Taneli Juslenius maisteriväitöksessään Ahoa vetus et nova v. 1700 kehuu
Turkua ikivanhaksi kaupungiksi ja mainitsee muun muassa todisteeksi,
että siinä myös alusta alkaen on ollut koulu, erään vanhan runon.
Anderus Pyhäjoelda,
Pyhäjoen poica pyhä,
tuli Coulusta cotia.
Äiti kysyy: "mitäs poican cotia tulit?
ongo Coulu cohdallansa,
Turcu Uusi toimesansa?"
Poika vastaa tulleensa kotiin aikeessa noutaa vaimo Kokemäeltä. Äiti
ensin epää, peläten hänen saavan sieltä rukkaset, niinkuin jo ennen
muutamat Ruotsin ritarit sekä Pohjanmaan pohatat. Vaan pojan
vakuuttaessa tytön olevan hänelle suosiollisen, äiti lopuksi suostuu.
Nyt hän varustetaan hevosilla, palvelijoilla sekä aseilla, muun muassa
seitsemällä kilvellä.
Yljän Kilpi Cullan kijlsi,
caicki muut hopian hohdit.
Näin nuori herra menee matkaan ja otetaan hyvin vastaan. Mutta tuskin
on läksijäiset pidetty, niin morsian kuolee, jättäen kotiin
palautuvalle Anterukselle myötäjäisten asemesta suuren surun.
Kauan aikaa luultiin tämän runon ijäksi päiväksi vaipuneen unohduksiin.
Kuitenkin se jo keskipalkoilla viime vuosisataa oli Inkerinmaalla
useamman kerran muistiinpantu, vaikka se vasta 1880 luvulla tuli
keksityksi käsikirjoituskokoelmia tutkittaessa.[476] Sittemmin on
Varsinais-Inkeristä saatu vielä monta kirjaanpanoa. Huomattava on, että
runo Anteruksesta aivan samoin kuin Turun tienoilla todistettavasti
sepitetty Annikaisen virsi on itäisemmässä osassa Varsinais-Inkeriä
runsaimmin ja paraiten säilynyt. Erittäin Anteruksen runoon nähden,
josta Länsi-Inkerissä on vaan muihin runoihin sekaantuneita katkelmia
ja pohjoisempana Inkerissä sekä Suomen puolella aivan yksinäisiä
säkeitä tavattavana, on enemmän kuin merkillistä, että sen viimeisenä
säilytyspaikkana ovat Pietarin hälyisäin huvilakaupunkien Peterhoffin
(Kuusojan) ja Oranienbaumin (Kaarastan) viereiset takamaat. Ei
pääkaupungista leviävän jättiläisliikkeen kohina eikä rantaa vastapäätä
olevan Kronstadtin linnan meluisa läheisyys ole voineet vaientaa
suomalaista runolaulua, joka siellä vielä tänä päivänä kajahtelee
heleämpänä kuin Suomen ja Venäjän Karjalan syrjäisillä salomailla.
Tosin emme Hevaan puolellakaan tapaa Anteruksen runosta aivan eheätä ja
sekoittumatonta kappaletta. Mutta vertaamalla keskenänsä lukuisia
kirjaanpanoja, jotka toisiansa täydentävät, sekä eroittamalla vieraat
ainekset voimme saada jotenkin täydellisen käsityksen runosta, siinä
muodossa kuin se Länsi-Suomesta Karjalan kannaksen kautta
Inkerinmaalle, arvatenkin 1600 luvulla, levisi.
Runon alkuosasta painettakoon rinnan kaksi kappaletta, joissa toisessa
Anteruksen koulusta kotiin tulo ja toisessa hänen komea
varustautumisensa on johdantona.[477]
Antero Ylimö[478] poika,
Ylen mies on ylen hyväinen,
Ylempäisen miehen poika.
Oli koulussa kovassa,
Tuli koulusta kotihin,
Istui raisusti rahille.
Kysytteli, kannoitteli:
"Hoi mun ehtoisa emoni!
Nyt sain rahoja paljon.
Vai ostan pyhäisen pyssyn?"
Kielsit isot, kielsit emot,
Kielsit vellot keskimmäiset.
Kielsit nuoremmat sisaret:
"Pyssy pillaista tekevi,
Sata miestä saattelevi,
Tuhat miestä turmajavi."
Ylen mies ylen hyväinen,
Otti mielen mielehensä:
"Vai menen Konnulta kosihin,
Kalonniemen neittä nuorta?
Kalonniemen neito nuori,
Aivan nuori ja verevä."
Kielsit isot, emot j.n.e.
"Älä mene, et sinä saa!
Vasta eilen kosjot käivät,
Toiset kosjot tänä päänä.
Käivät kuptsat Kuusojalta,
Uuenlinnan isvossikat,
Pienet herrat Petteristä.
Ei se mennyt noillekana,
Ei tule sinullekana."
Toki meni, ei totellut
Ajoi vasten, ei varannut,
Ajoi vasten vastuksia,
Kohti miehiä kovia.
Sai hän neien saaneheksi,
Morsiamen tuoneheksi.
Anterus Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Kuutta ratsua rakensi,
Alla kuuen kosjomiehen,
Seitsemättä itsellehen,
Kaheksatta neiollehen.
Sen hän kultahan kuvasi,
Hopeahan huoletteli,
Mihin itse istueli;
Sille hän vaskea valavi,
Mihin kaikki vellon kansa.
Antero Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Meni Korkasta kosihin,
Kavalasta katsomahan;
Meni Konnuilta kosihin,
Kalonniemen neittä nuorta.
Kielsit isot, kielsit emot,
Kielsit veljet keskimmäiset,
Kielsit nuoremmat sisaret:
"Älä mene poikueni!
Älä mene, et sinä saa!"
Toki meni ei totellut,
Ajoi vasten, ei varannut,
Ajoi vasten vaaruuksia(!),
Kohti miehiä kovia.
Antero Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Rahoi neion, tinki neion,
Nosti neion ratsahalle,
Hypytti hyvän selälle,
Toi neion isän kotihin.
Runon loppuosasta riittää näytteeksi edellinen toisinto, kuitenkin
täydennettynä paikoittain jälkimmäisen säkeillä, jotka on pantu
hakasien väliin.
Viikon villoilla makoitti,
Toisen viikon höyhenillä,
Kolmannen kukon sulilla.
Alkoi neitonen läsiä,
Kujerrella kultatukka,
Vaerrella valkopäinen.
Ylen mies ylen hyväinen
Alkoi neiolta kysyä,
Kassapäältä kannoitella:
"Oliko raskas kultaratsu,
Vai raskas hopearatsu,
Meielähän[479] tuotaessa?
Vai oli paulasi kovassa,
Vai oli vyösi kiinteässä,
Meielähän tuotaessa?"
Neito vasten vastaeli,
Vasten vastahan saneli:
"Ei ollut raskas kultaratsu,
Eikä raskas hopearatsu,
Ei ollut paulani kovassa
Eikä vyöni kiinteässä;
Olit vaivat vatsassani,
Syämessäni kipeät."
Otti villat viimeisetkin,
Aivinatkin ainoaiset,
Meni noijille Venahan,
Ala linnan arpojille.
Noiat katsoit nuolihinsa,
Arpojat kuraksihinsa,
Noiat sanoit nousevansa,
Arpojat ylenevänsä.
Ylen mies ylen hyväinen
Otti tuon totellaksensa,
Pian tieltä pyörähtihe.
Tuli matkoa vähäsen,
Teki tietä pikkaraisen;
[Kirkko vastahan tulevi].
Alkoi soia kirkon kellot,[480]
[Parkua papin pasunat].
Seisottihe tien selälle,
Kuuntelihe, kääntelihe:
"Mitä soivat kirkon kellot,
[Parkuvat papin pasunat?"
Kirkon katsoja kavala,
Kirkon vahti liian viisas,
Sanoin laati, suin läkäsi:]
"Sitä soivat kirkon kellot,
[Parkuvat papin pasunat];
Ket viimein vihillä käivät,
Niitä kaksin kalmatahan,
Yhennähan hauatahan."
Ylen mies ylen hyväinen
Pian tieltä pyörähtihe,
Meni matkoa vähäsen,
Teki tietä pikkaraisen.
Kalmat vastahan tulevat.
Hän luokse luottelihe,
Likemmä lähentelihe,
Kysytteli, kannoitteli:
"Hauankaivajat kavalat![481]
Kelle hauta kaivetahan?
Kuka meistä koissa kuoli,
Vai kuoli korottajani,
Vai katosi kantajani?"
Hauankaivajat kavalat[482]
Tuon vastasit, noin sanoivat:
"Eipä kuollut sun isosi,
Kaonnut korottajasi,
Kuoli kulta kumppalisi,
Vaipui vaippasi alainen."[483]
Ylen mies ylen hyväinen
[Puri huulta, väänsi päätä],
Meni matkoa vähäsen,
Pellolle kylän perähän.
Kuuli koissa kolkettavan,
Naapurissa nalkettavan:
"Mitä koissa kolketahan,
Veräjillä veistetähän?"
Kysytteli kannoitteli:
"Mitä veistät velvyeni,
Sepitset[484] sula setäni?
Vai veistät sotivenoa,
Sotilaivoa rakennat,
Sotipaatta paukuttelet?"
Vellot vasten vastasivat,
Vasten vastahan sanoivat:
"En veistä sotivenettä,
Sotilaivaa en rakenna,
Sotipaatt' en paukuttele;
Veistän kahta kalmopuuta.
Kahta kuollehen kotia,
Kaonnehen[485] kartanoa.
Teiät kaksin kalmatahan,
Yhennähan hauatahan."
Ylen mies ylen hyväinen
Iski kahta kämmentähän,
Kuin on [kahta kalman usta];
Viskas viittä sormeansa,
[Kuin viittä Viron vipua.
Tuli tuimana tupahan,
Neito kolkassa läsivi,
Kujertavi kutritukka.
Veti veitsen reieltänsä,
Tempasi tupesta tuiman,
Pahan parkkinahkasesta.
Iski kerran neitoansa,
Toisen kerran itseänsä.
Niitä kaksin kalmattihin,
Yhellähän hauattihin].
Anteruksen mainesanat alkusäkeessä: _ylimö eli ylisen, myös yläisen ja
ylimmän poika, joskus ylimäin jyrki_,[486] sekä kertosäkeissä
_ylimmäisen poika ja ylen mies, ylen hyväinen_ osoittavat selvästi,
että on kysymys keskiaikaisesta ylimyksestä eli ritarista, kuten
Jusleniusenkin säilyttämästä katkelmasta käy selville.
Kotiintulo koulusta tavataan vielä eräässä Hevaan kappaleessa vähän
laveamminkin kuvattuna.[487]
Oli koulussa kovassa,
Siis vitsaista vihaista,
Katikaista kaiskeaista.
Tuli koulusta kotihin,
Sitoi kokkahan heposen,
Pani paatin patsahasen,
Kultaharjan kuuritsahan,
Kultakukkia etehen.
Itse tuulena tupahan,
Savuna salin sisähän,
Viskas kirjat kiukahalle,
Passit parvelle lähetti,
Kannelle kypäräspään.
Kintahat kypärän päälle.
Vaan siihen on aivan selvästi vaikuttanut toinen "Koulusta paenneen
pojan" runo (Kanteletar 3:s painos III. n:o 132), joka on kaikkialla
Inkerissä tunnettu, esim.[488]
Läksin skouluhun kotonta,
Oppihin omilta mailta,
Kova oli koulu käyäkseni,
Raskas raamattu lukea.
Viskasin kirjat kiukahalle,
Raamatut rahin nenähän,
Kissat kirjasta lukivat,
Kasit katsoit raamatusta.
Läksin kotihin kulkemahan,
Veräjille vieremähän. --
Tästä runosta on myös päänäytteessä johtunut: "oli koulussa kovassa",
niin että varsinaisesti Anteruksen runoon kuuluvaksi jää yksistään säe:
"tuli koulusta kotihin."
Rahille raisusti istahtaminen sekä kypärän ja kintaitten heittäminen
ovat lainatut "Kunnottoman miniän" eli tyttärensä tappajan emon runosta
(Kant. 3:s pain. III. n:o 98), jossa poika kotiin tultuansa pahoilla
mielin äidille ilmoittaa, ettei saa ketään vaimokseen monien sisariensa
tähden.
Anteron keskustelu äitinsä kanssa kosinnastaan on niinikään useamman
runon säkeistä kokoonpantu. Hänen kysymyksensä ja sukulaisten yhteiset
vastaukset on saatu "Lauri Lappalaisen" runosta (vrt. Kant. 3:s p. III.
n:o 69), joka on yleinen Karjalan Kannaksella ja Keski-Inkerissä on
tavattu seuraavassa muodossa:[489]
Sousin jousin miehen verran,
Sain rahutta ennen muita.
Kuhunpa panen rahani,
Kuhun kultani kuvoan?
Vai ostan pyhäisen pyssyn?
Kielsit isot, kielsit emot,
Kielsit vellot keskimmäiset,
Kielsit nuoremmat sisaret:
"Älä osta velvyeni!
Pyssy pilloja tekevi,
Sata miestä saattelevi,
Tuhat miestä turmajavi."
Sousin, jousin j.n.e.
Vai ostan pyhäisen miekan?[490]
(Yhtäläinen vastaus).
Sousin, jousin j.n.e.
Vai ostan pyhäisen vaimon?
Käskit isot, käskit emot,
Käskit vellot j.n.e.
Osta osta velvyeni!
Vaimo poikia tekevi,
Laivan lapsia latovi,
Ruotsin suurehen sotahan,
Turkin tuiman tappelohon.
Kosinta Konnusta ja Kelloniemestä kuuluu Naisensa tappajan runoon
(kts. I. s. 168-9). Myös rukkasten saaneiden kosijain luettelo on
ilmeisesti muodostunut muiden inkerinmaalaisten runojen vaikutuksesta.
Vaikkei siis Anteruksen runoon alkuperäisesti kuuluvia säkeitä jää
tähänkään kohtaan aivan monta, on sen sisällys kuitenkin hyvin selvä:
Anteruksen kosiin pyrkiminen -- äidin epääminen sen johdosta, että
siellä monet muut ovat turhaan käyneet -- Anteruksen lähtö kaikista
varoituksista huolimatta.
Anteruksen lähtövarustukset: 6-7, harvoin 8:n ratsun rakentaminen
vaskeen, hopeaan ja kultaan, vastaavat täydellisesti Jusleniusen
säilyttämää kuvausta 6-7 hopea- ja kultakilvestä. Kuitenkin on tämäkin
kohta enimmiten turmeltunut; jo menomatkalla on Anterolla ikäänkuin
mukanaan noudettava nuorikkonsa ynnä tämän kaasot, esim.[491]
Kuusi ratsua rakensi
Ala kuuen kosjosmiehen,
Seitsemättä itsellehen.
Sen hän vaskehen valeli,
Mihin nosti nuohinaiset;
Sen hän tiippasi tinahan,
Minne muutti muut väkensä;
Sen hän kultahan kuvasi,
Mihin nosti nuorikkehen;
Sen hän huohteli hopein,
Mihin itse istueli.