämähäkinseitillä omituisesta
hennon kuvittelun ja epätäydellisen tiedon kutomuksesta. Ensi
sijassa saat sinä hämärän käsityksen niiden suuruudesta, ja siihen
yhtyy ihmettely töistä, joita niiden muurien ja perustusten suuri
rakentaja on suorittanut; sitten valtaa sinut aavistus niiden
kestävyydestä, juhlallinen tunne niiden ikuisuudesta ja sinun omasta
katoavaisuudestasi, joka on kuin niiden rinteillä vihoittavan ruohon
-- sitten nousee mieleesi omituisen kaihoisa, menneisiin sukupolviin
pakeneva ajatus, katsellessasi nyt siinä sitä, mitä hekin kerran
katselivat. He eivät ole nähneet noita pilviä, jotka nyt kiitävät sinun
pääsi yli, eivät majan seinää pellon tuolla puolen, eivät tietä, jota
sinä nyt astut. Mutta _tämän_ he näkivät: taivaisiin asti kohoavat
kallioseinät olivat samat heille kuin sinullekin. He ovat lakanneet
niitä näkemästä; sinä olet myöskin pian lakkaava niitä näkemästä,
mutta kallioseinät tulevat pysymään paikoillaan toisia varten.
Sekautuneena näihin juhlallisiin tunteisiin syntyy sitten käsityksesi
Alppien ihanuuksista ja lahjoista; ja sitä varten tarvitsee sinun
vain mielessäsi kuvitella kaikkia niitä lähteitä, jotka vierittävät
vesiänsä niiden kalliorinteitä pitkin, kaikkia suuria jokia, jotka
saavat alkunsa niiden jäistä, kaikkia niitä hurmaavia laaksoja,
jotka kiertelevät niiden paasiseinien väliä, kaikkia taloja, jotka
häämöittävät niiden pilvivaipan läpi ja onnellisia paimenmajoja, jotka
kohoavat niiden laitumilla; ja kaikkien näiden ajatusten mukana nousee
rintaasi voimakas aavistus kaikesta tuntemattomasta ihmiselämässä,
onnesta ja kuolemasta, mihin viittaa tuo kapea valkoheijastus ikuisen
lumen mailta, kaukaa aamupilvien lomasta. Nämä monet muut kuvat ja
ajatukset vaikuttavat sen liikutuksen, joka sinut valtaa Alppeja
katsellessasi. Mutta sinä et niitä keksi sydämestäsi, sillä sinun
sydämessäsi on niin paljon muuta, sekä pahaa että hyvää, jota sinä et
milloinkaan keksi; mutta ne innostuttavat ja elähyttävät sinua joka
tapauksessa. Jos sinä tunnet enemmän tarkastellessasi lumipeitteisiä
vuoria kuin mitään muuta samaan lempeään hopeanharmaaseen väriin
vivahtavaa esinettä katsellessasi, niin kuuluvat nämä kuvat ja
ajatukset epäilemättä sellaisiin, jotka sinut siihen pakottavat;
ja huomaa, ett'eivät ne itse asiassa merkitse muuta kuin syvempää
käsitystä kaiken olevaisen _todellisesta laadusta_. Me sanomme tätä
voimaa tai kykyä "mielikuvitukseksi", sentähden että se kuvittelee ja
tajuaa, mutta se on jalo mielikuvitus vasta sitten kun se kuvittelee
ja tajuaa _totuuden_. Ja samassa suhteessa kuin ovat sinun omaamasi
tietomäärä ja sinun herkkyytesi tunnettujen esineiden liikuttaville tai
ilmeikkäille piirteille, samassa suhteessa on myös oleva se nautinto,
jonka mielikuvituksesi sinulle tarjoaa.