Vanha runomittamme on sekä rakenteeltaan että kaunistuskeinoiltaan
siksi omituinen, eikä ainoastaan nykyisaikaisista, vaan myös
antiikkisista runomitoista eriävä, että se hyvin varhain on herättänyt
oppineitten huomiota. Voipa sanoa, että Porthaniin asti ja vielä hänen
aikanaan suomalaisen runon muodollinen puoli on ollut suuremman
mielenkiinnon esineenä kuin sen sisällys. Porthanin perustavien
tutkimusten jälkeen kesti kuitenkin toista vuosisataa, ennen kuin
Ahlqvistin, Genetzin ja Godenhjelmin kautta vanhan runomittamme lait
tulivat tarkemmin määritellyiksi.
Yhä selvittämättä on vielä kysymys suomalaisen runomuodon alkuperästä
ja ijästä. Yksityiskohtaisia arveluja ei tosin ole puuttunut, mutta
mitään täydellisempää esitystä, joka nojautuisi kansanrunoudellisiin,
musikaalisiin ja kielitieteellisiin tutkimuksiin ei ole edes
yritettykään. Toistaiseksi, koska tätä työtä ei käy aivan ahtaissa
puitteissa suorittaminen, on siis tyydyttävä niiden teiden
viitoittamiseen, joita myöten vastainen tutkimus mahdollisesti voi
päästä perille.
Ettei kysymys ole aivan mutkaton, johtuu siitä, ettei vanhan runomme
kokoonpano ole niin yksinkertainen, kuin miltä se päältä katsoen
näyttää. "On erittäin merkittävä tosiasia", huomauttaa sattuvasti
_Comparetti_,[601] "että suomalaisen runon muoto on yhdistänyt
kätkyessä vielä uinuvan runouden henkeen myöhemmän ijän
tarkkapiirteisen ja vakaantuneen luonteen. Kypsyyden merkkinä on
suomalaisen runon varmasti mitallinen, muuttumattoman lain määräämä
säerakenne; mutta tämä säelaji on sen ainoa, muita se ei ole luonut,
eikä myöskään säejaksoa ryhmittänyt, sitä paitsi se pitää kiinni
alkuperäisimmistä, nykyään jo vanhentuneista kaunistuskeinoista:
alkusoinnusta ja säkeen kerrosta."[602]
Viimeksimainittu: _kerto eli parallelismi_ on suomalaisen runon
ominaisuuksista se, jonka alkuperäisyydestä vähimmin voi olla
epäilystä. Sen aikaansaama "ajatussointu" on vanhempi sekä äänteellisiä
alku- ja loppusointuja että runomittaisia poljentoja. Se milt'ei
yksistään on riittänyt kannattamaan niin korkealentoista runoutta kuin
Heprealaisten Vanhassa Testamentissa. Suomalaisissa itkuvirsissä sen
näemme yhdessä alkusoinnun ja jonkinlaisen loppusoinnun tapaisen kanssa
saavan aikaan voimakasta tunteen väräjämistä. Säännöllisen runomitan
yhteydessä tapaamme kerron myös Mordvalaisilla, ja nimenomaan niiden
kahdeksantavuisessa runomitassa. "Ahlqvistin runousopissaan antaman
esityksen suomalaisesta kerrosta", selittää t:ri H. Paasonen,[603]
"voisi vähäisillä muutoksilla sovittaa mordvalaiseenkin. Huomattavin
eroavaisuus on, että kerto mordvalaisessa runoudessa joskus on
köyhempää." Tuskin siis saattaa olla eri mieliä siitä, että kerto
suomalaisessa runossa on perintö ikivanhoilta ajoilta, jos kohta tämä
kaunistuskeino on siinä kehitetty täydellisyyteen, joka tekee vanhan
yksinkertaiselta näyttävän runomittamme niin perin vaikeaksi jäljitellä
uudemmassa taiderunoudessamme.
Alkusoinnun eli alliteratsioonin suhteen sitä vastoin on kaksi
vastakkaista mielipidettä yhteen törmännyt siinä tunnetussa
kynäsodassa, jota _Aug. Ahlqvist ja Paul Hunfalvy_ 1870 luvulla
kävivät. Edellinen oli sitä mieltä,[604] että alkusointu on voinut
vanhasta skandinaavilaisesta runoudesta "lainana tulla Suomalaisten
omaksi sen vilkkaan ja pitkällisen yhteyden kautta, joka oli
Pohjois-Skandinaavian ja Permian (Bjarmalannin) s.o. Vienan Karjalan
välillä". Tullessaan Vienan meren seutuihin oli Suomalaisilla
ainoasti suorasanaisia taikka korkeintaan resitatiivin kaltaisia
runomuodollisesti säännöttömiä loitsuja, joiden kaunistuksena saattoi
olla yksinään kerto. "Vasta Skandinaavilaisten kanssa kauemmin yhteyttä
pidettyään tulivat he tuntemaan näiden runolauluin loihtemisen, se
viehätti heitä ja he rupesivat sitä kielellänsä mukailemaan. Tämä
onnistui heille niin erinomaisen hyvin, että siitä syntyi ja kasvoi se
ulosammentamatoin lähde laulua, joka sitten meidän runonamme löydettiin
Karjalasta. Ja näin joutui alkusoinnunkin käyttäminen skandinaavilaisen
runouden alalta suomalaisen laulun parhaaksi puvunkaunistimeksi."
Eräänä todisteena hän mainitsee alkusoinnullisen laulun nimen runo,
joka on skandinaavilainen lainasana. "Päätukena tälle olettamukselle on
kuitenkin se seikka, ettei alkusointua, enemmän kuin runomuodollisesti
säännöllistä lauluakaan, löydy kellään meidän heimokansoistamme."
Unkarilainen Hunfalvy[605] taas piti alkusointua, yhtä hyvin kuin
kertoakin, "ugrilais-suomalaisen runouden" omituisuutena; "sillä
näemme, että samaa omituisuutta tavataan myöskin Voguleilla ja että se
on ollut Magyareillakin, päättääksemme sen säilyneistä jäljistä. -- --
Mutta se ei ole tainnut tullakaan siihen germaanilaisesta runoudesta,
kosk'ei tässä ole mitään kertoa. Vaan se seikka, että runo-sana on
otettu lainaksi, todistaa yhtä vähän, kuin latinainen sana 'värsy',
joka on tullut kaikkiin eurooppalaisiin kieliin, ei sen vuoksi, että
eurooppalaiset kansat vasta silloin olisivat ruvenneet runoutta
viljelemään, kun tulivat tuntemaan latinan kieltä, vaan sen tähden että
sovittivat latinaistakin sanaa siihen runouteen, jota harjoittivat."
Alkusoinnun omaperäisyyttä suomalaisessa runossa puolustaa myös
Comparetti viitaten V. Radloff'in tutkimuksiin Altain Tatarien
runomuodoista.[606] Näillä niinkuin useilla muillakin Aasian
turkkilaiskansoilla on runonkaunistuksena, paitsi kertoa, erityisesti
kehittynyt alkusointu; samoin vielä Mongooleilla maisteri G. J.
Ramstedtin suullisen tiedonannon mukaan.
Ettei suomalaisen runon alkusointu voi olla johtunut
skandinaavilaisesta, osoittaa jo niiden erilainen käytäntö.
Jälkimmäisessä se ulottuu yli kahden säkeen, kuten myös Ahlqvist
huomauttaa:[607] "kahdessa runosäkeessä on kolme sanaa, jotka alkavat
samalla puustavilla, joista kolmesta sanasta kaksi pitää olla
edellisessä säkeessä ja kolmas jälkimmäisen säkeen alussa." Vaan vaikka
voisikin ajatella, että Suomalaiset olisivat sen "oman mielensä ja
kielensä mukaan muodostaneet", niin tekee lainan olettamisen
mahdottomaksi se oleellinen eroitus, joka on skandinaavilaisen ja
suomalaisen runomitan välillä. Edellisessä on ainoasti korollisten
iskutavujen luku määrätty, vaan korotonten määräämätön, jota vastoin
jälkimmäinen on syllaabinen s.o. tarkalleen tavuja lukeva sekä lisäksi
vielä laajuudesta lukua pitävä.
Ratkaiseva tässä suhteessa on Paasosen lausunto Mordvalaisten
runoudesta:[608] "Ei mielestäni sitäkään voi kieltää, että mordvalaisen
runon kaunistimena käytetään alkusointua, joka Venäläisille on miltei
aivan vieras. Se ei tosin ole likimainkaan niin yleinen ja säännöllinen
kuin suomalaisessa runossa." Siinäkin suhteessa hän huomauttaa
mordvalaisen runon esiintyvän vähemmin kehittyneenä, että alkusointu
yleensä rajoittuu sanaa alkavaan kerakkeesen, jota vastoin se
suomalaisessa useimmiten ulottuu seuraavaan ääntiöön. Mutta pääasia on,
että Mordvalaisilla samoin kuin Suomalaisilla alkusointu esiintyy ei
yksistään kerron, vaan myös säännöllisen runomitan yhteydessä;
mainituissa Mordvalaisten kahdeksantavuisissa säkeissä on sointusanoja
tavallisesti kaksi, välistä kolme, aivan niinkuin suomessakin.
Siihen, että alkusointu on juuri suomalaisessa runossa niin hyvin
säilynyt ja kauniisti kehittynyt, lienee etupäässä vaikuttanut koron
säännöllinen esiintyminen ensi tavulla suomenkielessä, toiseksi myös
sanaa alkavien kerakkeiden (erittäin umpi- ja suhuäänteiden)
harvalukuisuus.[609]
Sekä säkeenkerto että alkusointu ovat siis varmasti ikivanhoja
kaunistuskeinoja suomensukuisten kansojen runoudessa. Vaan miten on
itse runomitan laita?
Paasonen on suomalaiseen runosäkeesen verrannut Mordvalaisten
kahdeksantavuista säettä, tosin myöntäen että tämä löytyy myös toisilla
erisukuisilla kansoilla, "yksinpä Venäläisilläkin, joilta se, samoin
kuin moni muu metri olisi saattanut tulla Mordvalaisille".[610]
Se mikä suomalaisesta säkeestä mordvalaisen eroittaa, on tämän
jälkimmäisen puhtaasti syllaabinen (tavuja lukeva) luonne; siinä "ei
laajuus- eikä liioin korkosuhteillakaan ole merkitystä". Mutta Paasonen
selittää eroituksen osaksi sillä, että "vokaaleilla ei nykyisessä
mordvankielessä varsinaisesti olekaan kuin yksi (lyhyt) pituusaste",
osaksi huomauttamalla, "ettei suomalainenkaan runo suinkaan aina ole
ankarasti säännönmukainen -- --. Ja Virolaisten runoja tarkastaessamme
kohtaamme paljonkin tämmöisiä 'epäsäännöllisiä' säkeitä. Tuskinpa sen
vuoksi erehtynee, jos tämän nojalla päättää, että suomalaisen runon
säännönmukaisuus, mikäli sitä todella on olemassa, on myöhemmän
kehityksen tuote, että mordvalaisen runon kahdeksantavuinen, puhtaasti
syllaabinen säe on suomalaisen säkeen alkumuoto."
Löytyy vielä yksi lukuunotettava seikka, joka vaikeuttaa suomalaisen
runosäkeen yhdistämistä mordvalaiseen. H. Paasosen hyväntahtoisen
välityksen kautta on opettaja N. Suvorovilta Kazanista saatu viisi
mordvalaista sävelmää, joista kaksi 8-tavuisiin säkeihin. Näistä ovat
Ilmari Krohnin selityksen mukaan toiset kolme pentatoonisia s.o. siihen
ikivanhaan puoliaskeloita tuntemattomaan viisisävelikköön kuuluvia,
joka on kiinalaisen musiikin omituisuus ja joka aivan viime aikoina on
keksitty Mongooleilla sekä suomensukuisilla Tsheremisseillä ja
Votjakeilla. Mutta juuri mainittuihin kahteen 8-tavuiseen säestöön
sovitetut sävelmät ovat diatoonisia s.o. siihen seitsensävelikköön
kuuluvia, joka viittaa kristillisen resitatiivin vaikutukseen. Samoin
ovat Suomalaisten ja Virolaisten vanhat runosävelmät kauttaaltaan
diatoonisia ja siis myöhempisyntyisiä. Tosin voi vähälukuisten
mordvalaisten ainesten todistusta pitää satunnaisena; myöskin voi
ajatella suomalaisen runon sävelmän aikain kuluessa vaihtuneen,
niinkuin todella muutamin paikoin uudemmalla ajalla on sille sovitettu
hyvinkin "moderni" sävelmä. Vaan kaikissa tapauksissa on mordvalaisen
ja suomalaisen runon suhde valmis ratkaistavaksi vasta silloin, kun
ensiksi on edes suomalaisen ja virolaisen runon suhde selville saatu.
Tärkeintä olisi tutkia, missä määrin Kalevalan runomitan säännöt
kansanlaulussakin eri runoalueilla pitävät paikkansa. Niinkuin
tiedämme, ovat runomitat vanhoissa klassillisissa kielissä kokonaan
laajuudelle rakennetut, jota vastoin ne useimmissa uusissa kielissä
pääasiallisesti korolle perustuvat. Runomittaa, jonka perustuksena
olisi sekä laajuus että korko, on mahdoton missään kielessä tarkoin
noudattaa; on pakko polkea joko kokonaan jompikumpi taikka osittain
kumpaistakin. Viimeksi mainittua menettelyä on vanha runomittamme
omalla tavallaan yrittänyt. Laajuuteen nähden se määrää, ettei (paitsi
ensi jalassa, josta edempänä) pitkää tavua saa milloinkaan käyttää
lyhyen asemesta runojalan laskussa,[611] ja että lyhyttä tavua saa
nousussa pitkän asemesta käyttää ainoasti silloin, kun sillä ei ole
pääkorkoa. Tämä näennäisesti omituinen poikkeus, joka vaatii, että on
rikottava myöskin korkoa vastaan, jos kerran laajuuden perustuksesta
luovutaan, on vanhan runomittamme kaikista hienoin piirre. Sillä
laulaessa loukkaa verrattomasti vähemmän korottoman tavun venyttäminen
kuin pääkorollisen, esim.
Mieleni minun tekevi.
Mieleni minunkin teki.
Koron vaikutus on, paitsi mainitussa suhteessa, vielä siinäkin
huomattava, että keskiarvoinen tavu pääkorollisena on täysin pitkän
arvoinen, vaan ilman pääkorkoa lyhyen veroinen. Sivukorolla ei ole
runomitallista merkitystä.
Että Savon sekä Suomen ja Venäjän Karjalan ynnä Inkerin runous on
näille perusteille rakennettu, on silminnähtävä. Poikkeukset, milloin
ne eivät johdu satunnaisesta huolimattomuudesta, ovat helposti
selitettävissä murteiden myöhemmästä kehityksestä, joka usein käy ilmi,
jos saman runon lausumis- ja laulutapaa toisiinsa vertaa. Että
länsisuomenkin runous on aikoinaan aivan samoja lakeja noudattanut,
osoitettiin edellä (I. s. 103).
Kysymys on vaan siitä, missä määrin nämät lait ovat yhteiset myös
virolaiselle runoudelle. Siihen on vastaus Viron eri runoalueilta hyvin
erilainen. Varsinais-Virosta, jota esim. _M. Wesken_ julkaisemat Eesti
rahvalaulud edustavat, on se täydesti myöntävä.[612] Siellä käytetään
lyhyttä pääkorollista tavua hyvin harvoin nousussa, paitsi jos seuraava
tavu alkaa k:lla, t:llä tai p:llä, esim.
Ära kuule _kuke_ healta.
Alla _lepiku_ levada.
Kui'p see meesi mind ei _võta_,
Mind ei _võta_, teist' ei _jäta_.
Vaan viimeksi mainituissa tapauksissa on tavu ainoasti näennäisesti
lyhyt, koska k, t, p lausutaan puolipitkinä ja niinmuodoin sulkevat
edelläkäyvän tavun.[613] Etelä-Virossa sitä vastoin niinkuin
_J. Hurtin_ toimittama Vana Kannel I-II osoittaa, on sekä Võrunmaalla
että Viljanninmaalla pääkorollisenkin lyhyen tavun käyttäminen nousussa
hyvin yleistä, jota vastoin pitkän tai keskiarvoisen pääkorollisen
tavun esiintyminen laskussa on verrattain harvinainen ilmiö.
Edustaako etelävirolainen runo myöhempää, taantunutta vai vähemmän
kehittynyttä alkuperäisempää kantaa? Vastauksen voisi mahdollisesti
antaa virolaisissa ja suomalaisissa runosävelmissä ilmaantuva erilainen
kehitysaste. Edellisessä näet ovat usein kaikki kahdeksan tahtia
yhdenarvoisia, jälkimmäisessä taas yleensä venytetään kahta viimeistä
tavua, esim.[614]
Kui mi-na ha-kan lau-la-mai-e, Lau-la-mai-e, las-ke-mai-e.
O-tet-tiin mi-nus-ta ou-to, Var-sin vir-hi vis-kat-ti-hin.
Suomalaisessa säkeessä taas on pääpaino nähtävästi toisella ja erittäin
neljännellä jalalla, joten ensimmäinen jalka jää ikäänkuin alkutahdiksi
ulkopuolelle varsinaista poljentoa. Tämä seikka selittänee, miksi
ensimmäisessä jalassa ei laajuus- eikä korkosuhteista eikä edes tavujen
luvusta tarvitse tarkkaa huolta pitää.
Mutta voidaksemme sävelmän nojalla tehdä päätöksiä
runomitan kehityksestä, täytyisi ensin ottaa selko siitä, onko
Varsinais-Virolaisilla, joiden runomitta on täydelleen suomen
kaltainen, myös runosävelmä mainitusta virolaisesta eriävä.[615]
Toiseksi on huomioon otettava, että Inkeriläisillä on runosävelmiä,
joissa viimeisten tavujen asemesta ensimmäinen on venytetty.[616]
Vielä vaikeampi on ratkaista kysymys, missä ja milloin
suomalais-virolainen runomitta on syntynyt. Sitä varten olisi tietysti
tutkittava muidenkin yhteissuomalaisten runouden jätteitä, vaikka
todennäköistä on, että ne liittyvät siihen virolaiseen ja suomalaiseen
runouteen, joka on itsekutakin maantieteellisesti lähinnä.
Vatjalaisilla on enimmäkseen semmoisia runoja, joita niiltä muutenkin,
jos olisivat Inkerikkoja, sillä paikkakunnalla odottaisi. Vepsäläisten
runoissa taas voi osoittaa mitä läheisintä yhteyttä niiden kanssa,
joita lauletaan Aunuksessa Salmin kihlakunnan rajalla.[617]
Tähän asti ei ole voitu osoittaa ainoatakaan runoa, joka olisi
länsisuomelle ja virolle yhteinen muuten kuin joko keskinäisen
jommankumman puolisen taikka kolmanteen yhteiseen lähteesen viittaavan
lainan kautta. Sisällykseen perustuvien historiallisten määräysten
kautta ei ole myöskään päästy varmuudella taemmaksi 1300 lukua. Tosin
löytyy suomalaisia runoja, joiden aihe voi olla pakanallinen. Vaan
koska tiedämme pakanuuden vielä 1500-luvulla täydessä voimassa
rehoittaneen Inkerinmaalla ja Karjalassa, on erinomaisen vaikeaa
pakanallisen aineksen johdosta päättää, onko sen sisällyksinen runo
juuri pimeimpänä aikana vai vasta kristinuskon puolihämärässä
muodostunut.
Jonkunlaisen ajanmääräyksen saattaa myös kielentutkimus antaa runomitan
syntyyn nähden. Varmana voi pitää että virolais-suomalaisen runouden
syntyessä ei viron- eikä suomenkielessä ollut tapahtunut kahden ääntiön
supistusta edempänä ensi tavuuta kerakkeen kadon johdosta, vielä
vähemmän siten muodostuneen pitkän ääntiön lyhennystä. Myöskin virolle
ja länsisuomelle ominainen keski- ja loppuheitto ovat runokielelle
kuulumattomia. Kysymyksen alaista vaan on, voivatko mainitut
kielelliset todisteet millään varmuudella viedä meitä kauemmaksi
taaksepäin kuin 1200-luvulle.
Että virolaiset-suomalaiset sävelmät ilmaisevat kristillisen musiikin
vaikutusta, on edellä huomautettu. Kuitenkin saattaa ajatella tämän
vaikutuksen alkaneen jo ennen kristinuskon maahan tuontia.
Mutta vaikka runojen sisällyksen, kielen ja sävelmän kannalta ei
voisikaan varmuudella päästä aikaan, jolloin ei kahden vieraan vallan
alaisuus vielä eroittanut toisistaan Virolaisia ja Suomalaisia, jää
kuitenkin näille yhteisen runomitan oma todistus jäljelle. Juuri
runojen eriaineisuus Virossa ja Länsi-Suomessa viittaa siihen, että
runomitta on nykyisiä runoaineksia vanhempi. Kysymys voi vaan olla
siitä, onko se syntynyt aikana, jolloin oli suoranaista yhteyttä
Viron ja Länsi-Suomen välillä, vai sitäkin aikaisemmin, kun ei
Suomenlahtikaan vielä heimokansoja toisistaan eroittanut.
Suomalais-virolainen runomitta on yksi ja ainokainen, niinkuin
Comparetti oikein on huomauttanut. Sitä tosin voi pitää vanhan
runoutemme alkuperäisyyden ja köyhyyden merkkinä.[618] Mutta se on
samalla ollut välttämättömänä edellytyksenä tämän runouden
erinomaiselle kehitykselle ja verrattomalle runsaudelle.
Juuri se seikka että kaikilla kansanrunoutemme lajeilla: epillisillä,
lyyrillisillä ja loitsurunoilla, vieläpä sananlaskuilla ja
arvoituksilla, on ollut yksi ja sama runomitta, on antanut esteettömän
tilaisuuden runolaulajille muodostamaan yhtä runoa toisesta lainatuilla
lisäpiirteillä, luomaan eri aineksista aivan uusia runoja sekä
liittämään eri runoja yhtenäisiksi runojaksoiksi. Vaihtelevillakin
runomitoilla olisivat Suomen kansan runot kyllä aina aiheuttaneet
Kantelettaren tapaisen helmivyön, vaan kokoonpanematta niistä olisi
ijäksi päiväksi jäänyt se kokonaiskuvaelma Suomen kansan elämästä,
jonka yhtäjaksoisella vanhalla runomitallamme meille tarjoaa Kalevala.