Suomen Itä-Karjalassa, niinkuin olemme nähneet, ei Tapanin virrestä
löydy jälkeäkään, ja Neitsyt Maarian virren kappaleet ovat siellä
osaksi kadonneet, osaksi harvinaiset tai muihin yhteyksiin eksyneet.
Päin vastoin kolmas Luojan virren osista, Luojan surma-virsi, on siellä
sekä runsaasti että hyvin edustettuna. Ja sitä on vielä koetettu
edelleen kehittääkin.
Suomen itäisimmässä Suojärven pitäjässä löytyy keskellä saloa Maanselän
rinteillä yksinäinen Kotajärven kylä. Suojärven eteläpäästä, jonka
vasta nykyisin rakennettu neljättä peninkulmaa halki soiden suoristava
maantie yhdistää lähimpään kylään Suistaman puolella, on vielä
astuttava parin peninkulman pituista jalkapolkua. Tien löytämiseksi ei
opasta kaipaa, vaikka koko välillä on vain yhdessä kohti ihmisasumus
eikä vastaantulijoista toivoa, sillä muuta polkua ei haaraannu sivulle
uralta, joka tuopi ja viepi tuohon umpisopukkaan. Yksinkulkijasta
tuntuu ikäänkuin vaeltaisi tarujen Tapiolassa, ja mesikämmenen tielle
jättämät jäljet hänelle havainnollisestikin osoittavat, ettei metsän
kuningas asusta aivan kaukana. Vihdoin iso, aukea halmemaa ilmaisee
karjalaisen -- ensi tunnelmassa sanoisi: kalevalaisen -- kylän löytyvän
tässä korven kätkössä.
Kotajärvellä on myös Luojan surmavirsi saanut viimeisen tyyssijansa
Suomen rajojen sisäpuolella. Että tämä Itä-Karjalaan saapuessaan heti
sinnekin on tien osannut, todistaa ennen huomautettu alkuperäinen
piirre päivän sulattavasta vaikutuksesta Luojan haudan päällepainoksi
pantuihin kiviin, joka ainoasti siinä paikassa mainitulla alueella on
säilynyt.
Vaan lisäksi on Luojan surma-virsi Kotajärvellä saanut useita vallan
uusia lisäyksiä. Muuallakin Suojärvellä on mainitun virren runomitta,
itäsuomalaisten kielimuotojen vaihtuessa yhä enemmän aunukselaisiin, jo
monessa kohdin rikkoutunut, niin että se paikoitellen lähenee
suorasanaista esitystä. Siitä syystä ei ollut enää vaikea tähän
yhdistää semmoisiakin tarinoita, joilla ei alkuansa ollut minkäänlaista
runomittaa, sovelluttamalla niihin jonkinlaista poljennontapaista.
Maisteri Hj. Basilier, joka talvella 1884 kirjoitti muistiin Luojan
surma-virren Kotajärvellä, huomauttaa, että alku siihen osattiin vain
suorasanaisessa muodossa, ja että laulaja ynnä eräs toinen vanhempi
vaimo esittivät sen seuraavin piirtein.[332] Muutamalle tsaarille
syntyy _Iuta_ poika. Vanha ukko tulee katsomaan lasta: "lapsi tämä
hyvä, vain merkit eivät ole hyvät." Sen tähden tsaari panee lapsen
tynnöriin ja työntää mereen. Kauan kuplittuaan Iuta lopulta
sortuu pakanamaahan toisen tsaarin luo, joka hänet ottaa omaksi
lapsekseen, kun on ylen kaunis katsoa. Jäljestäpäin syntyy kuitenkin
tsaarinnallekin poika, jota koulutetaan Iutan kera. "Shkolassa" Iuta
tappaa kasvatusveljensä ja pakenee, osuen takaisin syntymämaahansa.
Siellä kun kerran menee hedelmiä varastamaan puutarhasta, jota tsaari
itse vartioitsee, tulee tietämättään murhanneeksi oman isänsä.
Murhaajaa tuntematta leskitsaarinna valitsee miehekseen Iutan hänen
muhkean muotonsa tähden. Vasta yhdeksäntenä päivänä hän rupeaa
tiedustelemaan tämän elämänvaiheita. Seurauksena on, että Iutan taas
täytyy paeta. Hän joutuu nyt Vapahtajan luo, joka säälistä ottaa hänet
opetuslapsekseen.
Opetuslapsena ollessaan, jatkuu kertomus, Iuta kerran menee pakanain
linnaan, jossa juuri sattuu olemaan "praasnikka" eli juhlanvietto.
Täällä Iuta humaltuu ja pettää Vapahtajan. Hädän tullessa jättävät
hänet muutkin opetuslapset. Pakanat nyt ottavat Vapahtajan kiinni,
rääkkäävät kuolijaaksi ja vihdoin hautaavat, niinkuin virressä
kuvataan. Ylösnoustuansa tahtoo hän ottaa Iutankin, samoin kuin muut,
uudestaan opetuslapsekseen, vaan tämä lähtee järven yli pakoon ja
hukkuu.
Edellinen osa kertomusta on selvästi suorasanaista satua, venäläisen
kansantarinan välityksellä muodostunutta vanhasta legendasta, jossa
sekä raamatullinen kertomus Mooseksen lapsuudesta että kreikkalainen
taru onnettomasta Oidipous-kuninkaasta ovat Juudas Iskariotin
nimelle sovitetut. Tämän legendan mukaan, joka oli länsimaillakin
keskiaikaisissa käsikirjoituksissa ynnä uudemman ajan kansankirjasissa
yleisesti levinnyt,[333] oli Juudas varakkaan juutalaisen poika ja
joutui arkkuun pantuna Skariot nimiselle saarelle, jonka kuningatar
hänet korjasi. Kasvatusveljensä surmattuaan pakeni Juudas laivalla
Jerusalemiin, missä pääsi Pilatuksen palvelukseen. Puutarhavarkaus,
joka aiheutti isän murhan, tapahtui Pilatuksen mieliksi, ja palkinnoksi
tämä sitten naitti hänelle rikkaan lesken. Mutta jälkimmäisen osan
yritti samana kesänä kolmas 50 vuotias nainen tämän julkaisijalle
runomitalla esittää yhdessä jaksossa Luojan surma-virren kanssa. Hän
sanoi oppineensa omilta vanhemmiltaan ja saneli sen pyynnöstä myöhemmin
vielä kerran vähäisillä lisäyksillä ja vaihdoksilla.[334] Murteellista
äänneasua kirjakielelle sovittaessa on pitänyt hakasiin panna ne
muunnokset, joiden kautta tavuitten luku säkeessä lisääntyy, ettei
runopuku tuntuisi vielä vaillinaisemmalta kuin mitä se on; huomattava
on niinikään, että illatiivi murteessa päättyy h-äänteesen eikä pitkään
vokaaliin, esim. Myndäh (= Myntään), joten myös runomitta kevenee.
Neitsyt Maaria emonen on,
Pyhä on piika taivollinen;
Maariass' on maan alku vai,
Luojass' on maan synty vai,
Luojako maall' on ensin syntyi,
Kasvatti Maaria poikaansa,
Kaksikymmentä kaksi vuotta.
"Hoi maammoni kantajani,
Armas maion antajani!
Työnnäpä minut maan käyntään."
-- "Kuinpas minä sinut työnnän?"
-- "En minä yksin lähe.
Otan 10 braatjaa joukkoon,
Yhestoista itse lähen,
Kahestoista Iuda lähtee."
Lähteepä Luoja maankäyntään,
Pitkin maita matkailemaan,
Poikki sois[ta] polvittelemaan.
Matkaa Luoja joukon kanssa,
Suurell' on suol[la] matkaellaan.
"Elkää braatjat matkaelko!
Taivahalliset kellot kuuluu,
Nyt on tässä praasniekka."
Ruvetaan he praasnuimaan,
Tulipa heille leivän loppu.
"Kuka täs[sä] nuorin, kuka täs[sä] kierin,
Kuka menee leivän käyntään."
Iudapa sanoi ensimmäiseksi:
"Minä lähen leivän käyntään."
Hänpä se puuttuu
Hiitolaisien linnakuntaan.
Hiitolaiset häl[tä] kysytään:
"Mitäpä sinä tänne kävit?"
-- "Minä tulin leivän etsoon."
-- "Emmepä nyt leipää myö,
Ennen puolta päivää vai,
Myöskin meill' on praasniekka."
He ruvetaan toimittamaan:
"Mikä sinä miesi, kuka sinä miesi?"
-- "Minä olen miesi Maarian pojan joukkoa."
-- "Mittuinen on Maarian poika?"
Hälle ryypyt ryyppäytetään,
Häntä vielä ruuatetaan,
Jopa Iuda vesseltyypi.
"Minpä maksaa Maarian poika?"
-- "30 kultarahaa."
Häl[le] rahat annetaan vai,
Häl[le] leipää myyään vielä.
"Tulkaa te vai kestiin kohta,
Tulkaa nouseval[la] netälil[lä],
Neljän päivän (torstain) ja
Puolen päivän aikaan tulkaa!"
Ruvetaan neljän päivän
Puolen päivän aikaan syömään.
Luoja virkkoi:
"Nytpä meiän joukoss' ismen (petos)."
Iuda kysyi ensimmäiseks:
"Kuka täss' ismenän piti?"[335]
-- "Oota kotvan aikaa menee."
Syötiin he kotvanen vai,
Syntyipä se kohu suuri.
Katsoo Maarian poika,
Jopa Hiitolaisien komannot tullaan.
Iuda pakoon sauvahtihen.
Luoja avas' ikkunan i:
"Syöntä aika on rauha aika."
Hän kun puhalti pihalle,
Hiitolaiset polvillehen.
Vielä syötiin vero eelleen.
"Hoi nyt sinä Maarian poika!
Emmepä me sinust' eroo."
-- "Oha braatjat, oottakaa,
Ottakaa vain puoli tiimaa,
Ettekä te mene minun tuntijaksi,
Ettekä te mene minun tietäjäksi."
Tulipa heil[le] veron päättö,
Avas Luoja ikkunan i:
"Mitä lienette tahtonut,
Saatte tulla nyt jo tupaan."
Tultiin Hiitolaiset tupaan:
"Kuka täss' on Maarian poika?"
-- "Minä olen Maarian poika."
Ruvettiin häntä lyömään,
Kenpä pistää, kenpä iskee.
(Tähän liittyy kertomus sokeasta ukosta, joka Luojan
verestä saa näkönsä).
Sokee ukko sanoo:
"Pankaa keijäs tuohon kohtaan!
Vielä minä pistän häntä."
Toiset pantiin keijäs --,
Pisti häntä sokee ukko;
Lämmintä verta hälle tuli.
"Mitäpä tuos[sa] nyt hiilavaa tulee?"
Luoja sanoi:
"Voiapa sokee silmiäsi!"
Sokee verel[lä] voiti silmät,
Tulipa sokeel[le] silmät vielä.
Hänpä polvusilleen --:
"Voipa tuota suurta kummaa!
Ei tuo ois meiän piinattava,
Kun tuo minul[le] silmät antoi."
Sen jälkeen seuraa Luojan surma-virsi yhä samassa puutteellisessa
runopuvussa. Ensin esitetään Luojan hautaaminen ja ylösnousenta
auringon avulla, jolle Luoja lukee "oman virren" eli "luvun". Sitten
kerrotaan, kuinka Luoja kulkiessaan Hiitolaisien hiilikankahilla kuulee
pajasta taonnan ja lentää pyyn muodossa pajan katokselle. Mutta pyystä
näkyy laulajalle muistuneen mieleen, että toinen pyyn tarina on väliltä
unohtunut. Luoksensa saapuneet "braatjat" Luoja lähettää maammollensa
sanaa viemään.
"Hoi Maaria, älä itke!
Jopa on Luoja päässyt vai."
-- "Enpäs usko, enpäs smieti,
Äsken on tosi,
[Kun] pyyhyt pyrähtelee,
Keitetty pyyhyt kattilassa."
Silläpä sanal[la]
Pyy pyrähti, maa järähti,
Jeesuksen syän särähti.
"On se nyt jo tosi ollut."
Maaria polvusilleen --
Hänkö muka (niin) ihastuiko.
Nyt palaa runo siihen kohtaan, mistä oli keskeytynyt. Pajan katokselta
raon kautta katsottuaan, mitä Hiitolaiset tekevät, Luoja muuttuu
jälleen mieheksi ja astuu pajan kynnykselle. Omituinen lisäpiirre on
"tshiepin" (kahleen) kolmenkertainen takominen ja kestävyyden
koetteleminen, lisäten rautaa kolmesta puudasta yhdeksään. Tämä piirre
näkyy olleen jo Europaeusen Kotajärvellä tapaamassa Luojan surma-virren
toisinnossa[336] ja on tiettävästi venäläisperäisistä saduista
lainattu.
Vielä kääntyy runon ajatus takaisin Juudaksen kohtaloon. Hiitolaisen
sanansa voimalla kahlittuaan Luoja kutsuu seuralaisensa jälleen
ympärilleen.
Kaikk' on braatjat keräyttiin,
Jo on
Hiitolainen vangissa-ko.
Katsoo-ko, Iuda juoksee suon rannetta myöten.
"Hoipa Iuda, tule tänne!"
Katsahti: ka Maarian poika,
Braatjoin kera itse ompi.
Hän-kö se pakoon huskahtihen.
Hän-kö se viippa[s]i oikeel[la] käel[lä]:
"Mene sinä Hiitolaisel[le] yskään!"
Eikä runo tähänkään lopeta, vaan antaa Luojan edelleen matkailla
"braatjoin" kera.
Matka[s]i maita, matka[s]i soita,
Matka[s]i kaunihil[la] kaseksil[la].
Tulipa siinä
Mustan mullan murtaj[a] vastaan.
"Terve,
Jumalan apu kyntäjäl[le]!
Minä konsa täs[tä] matkaelin,
Tämä kohta oli
Pikkaraisen[a] vesikkona.
Nytpä on jo
Mustan mullan murrettavan[a]."
Matk. kylän rantoj[a] myöten.
Tuli paimonen vastaan vai.
"Minä täst' on konsa kuljin,
Nämä oltiin pienet vasat,
Nytpä ollaan lypsylehmät."
Meni hän i pagostalle.
"Minä täst' on konsa matka[s]in.
Viel' oli tässä Pagosta asettamatta,
Nytpä on
Papin parta homehes[sa],
Kirkon seinä kiitsimessä."
Ensimmäinen ja laajin näistä Luojan surma-virren liitteistä, Juudaksen
kavallus, tavataan venäläisenkin kansanlaulun aineena ja löytyy useassa
kirjaanpanossa sekä Iso- että Vähä-Venäjältä, joiden sisällys on
kuitenkin suomalaiseen virteen verraten melkoista suppeampi. Näytteeksi
suomennettakoon muuan Kazanin ja Nishni-Novgorodin tienoilla
muistiinpantu.[337]
Viikolla piinan Juuttahat
Kristusta takaa ajoivat.
Vaan eivät saaneet valtaansa,
Kun eivät voineet tuntea,
Vaikk' oli ilmi edessä. --
Apostolien pöydältä
Kun loppui leipä, torillen
He lähettivät Juudaksen.
Hän alkoi tiellä tuumata,
Mitenkä pettää Jumala.
Hän juoksi ristiin rastihin
Ylimpäin pappein taloihin:
"Kristuksen teille näytän mä,
Minulle kolmekymmentä
Jos kultarahaa maksatten."
-- "Oi Juudas, meille tarpeesen
Semmoiset miehet olisi."
Juudaspa rahat korjasi,
Sielunsa sulki helvettiin.
Lukittuansa sielun niin,
Ei enää mitään miettinyt,
Kristuksen vainoon yhtyi nyt.
Matkalla hänen kulkeissaan
Juutalaisjoukko kerallaan,
Kysyivät hältä: "mitenkä
Kristuksen meille näytät sä?"
Niin Juudas virkkoi: "katsokaat,
Te Juutalaiset sotilaat,
Kun Kristusta ma suutelen,
Te hänet siitä tunnetten."
Hän siten kiinni otettiin,
Kristukseen takaa tartuttiin.
Myös loppuosalla suomalaista Juudaksen virttä, joka kertoo hänen
paostaan ja tuomiostaan, on vastineensa slaavilaisten Vendien
samanaineisessa laulussa.[338] Jumala maita pitkin matkaellessaan tulee
vähäisen lesken mökkiin, jossa pyytää kortteeria. Lesken valittaessa,
ettei hänellä ole leipää, lähettää sitä hakemaan Juudaksen, joka
joutuisimpana tarjoutuu menemään. Juudas tapaa Juutalaiskadulla
pelaavia Juutalaisia ja menettää heille leivän ostoon annetut 30
hopearahaa. Ne saa sitten takaisin myömällä Mestarinsa. Vapahtajan
ilmoittaessa, että hänet on petetty, Juudaskin kysyy: "olenko minä?" ja
saa vastaukseksi: "paraiten itse tiedät."
Juudas oli nopsa,
Juoksi, minkä jaksoi,
Hirttäytyäksensä,
Katuin katkerasti.
Herra huusi jälkeen:
"Käänny, palaa, Juudas!
Anteeks' annan sulle,
Synnistäs' sun päästän."
Vaan Juudas juoksi yhä edelleen, tapasi ensin kuusen, jonka ei arvellut
kestävän, ja viimein haapapuun, johon hirttäytyi ja joka siitä syystä
vapisee aina tuomiopäivään asti.
Kuitenkaan ei kumpikaan mainituista lauluista ole edes välillisesti
vaikuttanut suomalaisen runon muotoon. Se on vasta Kotajärvellä
runomittaan pantu suorasanaisesta sadusta, jota muuallakin Suojärvellä
kerrotaan. Esim. eräs Hautavaaran kylässä kuulluksi ilmoitettu tarina,
joka alkaa Iudan syntymästä, esittää hänen petoksensa melkein samoin
sanoin ja kääntein, paikoittain vähän täydellisemminkin.[339]
Juudaksen runon ja Luojan surma-virren välinen kappale, joka kertoo
näkönsä saaneesta sokeasta ukosta, on toisinto keskiaikaista sekä
länsi- että itämaisen kirkon kirjallisuudessa tunnettua Longinuksen
legendaa.[340] Tämä perustuu Johanneksen kertomukseen (19: 34) yhdestä
sotamiehestä, joka Vapahtajan kuoltua avasi hänen kylkensä keihäällä,
niin että siitä vuoti veri ja vesi. Johannes vakuudeksi lisää (v. 35),
että "joka on nähnyt, on sen todistanut"; osoittaen vielä Raamatun
kirjoitusta (v. 37): "he saavat nähdä, ketä he ovat pistäneet."
Kreikkalaisen sanan _éodaxos_ "nähnyt", joka tietysti tarkoittaa
evankelistaa, saattoi helposti väärin sovittaa sotamieheen
merkityksellä "näkönsä saanut", johon niinikään mainittu Raamatun
ennustus näkyi viittaavan. Sitä paitsi sekoittui roomalaiseen
sotamieheen hänen päämiehensä, jonka toiset evankelistat kertovat
samana hetkenä seisoneen ristin kohdalla ja tunnustaneen: "totisesti
oli tämä ihminen Jumalan Poika."[341] Molemmista on kristillisessä
perintätiedossa säilynyt yhtäläinen muisto: kumpikin he tulivat
kristityiksi ja kärsivät marttyyrikuoleman Kappadokiassa; yhteinen oli
heillä muka nimikin Longinus. Ei siis ollut kumma, että he jo aikaisin
keskiaikaisessa tarustossa sulautuivat yhdeksi ja samaksi henkilöksi,
joka Kristusta keihäällä pistettyään näki ja tunnusti erehdyksensä.
Että "näkeminen" oli alkuansa ainoasti henkisesti tarkoitettu, unohtui
pian havainnollisemman kansanomaisen käsityksen tieltä, jonka mukaan
sotamies myös ruumiillisesti sai näkönsä Kristuksen verestä ja niin
muodoin oli ollut sitä ennen heikkonäköinen tai sokea.
Sotamiehen oletetusta sokeudesta seuraa, että hänelle toisten täytyy
antaa keihäs käteen. Lausetapa "vastaan otettuaan keihään", tavataan jo
Nikodemuksen evankeliumin käsikirjoituksissa, joissa on toisinaan vielä
se ajan muutos huomattava, että keihäällä pistäminen käy Kristuksen
kuoleman edellä.
Longinuksen legenda esiintyy Englannissa jo anglosaksilaisessa
kirjallisuudessa ja oli myös Irlannissa varmasti 800 luvulla tunnettu.
Vanhat Islantilaisetkin sen vastaanottivat, muodostaen siitä ikikauniin
tarunsa Balderista, jonka sokea Höder mistel-vesalla lävistää.
Vielä v. 1732 painetussa tanskalaisessa arkkiveisussa on se hyvin
säilynyt:
Talutettiin tuonne sokea mies
Ja kätehen keihäs tuotiin,
Hän pisti Jeesusta kylkehen,
Veri viaton maahan vuoti.
Niin pyhällä verellä pyyhittiin
Sen miehen silmiä siinä;
Sai sokea näkönsä takaisin,
Näki Jeesuksen kauhean piinan.
"Herra Jumala! minua armahda
Ja tekoa kurjaa tätä;
Nyt vieraille maille matkustan,
Isän, äidin ja heimoni jätän."
Ensimmäisellä värsyllä on vastineensa myös Saksalaisten hengellisissä
kansanlauluissa Kristuksen kärsimisestä ja kuolemasta, joita 1600
luvulta alkaen nykyiseen aikaan asti on lukuisissa kirjaanpanoissa
talletettu.[342] Siinäkään ei sokea ole roomalainen sotamies, vaan
nimenomaan Juutalainen.
Tässä kohden niinikään suomalainen runo osoittaa kansanomaisesta
lähteestä ammentaneensa, epäilemättä Venäläisten välityksellä. Muuten
on siihen myös vaikuttanut raamatullinen kertomus sokeana syntyneestä,
jonka silmiä Vapahtaja syljestään tehdyllä loalla voiteli (Joh. 9: 6).
Kertomus keitetystä pyystä, jonka lentoon pyrähtäminen saa Neitsyt
Maarian uskomaan poikansa ylösnousemisen todella tapahtuneeksi,
esiintyy myös muualla Suojärvellä Luojan surma-virren yhteydessä, vaan
aivan lopussa Hiiden sepän kahlinnan jälkeen ja suorasanaisessa
muodossa.[343] Lähtee Yläjumala kotiin astumaan. Kodissa nähdään: tulee
Jumala Äijän-päivänä (pääsiäisenä) kotiin. Viedään maammolle sana:
"tulee poikasi kotiin." -- "Jos ei tämä värttinä katkenne, kiehujasta
kattilasta pyy ei lentoon lähtene, sini en usko pojan tulevan." Jumalan
emä kun rupeaa ajelemaan (leipomaan), niin värttinä kädessä katkeaa ja
kiehujasta kattilasta pyy lentoon pyrähtää.
Samalla paikalla tavataan yhtäläinen tarina myös yhdessä
pohjois-aunukselaisessa Luojan virren kappaleessa.[344] Meni Jumala
kirkkoon. Tuotiin viesti äidille pääsiäisyönä: "poikasi on kirkossa."
Äiti sanoi: "en usko -- pyy on pantu kattilaan kiehumaan ja kukko --
pyy kun ei pyrähtäne lentoon kattilasta, kukko nousse kattilan pangalle
ja laula." Pyy pyrähti ja kukko lauloi. Sanotaan: "katso, jo tulee
poikasi kirkosta!" Hän oli stolalla (pöydällä) sultsinaa ajelemassa,
hän kun hyppäsi hyvällä mielin, ei malttanut piiraavärttinäistä
heittää, meni sen kanssa, juoksi vastaan. Poika rupesi siitä itkemään:
"minulla olisi muuta jo murhetta kyllälti, niin vielä maammo tulee
paalikan kera lyömään." Hän otti paalikan emolta kädestä ja katkasi
polvia vasten: "_buit prokka!_ (kirottu olkoon), kuka tänä päivänä
värttinällä ajelee eli lihaa kattilaan panee."
Viimeksimainitusta toisinnosta näkee selvästi, että tässä on tapahtunut
kahden eri tarun sekaannus. Toinen on Suomessa yleisesti tunnettu
tarina pyystä, joka Vapahtajan maan päällä kulkiessa oli ollut härän
kokoinen, vaan siitä että oli hänet säikäyttänyt, tuomittu pienenemään
maailman loppuun asti, kunnes vihdoin vaimon sormuksen läpi harasiivin
mahtuu lentämään.[345] Tuossa muuten suorasanaisessa sadussa on
pääkohta, säikäyttämisen kuvaus, runomitalliseksi muodostunut: "Pyy
pyrähti, maa järähti, Jeesuksen syän särähti", jota vastaava säepari
juuri Kotajärveläisessä laulussa esiintyy.
Toinen on Tapanin virrestä tuttu kukko-juttu, joka tässä ilmaantuu
alkuperäisessä käytännössään Vapahtajan kuoleman ja ylösnousemisen
vertauksena. Mainitussa yhteydessä se tavataan Galitsianpuolisilla
Vähä-Venäläisillä sekä suorasanaisena tarinana että runomitallisena
lauluna.[346] Ylösnousseen Kristuksen nähnyt Juutalais-tyttö tuo siitä
sanoman isälleen. Tämä ei ota uskoakseen: "silloin on hän ylösnouseva,
kun tuo paistettava kukko lähtee lentoon ja laulaa." -- Vanha
isovenäläinen käsikirjoitus[347] esittää ihmeen tapahtuneen kristityn
ja juutalaisen keskustelun johdosta jonakuna pääsiäisenä: paistettu
kana pöydällä oli räpyttänyt siipiään, päästänyt äänen ja tehnyt munan.
Viimeinen liite tavataan myös Basilierin kirjaanpanossa Luojan
surma-virren lopussa, vaan välittömästi Hiiden sepän kahlinnan jälkeen.
Se tarkoitti, selitettiin hänelle, Luojan maanneen niin kauan haudassa,
että lehmät, jotka hänen joutuessaan haudattavaksi olivat vasikkoina,
hänen ylösnoustuansa olivat lypsylehmiä j.n.e.
Tämä ei kuitenkaan ole runon alkuperäinen ajatus, niinkuin aikaisin
Europaeusen kirjaanpano, jossa se ilmaantuu Luojan surma-virren
kappalten välisenä liitteenä, selvästi osoittaa.
Hiihti soita, hiihti maita,
Hiihti hiilikankahia.
Katselevi, kuuntelevi,
Kotvin on korkottelevi.
"Kyntäjäinen, kylväjäinen!
Kun tulee parvi pakanan,
Sano silloin mennyeksi.
"Konsa oli kaski ajettavana,
Nyt on ruis leikattavana;
Silloin Luoja tästä proidi."
Hiihti soita j.n.e.
"Oi sinä paras paimoseni! j.n.e.
"Mä olin vasoin paimenessa,
Nyt on lehmät lypsettävät."
-- -- --
"Oi sinä paras pappiseni!" j.n.e.
"Viel' oli pappi panematta,
Kirkko oli laatimatta;
Papin parta on huutehessa,
Kirkon selkä jäkälässä."
Oikeastaan ei runo tähänkään paikkaan kuulu, eikä yleensä Luojan
surma-virsien yhteyteen. Suojärven seuduilta on Europaeus vielä
löytänyt toisinnon, joka liittyy Iro-neidon runon alkuun ja jossa
pakenevan Luojan paikalla on Neitsyt Maaria,[348]
Neitsyt Maaria emonen,
Pyhä piika taivahinen,
Suorinen sotisopihin,
Käsivarsin vaattehisin.
Marssi soita, marssi maita,
Sammalten sysisaloja.
Tuli ohran kylväjä vastaan.
"Oi on sinä ohran kylväjä!
Juoksee Juutas jälellä päin,
Kysynee, kons' on tässä Maaria matkai":
"Silloin täss' on Maaria matkai,
Kons' oli ohra kylvettävä;
Nyt on ohra leikattava."
-- -- --
Tuli lehmien paimo j.n.e.
"Kons' oli lehmät lähteminä,
Nyt on lehmät lypsäjinä."
-- -- --
Tuli kirkon salvaja j.n.e.
"Kons' oli kirkko salvettava,
Nyt on kirkko kiitsimessä,
Papin parta huutehessa."
Että Maaria on runossa alkuperäinen, käy selville sen ulkomaalaisista
vastineista. Ruotsista alkaaksemme tapaamme siinä Tapaninlaulun
kappaleessa, jossa Heroodes on säilynyt, seuraavan jatkon.[349] Josef,
jolle Herra unessa on ilmestynyt, suoriutuu Marian ja lapsen kera
Egyptiin. Tällä pakomatkalla he tulevat peltoaidan luo, jonka sisällä
näkevät kylväjän. Maria pyytää häntä, ettei sanoisi ketään koskaan
nähneensä, jos joku jäljestä päin tiedustelisi. Vaan kylväjä vastaa
luvanneensa Jumalalle, ettei ikinä valehtelisi. Niin Maria Jumalan
neuvosta kehoittaa kylväjää kiiruhtamaan kotiinsa ja noutamaan väkensä,
joka leikkaisi hänen kylvämansä viljan. Heroodeksen saavuttua nopeine
hevosineen, saattaa kylväjä hyvällä omalla tunnolla ilmoittaa, ettei
ollut ketään nähnyt, sen jälkeen kuin siementä oli peltoon siroittanut;
silloin oli mies vaimoineen ja lapsineen aasintamman selässä ohitse
ratsastanut. Heroodes pyöräyttää tuota pikaa vaununsa: "jos siitä on
niin pitkä aika, niin he ovat jo maailman päässä!"
Samalla paikalla se esiintyy myös mainitussa englantilaisessa
joululaulussa, jossa Tapanin sijalla vielä Viisaat miehet ilmaantuvat.
Siinä tosin Jeesuslapsi puhuttelee kylväjää, mutta muualla on ihmeen
tekijänä säännöllisesti Neitsyt Maaria; niin Katalooniassa, Ranskassa
ja Alankomailla. Etelä-Ranskassa toisinaan vielä seuraa kertomus
kumartuvasta Palmupuusta.[350]
Huomattava on, että jo Saksanmaalla slaavilaisten Vendien laulussa
takaa-ajajina Heroodeksen sijalla esiintyvät Juutalaiset.[351] Samoin
Itävallan Galitsiassa ja Vähävenäjällä, jossa äkillinen kylvetyn viljan
kypsyminen tavataan sekä suorasanaisena tarinana että runon
muodossa.[352] Edellisessä esiintyy Vapahtaja itse ihmeen tekijänä,
jälkimmäisessä Neitsyt Maaria.
"Jumal' aut, Jumal', kylänmies köyhä!"
-- "Sullekin terve, Jumalan äiti!"
-- "Kulkevat tästä Juutalaismiehet,
Juutalaisnaiset, Juutalaislapset;
Mun älä virka juur' ohi menneen,
Vaan sano silloin tästä mun menneen,
Kun tämän kynnit, nisua kylväin."
Ennätti tuskin hän mäen taakse,
Kun tulivat jo ajaen takaa
Juutalaismiehet, naiset ja lapset.
Nämät saavat kysymykseensä seuraavan vastauksen, jonka johdosta
kääntyvät takaisin.
"Kulki hän, kulki, kun tätä kynnin,
Kun tätä kynnin, nisua kylväin,
Vaan nyt jo vehnää valmista leikkaan."
Ei siis saata olla epäilystä siitä, että kysymyksessä oleva
Suojärveläinen runo on slaavilaisesta, eikä skandinaavilaisesta
toisintomuodosta johtunut. Tämän päätöksen tekevät vielä varmemmaksi
suomalaisessa muodostuksessa tavattavat lisäpiirteet.
Jos äsken esitettyjä Europaeusen kirjaanpanoja lähemmin tarkastamme,
niin huomaamme kumpaisessakin omituisen ristiriidan kertomuksen juoneen
nähden. Kyntäjälle ja kylväjälle on molemmissa todella tapahtunut se
ihme, että maahan sirotettu siemen on silmänräpäyksessä kasvanut ja
kypsynyt leikattavaksi. Sitä vastoin toisessa valmis pappi ja ainakin
toisessa jo täysikasvuisten "lehmien paimen" ihan ilmeisesti
valehtelemalla auttaa pakenijaa. Nämät jälkimmäiset kohdat johtuvatkin
muutamasta venäläisperäisestä sadusta, jossa kerrotaan, mitenkä
paholaisen luota pakoon lähteneet tyttö ja poika takaa-ajajia
eksyttääkseen muuttautuvat m.m. kirkoksi ja papiksi, paimeneksi ja
karjaksi.[353]
Länsimainen ja Länsi-Suomen kautta Itä-Suomeen vaeltanut Luojan
surma-virsi on niinmuodoin laajentunut Raja-Karjalassa idästä päin
kulkeutuneitten venäläisten legendain avulla.
11. Luojan virren täydennyksen yritys Venäjän Karjalan pohjoisimmalla
runoalueella.
Aivan samoin kuin Luojan surma-virsi Suomen itäisimmässä Karjalassa
ilmaantuu koko Luojan virsi useilla lisäyksillä täydennettynä Venäjän
Karjalan pohjoisimmalla runoalueella juuri siinä Cajanin kappaleessa
(n:o 46), missä myös Tapanin virsi tavataan paikoillensa pantuna.
Nämätkin lisäykset roomalaiskatolisen mielikuvituksen muodostamaan
runojaksoon ovat enimmäkseen otetut kreikanuskoisen kansankäsityksen
piiristä.
Runo alkaa luonnollisesti Neitsyt Maarian Marjavirrellä, jonka
johdantona, niinkuin Suistaman-puolisessa näytteessä, on muista
runoista lainattu pirtin pyyhkiminen.
Neitsyt Maaria emonen,
Rakas äiti armollinen,
Pyhki pikku pirttisensä,
Lakueli lattiansa,
Ammunteli rikkasensa,
Vaskisehen vakkasehen.
Viepi ulos usta myöten,
Pihalle pärettä myöten,
Kaijimmalle pientarelle.
Siitä kaataa.
Tähän perustunee Kantelettaren laitoksessa Neitsyt Maarian meno
pirtistä pihalle (v. 7 ja seur.), jos kohta käytetyt säkeet ovat
toisia.
Säännöllisessä järjestyksessä tulee sitten kappale Saunanhaku-virttä,
joka liittyy Arhipan laulutapaan siinä, että Maaria kääntyy nimellisen
henkilön puoleen.
Meni Mooseksen sisaren luokse:
"Oi Annikki sisareni!"
Annikki sisar on tiettävästi Kilpakosinta-runosta Ilmariselta otettu.
Mooses ei ole mikään muu kuin Arhipan samalla paikalla esiintyvä
Ruotus. Seuraavassa Tapanin virressä ovat molemmat nimet vielä rinnan
säilyneet.
Kun on Mooseksella hevosta juottamassa:
"Ruoki en Ruotuksen hevosta,
Katso Tiivan kankaria."
Näiden säkeiden edellä käy kuvaus, kuinka pojan syntyessä:
Syntyi kuuhut, syntyi päivyt,
Syntyi tähet taivahalla.
Päivän syntymisessä voisi nähdä jäljen Venäjän Karjalassa lisätystä
koitteen katsomisesta; mutta sitä sopii myös ajatella pelkkänä kertona
tähden syntymiselle taivaalla, joka Tapanin virteen varsinaisesti
kuuluu. Näistä säkeistä on muuten Lönnrot saanut aiheen sovittaa
Kantelettaressa Saunanhaku-virren loppuun liitteen, jossa ilmaistaan
taivaankappalten ilo Vapahtajan syntyessä (vv. 250-5).
Tapanin virressä esitettyjen ihmeitten jälkeen viitataan
suorasanaisessa muistutuksessa Bethlehemin lasten murhaan:
Niin hyppeä; mi lienee syntynyt sillä tiimalla lapsia,
ne kaikki hukkoa.
Sen johdosta on Lönnrot muodostanut Tapanin ja Lapsenetsintä-virren
välisen liitteen (vv. 450-7), poimien säkeitä Luojan surma-virrestä
sekä Lemminkäisen Päivölän-retkestä.[354]
Sitten seuraa Lapsen piiloitteleminen ensiksi heinillä soimen päässä ja
toiseksi jalaksen, seulan sekä sorokan (lakin) siiven alla. Niiden
väliin on Saunanhaku-virrestä eksynyt hevosen henkäys, jonka luomassa
löylyssä Maaria kylvettää poikasensa. Siihen lisätään:[355]
Sammakko sapea neiti
Sekin hyppi siitä,
On paapona hänellä.
Mutta kaikista merkillisintä tässä kappaleessa on, että Neitsyt Maarian
virren ja Luojan surma-virren välinen aukko on täytetty useilla
suorasanaisilla tarinoilla.
Sanoo poika: "maammo, työnnäkkä milmani
Päästähän pätemähän,
Kohastahan kelpoamahan."
Siitä menee tätinsä, Mooseksen akan luokse. Täti:
"Tulit tänne poikaseni!
Kun ei sulle tuho tulisi."
Poika: "surman varalla päätä kannetahan." Täti siitä hänen pistää
neulaksi seinähän. Kun tulee Mooses kotia, sanoo: "jopa täällä
Jumalan pojan tuuhulla (hajulla) pahniu pirtti." Täti: "sitä sukua,
sitä rotua kun o[le]n, kynsiäni kun leikkelin, niin ne pahniu."
Kysyy ukolta: "kenpä siitä maalla [vallalle] pääsee?" --
"Viereekö kari merellä,
Havajaako haavan lehti'?"
Niin hän nousee ikkunahan siitä katselemahan, kuuntelemahan.
Sanoo täti:
"Ei viere kari merellä,
Ei havaja haavan lehti."
Mooses sanoo: "se nyt maalla vallalle pääsee, ken
Kahitse syntyy, kerran kuolee."
Täti kysyy kaikenlaista, ei ukko toimita. Sanoo huomeneksella
[täti pojalle]: "kuulit nyt, vallalle pääsee, ku kahitse syntyy,
kerran kuolee." -- --
Sitten ottaa kaksi apulaista, itse kolmantena. Sanoo: "kuta
syötät, juotat, siitä surmoa toivo." Niin sanotahan, valastahan
vakuu[te]tahan: "ei hepä heitä häntä, hos mikä rotii (tapahtuu);
mi yhellä, se toisella." Sanotahan tois[et]: "se meillä on Jumalan
poika, ku suolavakka[han] ynnältähän kastaa." Kun he haikuroiahan
(tuumitaan), nostaa näpillähän suoloa jokahiselle, ei suolavakkahan
hänkänä kasta.
Elää vähän aikoa. Alakokassa hän ainakin istuu, niin pyörähyttää
stolan (pöydän). Ei ni siinä saatu häntä, tavattu. Niin hän itse
siitä heitäksen: "tässä nyt on Jumalan poika." Niin otetahan kiinni.
Sen keralla häntä keitetähän. Hän seisoo kattilassa, sanoo pahalle:
"ei polta, pistä kätesi kattilahan." Kun pistää, käsi kyynäspäätä
myöten palaa. Sanoo: "ollet Jumalani, kun tämän käteni laatinet
terveheksi." Kun läpi käestähän vetää, käsi tervehenä.
Häntä siitä pannahan kiukoahan rautaisehen. Istuu siellä vihannalla
mättähällä. Ei polta sielläkänä.
Ei mies vikoihin viere,
Eikä vammoihin valao.
Niin siitä pois otetahan, kun nähtihin, ettei kuole.
Pannahan kiinni, sanotahan: "nyt pitää ristihin naulita." Niin
työnnetähän siitä yksi nauloja taottamahan sepän pajahan. Hän meni
ja taotti kuusi naulaa. Läksi astumahan joen vartta jälillehen
sinne. Siitä kauppias matkoa toisella puolen jokea, sanoo: "mistä
nyt tulet? eikö ole liikoa nauloa?" Ja ostaa sen kuudennen naulan
pois. Niin siitä häntä ristihin naulitahan. Viisi reikää, kuudetta
ei; ku[n] naula[n] hukkoaa. [Hän] sanoo "ku[ka] liian naulan osti,
sillä aina kaupat olkaat hyvät!"
Sitten lähettihin hautahan viemähän. On ukko pihalla sokea, särkee
puuta. Niin sanoo: "Asettaote minun atimeni." Hän sanoo: "mi lämmin
tulee käsihisi, pyyhipä sillä silmäsi." [Ukko] kun pyyhki, niin
Luoja siinä luomet luopi,
Silmät siunoaa Jumala.
Ensimmäinen esitetyistä välikertomuksista on ote Antti Puuhaaran
satua,[356] johon on yhdistetty arvoitus kerran kuolleesta ja kahdesti
eloon tulleesta Vapahtajasta.[357]
Toinen kappale tarkoittaa Juudaksen kavallusta Herran Ehtoollisen
yhteydessä. Mainittu Suojärven Hautavaaran kylän toisinto Juudaksen
tarinaa esittää tähän verrattavan piirteen. Pahan väen pyytäessä että
neuvoisi heille Maarian pojan, Iuda selittää: "me olemme kaksitoista
miestä, kaikki yhdennäköiset. Vaan kun istuudumme syömään, hän
istahtaa keskipöydän kohdalle, suolavakkaan painaa _proskunaa_
(ehtoollisleipää), ja kärpänen nenään liitää."
Kolmannessakin liitteessä kuvastuu selvästi raamatullinen kohta,
mitenkä ylimmäisen papin palvelijan korva parannettiin (Luukk. 22: 51).
Neljännen lienee aiheuttanut Vanhan Testamentin kertomus kolmesta
miehestä, jotka säilyivät tulisessa pätsissä (Dan. 3: 20-7).
Viides ja viimeinen välitapaus johtuu samasta Longinuksen legendasta,
jonka jo Kotajärveläisessä kokoonpanossa olemme tavanneet. Loppusäkeet
on siihen sovitettu Käärmeen syntysanoista.
Tässäkin käy Longinuksen legenda lähinnä edellä Luojan hautaamisen ja
ylösnousennan kuvausta. Sen jälkeen seuraa tavallinen liite,
peseytyminen Jordanin joella, vaan omituisesti yhdistettynä
kansanomaiseen selitykseen Herran Ehtoollisen asettamisesta, ja vielä
toisella pitemmällä liitteellä jatkettuna.
Siitä meni lampihin ja lammissa pesihen. On sitä verta. Virkki
räähkäisille (syntisille) oman verensä ruuaksi. Niin johtui
mielehen, että pohatat vieähän. Niin syyti kaikki kankahalle
marjoiksi oman verensä. (Ruskeaksi puolamarja).
Niin hän siitä hurmehtuu, ja huutaa:
"Oi emoni kantajani,
Varsin vaivan näkijä!
Et tieä miss' on nyt poikasesi."
Emä päätyi kuulemassa.
Siitä jalka kengässä,
Toinen kengättä, että
Norot nosti, notkot painoi,
Ylähäiset maat alenti,
Alahaiset maat ylenti.
Niin hänellä oli siitä voiteet monennäköiset emällä:
Suonta vyyhti olkapäällä,
Verta vakka kainalossa,
Luuta luikkari pivossa.
Sekä matkai, jotta joutui, poikansa luokse.
Siitä virkki
Tuon tuonne mentyähän:
"Voi poloisen poikoani,
Angervoisen lapsuttani!
Minne sai poikani poloisen,
Kunne laiton lapsueni,
Sai päiville pahoille."
Maaria matala neiti,
Vaimo valkeaverinen,
Puhas muori muoto kaunis,
Voitelevi poiuttahan
Alta aivan terveheksi,
Päältä tuntumattomaksi,
Keskeltä kivuttomaksi.
Kusta siit' on lihat liikkunt,
Siihen lihat liittää,
Kust' on suonet sorkahtant,
Siihen suonet solmiaa,
Kusta luut tuholle tultu,
Siihen luita lukkuaa,
Asemellehen asettaa,
Siallehen siunoaa.
Miehen saattoi va[l]meheksi,
Aivan tervehelliseksi.
Siitä jalka jaksoi käyä,
Polvi polkea kykeni.
Siitä noin emällehen sanoi:
"Oi emoni vaimo [vanha]!
Blahoslovi (siunaa)
Päästähän pätemähän,
Kokastahan kelpoamahan."
Ja sen kera meni.
Jälkimmäinen liite on pantu kokoon, paitsi Luu- ja suonivioissa
käytetystä loitsusta,[358] äidin etsintää ja tiedustelua kuvaavista
säkeistä, joita muun muassa Lemminkäis-runoissa tavataan.[359] Tätä
liitettä ei Lönnrot siitä syystä ole sovittanut Luojan virren
laitokseensa, vaan sen sijaan käyttänyt Uudessa Kalevalassa
Lemminkäisen kuolon ja herätyksen yhteydessä, johon jo Vanhassa
Kalevalassa oli liittänyt taivaankappaleilta tiedustelun Neitsyt
Maarian Lapsenetsintä-virrestä sekä "nuivan" joukon nukuttamisen
auringon avulla.[360]
Kuitenkaan ei tässä emon valitus: "Voi poloisen poikoani" j.n.e.
ole aivan satunnainen lisäys, sillä se tavataan myös toisessa
vienanpuolisessa kappaleessa auringon ilmoituksen jälkeen ja ennen
Maarian kehoitusta päivälle paistamaan.[361] Samalla kappaleella on
tämän kanssa yhteinen vielä Hiiden sepän kahlintaa seuraava
suorasanainen loppuliite. Auringon nukuttama pahan väki herää haudan
partaalla ja havaitsee, etteivät asiat ole hyvällä kannalla. Menevät
hiomaan poikki Hiiden sepän kahletta. Päivän hiottuaan saavat sen jo
hyvin hoikkaseksi; kun ei se kuitenkaan katkea, päättävät huomeneksella
palata työtänsä lopettamaan. Mutta heidän aamulla tullessaan on kahle
jo kahta paksumpi. He rupeavat taas hiomaan toivoen saavansa sen
katkeamaan, vaan väsyvät jälleen ja panevat maata. Heidän kolmantena
päivänä työhön mennessään on kahleen paksuus kolminkertainen. Siihen he
heittävät hiomisen. Vielä kerrotaan molemmissa kappaleissa, mitenkä
Luoja astui alas Aatuhun (Haadekseen) ja päästi pois kaikki, mitä
siellä oli väkeä. Vaan yksi oli "muidritsa" (viisas), jonka hän sinne
jätti lausuen: "en minä muidra muidrista".
Tämä yhden ylen viisaan jättäminen Haadekseen viittaa muutamaan
venäläiseen legendaan Salomon kuninkaasta.[362] Astuttuansa alas
Haadekseen Kristus oli sieltä kaikki muut ulos päästänyt, paitsi
Viisasta Salomonia: "sinä voit pyrkiä pois omalla viisaudellasi."
Salomon silloin alkoi keriä nuoraa, jolla sitten oli mittailevinaan.
Pikku pirun kysymykseen, mitä varten hän Haadesta mittaili, hän selitti
suunnittelevansa siihen luostarirakennusta. Pikkupiru hädissään
kertomaan isoisälleen Saatanalle, joka ajoi Salomonin ulos koko
Haadeksesta.
Esitetty Luojan virren viimeistely on verrattava siihen Kalevalan
runojen viimeiseen kansanomaiseen kokoonpanon yritykseen, jonka mukaan
Lönnrot, jos kohta liioitellen, sanoo järjestäneensä Väinämöisestä
kertovat runot.[363] Mainittu runojakso, jonka vanha Vaassila
Kieleväinen Vuokkiniemen pitäjän Vuonnisen kylässä v. 1833 Lönnrotille
lauloi, antaen lisäksi suorasanaisia selityksiä, suhteutuu vakinaiseen
Sampo-jaksoon aivan samoin kuin esillä ollut Luojan virren
täydennysyritys Vienan läänissä tavalliseen Luojan virren kokoonpanoon.
Molemmissa on ainesten yli määrän yhteensullominen vaikuttanut, että
eri osat ovat kooltaan ja sisällykseltään typistyneet ja runomuotoonkin
nähden rikkoutuneet.[364]
Vaan ennen kuin ryhdymme tästä tekemään päätöksiä sekä luomaan
lopullista katsausta niihin yleisiin tuloksiin, joihin suomalaisen
Luojan-virren tutkimus on johtanut, on meidän vielä tarkastettava
virolaisen Jeesuksen laulun kokoonpanoa ja muodostusta.