"Eläs lukkuhun litsistä,
Eläs paina pantimehen!"
Sanovi Jumalan poika:
"Ei ole lujat käsilukut,
Ne lukut lujat tulevat,
Jotka Luoja, lukkuavi."
Itse lukkuhun litsisti j.n.e.
Hiien vanhin vastoavi:
"Jopahan olit Jumala,
Jopahan sä minun petit!"
Kolmannen, Vienan läänin kappaleen päätössanat osoittavat, mitenkä itse
kansa omantuntonsa kannalta on yrittänyt selittämään runon
ajatusta:[318]
Synti Luojalle tulevi,
Iän kaiken valtialle.
Luoja ei synnistä lukua piä.
Huomattava kuitenkin on, että viimeksi mainittu selitys on
uudenaikainen. Vanhemman kansankäsityksen mukaan, niinkuin kaikkien
kansojen tarusto todistaa, pidettiin sukkelaa viekkautta pikemmin
ansiona, kuin vikana. Mutta ennen kuin ryhdymme tarkastamaan, mitenkä
juuri tämä runo on semmoisen periaatteen mukaan muodostunut, on meidän
otettava selkoa siitä, mistä päin se on nykyisille laulupaikoillensa
levinnyt.
Että sekin on Varsinais-Inkerissä siirtynyt suunnassa idästä länteen,
voimme päättää Hevaan ja Soikkolan puolisten runojen vertailusta, jonka
lisäksi tulee, ettei sitä läntisimmässä Inkerissä, Narvusin puolella,
ollenkaan ole tavattu. Siitä päättäen on se Itä-Suomesta Karjalan
kannaksen kautta kulkeutunut Inkerinmaalle.
Esilläolevan runon todella tapaammekin Karjalan kannaksen laulualueen
pohjoispäässä, Jaakkiman tienoilla, vieläpä yhdessä Luojan haudan
kaivamisen kanssa.[319]
Rauti takoi pajassansa,
Otsa hiessä helskytteli.
Kysyi Luoja Rautaselta:
"Mitä takoo Rauti,
Hiien seppä hilkkasee."
Vastaa Rauti Luojallensa:
"Kahlehita Luojan kaulaan.
Mut en tieä,
Kuin on paksu Luojan kaula."
Sanoi Luoja Rautiselle:
"Kuin on konna omakaulas."
Luoja lukkoon rapasi.
Rauti kaivoi pitkän hauan,
Seitsemän sataa syltä.
Kysyi Luoja Rautiselta:
"Mitä Rautinen kaivaa?"
Vastaa Rauti Luojallensa:
"Luojalle syvän haudan,
Johon Herra haudataan."
Luoja lukkoon rapasi:
"Kiru tuossa kinnahinen,
Paru tuossa pannahinen,
Luojan lukkojen välissä;
Kust' et pääse päivinäsi,
Selkiä sinä ikänä,
Kuni maa ja taivas seisoo."
Tämä toisintomuoto ei kuitenkaan johda Varsinais-Inkeriin, vaan
Itä-Karjalaan, jossa molemmat Luojan surmavirren kappaleet
säännöllisesti esiintyvät yhdistettyinä. Inkerin puoleile on niiden
täytynyt kulkeutua jo ennen yhteenliittymistään.
Erikseen on Suomen itämurteen alalla Hiiden sepän kahlinta useita
kertoja muistiin pantu, enimmiten suorasanaisen kertomuksen muodossa,
josta runosäkeet paikoittain läpikuultavat. Näiden todistusvoimaa
heikontaa vaan se seikka, että kaikki ovat uusimman ajan kirjaanpanoja,
joissa vilkkaamman liikkeen, koulun ja kirjallisuuden vaikutus on alati
lukuunotettava. Tosin niissä tavataan lisäselityksiä semmoisia kuin:
"kivi oli ennen niin pehmeätä, että askelet jäivät kallioon, ja rauta
niin, että käsissään sai muokkailluksi" ja: "siitä asti piru kahlettaan
viilaa, jott'ei ole kuin jouhen verran pitämässä, vaan pitkää
perjantaita vasten tulee aina yhtä vahvaksi kuin ennen."[320] Mutta
molemmat huomautukset voivat johtua muusta kansanuskosta, joka on
runosta riippumaton. Jälkimmäiseen on verrattava suorasanainen kertomus
kahleen hiomisyrityksestä, joka joskus Venäjän-Karjalassa, niinkuin
saamme nähdä, on runon loppuun liitetty. Vastaavalla paikalla ilmestyy
myös Suomen Itä-Karjalassa seuraava taikauskoinen käsitys. Kahleesen
lukittuna Juutas huudahtaa: "min pyhänä päivänä veistä hiotaan, sen
kahle kaulassa hoiketkoon!" Vaan Luoja vastaa: "minkä (pyhänä) kattilaa
(eli: kattilan pankaa) pestään, sen kahle järetköön!"[321]
Jälkiä Hiiden sepän taonnasta itäsuomen alueella tapaamme vielä parissa
vanhemmassa kirjaanpanossa. Siinä Päivänpäästö-runossa, jonka Reinhold
von Becker v. 1819 sai rovasti K.F. Aejmelaeuselta Paltamossa,
kerrotaan mitenkä yöllä syntynyt Väinämöinen:[322]
Takoi Herran tarpehia,
joka selvästi viittaa Hiiden sepän taontaan. Siihen nähden että runon
löytöpaikka on niin lähellä Venäjän-Karjalan rajaa, voi kuitenkin
ajatella sen tuolta puolen tulleen.
Mutta aivan Savon sydämestä, Leppävirroilta, on v. 1858 löydetty
loitsu, jonka seassa on säkeitä säilynyt sekä Päivänpäästö-virrestä
että kysymyksessä olevasta runosta.[323]
Mistä lie pulma j.n.e.
Luoja ennen kuut kehitti,
Kuut kehitti, päivät päästi.
Luoja saatanan kirosi
Vuorihin terässekoihin,
Rautaisihin kallioihin.
Onpa Länsi-Suomessakin esillä olevasta runosta muisto tallella
muutamassa raudanluvussa Kankaanpäästä.[324]
Pehmennä rauta,
Kovenna rauta,
Pidä viha!
Koska silloinkin pehmennit,
Kun piru kahleiss' oli.
Suorasanaisia tarinoita pahan hengen kahlitsemisesta on löydetty myös
Norjan Lappalaisilla ja Saarenmaan Virolaisilla. Edelliset kertovat
_Perkel'in_ taistelusta _Jubmel'in_ kanssa seuraavasti.[325] Perkel oli
laatinut rautakahleet, joilla hän sitoi Jubmelin, heittäen vielä suuren
vuoren hänen päälleen. Mutta Jubmel pääsi irti, sitoi vuorostaan
Perkelin sekä viskasi vuoren hänen päälleen. Kun Perkel jälleen sieltä
irtautui, niin kiveä ja tomua lensi ilmaan. -- Jälkimmäisillä on
tämäntapainen tarina.[326] Nuoren Jumalan, Jeesuksen, astuttua alas
helvettiin, paha henki, joka ei häntä tuntenut, käski sulkea oven. Vaan
Jeesus sen avasi ja muutti samalla rautaiset ovipuoliskot kultaisiksi.
Paha henki yritti niitä jälleen kiinni panemaan, etteivät ihmissielut
pääsisi ulos. Silloin Jeesus läheni häntä ja pani vasemman kätensä
nimettömällä sormella hänen kaulaansa yhden ainoan rautaisen kahleen,
joka paikalla meni lukkoon: tee mitä tahdot, et saa auki! Ihmissielut
Jeesus vei sitten mukanaan taivaasen.
Niinkin yhtäläisten tarinain ilmestyminen Länsi-Suomessa, Norjan
Lapissa ja Saarenmaalla, joihin kaikkianne on skandinaavilainen
vaikutus ulottunut, ei ole mitenkään muuten selitettävissä, kuin
olettaen skandinaavilaisissakin maissa olleen keskiajalla yleisen
kansankäsityksen, että Vapahtaja on helvetissä pahan vallan
kaularautaan kahlinnut.[327]
Luojan virren tutkimuksessaan Borenius osoittaa, mitenkä mainittu
käsitys perustuu n.k. Nikodemuksen evankeliumiin.[328] Tämän mukaan oli
Jeesus astuessaan alas tuonelaan kukistanut kaksi pahaa henkeä:
saatanan eli kuoleman ruhtinaan, jonka oli tallannut maahan, sekä
manalaisten ruhtinaan perkeleen, jonka oli ottanut kiinni, päästäen
samalla vapaiksi ne vanhurskaat, jotka perisynnin tähden olivat
sidottuina. Samassa apokryyfisessä evankeliumissa häämöittää myös
suomalaisen runon perusajatus: pahan vangitsemisesta viekkaudella.
Kuoleman ruhtinas oli jo riemuinnut, toivossa saavansa valtaansa
Jeesuksen, joka sanoilla: "minun sieluni on murheissaan kuolemaan
asti", oli muka ilmaissut häntä pelkäävänsä, vaan manalaisten ruhtinas
oli silloin varoittanut: "lausuessaan kuolemaa pelkäävänsä, on hän
ainoasti tahtonut sinua pettää."[329]
Nikodemuksen evankeliumi on keskiajalla ollut paljon käytetty, niinkuin
muistakin Luojan virren osista olemme nähneet. Sen vaikutus on
huomattavissa esim. Englannin katolisessa runoudessa. Vanhin
englanninkielinen runoilija Caedmon, joka eli 7:nnellä vuosisadalla,
kuvailee saatanan valituksessa, mitenkä kova rauta tulikuumana taottiin
hänen ympärilleen renkaiksi, joilla Jumala oli hänet nimenomaan
kaulastakin kiinni sitonut.[330]
Kristillisen vaikutuksen alaisina ovat niinikään muodostuneet
islantilaisten vanhoissa lauluissa ja tarinoissa kertomukset pahan
Lokin ja hänen poikansa Fenris-suden kahlitsemisesta. Jälkimmäisen
saavat Aasat petoksella houkutelluksi kolmesti itse koettelemaan
yllensä heidän tuomiaan kahleita. Lokin he taas kiinnittävät kallioon
toisen hänen poikansa suolilla, jotka samassa muuttuvat raudaksi.[331]
Tietystikään eivät nämät Edda-tarut, joita tuskin Ruotsissa lienee
tunnettu, ole suomalaisen runon kehitystä aiheuttaneet. Vaan sen voinee
näistä päättää, että skandinaaveillakin on löytynyt legendoja, joissa
on kuvailtu pahan hengen kahlinnan tapahtuneen petoksella sekä
kahleitten kaulaan pannessa koventuneen. Viimeksimainitun piirteen
suomalaisessa runossa voinee siis pitää alkuperäisenä, vaikka
se on unohtunut inkeriläisistä toisinnoista, joissa muutenkin
loppu on vähimmän eheänä säilynyt. Huomattava on myös Luojan
ylösnousenta-virressä päivänpaisteen sulattava vaikutus kiviin tai
metalleihis, joka edellyttää mielikuvaa niiden muinaisesta pehmeydestä
ja sulavuudesta.