Kantelettaren alkulauseesen painetuista kertovaisista lauluista kolmas:
"Morsiamen kuolo", on jo ohimennen mainittu johtuneeksi saksalaisesta
kansanlaulusta. Tämä vuorostaan on toisinto Europassa laajalle
levinnyttä ballaadia.[466]
Kaukana Kreikassa lauletaan nuoresta morsiamesta, joka ei tunnusta
pelkäävänsä kuolemaa, vaan heti saa tuntea sen vallan. Sulhanen
saapuessaan loistavan saattojoukon kera viettämään häitänsä näkee
miehen kaivavan hautaa ja kysyttyään saa tietää, että sitä kaivetaan
hänen morsiamelleen. "Tee syvä ja leveä, kaiva kahta varten!" hän
huudahtaa ja lävistää rintansa tikarilla. Haudalle kasvaa piilipuu ja
sypressi, jotka kääntyvät toistensa puoleen ja ikäänkuin suutelevat
toisiaan, kun kovasti tuulee. Välistä kerrotaan sulhasen tavanneen
kuolleenkin ja nostaessaan hunnun kasvoilta nähneen, että se on hänen
morsiamensa.
Toisaalla taas Espanjan Katalooniassa mainitaan nuoren miehen kuulleen
hautajaiskellojen soivan ja hänelle kysyttyä vastatun hänen
morsiamelleen soitettavan. Siinäkin hän saa nähdä kuolleen kasvot,
vieläpä puhutella morsiantaan, joka neuvoo teettämään kirstun kyllin
leveän kahta varten. Samoin tikarilla hän surmaa itsensä.
Englannissa ja Skotlannissa tunnetaan kaksikin tämän ballaadin
muodostusta. Toisessa sulhaselta, jonka täytyy lähteä pariksi vuodeksi
Skotlantiin, jää morsian Lontoosen. Vaan tuskin puolen vuoden kuluttua
hänelle tulee niin ikävä, että tallirengillään heti valjastuttaa
valkean hevosensa. Lontoossa hän ensin kuulee kellonsoiton ja sitten
saa nähdä kuolleen. Seuraavana päivänä hän itsekin sortuu suruun.
Molemmat haudataan erikseen kirkkoon. Vaan morsiamen haudalta kasvaa
ruusu ja sulhasen orjantappura, jotka kohoten yli kirkon yhtyvät
toisiinsa. Sen johdosta saavat he yhteisen haudan. -- Toisessa
muodostuksessa nainut mies saa sanan kotoa. "Onko joku linnoistani
sortunut tai torneistani valloitettu, vai onko kaunis vaimoni saanut
tyttären tai pojan?" Asian kuultuaan hän satuloittaa kolme hevosta,
jotka kaikki kiireisestä ajosta tielle kaatuvat. Sitten kohtaa
ruumisarkunkantajat ja avatessaan kääreliinan näkee oman vaimonsa.
Itsekin kuolee seuraavana päivänä. Haudoille kasvaa koivu ja
orjantappura, joiden latvat menevät erilleen, vaan juuret yhtyvät.
Myös Saksassa löytyy eri toisintomuotoja, joista aluksi seuraava
esitettäköön.[467] Ritari lohduttelee alhaisempisäätyistä lemmittyänsä,
luvaten maksaa hänen kunniansa. Paitsi suurta rahasummaa, tarjoo
hänelle tallirenkinsä avioksi. Mutta tyttö ei välitä mistään muusta,
kuin ritarista itsestään, ja kun ei häntä saa, niin lähtee Augsburgiin
äitinsä luo, jolle ilmoittaa asian. Tämä tarjoo hänelle viiniä ja
paistettua kalaa, mutta hän ei huoli muusta kuin leposijasta. Keskiyön
aikaan ritari näkee unessa, että hänen lemmittynsä on lapsivuoteesen
kuollut. Kiireesti hän tallirengillään satuloittaa kaksi hevosta.
Nummen yli ratsastaessaan kuulee kellojen soivan ja saa pahan
aavistuksen. Augsburgin kaupungin portilla tapaa paarinkantajat.
Kohotettuaan kääreliinaa ja kuolleen tunnettuaan, vetää miekkansa ja
työntää sen rintaansa. Hänet pannaan samaan kirstuun. Haudalle kasvaa
kaksi liljaa. Tämä laulu on ollut yleisesti tunnettu yli koko Saksan
Reinin varsilta Böömin rinteille. Muutamassa Magdeburgilaisessa
kappaleessa kreivi kohtaa tiellä vielä haudankaivajat, joilta
tiedustelee.[468]
Vanha mainittu laulun muoto ei mitenkään ole. Alkuosassa on riimi
kovin puutteellinen ja refrängin korvaa pelkkä rallatus (esim.
_wiederrum-dum-dum, viderallara_). Myös näkyy siinä selvästi toisen
laulun vaikutus.[469] Vanhin saksalainen kirjaanpano on vuodelta 1777.
Tanskaksi mukailtuna löytyi tämä laulu kuitenkin jo 1657
tienoilla[470], johon aikaan se myös nähtävästi levisi Ruotsiin.
Ruotsalaisista kappaleista täydellisimmät on saatu Skånesta sekä
Länsi-Suomen saaristosta.[471] Viimeksimainitusta, missä ainoasti
loppukärki (Skånessa: lehmuksen lehtien yhdistyminen) puuttuu, on
saksalaiseen alkutekstiin verraten useita lisäpiirteitä huomattavissa.
Nuori mies ottaa tallista valkean hevosen, jolle panee _kultaisen
satulan ja hopeaiset silat_. Kamarissa hän pukee yllensä paraimmat
vaatteet. Seitsemän peninkulmaa hän ajaa yhtenä yönä, sillä aikaa kuin
muut makeinta untansa nukkuvat. Viheliäisessä metsässä hän kuulee
lintusten laulavan neitosesta, joka jo on kuollut. Kellonsoittajat ja
haudankaivajat, jotka hän tiellä tapaa, vastaavat hänen kysymykseensä.
Paarinkantajat pysähdyttäessään hän hyväilee morsiamensa valkeita
poskia, jotka "ennen olivat ruusunpunaiset."
Nämät lisäpiirteet tavataan kaikki myös suomalaisessa laulussa, joka
siten selvästi osoittautuu juuri Suomen Ruotsalaisilta opituksi. Siinä
on vielä moniaita uudennuksia,[472] jotka siirtävät sen ijän yhä
myöhäisemmäksi. Nuori mies ei saa ilmestystä unessa, vaan saa kirjeen
kultansa sairaudesta. Ei hän myöskään lopeta itseään miekalla, vaan
itkemällä seitsemän vuorokautta. Ja viimeksi vielä laulu antaa sen
lohdutuksen, että vierekkäin haudatut heräävät kerran taivaassa.
Onnistuneena muutoksena voi pitää koko tuon mauttoman alkuosan
typistämisen yhteen ainoaan värssyyn:
Illalla istuttiin istumella,
Murehest' ei mitänä tietty.
Suoraan Saksalaisilta on sama laulu Virolaisillekin levinnyt. Alkuosa
on siellä tehty, jos mahdollista, vielä tympeämmäksi.[473] Lopussa
herra usein lahjoittaa tallirengilleen moisionsa ja tavaransa
pyynnöllä, että lopettaisi hänen henkensä. Kun tämä ei sitä tohdi
tehdä, hän teräaseella tai tavallisemmin vielä ampumalla surmaa
itsensä.[474] Huomattavin piirre on kuitenkin tallirengin
säännöllisesti esiintyvä nimi Hans eli Ants, joka luultavasti on
löytynyt saksalaisessa alkulähteessä, koska sen eräs ruotsalainenkin
toisinto on säilyttänyt muodossa: Anders.[475]