Stanleyn paluumatka Unianjembestä Sansibariin.
Stanley palasi suurella mielihyvällä Unianjembehen Livingstonen kanssa,
jota hän oli oppinut suurimmassa määrässä kunnioittamaan ja
rakastamaan. Livingstone tunsi itsensä yhtä onnelliseksi, sillä hänellä
oli nyt asuntona rakennus, joka oli palatsi siihen hökkeliin verraten,
jossa hän oli asutun Ujijissa. Paitse vaatepakkoja, helmiä,
metallilankaa ja muita tavaroita, joita Stanley oli tänne tuottanut
Bagamoyosta lähtiessään, yhteensä noin 150 miehen kantamusta, oli hänen
varastossaan runsaasti kaikellaisia tarpeita, joista arvoisaimmat nyt
jätettiin Livingstonelle käytettäväksi hänen aikomilla Niilin lähteiden
tutkimusmatkoillansa. Sitäpaitsi oli tänne tuotu myöskin Englannin
hallituksen toimesta Livingstonelle lähetettyjä tavaroita, jotka nyt
avattiin, mutta valitettavasti oli laatikkojen sisällys jotenkin
vähäarvoinen. Vieläpä huomattiin, että tavaran kuljettajatkin olivat
niistä varastaneet suuren osan, varsinkin helmiä, ja kokonainen
laatikko, jossa oli 12 pulloa konjakkia, oli kadonnut tietymättömiin.
Karavaanin johtaja Asmani todistettiin varastaneeksi sekä hänen
huostaansa uskottua että myöskin Stanleyn tavaroita ja hän sai oitis
eron palveluksesta. Mutta myöskin arapilaisen Sayd ben Salimin
huostaan uskotut Livingstonen tavarat olivat suuresti vähentyneet ja
turmeltuneet. Hän syytti turmeltumista ahnasten valkoisten muurahaisten
syyksi, mutta Stanley ja Livingstone eivät voineet kylliksi ihmeteliä
muurahaisten ruokahalua, kun ne olivat ihan näkymättömiin hävittäneet
kokonaisen ison laatikonkin, jossa säilytettiin kaksi hyvää kivääriä.
Kummallisinta kuitenkin oli, että muurahaiset olivat tyhjentäneet
useita konjakkipulloja ja pistäneet tyhjäin pullojen suuhun olkiset
tulpat!
Stanleyn tavarat olivat kuitenkin paremmin säilyneet ja hän antoi
Livingstonelle noin 4,000 kyynärää vaatetta, eri lajia, 16 pussia
lasihelmiä, yhteensä painavat 992 naulaa; 17 leiviskää metallilankaa,
purjekankaasta tehdyn teltan ja venheen, pussillisen nikkarin
työkaluja, 1 sahan, 2 tynnyriä tervaa, 3 leiviskää vaskipeltiä,
vaatteita, 2 takaa ladattavaa kivääriä, 1:n Henry-kiväärin,
(makasiinikiväärin, jolla voi yhtä mittaa lataamatta ampua 16 kertaa)
1 revolverin, 3,700 pyssynpatruunaa y.m. Kaikista näistä tavaroista
tuli yhteensä noin 40 miehen kantamusta ja monet noista tavaroista
olivat Sisä-Afrikassa arvaamattoman kallisarvoiset.
Kun nyt oli sade-aika ja Stanley varustelihe paluumatkalle, niin
kirjoitteli Livingstone sillä välin päiväkirjaansa, joka Stanleyn piti
viedä hänen perheellensä. Loma-ajoilla kävivät Stanley ja Livingstone
arapilaisia tervehtimässä Taborassa, ja nämä osoittivat samaa
erinomaista vierasvaraisuutta, josta he olivat jo ennestään suuressa
maineessa.
Livingstonella oli nyt, kun hänen omat varansa luettiin yhteen, varoja
60 miehen ylläpitämiseksi palveluksessaan 4 vuoden ajan. Mutta kun
hänellä ei ollut miehiä, niin ei tästä rikkaudestakaan ollut mitään
hyötyä, ennenkun hän saisi tarpeellisen määrän tavaran kantajia.
Stanley sai toimekseen palkata heti Sansibariin palattuansa 50
vapautettua orjaa, varustaa jokaisen pyssyllä ja muilla tarpeille sekä
lähettää heidät Livingstonen luo häntä seuraamaan, mihin hän vaan
tahtoi kulkea. Stanley oli nyt saanut velvollisuuden täyttääkseen
kuuluisaa matkatoveriansa kohtaan ja hän päättikin kiiruhtaa niinkuin
hengenhädässä ja koota väkeä yhtä suurella innolla, kuin jos asia olisi
ollut hänen oma tehtävänsä.
Stanleyn mukana lähetti Livingstone 20 kirjettä eri henkilöille
Englannissa, kuusi kirjettä Bombayhin, kaksi New-Yorkiin ja yhden
Sansibariin. New-Yorkiin menevät kirjeet olivat kumpikin herra James
Gordon Bennett nuoremmalle, joka yksin, isäänsä kuulustamatta oli
kustantanut Stanleyn johdolla Livingstonen avuksi lähetetyn
retkikunnan. Kirjeessään herra Bennettille kertoi Livingstone kaikista
niistä hankaluuksista ja vaivoista, joita hän oli saanut kärsiä
tutkimusmatkoillansa ja miten hän ankarassa helteessä matkustettuaan 70
tai 80 peninkulmaa oli ikävällä saanut nähdä, että Englannin
hallituksen hänelle lähettämä apu oli mennyt hukkaan, koska tavarat,
jotka hänelle lähetettiin Sansibarista, oli jätetty kelvottomain,
epärehellisten orjain huostaan, jotka hävittivät ne, ja hän siten oli
joutunut kärsimään suurta puutetta. "Kipeä sydämeni", lisäsi
Livingstone, "kärsi vielä enemmän nähdessäni sitä hirmuista julmuutta,
jota täällä alinomaa harjoitetaan, ja minä luulin jo kohta kuolevani,
joka askel oli minulle tuskaksi ja tullessani Ujijiin olin laiha kuin
luuranko.
"Mutta kun hätä oli suurimmallaan, oli myös apua lähinnä. Minä sain
kuulla, että englantilainen matkustaja lähestyi Ujijia ja minä vertasin
itseäni mieheen, joka Jerusalemista matkusti Jerikoon. Laupias
samarialainen oli lähellä ja eräänä päivänä syöksi yksi miehistäni
sisään huoneeseni huutaen: 'Englantilainen tulee! Minä näin hänet!'
"Ensimmäinen amerikalainen lippu, joka koskaan on täällä nähty, liehui
matkueen etupäässä ilmoittaen mihin kansaan sen omistaja kuului.
"Minä olen yhtä kylmäkiskoinen ja vähäpuheinen kuin meitä,
Ison Britannian asukkaita ylipäänsä pidetään, mutta teidän
hyväntahtoisuutenne sai koko ruumiini vapisemaan ja itsekseni huokasin:
'Herra antakoon sinulle ja sinun omaisillesi runsaimmat siunauksensa!'"
Sitte kertoo Livingstone pääpiirteissä, miten hänen maatieteelliset
tutkimuksensa ovat menestyneet ja mitkä hänen luulonsa olivat hänen
löytämistänsä sitä ennen europalaisille tuntemattomista virroista,
joita hän piti Niilin lähteinä, ja kuinka hän halusi saada selville
tutkituksi nämä seikat, vaikka hän suurella ikävällä halusikin palata
kotimaahansa. Lopuksi sanoo Livingstone, että jos hänen antamansa
tiedot jossakin määrin edistäisi häpeällisen orjakaupan lopettamista
näissä Keski-Afrikan maissa, niin hän pitäisi sitä seikkaa tärkeämpänä
kuin kaikkien Niilin lähteiden löytämistä. Koska amerikalaiset
kotomaassaan olivat saaneet orjuuden lakkautetuksi, niin kehotti
Livingstone amerikalaisia antamaan tehokasta apua englantilaisille
saman asian toimeenpanemiseksi Afrikassakin, sillä tätä maata oli
kohdannut ikäänkuin taivaan kirous, joka koki ylläpitää Sansibarin
sulttaanin oikeutta kannattaa orjakauppaa, joka hänelle samoinkuin
Portugalin kruunulle ja sen maan orjakauppiaille tuotti voittoa.
Livingstone oli kirjeessään nuoremmalle herra James Gordon
Bennettille antanut sen verran tietoja kuin hän luuli huvittavan
New-York Heraldin lukijakuntaa, ja enempää ei sopinut Stanleynkään
kysellä, kuin mitä tämä mainio tutkija oli itse ilmoittanut. Hänen
tutkimuksensa olivat hänen oman työnsä ja ahkeruutensa hedelmiä, ja
Stanley arveli, että niiden julkaiseminen toivottavasti tuottaisi
hänelle sen verran voittoa, että hän voisi pitää huolta perheensä
aineellisesta toimeentulosta vastaisuudessa. Livingstone ei kuitenkaan
ollut mikään rahanhimoinen mies, vaan hän piti velvollisuutenansa
tutkia loppuun saakka, mitä hän oli alkanut, ja sen vuoksi häntä ei
edes perheellisen onnen eikä mukavan koti-elämän houkutukset saaneet
jättämään yritystään kesken. Kaikki hänen matkansa olivat edistäneet
sitä myötätuntoisuutta ja ihmisrakkautta, jonka pitäisi yhdistää
kristityt kansat tässä maanosassa asuvien pakanoiden kanssa ja kehottaa
kristityitä auttamaan näiden sivistyttämistä, sillä yhtä varmaan
kuin aurinko paistaa kristityille ja pakanoille, sivistyneille ja
villi-ihmisille, yhtä varmaan on myös valistuksen ja sivistyksen päivä
tuleva näillekin seuduille.
Neekerien henkinen kyky vastaanottaa sivistystä on kyllä nähty ja sitä
ei käy kieltäminen. Niinpä esim. saksalainen Rohlfs, joka vuosina
1861-1874 matkusteli Marokossa ja Tripolissa, sekä Saharan ja Sudanin
kautta Guinean lahden rannalle ja viimein Libyan erämaissa, kertoo
Afrikan länsi-osissa olevien neekerivaltioiden tilasta, että ne ovat
sangen kukoistavat ja todistavat neekerirodun henkistä kykyä. Liberian
pääkaupunki Monrovia todistaa hyvän järjestyksensä kautta, kuinka
korkealle neekerit voivat sivistyksessä kohota, kun kelvolliset
lähetyssaarnaajat ovat saaneet heidän seassaan työskennellä ja he itse
saavat järjestää oman hallituksensa. Tämän vapaavallan 600,000:sta
asukkaasta on noin 25,000 kristittyä ja lähetyssaarnaajain työ edistyy
yhä. Kun Rohlfs eräässä Lagos-nimisessä kaupungissa n.s. Orjarannalla
muutamana sunnuntaina kävi kirkossa, oli siellä suuri seurakuuta
koossa, suurin osa neekeriä, kaikki siististi puetut europalaisten
tavoin ja häntä ilahutti suuresti kuulla mustain lasten kauniisti ja
tunteellisesti laulavan kauniita koraaleja, joita musta opettaja säesti
soittaen urkuharmonia. Samassa kaupungissa oli papiston esimiehenä
erittäin etevä henkilö, piispa Crowther, joka samalla oli "evankeelisen
neekeri-lähetyskunnan" tirehtööri. Tämä on syntyään neekeri,
Joruba-heimoa ja oli pienenä poikana otettu vangiksi ja myytiin
portugalilaisille orjaksi. Englantilainen laiva sai kiinni orjalaivan,
jossa poika oli, ja hän lähetettiin Freetowniin, jossa hän sai
ensimmäisen opetuksensa ja kasteen. Kun hän osoitti suurta ymmärrystä
ja eteviä sielunlahjoja, niin hän lähetettiin Englantiin enempää
opetusta nauttimaan ja nyt hän on piispana. Mutta ei ainoastaan
pappina, vaan myös afrikalaisten kielten tutkijana on tämä mies tehnyt
mainittavia töitä. Hän käänsi koko raamatun Joruban kielelle ja on sen
lisäksi paitse matkakertomusta Niger- ja Benne-virtoja myöten
lähetetystä retkikunnasta julaissut useita afrikalaisten heimojen
kielioppia. -- Toisena esimerkkinä neekerien henkisestä ky'ystä
vastaanottaa europalaista sivistystä on Rohlfs myös maininnut erään
rouva James'in, jonka mies (myöskin neekeri) on esimies suuressa
kauppahuoneessa Lagos'issa. Rouva James oli nuorena tyttönä määrätty
uhrattavaksi erään englantilaisen kunniaksi, joka kävi tervehtimässä
Dahomein kuningasta. Englantilainen rukoili ja sai tytön hengen
pelastetuksi ja nyt tämä on herttaisimpia henkilöitä ja hienosti
sivistyneimpiä rouvia koko kotokaupungissaan. Useita kertoja hän
Rohlfsin ja tämän toverien huviksi soitteli Beethovenin ja Mozartin
kauneimpia sonaateja ja symfonioja. Samallaisia esimerkkiä neekerien
otollisuudesta sivistykselle sanoo Rohlfs voivansa mainita vaikka
satoja.
Kun asukkaat Unianjembessä saivat tietää, että Stanley kohta aikoi
lähteä takaisin Sansibariin, tulivat arapilaiset hänen luokseen
pyytämään, että hän veisi kirjeitä mukanansa heidän omaisilleen. Hän
sai 45 kirjettä viedäkseen meren rantamaalle. Illalla 12 p:nä
maaliskuuta tuli iso joukko neekerejä hänen asumuksensa edustalle
tanssimaan hänen kunniakseen hyvästijättö-tanssia. Stanleyn omat miehet
yhtyivät iloon ja kun hän itsekin musiikin innostamana vähän aikaa
hyppeli heidän joukossaan, nousi yleinen ihastus korkeimmilleen ja
hänen miehensä ihastuivat suuresti nähdessään isäntänsä edes kerran
jättävän pois jokapäiväisen jäykän ulkomuotonsa.
Tanssi on tosiaan hurjaa. Soittajina on neljä miestä, jotka kukin
lyövät rumpua ja toiset hyppäävät heidän ympärillään piirissä. Bombay,
joka ei milloinkaan ole niin naurettava kuin tanssiessaan, on pannut
päähänsä vesiämpärin; roteva mutta vikkeläjalkainen Chowpereh
heiluttelee kädessään kirvestä ja päässä hänellä on vuohen nahka,
Baraka on pukeunut Stanleyn karhunnahkaan ja "härkäpäinen" Mabruki
loikkaa sinne tänne kömpelösti kuin elefantti; Ulimengo heiluttelee
vimmatusti pyssyä ja näyttää niin tuimalta kuin hän olisi valmis
tappelemaan sataa tuhatta miestä vastaan; Khamifi ja Kamma seisovat
rumpalien edessä selät vastatusten ja näyttävät tahtovan potkia taivaan
tähtiä; jättiläisvoiman ruumiillinen esikuva Asmani pitää niinikään
kädessään pyssyä, jolla hän hosuu ilmaa ympärillään aivan kuin
muinaisten skandinaavilaisten Thor tapellessaan jättiläis-peikkoja
vastaan. Sotainen soitto taukoo ja toinen alkaa. Laulunjohtaja
laskeutuu polvilleen ja pistää pari kolme kertaa päänsä kuoppaan
maassa. Laulajat, samoin polvillaan, yhtyvät säestämään hänen lauluaan
hitaasti ja surullisella äänellä laulaen uudelleen viimeiset säteet
hänen tilapäisestä laulustaan.
Maaliskuulla 13 päivä oli viimeinen, jonka Stanley ja Livingstone
viettivät yhdessä. Stanley oli alakuloinen, sillä yhdessä olo
Livingstonen kanssa oli häntä suuresti miellyttänyt ja nyt tuntui ero
sitä ikävämmältä. Hän kääri Livingstonen päiväkirjan vedenpitävään
purjekankaaseen ja kirjoitti paketin päälle suurilla kirjaimilla
saksaksi: "ei saa avata millään ehdolla" ja sen alle kirjoitti
Livingstone nimensä. Livingstone lähetti hänen mukanansa useita
erilaisia esineitä tulijaisiksi ystävilleen Europassa ja viimeiset
terveisensä "Vanhalle kalliille ystävälleen Roderick Murchisonille",
Englannin maantieteellisen seuran esimiehelle.
"Huomen iltana olette jo yksin, tohtori", virkkoi viimein Stanley.
"Niin, tämä talo tulee autioksi, niinkuin täällä olisi surma käynyt
vieraana. Kenties on paras, että jäätte tänne, kunnes sadeaika on
ohitse, joka nyt alkaa".
"Suokoon Jumala, että niin voisin tehdä, rakas tohtori; mutta joka
päivä, jonka minä viivyn täällä suotta, viivyttää teidän tointanne ja
samalla myös teidän kotia palajamistanne".
"Sen minä kyllä tiedän, mutta ajatelkaa terveyttänne, -- teidän
ruumiinne ei kärsi matkustamista. Mitäpä muutamasta viikosta! Te
pääsette meren rantaan sadeajan jälkeen yhtä pian kuin jos lähdette
nyt, kun kaikki tasangot ovat tulvaveden vallassa".
"Niin te luulette; mutta minä aion saapua rantamaalle neljänkymmenen
tai viimeistään viidenkymmenen päivän kuluessa. Se tieto, että voin
teille tehdä tärkeän palveluksen, kiihottaa minua rientämään".
Seuraavana päivänä, eli maaliskuun 14 p. oli Stanleyn miehistö päivän
valjetessa liikkeellä. Tavaramytyt olivat ulkona ja kaikki valmiina
paluumatkalle. Aamiaista syödessä olivat sekä Livingstone että Stanley
alakuloisella mielellä eikä ruoka näyttänyt kelpaavan kummallekaan.
Vaikka Stanley oli aikonut lähteä liikkeelle jo kello 5 aamulla, ei hän
vielä kello 8 ollut lähtenyt. Viimein lausui hän:
"Tohtori, minä jätän kaksi miestä jälkeeni teidän luoksenne täksi ja
huomiseksi päiväksi, sillä voipihan tapahtua, että olette kiireessä
eronhetkellä unhottanut sanoa mulle jotakin. Minä odotan Uniamwesin
rajalla Turassa yhden päivän teidän viimeistä sanaanne tahi
toivomustanne. Ja nyt meidän täytyy erota -- sitä ei voi auttaa.
Hyvästi!"
"Minä seuraan teitä vähän matkaa, pitäähän minun nähdä, että pääsette
oikein lähtemään".
"Kiitoksia! No miehet, kotiinpäin! Matka-opas, nosta lippu korkealle!
Mars!"
Livingstone seurasi vielä vähän matkaa ja jutteli aikeistansa tutkia
Niilin lähteet aivan tarkoin sekä muutamat muut vedet, jotka olivat
vielä silloin ainoastaan osittain tunnetut ja muutamat kokonaan
tuntemattomatki ja nämä virrat ja järvet saatuaan selville tahtoi hän
palata kotimaahan viettämään loppu-ikänsä perheensä seurassa.
Puolitoista vuotta arveli hän menevän aikomiensa tutkimusten
päättämiseen ja Stanley lupasi varmuuden vuoksi pestata hänelle väkeä
kahdeksi vuodeksi.
"Rakas tohtori, parhaimpainkin ystäväin täytyy erota. Nyt te olette jo
seuranneet minua kylläksi pitkälle. Tehkää nyt mitä pyydän, kääntykää
jo takaisin".
"Olkoon menneeksi", vastasi Livingstone, "mutta ensin minä tahdon sanoa
teille yhden asian: te olette minulle tehnyt mitä harvat olisivat
voineet tehdä, -- ja paljo enemmän kuin monet mainiot matkustajat,
jotka minä tunnen, ja minä olen siitä erittäin kiitollinen. Jumala
siunatkoon teitä ja saattakoon teitä vahingotta kotiin, ystäväni!"
"Ja saattakoon Jumala teidät, rakas ystävä, takaisin meidän kaikkien
luokse. Hyvästi!"
"Hyvästi!"
He löivät kättä toisilleen jäähyväisiksi ja tohtorin uskollisten
palvelijain Susin, Dshuman ja Hamoydan piti saada suudella Stanleyn
käsiä, ennenkun hän sai lähteä. Hillitäkseen liikutustaan eron hetkellä
piti Stanleyn ruveta kiiruhtamaan miehiänsä.
"Mars, eteenpäin miehet! Miksi seisatutte? Eikö matkamme ole
kotiinpäin?"
Maaliskuun 20 p:nä antoi Stanley miehistönsä levätä ja pysähtyä Turassa
Uniamwesin rajalla ja heti sinne tultuaan kuului kova pyssyn paukaus.
Livingstonen palvelijat Susi ja Hamoyda sekä Stanleyn molemmat jälelle
jääneet miehet saavuttivat hänet tuoden pari kirjettä, joista
toinen oli menevä hra Tuomas Mac-Lear'ille Hyvän Toivon niemen
observatoriossa, toinen Stanleylle. Siinä pyysi Livingstone häntä
lähettämään Lontoosta sähkösanomalla tiedon siitä, miten Sir Roderick
Murchison voi ja vakuutti palajavansa kotimaahan kohta sen jälkeen kuin
hän olisi saanut Niilin lähteet tutkituiksi.
21 p:nä maaliskuuta lähti Stanley Turasta eteenpäin ja lähetti takaisin
Livingstonen palvelijat. Hän jatkoi nyt paluumatkaansa suurella
kiiruulla. Tultuaan Kiwyeh-nimiseen kylään, kuuli Stanley maanasukasten
puhaltelevan sotatorvilla merkkiä toisilleen ja joka haaralle
juoksenteli sanansaattajia kylästä kylään. Alussa luuli Stanley
hyökkäyksen tapahtuvan hänen joukkoansa vastaan, mutta kun kuultiin
sanat: _Urugu! Barugu!_ (Rosvo, rosvoja) niin hänelle selvisi syy
asukasten levottomuuteen. Kylän asukkaat kiiruhtivat kukin kotiinsa ja
palasivat pian täydessä sotapuvussa. Strutsin ja kotkan sulkia heilui
heidän otsallaan, tai oli heidän päässään sebran harja; polviin ja
nilkkoihin oli sidottu pieniä kulkusia; hartioilla liehui pitkät
vaipat; käsissään he heiluttelivat raskaita ja kepeitä keihäitä,
sotanuijia tai joutsia, jotka aseet he pitivät valmiina heti
käyttääkseen niitä. Parvi toisensa perästä syöksi Stanleyn leirin
ohitse, niin että hän arveli heidän lukunsa pian nousevan tuhanteen
mieheen. Tämä näky sai hänet paremmin kuin monet muut todistukset
uskomaan, että suurenkin karavaanin oli mahdoton puolustautua tällaista
joukkoa vastaan. Sotilaat palasivat yöllä ja he olivat huomanneet, että
äsken nostettuun meteliin ei ollutkaan tällä kertaa mitään syytä,
vaikka heidän naapurinsa usein tekivätkin ryöstöretkiä ja veivät isot
joukot heidän karjastaan.
Peljäten saaliinhimoisia Ugogon asukkaita oli joukko wagagolaisia
liittynyt Stanleyn matkueesen yhdessä kulkeakseen hänen seurassaan.
Eräs tällainen sai valheellisilla puheillaan ugogolaiset ärsytetyiksi
Stanleytä vastaan ja kun hän rupesi sekautumaan Stanleyn puheesen, kun
hän maan asukasten kanssa keskusteli maksettavasta verosta, suuttui
tämä ja tarttui miehen kurkkuun, uhaten nyrkillään litistää hänen
nenänsä vielä entistä litteämmäksi, jos hän vielä uskaltaisi avata
suunsa. Ugogolainen päällikkö, joka oli läsnä, purskahti raikkaaseen
nauruun tuon kuokkavieraan rankaisemisesta ja veron suorituksen jälkeen
päällikkö erosi Stanleystä ystävällisesti.
Maaliskuun 31 p:nä Stanley saapui Kamyenyi nimiseen kyläkuntaan, jossa
päällikön lähin neuvonantaja, eräs vanha ystävällinen harmaapäinen ukko
oli ulkotöissä ja tervehti retkikuntaa ystävällisesti sekä saattoi sen
leiripaikalle. Hän muisti englantilaiset matkustajat Burtonin, Speken
ja Grantin ja arveli, että Stanley oli nuoremman näköinen kuin kukaan
heistä. Burtonin hän kertoi usein juoneen aasin maitoa ja tarjoutui
hankkimaan sellaista Stanleyllekin. Kuu Stanley sitä joi mielellään,
näytti hän olevan erittäin hyvillään. Poikansa Unamapokeran kanssa
toimitti ukko, että Stanleyn ei tarvinnut maksaa kuin hyvin pienen
veron, kun Burtonin sitävastoin oli täytynyt maksaa kuusi kertaa sen
verran. Unamapokera teki vielä sen ystävän työn, että hän lähetti
Stanleyn mukaan miehen tietä osoittamaan toiseen kylään maakunnan
rajalla, joten Stanley taisi välttää erään toisen suuria veroja
kiskovan päällikön kiristykset.
Tultuansa 1 p:nä huhtikuuta Myumi-nimiseen paikkakuntaan kulki Stanley
siellä olevan kylän ohitse aukeelle paikalle asettuakseen leiriin.
Asukkaat erehtyivät luullessaan hänen aikovan mennä ohitse maksamatta
mitään veroa ja muutamassa tuokiossa syöksi 40-50 miestä, päällikkö
etupäässä, häntä vastaan kohottaen keihäitään ja virittäen jousensa
sekä kiljuen raivoisasti, niinkuin ainoastaan villit voivat tehdä.
Stanley arveli, ettei sellainen ulvonta mitään hyvää ennustanut ja sen
vuoksi hän miehinensä oli valmiina puolustautumaan, vaikka hän ei
suinkaan tahtonut saada toimeen tappelua, jossa hän ehkä olisi jäänyt
villien uhriksi ja Livingstonen päiväkirja mennyt hukkaan ijäksi
päiviksi. Hän istui sen vuoksi vain rauhallisena ja käski tienopastajan
kysyä tuolta rähisevältä joukolta oliko se tullut heitä ryöstämään.
"Ei", vastasi päällikkö, "emme tahdo teitä ryöstää emmekä
viivyttääkään, vaan me tahdomme ainoastaan veron".
"Mutta ettekös huomaa, että olemme pysähtyneet ja yksi minun miehistäni
juuri oli avaamaisillaan tavaramyttyä lähettääkseen teille veroa? Me
olemme pysähtynyt näin kauas teidän kylästänne jatkaaksemme matkaamme
veron maksamisen jälkeen, sillä päivä on vasta alussa".
Päällikkö purskahti nauramaan. Hän häpesi käytöstään ja selitti
erhettyneensä, koska joku hänen väestään oli sanonut kauppamatkueen
kulkevan ohitse mitään maksamatta. Pian tuli hänestä ja Stanleystä
hyvät ystävät.
Muutamia päiviä kuljettuansa lähetti Stanley huhtikuun 4 p:nä
kolme miestä retkikunnan edellä Sansibariin, viemään kirjettä
amerikalaiselle konsulille ja sähkösanomia New-York Heraldille. Samalla
pyysi Stanley konsulia lähettämään miehet takaisin ja heidän mukaansa
joitakuita herkkupaloja, jotka nälkääntyneille ja väsyneille ihmisille
kelpaisivat. Miehiä muistutettiin, etteivät he viivyttelisi missään, ei
edes minkään sateen tai vedenpaisumuksen vuoksi, sillä jos he eivät
kiiruhtaisi, saavuttaisi retkikunta heidät jo ennen merenrantaa. He
lähtivät matkaan innokkaasti huudahtaen _Inshallah, bana!_
Ugogon maakunnan läpi päästyänsä kulki matkue kaksi päivää asumattoman
erämaan kautta ja tuli 7 p. huhtik. Mpwapwan kylään, jossa Stanleyn
skotlantilainen seuraaja Farquhar oli jäänyt jälelle ja viimein
kuollut. Kylän päällikkö kertoi vainajasta, että hän alussa oli alkanut
parantua, kunnes hän viidentenä päivänä yritti astua ulos teltasta ja
kaatui selällensä. Silloin hän oli kiljaissut kovasti, niinkuin häneen
olisi sattunut hyvin kipeästi. Hänen vatsansa ja jalkansa olivat
ankarasti pöhötyksissä ja hänen palvelijansa oli sanonut: "isäntä sanoo
kuolevansa". Sitte olivat kylän asukkaat vieneet hänen ruumiinsa suuren
puun juurelle ja peittivät sen lehdillä. Hänen palvelijansa otti sitte
haltuunsa kaikki hänen tavaransa, hänen pyssynsä, vaatteensa ja
peittonsa, ja muutti pois, sekä oli kuollut kolme kuukautta myöhemmin.
Vaikka Stanley ei löytänyt ainoatakaan luuta Farquharin ruumiista,
antoi hän kuitenkin miestensä koota ison joukon kiviä ja latoa ne hänen
hautauspaikalleen muistomerkiksi ensimmäisestä valkoisesta miehestä,
joka täällä oli kuollut. Samoin oli tehty myös Shaw vainajan haudalle
Unianjembessä.
Sade oli paisuttanut kaikki virrat ja alangot tulvillensa ja kun
Stanleyn matkue kulki Mukondokwa virran yli, oli siinä suuri vaiva,
sillä virta pauhasi niin ankarana koskena, että se oli viedä mukanaan
kaikki. Kulkeissaan pitkin virran rantoja upposivat miehet milloin
vyötäistä milloin kaulaa myöten vetelään liejuun. Kun retkikunta tuli
erään virranhaaran rannalle, joka oli kapea, mutta syvä, hakattiin
pitkä puu poikki siten, että se ylettyi rannasta rantaan ja sitä myöten
kulkivat miehet ylitse laahaten tavarapakkojansa edessään. Eräs nuori
neekeri otti joko liiallisessa innossa päästäkseen yli virran, tahi
vallattomuudessa kistun, jossa Livingstonen päiväkirja oli ja lähti
kahlaamalla kulkemaan virran yli pitäen kistua päänsä päällä. Stanley
oli vastakkaisella rannalla ja näki kuinka neekeri vaipui syvänteesen,
niin että hän kistuineen päivineen meni aivan näkymättömiin veden alle.
Kun hän taas kaikeksi onneksi pääsi ylös, niin Stanley peljätessään
tuon kallisarvoisen kistun hukkaantumista tahtoi pakoittaa sen kantajaa
suurimpaan varovaisuuteen ja tempasi revolverinsa, uhaten ampua kistun
kantajan heti kuolijaaksi jos hän kistun hukkaisi.
Kaikki muut miehet jättivät heti tehtävänsä kesken ja katsoivat
tuskissaan toveriansa, jota samalla kertaa uhkasi sekä revolveri että
ankaran virran kuohu. Hän näytti itse paremmin pelkäävän revolveria ja
ankaralla voimain ponnistuksella sai hän kistun kuljetetuksi toiselle
rannalle. Kun kistu oli vedenpitävä, niin ei sen sisällys turmeltunut
ja sen kantaja Rojab sai vain ankaran varoituksen, ettei hän vastedes
saisi siihen koskea. Kistu annettiin sitte luotettavan ja varman miehen
Magaugan haltuun.
Suuremmat vaikeudet oli voitettavana itse päävirran yli mentäessä,
sillä vesi syöksi siinä kosken nopeudella ja kun miehet yrittivät tehdä
lautan, tempasi kurimus sen veden alle. Viimein saatiin tavarat siten
kuljetetuksi yli virran, että pitkä köysi sidottiin parhaimman uimarin
vyölle ja hän ui toiselle rannalle sekä sitoi köyden toisen pään puuhun
kiinni. Köyttä myöten hinasivat miehet sitte itsensä yli virran. Kun
Livingstonen päiväkirja ja kirjeet piti kuljetettaman, silloin oltiin
taas pulassa. Vihdoin keksi Stanley sen keinon, että hän seipäistä
teetti paarit, jotka pantiin miesten hartioille ja näin saatiin
sellaiset tavarat virran yli, jotka eivät sietäneet kastumista. Virran
yli päästyään eivät matkalaiset suinkaan vielä päässeet kuivalle, sillä
toisella rannalla oli maa vetelää suota, joka tällä kertaa oli
tulvaveden vallassa. Seitsemän tuntia patikoituansa liejuisessa suossa
tuli matkaseurue Rehennekon kylään, jossa vasta pahin vetelä alkoi.
Makata-suo oli menomatkalla kyllä ollut ilkeätä kuljettavaa, mutta
paluumatkalla se oli kahta kauheampi. Kaksi pitkää marssia, jotka
kumpikin kestivät 8 tuntia, piti heidän kulkea, ennenkun he pääsivät
Makata-virran rannoille. Miehet matelivat kurasuon poikki välistä
upoten kaulaansa myöten veteen. Makata-virran toisella puolella oli
tulvavesi muuttanut maan järveksi, jossa kulkijat vajosivat milloin
polvia, milloin kainaloita, milloin kaulaansa myöten, mutta vaikka
maanasukkaat varoittivat heitä ollenkaan lähtemästä liikkeelle, koska
vesi oli muka korkeammalle noussut, kuin että heidän päänsä ylettyisi
sen pinnalle, niin eivät miehet kumminkaan järkähtäneet päätöksestään.
He olivat jo tottuneet kahlaamiseen ja kylien aituuksien ulkopuolelle
keräytyneet mätäneväiset kasviainekset olivat niin inhottavat, että
vedessä kahlaaminen oli vähemmin tukalaa. Jakelemalla palkinnoita ja
luvaten palkan koroituksia sai Stanley miehensä ponnistamaan voimiansa
niin, että nuo vaikeudet vihdoin voitettiin.
Viimeinkin päästyään kuivalle maalle jatkoi retkikunta matkaansa
kiiruhtaen ja ennätti kovalla maalla päivässä kolme kertaa niin pitkän
matkan kuin sitä ennen suolla kulkiessaan. Huhtikuun viimeisinä päivinä
tuli Stanley Ungerengerin virran rannoille, jossa Simbamwennin kaupunki
oli mitä kukoistavimmassa tilassa hänen tulomatkallaan, mutta nyt oli
kaikki hävitetty. Ankara vedenpaisumus ja myrsky oli tehnyt
sanomattoman suuria tuhoja. Kaupungin perustaja Kisabengo oli
kaivattanut syvän kanavan kaupungin ympäri, ja tämä oli johtanut
tulvaveden kaupunkiin. Sen muuri oli kokonaan hävinnyt etupuolella ja
noin 50 rakennusta oli peräti kukistunut. Asukasten kertomukset
onnettomuudesta olivat hirvittävät. Jos edes neljäs osa jutuista oli
totta, niin oli vähintäkin sata kaupungin asukkaista hukkunut tulvaan.
Kaikkialla oli kumoon viskeltyjä puita ja pirstaleita. Kuta kauemmaksi
Stanley kulki, sitä suurempi oli hävitys ja päällikön ilmoituksen
mukaan oli tulva vielä temmannut mukaansa ainakin sata kylää.
Asukkaat olivat menneet levolle tavalliseen aikaan ja heräsivät
sydänyön aikana kauheasta jyskeestä, niinkuin ankara ukkonen olisi
jyrissyt. Äärettömän suuri muurinkorkuinen vedenpaljous vyöryi
eteenpäin temmaten mukaansa juurineen suurimmatkin puut ja
ihmisasuntoja kymmenittäin. Viljavainioille oli tullut monta jalkaa
paksu hiekkakerros ja jäännöksiä katkotuista puista. Kaikista niistä
kylistä, jotka Stanley oli täällä nähnyt matkallansa Unianjembehen, oli
nyt ainoastaan kolme jäljellä. Kun hän kysyi mihin kaikki asukkaat
olivat joutuneet, vastasi päällikkö Mussoudi; "Jumala on ottanut
suurimman osan heistä, mutta muutamat ovat muuttaneet pois Udoen
maakuntaan. Varma on, että Herra on Ukamin asukkaille antanut
ankarimman rangaistuksen, minkä he koskaan ovat saaneet kärsiä, ja me
voimme sanoa Koraanin lauseen mukaan: Jumalan voima on ihmeellinen, ja
kuka voipi Häntä vastaan seisoa?"
Toukokuun 2 p:nä tuli Stanleyn lähettämät miehet Rosakon kylässä häntä
vastaan takaisin, tuoden mukanansa amerikalaisen konsulin lähettämiä
virvoituksia: muutamia pulloja sampanjaa, marjahilloa, ja pari
laatikkoa kahvileipää, jotka olivat varsin tervetulleet kaikkien niiden
kärsimysten jälkeen, jotka hän oli saanut kokea Makata-virran
laaksossa. Hän sai myös muutamia New-York Heraldin numeroita, joissa
oli hänen Unianjembestä lähettämä matkakirjeensä. Samoissa
sanomalehdissä hän myös sai lukea otteita muista sanomalehdistä, jotka
väittivät koko hänen matkaansa Livingstonea auttamaan perättömäksi
valheeksi. Liiaksikin totta olivat hänen vaivansa olleet tällä
tukalalla retkellä, jolla kahdeksan ihmistä oli menettänyt henkensä.
Sivistyneessä Amerikassa oli kaikkia mukavuuksia nauttivan sanomalehden
kynäilijän helppo laskea ivaa niistä vaivoista mitä Stanley oli
Afrikassa saanut kärsiä ja tuo Stanleyn tuntematon pilkkaaja lausui:
"Helppo on arvata miten sille retkikunnalle käy, ja jollei
Livingstone kerran taas ilmesty sivistyneitten ihmisten seuraan, niin
emme koskaan saa mitään tietoja Heraldin kirjeenvaihtajasta. Hän
tietysti tarttuu johonkin Makata-suohon ja jää sinne, mihin hänen
koiransa Omar raukka jäi. Ei siitä sen enempää puhetta".
Stanley oli siitä pahoillaan, että sillä välin kun hän matkusti
Afrikassa sellaisella asialla, jota kaikkien kristittyjen olisi pitänyt
arvostella hyväntahtoisesti, sellaisia ihmisiä kuitenkin oli, jotka
toivoivat hänen perikatoansa. Häntä lohdutti kuitenkin se, että hän
saisi matkan päätettyänsä vuorostaan taas nauraa niille, jotka nyt
tekivät hänestä pilkkaa. Hän sai myös tietää, että Sansibarissa oli
joukko valkoisia miehiä, jotka varustautuivat matkalle Afrikan
sisämaahan Livingstonea etsimään ja auttamaan. Nyt Livingstone jo oli
löydetty ja autettu eikä tarvinnut enempää apua.
Paluumatkalla oli hän miehinensä saanut kärsiä sangen paljon
vihollisten neekerien ilkeyksiä, ja kun hän neljäntoista päivän marssin
jälkeen pohjatonta vetelää suota, viimein 6 p:nä toukokuuta saapui
meren rantaan Bagamoyoon, ampuili hänen miehensä iloissaan
ilolaukauksia minkä kerkisivät ja hurrata hoilasivat niin, että äänet
menivät sorruksiin. Bagamoyon asukkaat tulivat parvittain katsomaan
hänen joukkoansa ja kaikkialla huudettiin: "valkoinen mies on palannut
takaisin kaupunkiin!"
Hän tapasi Bagamoyossa iloisen, reippaan englantilaisen, luutnantti
Hennin, joka oli päällikkönä retkikunnassa, jonka Englannin
maantieteellinen seura oli lähettänyt Livingstonen avuksi. Retkikunnan
päällikkönä oli ensin ollut luutnantti Dawson, mutta kun tämä sai
Stanleyn miehiltä kuulla, että Livingstone jo oli saanut apua, luopui
hän retkikuntaa johtamasta ja siihen jäi jälelle ainoastaan luutnantti
Henn ja Livingstonen toinen poika, herra Osvald Livingstone.
Näillä oli tavaroita suuri joukko; iso makasiini täynnä vaatepakkoja ja
helmiä, kaikkiansa 190 miehen kantamusta. Stanley selitti, ettei
Livingstone enää sitä apua tarvinnut ja että liialliset tavarat
olisivat vain hänelle haitaksi. Hän kehotti kuitenkin nuorta herra
Livingstonea matkustamaan isänsä avuksi ja tämä päättikin tehdä niin.
Stanley sai kuitenkin jo Sansibarissa huomata, että englantilaiset
kadehtivat hänen menestystään ja sitä kunniaa, joka siitä oli
hänelle tuleva. Luutnantti Henn luopui vuorostaan sen karavaanin
päällikkyydestä, jonka piti lähteä sisämaahan ja jätti retken johdon
herra Oswald Livingstonelle. Tämä päätti myydä tavarat, jotka olivat
varustetut hänen isällensä annettaviksi ja hankki yhdessä Stanleyn
kanssa sellaisia tavaroita, joiden puutteessa hänen isänsä oli. Jonkun
päivän kuluttua päätti myöskin Oswald Livingstone luopua aiotusta
matkastaan sisämaahan ja Stanley pestasi silloin 57 miestä, joista 20
oli ollut hänen omassa retkikunnassaan, ja näiden piti viedä tavarat
Unianjembehen, sekä sieltä seurata Livingstonea hänen palvelijoinaan.
Nämä lupasivat tehdä sen ja Stanley sanoi heille jäähyväiset sekä
lähetti heidät Sansibarista mannermaalle, johon amerikalaisen
konsulinviraston ensimmäinen tulkki Johari lupasi johtaa heitä Kingani
virralle asti.
Stanley lähti nuoren herra Livingstonen, luutnantti Hennin y.m.
seurassa Sansibarista saksalaisella höyrylaivalla Seschelli-saarille
päästäkseen sieltä Europaan. Matkalla hän oppi tuntemaan matkatoverinsa
ja mieltyi heihin suuresti. Luutnantti Dawson oli niin suuresti
harmissaan siitä että Stanley oli ennättänyt tehdä sen, mitä hän oli
aikonut tehdä, ettei hän tahtonut edes matkustaa kotomaahan samalla
laivalla kuin Stanley.
Kun Stanley oli saapunut Englantiin, eivät sanomalehdet eivätkä
tieteelliset seuratkaan alussa tahtoneet uskoa hänen kertomuksiaan
tosiksi. Monet etevätkin sanomalehdet väittivät häntä julkisesti
valhettelijaksi ja pettäjäksi, sillä englantilainen ei olisi suonut
amerikalaiselle sitä kunniaa, että hän oli löytänyt ja auttanut
Livingstonen pulasta. Mutta viimein täytyi panettelijainkin myöntää,
että hän oli tehnyt ansiokkaan työn ja Livingstonen lähettämät kirjeet
ja tiedot maantieteelliselle seuralle todistivat, mitä Stanley oli
puhunut. Hän kutsuttiin sitte kunniavieraaksi pitoihin, jotka
maantieteellinen seura toimitti ja virallisesti sai hän Englannin
hallitukselta kiitoskirjeen, jossa hänen ansionsa tunnustettiin ja
sitäpaitse annettiin hänelle kuningattaren nimessä kunnialahjaksi
hohtokivillä koristettu kultainen nuuskarasia. Sen mukana seurasi
kirje, jossa ulkoasiain ministeri hänelle kuningattaren nimessä lausuu
kiitokset siitä innosta, älystä ja uutteruudesta, jota hän oli
osoittanut auttaessaan tohtori Livingstonea ja sen kautta huojentanut
Hänen Majesteettinsa ja kaikkien hänen alamaistensa huolta tuon mainion
matkustajan kohtalosta.