Stanleyn neljäs matka Afrikassa. Englantilaisten sota ashanteja
vastaan.
Palattuansa Livingstonea etsimästä lähti Stanley Amerikaan pitämään
luentoja Afrikan matkoistansa, mutta tämä luentojen pitäminen ei
kuitenkaan tuottanut hänelle suurta hyötyä. Hän kirjoitti
matkakertomuksen nimellä "Kuinka minä löysin Livingstonen" ja jo
seuraavana vuonna (1873) lähti hän neljännen kerran Afrikaan, tällä
kertaa Atlantin meren puoleiseen osaan. Nytkin hän oli samoin kuin
Abyssinian sotaretkellä New-York Heraldin kirjeenvaihtajana
sotaretkellä, jonka englantilaiset tekivät ashantien kuningasta
vastaan.
Ashantien maa on suuruudeltaan melkein samankokoinen kuin Ranska, mutta
se on paljo harvemmin asuttu. Sen kansa on ammoisista ajoista ollut
vihamielinen englantilaisia vastaan ja englantilaiset eivät myöskään
ole koettaneet saada aikaan ystävyyttä ashantien kanssa. Ilmi
vihollisuudet alkoivat vuonna 1873.
Pitkin n.s. Kultarannikkoa oli Guinean lahden pohjoispuolelle jo
viidennellätoista vuosisadalla perustettu useita portugalilaisia
siirtokuntia ja kauppapaikkoja, joiden joukossa on myös Elminan
kaupunki ja linnoitus. Kauppapaikkana se on hyvin edullinen, mutta
europalaisten terveydelle se on turmiollinen, samoin kuin moni muu
paikka näillä seuduilla. Noin kuudennentoista vuosisadan keskipaikoilla
Hollanti anasti tämän paikan haltuunsa ja hollantilaisten omana se
pysyi vuoteen 1872, jolloin Englanti osti uudisasuntolan sekä siihen
kuuluvan maan; silloin olivat hollantilaiset pitäneet sitä hallussaan
noin 235 vuotta. Paitse rantamaalla olevia kaupunkeja ja linnoituksia
on Englannin hallussa myös suojeluksessaan maata noin 20 Suomen
peninkulmaa meren rannasta sisämaahan päin ja tämän suojelusmaan
pohjoispuolella on vapaiden ashantien maa. Näillä on vain yksi
kuningas, joka tässä kerrotun sodan aikana asui Kumassi nimisessä
kaupungissa. Ashantien maa on epäterveellisimpiä mitä maailmassa
löytyy. Metsät ovat hyvin laajat, ja muutamin paikoin niin tiheät, että
auringon säteet eivät pääse maahan tunkeutumaan. Tiheiden metsikköjen
alla on kosteita soita, joissa mätäneväiset kasviaineet levittävät
hyvin myrkyllisiä höyryjä saastuttaen koko ilman kauheimmalla tavalla.
Neekerit, jotka täällä asuvat, ovat jo tottuneet ilmanalaan, mutta
europalaiset eivät voi sitä kauan kestää.
Ashantien kuningas voi asettaa vihollista vastaan noin 100,000 miestä
ja he ovatkin sangen sotaisia luonteeltaan. Sitä vastoin ovat rantamaan
asukkaat, santit, pahimpia pettureita kuin missään löytyy ja jos he
joskus rupeavat europalaisten palvelukseen, niin he melkein aina
tekevät välipuheen, ettei heidän tarvitse sotaan mennä. Europalaiset
eivät ole saaneet rantamaan asukkaista kelvollisia sotamiehiä ja kun
seudun epäterveellisyys estää siellä pitämästä suurempaa sotajoukkoa,
niin on myös sodanhimoisten ashantien röyhkeys siitä saanut yllykettä
niin suuressa määrässä, että he v. 1873 hyökkäsivät englantilaisten
alueelle, josta syystä sota alkoi.
Ashantit olivat pari sataa vuotta takaperin käyneet kauppaa vapaasti
Elminassa, ja he ovat ylipäänsä kauppaa rakastava kansa, mutta
englantilaiset kielsivät heiltä pääsön sisämaasta merenrantaan, vaikka
he olivat sitä useita kertoja anoneet. Heidän oli täytynyt tehdä
kauppaa santien kanssa, jotka siis välikauppiaina saivat suuren voiton
niistä tavaroista, jotka rantamaalta kuljetettiin sisämaahan. Kun siis
englantilaiset vuonna 1872 oston kautta saivat haltuunsa Elminan, niin
he rauhoittaaksensa ashanteja lähettivät heidän kuninkaallensa
kohteliaan kirjeen, jossa lausuttiin toivomus, että kauppaliike
kestäisi yhä edelleen.
Pari vuotta sitä ennen oli eräs ashantien sotapäällikkö Abu Bofu
ottanut vangiksi muutamia saksalaisia lähetyssaarnaajia, kun
nämä olivat toimittaneet jumalanpalvelustansa heidän maassaan.
Englantilaisten kuvernööri tarjoutui silloin lunastamaan vangit
vapaiksi 25,000 markalla, mutta tämä tarjous oli tyhmä teko, sillä
ashantit luulivat vankeja erittäin tärkeiksi valtiollisiksi henkilöiksi
ja vaativat enemmän kuin kuusi kertaa suuremman lunastusrahan. Sitte
lähetti sanan kuvernööri Hennesey heidän kuninkaallensa kallisarvoisia
lahjoja, toivoen muka sillä tavoin saavuttavansa vankien vapauden.
Jos nämä toimet jo olivat tyhmiä, niin vielä suurempaa typeryyttä
osoittivat seuraavat, sillä saman rosvon Abu Bofun poika saatiin kiinni
kuukauden verran myöhemmin ja laskettiin vapaasti menemään siinä
hurskaassa luulossa, että Adu Bofu yhtä jalomielisesti laskisi vapaiksi
myös ottamansa vangit ja heti sen jälkeen lähetettiin Abu Bofulle
vielä kunnialahjaksi komea kultainen sormus. Maakunnassa oleskeleville
europalaisille sitä vastoin annettiin varoitus, että jos he menisivät
ulkopuolelle englantilaisten suojelusmaan rajoja, saisivat he sen tehdä
omalla uhallaan ja syyttää itseään, jos he joutuivat vangeiksi.
Ashantien kuningas Koffi oli juonissa ja kavaluudessa varsin taitava,
ja näytti neuvoskuntansa keskustelujen kautta saaneen sen luulon, että
hän kauvan tinkimällä voisi saada koko rantamaan haltuunsa noiden
vankien lunastukseksi. Hän petti englantilaiset maaherrat
moninkertaisesti kauniilla lupauksilla ja vakuutuksilla ja viimein hän
30-40 tuhannen miehen suuruisella sotajoukolla teki hyökkäyksen
suojelusmaahan kolmelta eri suunnalta yhtaikaa. Tämä suojelusmaa ei
ollut koskaan ollut muuta kuin nimeksi vain englantilaisten hallussa ja
sen asukkaille ei olisi tullut sanottavaa vahinkoa ashantien
hyökkäyksestä eikä heidän olisi myöskään tarvinnut ryhtyä sotimaan
ashanteja vastaan, mutta pääsyy miksi sotaretki pantiin toimeen, oli
englantilaisten halu saada ashantien kullasta rikas maa valtansa alle,
ja kuningas Koffi oli liian rikas naapuri jättää rauhaan aarteineen,
kultahiekkatynnyrinensä ja koottuine kalleuksineen. Ashantin maasta
toivottiin tulevan sellaisen rikkauden lähteen, että se kelvollisella
hoidolla tuottaisi parikymmentä kertaa takaisin ne summat, jotka
sotakustannukset vaatisivat.
Ashantien kuningas Koffi eli Koffee Kalkali on ylhäisen päällikön Koffi
Tuteen ja kuninkaallisen prinsessan Effnah Cabeen poika. Kuningas
Kwawedan kuoltua nousi hän 30 vuoden vanhana v. 1867 hallitusistuimelle
ja sanotaan olevan ymmärtäväinen ja älykäs mies, sekä tavoiltaan
vierasvarainen ja kohtelias muukalaisia vastaan. Hän asui
pääkaupungissaan Kumasissa, joka sodan alussa oli väkirikas ja hyvin
rakennettu. Kuninkaan palatsi oli kivestä, kaksinkertainen ja komeasti
sisustettu. Huoneet siinä olivat korkeat ja avarat. Seinillä maalauksia
ja komeita sohvia oli ylen ympäri, lattialla kallisarvoisia mattoja ja
pöydillä lukematon paljous kaikellaisia kalliita korukapineita.
Palatsin läheisyydessä oli kuninkaan aarreaitta, täynnä kaikellaisia
kalleuksia, joita edelliset hallitsijat olivat koonneet: hopearahoja,
kultahiekkaa, puhtaita kultamähkäleitä ja tankoja, kauniita sormuksia,
vitjoja, silkkikankaita y.m. Kuninkaan kruunujen ohessa säilytettiin
aarre-aitassa myös juomamalja, joka on tehty sodassa v. 1724 kaatuneen
englantilaisen kuvernöörin Charles Mc Carthy'n pääkallosta. Tätä maljaa
kuuluu kuningas käyttävän ainoastaan suurissa juhlissa. Malja on
reunusteltu kultaisilla koristeilla ja hohtokivillä.
Kuninkaalla on iso haaremi ja hän ottaa vaimoja niin monta kuin hän
tahtoo. Kuoleman uhalla on kaikilta miehiltä kielletty katsoa hänen
vaimojansa kasvoihin, ja haaremia vartioi 150 eunukkia.
Kuningas ei mene itse sotaan muutoin kuin viimeisessä hätätilassa
innostamaan sotilaitaan. Hänellä on pääministeri, ylimmäinen
sotapäällikkö, rahaston vartija, ja muita virkamiehiä sekä neuvoskunta.
Ashantien kansa on jaettu neljään eri luokkaan, nimittäin: kuningas,
ylimykset eli maaherrat, vapaat ashantit ja orjat. Vapaiden luokkaan
luetaan maanomistajat, pienten kylien päälliköt ja vapaina syntyneet.
Orjat ovat joko syntyneet orjuudessa tahi otetut vangiksi taisteluissa.
Ylimyksillä on laveat tilukset ja he hallitsevat tuhansia alustalaisia.
Etevin heistä on Iwabinin ruhtinas, jonka piirikunta on väkirikas
Selagan kaupunki Volta-virran varrella. Siellä sanotaan asukkaita
olevan noin 400,000 ja sodassa hän voi lähettää kuninkaan armeijaan
20,000 miestä.
Sodassa käyttävät ashantit lippuja samoin kuin europalaisetkin, mutta
niitä ei pidetä siellä samallaisessa arvossa kuin sivistyneiden
kansojen kesken. Jos vihollinen heiltä ottaa lipun, niin ei siitä ole
häpeätä sitte joukolle, joka sen on kadottanut. Sitä vastoin on
ashantilaisen päällikön päivänsuoja samassa kunniassa kuin europalaisen
sotajoukon sotalippu. Tuo päivänsuoja on samallainen kuin sateenvarjo,
mutta siitä riippuu monivärisiä silkkivaatekappaleita, kultaisia ja
hopeisia helyjä, ja kannettuna päällikön pään päällä se sotilasten
silmissä todistaa päällikön kunniaa ja mainetta. Päivänsuojan eli
varjostimen kadottaminen tuottaa häpeää ja pidetään tappion merkkinä.
Päällikkö kulkee sodassa komeassa kantotuolissa, jota 8 miestä kantavat
päänsä päällä.
Kun kuningas itse ottaa osaa sotaretkeen, joka tapahtuu ainoastaan
silloin, kuin hänen läsnäolonsa on välttämätön sotajoukon
innostamiseksi, varustautuu joka ainoa virkamies sotaan ja sotilasten
luku saadaan helposti nousemaan 100,000 mieheen. Silloin kuninkaan yli
tahi hänen edessään kannetaan hänen varjostintaan, joka on 15 tai
parinkymmenen tuhannen markan arvoinen. Se on tehty tulipunaisesta ja
mustasta sametista, reunukset koristetut lukemattomilla kultaisilla
helyillä ja ylinnä on keskessä suuri kultainen nuppu. Kuninkaan puku on
myös hyvin kallisarvoinen, Punanen samettitakki on hänellä yllänsä ja
housut ovat samaa vaatetta. Leveä kultainen vyö on hänellä vyötäisillä,
päässä on silkkinen, kauniilla koriste-ompeluksilla kirjaeltu lakki ja
kaikki aseet ovat komeimmalla tavalla kaunistetut.
Ashantien aseet ovat hyvin yksinkertaista laatua: vanhat piilukkoiset
kiväärit, joissa luotina käytetään rautapalaisia, kiviä y.m.
Ensimmäiset kahakat englantilaisten ja ashantien välillä tässä sodassa
tapahtuivat siten, että ashantit olivat asettuneet väjymään
englantilaisia niin tiheiden pensastojen taakse, että täytyi ihmetellä
kuinka alastomat ihmiset rohkenivat tunkeutua niin tiheisin
risukkoihin, joissa he eivät voineet mitenkään välttää haavoja. He
olivat niin tarkoin peitetyt, etteivät englantilaiset tienneet heistä
mitään, ennenkun he itse ampumalla ilmoittivat väjymyspaikkansa.
Englantilaiset ampuilivat pensastoja kohti ainoastaan arviolta ja parin
tunnin kuluttua taukosivat ashantit ampumasta, sillä englantilaisten
tuli oli pakottanut heidät peräytymään. Kuitenkin olivat he saaneet
useita upseereja haavoitetuiksi.
Koko ashantien valtakunnan ja meren välinen maa on tasaista, niin ettei
siellä voi olla puhetta vuorista eikä laaksoista. Paikoittain kohoaa
maa vähän korkeammiksi harjanteiksi, jotka eivät nekään edes ansaitse
kukkulan, tuskin kummunkaan nimeä. Sellaisella vähän korkeammalla
kunnaalla on Abrakrampa niminen kylä, jonka englantilaiset varustivat
vallihaudoilla ja multavalleilla sekä tykeillä. Ashantit luottivat
omaan voimaansa, jota sitä ennen ei mikään afrikalainen vihollinen
ollut masentanut ja ryhtyivät piirittämään Abrakrampaa. Mutta pian
tulivat he huomaamaan, etteivät he voineet vastustaa europalaisia,
jotka olivat hakkuuttaneet kylän ympäristöltä kedon aukeaksi voidakseen
paremmin huomata vihollisen liikkeet. Ashantit alkoivat hyökkäyksensä
hirveällä metelillä ja rummun lyönnillä, mutta varustuksien takana
olevat mustat soturit eivät sitä säikähtäneet, vaan vastasivat
ankarasti ampumalla ja kun heillä oli oivalliset kiväärit, niin
ashantit viimein ajettiin pois, kuitenkin vasta kovan taistelun
jälkeen, jota jatkettiin vielä seuraavanakin päivänä.
Niinkuin tätä ennen olemme maininneet, ei englantilaisten olisi
tarvinnut ashantien hyökkäyksen vuoksi ryhtyä tähän sotaan, mutta
saaliin-himo houkutteli heidät siihen. Viisaammalla menestystavalla
olisi koko sota vältetty, jos englantilaiset olisivat jättäneet
ashanteille tilaisuuden jotakin määrättyä tietä myöten aina vapaasti
tulla rautamaalle kauppaa tekemään, niinkuin he halusivat, ja siitä
olisi epäilemättä ollut hyötyä kummallekin kansalle ja samalla olisi
vältetty suuret verenvuodatukset. Stanley arveli tästä sodasta, että
jos englantilaisten suojeluksen alla olevat typerät santit osaisivat
ajatella järjellisesti, niin he varmaankin sanoisivat: "jollemme olisi
olleet englantilaisten ystäviä, niin eivät ashantit olisi polttaneet
kyliämme, hävittäneet viljavainioitamme ja istutuksiamme", ja
englantilaisten puolelta olisi siihen voinut vastata: "me ryhdyimme
sotaan ashanteja vastaan teidän tähtenne; jollemme olisi olleet
narreja, niin emme olisi hylänneet heidän ystävyyttään ja ruvenneet
liittoon sellaisten kurjain pelkurien kanssa, jommoiset te
liittolaisina olette".
Santien pelkurimaisuuden vuoksi ei englantilaisten päällikkö Garnet
Wolseley ryhtynytkään mihinkään suurempiin yrityksiin, ennenkuin hän
sai valkoista sotaväkeä kylliksi riittävän joukon ollakseen varma
voitosta. Odottaessaan niiden tuloa, antoi hän insinööriupseerien
valmistaa teitä sotajoukon marssia varten, sillä maa oli joka paikassa
niin täynnä sakeita viidakkoja ja tiheitä aarniometsiä, että oli tuiki
tukalaa ja melkein perin mahdotonta tietä raivaamatta sotajoukon kulkea
sisämaahan.
Ennenkun ne europalaiset sotajoukot, joiden tuloa Garnet Wolseley
odotti, olivat saapuneet pääkortteeriin Cap Coastiin, tapahtui
kuitenkin useita pienempiä kahakoita ashantien ja niiden vähien
sotajoukkojen kesken, jotka jo olivat Kultarannalla. Niin oli esim.
eversti Ewelyn Wood tehnyt vähäisen retken sisämaahan tutkimaan
vihollisen liikkeitä. Hänellä oli noin 100 houssa-sotamiestä
ja muutamia satoja Kultarannan asukkaita ja hänen tultuaan
Fasua-nimiseen paikkaan hyökkäsi häntä vastaan joka puolelta suuri
joukko ashanteja. Hyökkäys tapahtui ihan äkkiarvaamatta, mutta hän
vetäytyi oitis joukkoineen neliön muotoiseen asemaan ja tavaran
kantajat asetettiin keskeen. Kolme tuntia kesti tappelua ja hän
peräytyi viimein. Hänen joukostaan oli kaatunut verrattain vähän väkeä,
mutta viholliselta kaatui niin paljon, että he tunsivat kärsineensä
kovan tappion.
Sillaikaa kun englantilaiset odottivat kotomaasta apujoukkoja, lähti
Stanley vähäisellä höyrylaivalla pitkin merenrantaa Volta-virran
varrelle, jossa sotakomissari Glower varusti apujoukkoa englantilaisen
pääjoukon ohessa tekemään hyökkäystä ashantien maahan. Tämä Glower oli
nuorena palvellut Englannin merisotaväessä ja saavutti pian upseerin
arvon, vaan hän erosi sotaväestä ja nimitettiin maaherraksi
Lagos-saareen Benin-lahdessa. Siinä toimessa hän kunnosti itsensä
erittäin suuresti, sillä hän järjesti tämän uudisasuntolan olot niin
hyvin, että vaikka Lagos hänen sinne tullessaan oli kurja ja mitätön
paikka, niin oli sinne tuotujen ja sieltä ulosvietyjen tavarain arvo
yhteensä jo vuoden 1872 kuluessa noussut yli 135 miljonan markan. Hän
perusti siellä laivavarvin, rantalaitureita, vesijohtoja, rakennutti
taloja, yleisiä rakennuksia ja muita yleishyödyllisiä laitoksia, sekä
järjesti poliisilaitoksen ja vapaaehtoisen sotaväen, johon kuuluu
muhamettilaisia neekerejä Houssan ja Joruban heimokunnista Afrikan
mannermaalla. Näiden avulla hän piti kurissa ympäristössä asuvat
neekeriheimokunnat ja pakotti heidät pelkäämään Englannin valtaa. Hänen
nimensä on näillä seuduilla yhtä hyvin tunnettu neekerien kesken kuin
Livingstonen Sisä-Afrikassa. Houssat ja jorubat nimittävät häntä
kuvernööri "Golibariksi" ja pitävät häntä erinomaisessa arvossa.
Tullessaan tämän etevän ja tärkeän miehen leiriin vastaanotettiin
Stanley ystävällisesti ja seuraavana aamuna hän näki miten uuttera
Glower oli toimissaan, sillä jo aikaisin alkoi työ ja puuha
varustuksissa. Kun Stanley kysyi neekeripojalta mihin kuvernööri oli
mennyt, selitti poika:
"Ah, massa gobnor? Hän poissa, hän kulke virta, mennä kaupunki, olla
Joruba, olla Houssa puhelemassa, olla Akra, ei sano, ei tietä".
Pian löysi Stanley tämän kaikissa puuhissaan uutteran miehen: hän
tarkasti höyrylaivan lastaamista, antoi käskyjä sepälle, neuvoi
kirvesmiehelle työtä, puheli koneenkäyttäjän kanssa höyrykoneesta,
määräsi neekerikapteenille, milloin hänen piti olla valmiina
joukkoinensa, auttoi miehen selkään tavarakimppua, kuunteli jonkun
jorubalaisen valituksia vääryydenteosta univormujen jaossa, tarkasti
höyrylaivojen miehistöt, neuvoi heitä miten heidän piti kohdella
puolivillejä neekeripalvelijoita, tiedusteli alavirkamiehiltä
sotatarpeita, torui Akran kuningasta Turleytä, kun tämän miehet olivat
liian velttoja, luetteli houssa-kersantille tämän päivän tehtävät
j.n.e. Glower oli sanalla sanoen erittäin monipuolinen, toimelias ja
taitava mies. Hän oli englantilaisen sotajoukon avuksi koonnut
Volta-virran rannoille kaikkiansa 23 tuhatta miestä, kaikki neekerejä.
Näistä oli 11 tuhatta miestä Akim ja Akwapim kansaan kuuluvaa ja
sitäpaitse oli muutamia muitakin kansoja luvannut lähettää apujoukkoja
yhteistä vihollista ashanti-kuningasta vastaan. Paras apu oli kuitenkin
Houssan ja Joruban muhamettilaisista sotilaista.
Nämä oli Glower pestannut heidän kotiseutunsa erämaista, jotka ovat
rämeitä, soita ja viidakkoja täynnä; hän kohteli heitä ystävällisesti,
elätti ja vaatetti heidät, kasvatti heidät sotamiehiksi ja saavutti
heidän luottamuksensa ja rakkautensa. Hän oli johtanut heitä moneen
voittoon heidän villiä veljiänsä vastaan, saattanut heissä itsetuntoa
ja itseluottamusta syntymään, ja samalla olivat he oppineet pitämään
itseänsä Englannin alamaisina ja sotilaina. Sen vuoksi olikin "Golibar"
heille kaikille rakas ja tuttu. Heidän yhteinen arvostelunsa oli, että
englantilaiset upseerit kyllä ovat hyvin kelpo miehiä, mutta eivät
sentään ole "Golibarin" vertaisia.
Sillä välin kuin Stanley pikkuisella höyrylaivallansa oli Cap Coastista
tehnyt retken kapteeni Glowerin luo hänen leiriinsä Volta-virran
suulla, olivat Englannista ja Länsi-Intiasta saapuneet ne apujoukot,
joita sir Garnet Wolseley oli kauan odottanut. Valkoista sotaväkeä oli
kaikkiansa noin kolme tuhatta miestä, nimittäin kuuluisa "musta mahti"
eli 42:nen skotlantilainen vuoristolais-rykmentti, walesilainen
fysiljeeri-rykmentti, tarkk'ampujaprikaati ja pataljoona merisotaväkeä.
Upseerit olivat enimmästään nuoria miehiä ja melkein joka mies oli
huolissaan siitä, miten hän voisi voittaa Afrikan ilmanalan vaikeudet.
Yksi mietti yhtä, toinen toista keinoa ja kyseli toisilta vahvistusta
oman keinonsa luotettavaisuudelle. Suurin osa skotlantilaisista oli
päättänyt välttää kaikkia väkijuomia; ei paloviina, sherry, eikä
muutkaan väkevät juomat heille kelvanneet ja muonavaraston hoitajat
valittivat, ettei upseerille kelvannut mikään muu kuin limonaati.
Passaripoika virkkoi Stanleylle: "En ole ikänäni nähnyt mokomaa
raittiusseuraa".
Mutta vaikka useimmat nuoret upseerit kaikella varovaisuudella
välttivät kaikkea väkeväin juomain nauttimista, joka tosiaan onkin
kuumassa ilmanalassa monta verta vaarallisempaa kuin viileässä ja
kylmässä ilmanalassa, niin teki Afrikan helteinen aurinko kumminkin
lopun monen nuoren sotilaan elämästä, joka oli vihollisilta säilynyt.
Englantilaiset joukot olivat muutoin niin hyvin järjestettyjä ja
varustettuja sekä rohkeita ja vaivoja näkemään tottuneita, ettei koko
Länsi-Afrikan väestö yhdistyneenäkään olisi voinut heitä estää
tunkeutumasta Kumassiin. Paitse ilmanalan vaikuttavia tukaluuksia ja
raivaamattomia teitä, jotka oikeastaan olivat vaan ahtaita polkuja
tiheässä metsässä, oli englantilaisten sotajoukon pahimpana haittana se
hitaus, jolla muonavarain kuljettaminen toimitettiin.
Sotajoukkoa varten oli kotimaasta sille lähetetty kaikellaisia tarpeita
hyvin runsaassa määrässä, senpätähden niitä kuljettamaan tarvittiinkin
niin iso joukko kantajia, että ne luvultaan olisivat itse sotajoukkoa
lukuisammat. Tie, joka oli raivattu rantamaasta sisämaahan, kulki niin
tiheiden viidakkojen lävitse, että oli melkein mahdoton tunkeutua
niiden lävitse; se oli noin 15 jalkaa leveä, keskus korkeampi, että
vesi kallistui molemmin puolin ja pitkin tietä oli tehty sähkölennätin
bambuputkista tehtyjen pylväiden päälle. Tätä laitosta pitivät ashantit
jonakin hirveänä noitakeinona, jonka turmiollista vaikutusta he kokivat
itsestään poistaa rakentamalla itselleen samallaisen laitoksen,
nimittäin siten, että seipäiden neniin viritettiin pumpulilankaa, usein
monta peninkulmaa yhtämittaa, niinkuin he olivat nähneet
englantilaistenkin rakentaman sähkölennätinlangan ylettyvän.
Melkein ilman mitään vastusta vihollisten puolelta tulivat
englantilaiset Prah nimisen virran luo, jonka yli oli tehty silta jo
ennen sotajoukon sinne tuloa. Kaiken matkaa oli tie avattu tiheän
metsän lävitse, missä kasvoi summattoman korkeita ja paksuja
pumpulipuita, tiikkipuita, gummipuita ja monta muuta kallisarvoista
kasvia. Puiden latvat olivat niin tiheät, ettei auringon säteet
päässeet maata valaisemaan niiden ympärillä, vaan metsässä vallitsi
melkein täysi pimeys. Englantilaisten edellä vetäytyi ashantien
sotajoukot vähitellen pakoon ja yksitellen lähetetyillä vakoojilla,
joiden piti tutkia vihollisen asemaa, oli sen vuoksi usein hyvin
vaarallinen tehtävä. Kun englantilaiset varustausivat lähtemään Prah
virran toiselle puolelle, tuli heidän etuvartijoitaan vastaan vähäinen
parvi ashanteja hiipien joka pensaan ja puun taitse ja innokkailla
viittauksilla osoittaen tulevansa ystävinä. Heidän johtajanansa oli
pieni mies, jolla riippui rinnalla iso kultainen neliskulmainen levy,
joka osotti hänen ylhäistä arvoansa. Tämä mies oli ashantien kuninkaan
julkinen kuuluttaja pääkaupungissa ja oli kuninkaan käskystä tullut
lähettiläänä englantilaisen ylipäällikön luo. Kuusi miestä seurasi
häntä tarkastajina, että hän oikein toimitti tehtävänsä. Sitäpaitse oli
heihin yhtynyt matkan varrella neljä sotilasta, jotka tulivat vakoojina
ilmoittaaksensa päälliköllensä missä valkoiset miehet olivat.
Koko tämä parvi, yhteensä 11 miestä vietiin siis virran yli
englantilaisten leiriin ja kultaisella rintamerkillä koristettu
lähettiläs toi kuninkaaltansa kirjeen, jonka sisällys suuresti
ihmetytti englantilaisia.
Ashantien kuningas tekeytyi kavaluudessaan tietämättömäksi nykyisistä
oloista ja vaikka hänen sotajoukkonsa Fasua nimisen kylän luona oli
hyökännyt englantilaisten päälle, vaan lyötiin takaisin melkoisella
tappiolla, niin kirjoitti kuningas, että englantilaiset mainitussa
tappelussa olivat syyttömästi hyökänneet hänen väkensä päälle, kun se
palasi vierailemasta erään alaruhtinaan luota. Itse oli kuningas muka
aina rakastanut valkoisia ja halunnut heidän kanssaan ystävyyden
liittoa, vaan ei voinut ymmärtää noin kavalan hyökkäyksen tarkoitusta.
Hän kysyi siis englantilaisten päälliköltä mitä vihollisuudella
tarkoitettiin ja pyysi, että hänen lähettiläänsä lähetettäisiin
takaisin.
Englantilaiset arvelivat että kuningas joko oli perinpohjainen lurjus
tai narri, joka ei ymmärtänyt mikä kallis aika häneltä meni hukkaan
sellaisten lapsellisten kirjeiden kirjoituksessa, kun hän vielä taisi
pelastaa kuningasvaltansa hankkimalla tietoa siitä, millä ehdoilla hän
vielä nyt viimeisellä hetkellä voisi saada rauhaa.
Herättääksensä ashantien lähettiläissä pelkoa antoi englantilaisten
ylipäällikkö harjoituksen vuoksi ampuella gatling-kanuualla Prah-virran
pintaan, joka luotituiskusta rupesi ikäänkuin kiehumaan. Ashantit
mutisivat hiljaa keskenään ja katselivat toisiinsa peljästyneinä.
Lähettiläät lähetettiin takaisin ashantien kuninkaan luokse ja saivat
viedä mukanaan ankaran uhkauskirjeen, jonka johdosta kuningas Koffi
noin viikon kuluttua, tammikuun 15 p. 1874 lähetti vastauksen,
selitellen tahtovansa tehdä rauhan valkoisten kanssa. Hän oli myös
laskenut vapaaksi erään saksalaisen lähetyssaarnaajan, joka oli
5 vuotta pidetty vankina Kumasissa ja oli kärsinyt sangen paljon, niin
että hän kivuloisena vaivaisena tuli pois. Tältä saivat englantilaiset
tietää yhtä ja toista ashanteista. Kuningas oli alussa ollut ylen
määrin ihastunut, kun hän sai kuulla sotajoukkonsa saapuneen Dunqwakiin
asti, mutta kun hänen päällikkönsä suunnattomasti liioitellen olivat
kertoneet valkoisten suuresta voimasta ja heidän hirmuisista
kanuunistaan, niin oli kuninkaan rohkeus kokonaan masentunut ja pelko
oli Kumassissa yleinen. Englantilaisten etujoukot olivat sitäpaitse jo
valloittaneet Adansivuoret, jotka ovat ainoa luonnon varustama varustus
Kumassin ja Prah-virran välillä ja ashantien pääkaupunkia näytti perin
mahdottomalta puolustaa menestyksellä.
Adansivuoren läheisyydessä oli erään ashantien kuninkaan veronalaisen
ruhtinaan pääkaupunki, johon englantilaiset majoittuivat läpi
kulkiessaan. Stanley kehuu ashantien asunnoita erittäin siisteiksi ja
että ne ovat koristetut monellaisilla somilla puuleikkauksilla.
Huonekalutkin olivat valmistetut näppärästi, niin että valkoisten
täytyi ihmetellä neekerien kätevyyttä ja taitoa puutöissä. Sen talon
läheisyydessä, missä Stanley oli saanut yömajan, oli kaksi suurta
puuta, joiden juurella ashantit pitivät jumalanpalvelustaan. Puiden
ympäri oli tehty aitaus ja sen sisäpuolella oli maahan lyötyjen
paalujen päällä alttarintapainen laitos ynnä pyhät astiat. Niihin
kuului lasiputelin pohja, korvaton posliinituoppi ja kahvikuppi, jotka
arvattavasti olivat ennen sotaa ostetut rantamaalla valkoisten
kauppiasten puodeista. Muutamissa huoneissa oli oudonnäköisiä
epäilyttäviä tavaramyttyjä ja kun englantilaiset niitä tarkastelivat,
oli niiden sisässä pitkiin heiniin käärittyjä päällikkövainajien
ruumiita ja pääkalloja. Kuusi sellaista oli sidottu yhteen kimppuun ja
kun ne löydettiin, vietiin ne ulos metsään. Joka paikassa olivat
asukkaat tulisella kiiruulla lähteneet pakoon, jättäen asumuksensa
autioiksi, ja kun kaksi vanhaa vaimo-ihmistä eivät olleet ennättäneet
pakoon, ennenkun englantilaiset tulivat, ihmettelivät he suuresti kun
englantilainen päällikkö käski heidän korjata luunsa pois, sillä he
olivat odottaneet joutuvansa orjiksi.
Kuta enemmän englantilaiset lähestyivät Kumassia, sitä levottomammaksi
tuli mielentila siellä. Huhu kertoi sen lisäksi kaikellaisista
enteistä. Muutamat kerskaavaiset päälliköt olivat selittäneet, että
englantilaisten oli aivan mahdotonta päästä pääkaupunkiin; kuninkaan
äiti oli uhannut tappaa itsensä, jollei heti tehtäisi rauhaa;
kuningas itse marssii sinne tänne pääkaupungissaan ja kuulustelee
ennustajiltaan, miten sota päättyisi. Kumassissa on suuri epäjumalalle
pyhitetty puu hävitetty ja luottamus koko epäjumaliin ruvennut
horjumaan. Ihan turhaan on epäjumalille tehty uhria, rikottu
saviastioita, roiskutettu ohrajauhoja pyhien puiden päälle ja kaikkia
tavallisia temppuja noudattamalla uhrattu ihmisiäkin; englantilaiset
eivät siitä säikähdä, vaan lähestyvät aina lähemmäksi. Ei edes
pumpulilangasta pensaihin ja puihin viritetyt sähkölennätintaijatkaan
estä vihollisia; noitapappien kaikki taikakonstit ja ulvomiset ovat
kuin huutavan ääni korvesta.
Kuningas ei kuitenkaan ollut toivoton menestyksestä. Hän käski koko
sotajoukkonsa hajautua pieniin parviin ja vetäytyä pääkaupunkiin päin.
Samalla hän laski vapaiksi viimeiset hänen vallassaan olevat valkoiset
vangit, erään saksalaisen lähetyssaarnaajan vaimoineen ja lapsineen
sekä erään ranskalaisen kauppiaan. Nämä toivat mukanaan kuninkaalta
kirjeen, joka osoitti hänen olevan suuresti levottomana ja haluavan
rauhaa. Hän ilmoitti sitoutuvansa maksamaan sotakulunkia, jos vaan
englantilaiset eivät tulisi edemmäksi, sekä pyysi kenraali Wolseleytä
odottamaan jonkun aikaa, että hän ennättäisi koota sen summan, jota
häneltä vaadittiin sodankulunkien korvaamiseksi. Kaikki tämä oli
kuitenkin pelkkää petosta ja kavaluutta ja kuningas Koffi oli saanut
vapautetut vangitkin täydellisesti uskomaan, että hänen sotajoukkonsa
oli hajonnut kokonaan, sekä kertomaan niin englantilaisille. Garnet
Wolseley marssi kuitenkin pääjoukon kanssa yhä eteenpäin, samalla kun
kolme muuta eri sotajoukkoa muilta haaroilta tunki samaa päämaalia,
ashantien pääkaupunkia Kumassia kohti. Pahin pelko englantilaisilla
sotilailla oli, että rauha tehtäisiin ilman taistelua, sillä
luonnollisesti tuntui heistä vastoinmieliseltä, että ashantien valta,
joka hävyttömimmällä tavalla oli vuosikymmenien kuluessa kohdellut
englantilaisia, nyt sovinnolla pääsisi taas rauhaan, jonka sopimuksen
se ehkä pian taas rikkoisi. Heidän mielestään oli ashantien maa
kaikkien englantilaisten kärsimien tappioiden, tautien ja kulunkien
jälkeen rangaistava niin ankarasti, että sen asukkaat monen miespolven
aikaan vielä vastedeskin muistaisivat sen ja varoisivat toisen kerran,
etteivät hyökkäisi valkoisten suojeluksen alla olevaa aluetta vastaan.
Englantilaisten pääjoukon marssiessa eteenpäin tekivät muutamat sen
osastot pienempiä poikkeuksia syrjään, sillä vihollisparvia kuljeksi
siellä täällä koettaen vahingoittaa heitä. Tälläisillä pikkuretkillä
valloitettiin ja poltettiin kyliä ja silloin tällöin ryöstettiin niistä
milloin mitäkin. Vihdoin oli englantilaisten vakoojien taitava ja
uuttera johtaja lordi Gifford saanut tietää, että ashantien pääjoukko
oli asettunut Egginassie nimisen kylän taakse ja Amoasul nimiseen
kylään. Se seikka, että tämä suuri sotajoukko oli englantilaisten
edessä, todisti ashanti-kuninkaan kavaluutta, ja kuinka älykkäästi hän
oli viekotellut lähetyssaarnaajat uskomaan, että hänen sotajoukkonsa
oli perinpohjin hajoitettu.
Englantilaisten sotajoukko, joka oli yhdistetty maa- ja merisotaväestä
sekä heidän palveluksessaan olevista neekereistä, oli kaikkiansa 2,500
miestä. Erinomaisen suuri hyöty oli tykistöstä, jonka väestö oli ennen
mainittuja Houssa-neekeriä. Nämä tekivät tehtävänsä kapteeni Raitin
johdolla niin innokkaasti, ettei mikään joukko ollut heitä
etevämpi. Skotlantilaisten raivoisa sota-into tappelussa tarttui
houssa-neekereihinkin, ja tappelun jälkeen osoittivat suuret joukot
surkeasti raadeltuja ashanteja, miten tärkeä tehtävä houssa-joukolla
oli ollut vihollisen masentamisessa.
Ajettuansa viholliset pois Egginassiesta, jossa ashantit hirveällä
tavalla saivat tuntea europalaisen joukon etevämmyyttä, syöksivät
skotlantilaiset ja tykistö Amoasulin kylään ja täällä tuli vielä
ankarampi kahakka. Kylän halki kulkevalla leveällä kadulla
englantilaiset näkivät joukottain kylän asukkaita, jotka
peljästyneinä kantoivat pois mitkä omaisuuttaan, mitkä haavoitettuja
sotapäälliköitään. Eräs tykistön luutnantti huomasi sellaisen ryhmän,
nimittäin neljä miestä, jotka kantoivat haavoitettua päällikköänsä, ja
ammuttuansa pommin, joka räjähti rikki aivan heidän päittensä
yläpuolella näki hän heidän joka ainoan kaatuvan kuolijaana maahan.
Vihollinen oli taistellut hyvin itsepintaisesti ja sitkeällä
urhoollisuudella, mutta sen täytyi peräytyä ankaran tappion jälkeen.
Juuri kun kiväärien ja tykkien jyske oli tauonnut ja tappelu oli
arvattu päättyneeksi, alkoi kuulua kiivas ampuminen sotajoukon takaa.
Ashantit olivat joutuneet tappiolle taistellessaan etu- ja molempia
sivu-joukkoja vastaan ja koettivat kiertää englantilaisten joukkoa
takaapäin hyökätäksensä sen päälle. Takapuolella oli kuitenkin
englantilaisten reservijoukot, jotka eivät olleet ottaneet vielä osaa
taisteluun ja saivat nyt kaikin voimin otella vimmattuja ashanteja
vastaan. Eipä kauan kestänytkään, ennenkun nämä olivat joutuneet
tappiolle myöskin takapuolella; mutta siihen ei taistelu vielä
päättynyt, sillä ashantit tekivät yhä uusia hyökkäyksiä useilta eri
haaroilta. Erääsen kylään oli englantilaisten sairaita ja haavoitettuja
majoitettu ja kun ampuminen lähestyi tätä kylää, niin kuumetaudissa
kipeänä oleva kapteeni ryhtyi komentamaan lähinnä olevaa sotaväen
osastoa ja hänen onnistui vastustaa vihollisia useita tuntia, kunnes
apua tuli pääjoukosta. Viholliset uudistivat hyökkäyksensä tuon
tuostakin puoliyöhön asti ja vielä seuraavana aamuna kello kolmen
aikaan tekivät he viimeisen ponnistuksensa vimmatulla kiivaudella, vaan
heidän täytyi kuitenkin päivänkoitteessa peräytyä kestettyänsä melkein
lakkaamatta 20 tuntisen tappelun.
Stanley oli kello puoli kolmen aikaan tullut Amoasuliin, jonka
skotlantilaiset olivat valloittaneet kello puoli 12. Kahden puolen
tietä oli maassa summaton joukko patruunankuoria, sillä kaupungin
edustalla oli juuri ankarin taistelu kestänyt. Kuolleita ashanteja oli
maassa joukottain ja isot reijät puissa sekä pensaiden repaleiset
lehdet osoittivat teitä, mistä kuulatuisku juuri vähän sitä ennen oli
kulkenut. Koska vihollisten tapa oli lyödä päät poikki kaikilta
haavoitetuilta vastustajiltaan, niin he myöskin kantoivat omat
haavoitetut ja kuolleet sotilaansa niin pian kuin taisivat pois
taistelukentältä, etteivät ne joutuisi samallaisen kohtelun alaisiksi.
Samoin huomattiin, että haavoitetut ashantit mitä pikemmin vetäytyivät
pensastojen suojaan piiloutumaan, sillä he luulivat englantilaisten
menettelevän haavoitettuja vastaan samalla tavoin kuin he itse.
Vaikka tietysti oli vaikea tarkoin saada selkoa vihollisten tappioista,
niin oli ashantien vahinko kuitenkin arvattu olevan kuolleita 800 ja
l,200 välillä ja haavoitettuja vähintäkin saman verran. Heidän koko
sotajoukkonsa arvattiin kumminkin 12,000 mieheksi. Sitäpaitse oli
heidän oikeanpuolisen siipensä johtaja, Mampowin veronalainen ruhtinas,
haavoitettu kuolettavasti, keskiosastoa komentava Appia, sekä vasemman
siiven päällikkö Amanqwatia kaatuivat kumpikin.
Englantilaisten puolella kaatui tässä tappelussa 1 upseeri ja 3
alhaisempaa sotilasta sekä haavottui 14 upseeria ja 198 alhaisempaa
sotilasta. Seuraavana päivänä eli helmikuun 1 p. 1874 lähti osasto
englantilaisten sotajoukosta Becqwah nimistä kylää vastaan, joka oli
vähän syrjässä heidän tiestään Kumassiin, mutta kuitenkin liian
lähellä, että he olisivat voineet huoleti jättää sen vihollisen valtaan
selkänsä taakse. Ashantit yrittivät tekemään ankaraa vastarintaa, mutta
huomasivat pian joutuvansa tappiolle ja taukosivat ampumasta vetäytyen
pikaisesti pakoon. Englantilaisten liittolaiset ryöstivät minkä
löysivät ja sitte koko kylässä poltettiin joka ainoa huone. Amoasulin
luona saavutettu hirveä tappio oli peljästyttänyt ashantit niin
suuressa määrässä, että he vain joskus uskalsivat ryhtyä vastarintaan.
Sitä vastoin olivat he uhraamalla ihmisiä, milloin nuoren miehen,
milloin naisen, koettaneet pelottaa valko-ihoisia. Uhratun ihmisen pää
oli tavallisesti lyöty poikki, ihan irti ruumiista ja asetettu kasvot
viholliseen (englantilaisiin) päin; ruumis seljälleen, jalat
Kumassiin päin, ja koko tuon kamalan tempun merkitys selitettiin ja
arvattiin olevan: "Te valkoiset, joiden jalat kiiruhtavat meidän
pääkaupunkiimme päin, katsokaa näitä kasvoja ja ajatelkaa, mikä kohtalo
siellä odottaa teitä".
Huolimatta kaikista ashantien taikakonsteista marssivat englantilaiset
yhtä kiivaasti kuin ennenkin Kumassia kohti. Kuningas koetti vielä
kerran houkutella heitä seisattumaan muka saadakseen aikaa koota
sen kokoisen summan, jota häneltä oli vaadittu sotakulunkien
korvaukseksi, ja lupasi myös antaa kruununperillisen ja kuningattaren
panttivangeiksi. Tähän tarjoukseen vastasi sir Garnet Wolseley, ettei
hän taukoisi sotajoukkoansa marssittamasta eteenpäin, ennenkuin hän oli
saanut sekä rahasumman, että panttivangit valtaansa, ja jolleivät ne
huomisaamuna olisi hänen luonaan, niin hän uhkasi polttaa koko Kumassin
ihan tyyten.
Vihollisuuksia siis jatkettiin yhä edelleen ja muutaman engl.
peninkulman päässä Kumassista syttyi vielä ankara tappelukin Ordahsu
nimisen kylän luona. Tapansa mukaan olivat ashantit piilossa tiheissä
metsissä kahden puolen tietä ja ampuivat sieltä suurissa ryhmissä,
mutta edellisistä tappioista viisastuneina komensivat englantilaiset
päälliköt sotaväkeänsä komppanioittain ampumaan taajaan kahden
puolen tietä ja samalla marssimaan nopeasti eteenpäin. Hurjain
säkkipilli-äänten raikuessa marssivat kaikki eteenpäin ampuen oikeaan
ja vasempaan ja näissä soittajaisissa tykistö antoi matalimmat äänet
tuhoavaisesti tehden aukkoja vihollisten riveissä. Viholliset
hämmästyivät tätä uutta taistelutapaa ja vetäytyivät peljästyneinä
pakoon.
Tässä taistelussa oli ashanteja johtanut kuningas Koffi itse. Aamulla
oli hän asettunut vähäiseen kylään ja vannonut tappavansa jokaisen
päällikön, joka pelosta jättäisi paikkansa. Hän oli rohkaissut mielensä
toivoen epäjumalansa vielä viimeisessä hetkessä kääntävän nuo rohkeat
valkoiset takaisin ja hänen päällikkönsä olivat myöskin häntä
yllyttäneet koettamaan viimeiseen saakka vastustaa englantilaisia. He
olivat koossa kuninkaan ympärillä, mutta kun englantilaisten luotia
alkoi vinkua ympäri heidän korviansa ja valkoisten sotamusiikki ja
hurraahuudot yhä rajummin kaikuivat läheisyydessä, niin Koffi kannatti
itsensä kiiruusti pois.
Kuninkaan pako osoitti koko hänen sotajoukollensa, ettei hänellä enää
ollut toivoakaan voitosta. Hänen sotilaansa hajoutuivat mikä mihinkin
ja englantilaiset saapuivat vielä samana päivänä Kumassiin. Ashantien
kauhistuttava pääkaupunki oli valloitettu!
Englantilaiset sotilaat saivat luvan hajautua etsimään yösijaa
kaupungissa pitkin sen halki kulkevan leveän pääkadun varsia. Kohta
alkoi tulla sadottain pakenevia ashanteja, jotka kiertoteitä saapuivat
kotikaupunkiinsa Ordahsun tappelupaikalta. Useilla heistä oli
oivalliset takaaladattavat kiväärit, vaikka suurin joukko oli
varustettu vanhoilla piilukko-pyssyillä. Välttääksensä verenvuodatusta
näin myöhäisellä hetkellä päivästä jättivät englantilaiset heidät
aseinensa rauhaan, koska ashantit näyttivät tekevän ankaraa
vastarintaa, jos heiltä yritettiin ottaa pois aseet. Seuraus siitä oli,
että 4-5,000 aseellisesta tai aseettomasta miehestä, jotka olivat
kaupungissa englantilaisten asettuessa levolle, ei ollut seuraavana
aamuna jäljellä kuin 30-40; sillä he olivat yöllä menneet tiehensä
aseineen aarteineen.
Kaupunki oli laaja ja siististi rakennettu. Huoneiden etusivut olivat
kipsillä valaistut ja koristetut arapilaisten tavan mukaan. Kunkin
talon sisäpuolella oli palvelusväen asunnot sekä ulkohuoneet ja
tavarahuoneet eri ryhmissä. Kaupungin pituus oli noin neljännes suom.
penikulmaa ja 5-6 katua oli leveätä ja suoraa. Pääkatu oli 70 kyynärää
leveä ja kun Stanley toisten sanomalehden kirjeenvaihtajain seurassa
kulki sen päähän, niin he tulivat metsikköön, josta levisi hirveä
löyhkä, sillä siellä oli hirmuhallitsijan lukemattomat uhrit tapettu.
Sanomalehtimiesten täytyi nenäliinoillansa estää tuota hajua heitä
tukehuttamasta. Kolme- tai neljäkymmentä ihmisruumista oli tällä kertaa
maassa mätänemässä, kaikki mestattuja, koska päät olivat poikki, ja
lukemattoman paljon pääkalloja oli sekä pinottuna suuriin kasoihin että
hajalla avaralta pitkin maan pintaa. Julmin ja paatuneinkaan ihminen ei
olisi voinut tätä katsella kauhistumatta. Kuninkaan sukuun kuuluvien
henkilöiden kuoltua oli täällä hirveimmällä tavalla tapettu
sadottain ihmisiä yhdellä kertaa. Ranskalainen kauppias Bonat, joka
englantilaisten tullessa ashantien pääkaupunkia vastaan oli päässyt
pitkästä vankeudestaan, kertoo nähneensä 300:kin orjaa yhtaikaa
tapettavan kuninkaan sisaren kuoltua ja sellaista ihmisteurastusta oli
täällä harjoitettu liki puolitoista sataa vuotta. Jos keskimäärin 1,000
henkeä oli vuodessa tapettu, jota määrää ei pidetty liian suurena, niin
oli nykyisen kuningas-suvun aikana mestattu yhteensä ainakin 120,000
ihmistä! Ja tällaista hirmuisuutta oli harjoitettu ainoastaan vanhan
tavan säilyttämiseksi, siitä saakka kuin ashantien maa oli tullut
omaksi kuningaskunnaksi!
Tästä pääkallonpaikasta meni Stanley tovereinensa kuninkaan palatsia
katsomaan. Siksi sanottiin kaksinkertaista kivirakennusta, jonka
ympärillä oli iso ryhmä olkikattoisia majoja. Koko n.s. palatsi oli
asukkaista ihan tyhjä; ainoastaan kesy kurki kuljeskeli pitkin pihaa
tuon tuostakin parahtaen. Eri huoneissa oli lukematon joukko
kaikellaista tavaraa; muutamat esineet kallis-arvoisia, toiset ihan
mitättömiä. Antaaksensa paremman käsityksen tuosta kuninkaan palatsin
rikkaudesta teki Stanley kalusto-luettelon, jossa mainitaan:
Täydelliset hopeiset ruoka-astiat,
Böömiläisiä lasitavaroita,
Kallisarvoisia helminauhoja,
Kultaisia kannuja sekä helmistä tehtyjä kaulakoristeita,
Persilaisia mattoja,
Noitatemppuihin kuuluvia kaluja,
Petojen nahkoja,
Kultanuppuisia kävelykeppiä,
Kullalla ja hopealla koristettuja puisia istuimia,
Vaatepakkoja,
Kultapellistä tehtyjä naamareita,
Suuria silkkisiä päivänvarjostimia,
Englantilaisia kuvia,
Lasiputelia,
Maalattuja tauluja,
Nahkaisia ja samettisia lakkia,
Vanha sotamiehen puku,
Kullalla koristettuja jalkineita,
Messinkisiä väkipyssyjä,
Posliinitavaroita,
Sanomalehdistä leikattuja kuvia y.m., y.m.
Sanalla sanoen kummallisia ja mitättömiä tavaroita joka huoneessa,
niin että kirjavampaa sekatavarain kokoelmaa tuskin löytäisi
panttilaitoksessakaan.
Palatsin sisällys julistettiin sotasaaliiksi ja mikä arvokasta oli
määrättiin myytäväksi rantamaalla sotajoukon hyväksi. Kun Garnet
Wolseley liian suuressa määrässä luotti kuningas Koffin vakuutuksiin,
että hän tahtoi tehdä rauhan, niin ei varokeinoihinkaan ryhdytty ja
suurin osa ashantien rikkauksista vietiin pois, kun eivät
englantilaiset olleet asettaneet vahtia kaupungin porteille.
Ashantien koko käytös oli niin täynnä petollisuutta ja viekkautta, että
englantilaisen ylipäällikön täytyi uskoa, ettei kuningas Koffi voinut
muulla lailla menetellä eikä pitää mahdollisenakaan että hänellä
saattoi olla aikomus rehellisesti pitää sanansa suostumuksen mukaan.
Ylipäällikkö antoi silloin käskyn polttaa koko Kumassin kaupungin ihan
perinpohjin jättääksensä sellaisen muistomerkin jälkeensä, joka
vastedes pidättäisi tuon suostumuksissa ja välipuheissa pysymättömän
ashantien kansan uusista hyökkäyksistä englantilaista aluetta vastaan.
Kaikki kruuti, mikä Kumassissa löydettiin, vietiin kuninkaan palatsiin;
sitä oli kaikkiansa 125 nelikkoa. Kaupunki sytytettiin palamaan ja
vähän ajan kuluttua kuului perättäin kolme ankaraa räjähdystä --
kuninkaan kivipalatsi oli hajonnut raunioiksi. Hänen arvonsa oli niin
masennettu, ettei kenraali Wolseley luullut koko ashantien
valtakunnankaan enää pysyvän koossa. Virallisessa kirjeessään lausuu
hän seuraavasti: "Julmempaa hallitusta ei ole maan päällä kuin tämä,
joka nyt, kuten toivon, on ikipäiviksi masennettu. Sen pääkaupunki on
oikea kalmisto; sen uskonto hirmuisen julmuuden ja äärettömimmän
petoksen sekoitusta; sen valtiollinen menetystapa luonnollinen seuraus
sen raa'asta uskonnosta. Vaikka tämän maan kansalle kävisi kuinka
hyvänsä, niin ei ole vähääkään syytä valittaa sellaisen hallituksen
hävittämistä".
Sotaretken päätarkoitus oli saavutettu. Ashantein sotaisa ja röyhkeä
kansa ei enää uskalla ahdistaa Kultarannalla olevia uudisasuntoja.
Englantilaisten suojelusmaan lähin naapuri, Adausi-maakunnan kuningas,
luopui ashantien veronalaisuudesta ja pyysi lupaa asettuaksensa
suojelusmaan alueelle erään ystävällisen heimokunnan maahan sen
suostumuksella. Tämän pyynnön myönsi kenraali Wolseley ja kun kuningas
Koffi vihdoin viimein lähetti lähettiläitä rauhaa tekemään, suostuttiin
sellaisista rauhan ehdoista, että Englannin ja sen liittolaisten sekä
toiselta puolen ashantien ja kaiken heidän väkensä välillä piti tästedes
oleman aina rauha; ashantien kuningas sitoutui maksamaan 50,000 unssia
kultaa sotakulungeiksi sellaisilla ajoilla kun Englannin hallitus
vastedes määräisi, hän luopui omasta ja perillistensä puolesta kaikista
vaatimuksista saada rantamaata haltuunsa ja velvoittautui kutsumaan
pois kaiken sotaväkensä englantilaisten siirtomaiden läheisyydestä.
Kaupan piti aina olla vapaan molemmille kansoille rantamaan ja Kumassin
välillä, jotapaitse ashantien kuningas sitoutui pitämään huolta siitä,
että tie Kumassin ja Prah-virran välillä vastedes pidettäisiin avoinna
ja metsä kahden puolen tietä raivattuna 15 jalan leveydeltä. Lopuksi
sitoutui kuningas estämään ihmisuhria tapahtumasta, kunnes sellainen
tapa kokonaan saataisiin poistetuksi.
Ashantien kuninkaan asiamiehenä oli hänen lähettiläänsä Saihee Engnie,
mutta rauhanteon vahvisti kuningas itse kirjoittamalla liittokirjan
alle. Heti kun nämä toimet oli saatu päättymään, lähti koko
englantilainen sotajoukko palajamaan. Paluumatka tehtiin 9 päivässä ja
sotajoukko nousi heti rantamaalle päästyään laivoihin, jotka veivät
heidät entistä mainehikkaampina kotimaahan.
Niistä apujoukoista, joiden piti yhtaikaa pääjoukon kanssa tunkeutua
ashantien maahan, ei yksikään ennättänyt samaan aikaan kuin kenraali
Wolseleyn johtama pääjoukko saapui Kumassiin. Kahdessa joukossa oli
syynä neekerisotilasten kurja pelko, sillä he lähtivät miehissä pakoon,
kun he lähestyivät ashantien joukkoja, jättäen englantilaiset
päällikkönsä yksin. Kuvernöört Glowerin johtama joukko sitävastoin teki
tehtävänsä varsin hyvin, mutta myöhästyi kumminkin Kumassin
valloituksesta, sillä hänellä oli niin pitkä matka, ettei hän
ennättänyt perille, ennenkuin pääjoukko jo oli valloittanut vihollisten
pääkaupungin. Silloin oli Glower vähän enemmän kuin 3 suom. peninkulman
päässä sieltä ja saatuaan tiedon näistä tapahtumista, lähetti Glower
kapteeni Sartoriuksen 20 miehen kanssa saamaan pääjoukosta tarkempia
käskyjä. Tämä uskalias mies tunki vihollisparvien lävitse Kumassiin
saakka ja nähtyänsä, että tämä kaupunki oli perin hävitetty ja
englantilaiset joukot jo kaukana paluumatkalla, kiiruhti hän niiden
jälessä ja saavutti kenraali Wolseleyn Fomannah nimisessä kylässä,
missä rauhakin tehtiin. Wolseley ei voinut olla kiittämättä kuvernööri
Glowerin ja hänen johdollaan toimivien upseerien nerokkaasti ja
rohkeasti tehtyjä toimia, sillä niiden kautta oli ashantien mahtavin
alaruhtinas estetty tulemasta pääkaupungille ja kuninkaalle avuksi.
Sotaretkestä ashanteja vastaan kokonaisuudessaan sanoo Stanley, että
onnellisen lopputuloksen turmelivat monet ikävät vastoinkäymiset sodan
lopulla. Ensiksikin pääsi tuli valloilleen Kumassin kaupungissa heti
seuraavana yönä, sen jälkeen kuin englantilaiset olivat sen
valloittaneet. Olipa tuli jonkun villin ashantin tahi rosvoilevan
santin sytyttämä, kaikissa tapauksissa sai kuningas sen ajatuksen, että
hänen pääkaupunkinsa hävitys jo oli alkanut ja että oli turha
yrittääkään sitä enää pelastaa keskustelujen kautta.
Toinen vastoinkäyminen oli se, että Garnet Wolseley laiminlöi vartioita
sitä saalista, jonka hänen joukkonsa jo oli saanut haltuunsa. Kuningas
Koffi luuli jo sotajoukkonsa hajoitetuksi ihan perin pohjin, mutta kun
pakolaiset ashantit saivat esteettömästi aseineen kokoutua kuninkaansa
ympäri, niin tämän rohkeus ja luottamus onneensa virkosi jälleen.
Kuvernööri Glowerin tulo sotajoukkoinensa masensi kuitenkin tämän
viimeisenkin toivon, joka näkyy siitä, että kuningas hädissään lähetti
tuhat unssia kultaa ja rukoili rauhaa. Mutta kun Garnet Wolseley
levottomana peljäten sadeajan jo alkaneen kiiruhti jättämään Kumassin,
niin parhaimmat hedelmät sotaretkestä jäivät häneltä saamatta. Sillä
palausretki alkoi 6 p. helmikuuta ja viittä päivää myöhemmin tuli
Kumassiin Glowerin lähettämä kapteeni Sartorius sekä kuudentena päivänä
Glower itse 4,600 miehellä afrikalaista väkeä. Wolseleyn omassa
sotajoukossa palvelevat, sekä Glowerin neekeri-sotamiehet olivat siksi
harjaantunutta ja luotettavaa väkeä, että niiden ja tykistön avulla
olisi voinut vastustaa Kumassissa vaikka mimmoisia ashantilaumoja ja
valkoiset sotilaat, jotka eivät olleet tottuneet Afrikan turmiolliseen
ilmanalaan, olisi saanut lähettää takaisin rantamaalle.
Kenraali Wolseleyn erehdys, kun hän ei riistänyt aseita pois jokaiselta
ashantisotilaalta Kumassissa samana iltana kun hän oli sinne tullut,
olisi voinut saattaa onnettoman seurauksen Glowerin joukolle. Useita
tuhansia pakolaisia oli aseinensa saanut kokoontua kuninkaansa
ympärille ja jos tämä olisi ollut älykkäämpi ja rohkeampi, niin hän
epäilemättä olisi Glowerin joukolle kostanut ankarat tappionsa
Amoasulin ja Ordahsun luona. Glower oli Volta-virran varrella koonnut
16,000 miestä marssiakseen ashantien liittolaisia vastaan, mutta hän
sai ylipäälliköltä selvän käskyn olla valmiina kulkemaan Prah-virran
yli 15 p:nä. Kun oli mahdoton niin suurella joukolla saapua
määräpaikoille oikeaan aikaan, niin hän lähti uskollisten houssa- ja
joruba-sotilasten kanssa edeltäkäsin jättäen toiset suurella vaivalla
kootut sotilaat jälkeensä. Saadessaan tietää Kumassin hävityksen, oli
hänellä mukanaan ainoastaan 1,400 miestä.
Edellisen erehdyksen lisäksi tuli vielä sekin, että Wolseley lähti
tuota pikaa Kumassista antamatta edes tietoa siitä Glowerille, jonka
hän oli lähettänyt Volta-virran luota marssimaan melkein varman surman
suuhun. Glowerin onneksi oli kuningas Koffi niin raukkamainen, että hän
Ordahsun tappelun jälkeen oli menettänyt kaiken järkensä eikä
hetkeäkään ajatellut sitä voittoa, jonka Glowerin heikko tila hänelle
tarjosi. Europalainen vastustaja ei ainakaan olisi jättänyt sellaista
tilaisuutta käyttämättä.
Mutta muistettava on, että "lopussa kiitos seisoo", ja sodan päätös
olikin hyvä. Tärkeämpi kuin vihollisen sotajoukon ja pääkaupungin
hävittäminen oli se terveellinen pelko, jonka Englannin sotavoimat
olivat Länsi-Afrikan asukkaissa herättäneet ja tieto siitä, mikä hyöty
voi olla liitosta Englannin kanssa. Kolme päivää pääkaupungin
hävityksen jälkeen lähetti kuningas lähettiläitä rukoilemaan rauhaa, ja
antoi vakavia takeita siitä, että hänellä oli totuus mielessä. Viisi
päivää sen jälkeen kulki englantilainen upseeri ainoastaan 20 miestä
muassaan esteettömästi vihollisten tienoitten kautta ja yksi ashantien
mahtavimmista heimokunnista pyysi lupaa saada yhdistyä englantilaisten
liitossa ja suojeluksen alla olevan heimon kanssa.
* * * * *
Stanley palasi huhtikuussa 1874 Englantiin ja kun mainion
Livingstone-vainajan maalliset jäännökset olivat saapuneet kotimaahan,
oli Stanley yksi ruumiin kantajana hänen hautajaisissaan, jotka
toimitettiin Westminster-Abbeyssä, missä ainoastaan kaikista
mainioimmat englantilaiset saavat viimeisen leposijansa. Silloin päätti
Stanley jatkaa Livingstonen kesken jäänyttä työtä, Afrikan sisämaiden
tutkimista. Vaan ennenkun hän tähän työhön ryhtyi, kirjoitti hän
kertomuksen Abyssiniläisestä ja ashanti-retkestä, hankki monellaisia
tietoja Afrikan oloista lukemalla toista sataa matkakertomusta, jotka
kaikki kertoivat Afrikan kansoista ja niistä vaikeuksista, mitä
matkustavaisella siellä voi olla voitettavina. Viimein hän pani
toimeen suuren tutkimusmatkansa vuosina 1874-77 sanomalehtien Daily
Telegraph'in ja New-York Heraldin kustannuksella, josta matkasta
Kansanvalistus-seura on jäsenillensä antanut huvittavan kertomuksen
kirjassa: "Läpi neekerien maan-osan".