"Katsoin kantosen takoa,
Kiven suuren suojasesta;
Katsoin viikon syöjän suuhun,
Leukahan lesottelijan."
Luojan virren julkaisussaan Topelius, jolla oli käytettävänään molemmat
vastaukset erikseen kahdessa kappaleessa, laittoi toiselle uuden
kysymyksen:[312]
"Miksis olet kovin osaava?"
-- "Kauoin katsoin syöjän suuhun."
Lönnrot on ensinnäkin tämän kahtia jaon, jonka piti kansanomaisena,
hyväkseen käyttänyt (vv. 769-780). Sitä paitsi hän otti varteen toisen
vastauksen molemmat yllämainitut vivahdukset. Jälkimmäisen ensi sanassa
hän muutti yhden ainoan kirjaimen (katsoin -- kasvoin) ja siitä
syntyneen uuden ajatuksen mukaan sekä toisen vastauksen avulla (kauan)
muodosti lisäsäkeen, joten tämä kohta tuli kuulumaan (vv. 765-8):
"Sillä pitkät silmäripset,
Kauan kasvoin kankahalla,
Kasvoin kantosen takana,
Kiven suuren suojasessa."
Mutta myös kansanomaisen kannon takaa "katsomisen" hän tahtoi säilyttää
ja liitti sen edelle säkeet: (vv. 748-9; vrt. 623 ja 617):
Siinäpä olin minäkin,
Luojan hauan partahalla.
Ajatuksen tähän sovitukseen hän lienee saanut kolmannesta kansanrunon
toisintomuodosta, jossa Luoja selittää silmiensä palon:[313]
"Kauan itkin kuollehia,
Kaipasin kaonnehia,
Katsoin kauan Luojan (!) suuhun,
Partahan palan purijan."
Vaikeampi on sanoa, mistä Lönnrot sai mainittuun vastaukseen kuuluvan
kysymyksen (vv. 743-5):
"Mistä tieät Luojan kaulan,
Kuin on paksu, kuin on pitkä" j.n.e.
Itäkarjalaisia toisintoja ei Lönnrotilla vielä ollut käytettävänään ja
on niissä kysymys hiukan toisenlainen. Tämäkin kohta siis todistanee,
kuinka lähelle kansanrunoa Lönnrot omissakin muodostuksissaan
vaistomaisesti osasi.[314]
Yksinomaan Arhipan laulutapaan perustuu Juuttaan valitus kahleen
valmistuttua, ettei hän sitä saata mitellä omaan kaulaansa
(vv. 789-790):
"Ei minun käteni käänny,
Eikä sormeni sopine",
sekä Jumalan pojan vastaus (vv. 795 -- 6):
"Kääntyisi minun käteni,
Sekä sormeni sopisi."
Laulaja on nämät säkeet nähtävästi lainannut loitsurunoista, joissa
ovat hyvin tavalliset hierojan sanat:[315]
Kuhun ei kääntyne käteni,
Mihin ei sormeni sopine,
Käyköhöt käet Jumalan;
Sopikohon Luojan sormet.
Arhipan mukaan Kantelettarenkin laitoksessa Luoja on vastaamatta Hiiden
sepän viimeiseen pelkoon lukon suhteen, johon häneltä vielä avain on
tekemättä.
Topeliusen julkaisusta ynnä Sjögrenin kirjaanpanosta olisi Lönnrot
kyllä löytänyt Luojan vastauksen aivan samanlaisena kuin Inkerissä ja
Itä-Karjalassa.
"Vuotas minä mittelen!"
-- "Enpäs anna mitellä,
Sinä lukkohon lukitset,
Sinä painat palkimehen."
-- "Enpä lukkohon lukitse,
Enpä paina palkimehen."
Mittelevi, määrelevi,
Jopa lukkohon lukitsi j.n.e.
Mutta Lönnrot ei ole tahtonut tällä piirteellä lisätä sitä läpikäyvää
valheellisuuden ja petollisuuden vaikutusta, jonka runon juoni Venäjän
Karjalan oppimattomiin laulajiinkin tuntuu tehneen. Yhdessä Vienan ja
Aunuksen läänin rajaryhmän toisinnossa jo Luojan selitys silmiensä
johdosta aiheuttaa Hiitolan isännän huomautuksen, nähtävästi
Väinämöisen Tuonelan-retkestä lainatun:[316]
"Jo tunnen valehtelijan,
Keksin kielahin sanojan",
johon Jumalan poika ikäänkuin puolustukseksi vastaa:
"Vakakin valehtelevi,
Kielaskin toen sanovi."