Stanleyn matkustukset yhdessä Livingstonen kanssa.
Stanley tiesi, että Ujijissa asuvilla arapilaisilla oli paljon
ystäviä ja tuttavia Unianjembessä ja että he luonnollisesti halusivat
saada heistä uutisia. Sen vuoksi hän käski seuralaisensa Bombayn
pitämään huolta miehistön ruokkimisesta ja salli hänen sitte mennä
tyydyttämään arapilaisten halua saada tietoja omaisistaan. Arapilaiset
vetäytyivät erilleen, jättäen Livingstonen ja Stanleyn kahden kesken.
Livingstonella oli monen vuoden matkustukset kerrottavana ja Stanley
kuunteli niin innokkaasti, että hän olisi voinut unhottaa kaikki, mitä
hänen ympärillään oli. Stanley oli pakottamalla pakottanut arapilaisen
Kaif-Halekin tulemaan kanssansa Unianjembestä, sillä tämän huostassa
oli pussillinen kirjeitä tohtori Livingstonelle, joka nyt sai ne
määrälleen vuotta myöhemmin, kuin ne olivat lähetetyt Sansibarista.
Kuka tiesi kuinka kauan ne vielä olisivat viipyneet, ennenkuin ne
olisivat perille saapuneet, jollei Stanley olisi kiirehtinyt niiden
kuljettajaa. Luettuaan muutamia kirjeitä omaisiltaan, pyysi Livingstone
Stanleytä kertomaan tietoja yleensä sivistyneestä maailmasta, josta hän
oli ollut erillään useita vuosia. Stanley alkoi:
"Luultavasti tiedätte useita seikkoja viimeisiltä ajoilta. Tiedättehän,
että Suetsin kanava on avattu?"
"En ole sitä vielä kuullut. Sepä on suuri uutinen! No entä muuta?"
Stanleyn täytyi ruveta kertomaan kuin sanomalehti, ja Livingstone sai
kuulla, että Pacific-rautatie oli saatu valmiiksi koko Amerikan halki,
Grant oli valittu Yhdysvaltain presidentiksi; europalaisia oppineita
oli joukottain tullut tutkimuksia tekemään Egyptiin; kapina Kretassa
oli tukahdutettu; kuningatar Isabella oli kapinan kautta ajettu pois
Espanjan valta-istuimelta; kenraali Prim oli murhattu; mainio
Castelar oli hämmästyttänyt koko Europan rohkeilla aatteillaan
uskonnonvapaudesta; Preussi oli masentanut Tanskan ja anastanut
Sleswigin ja Holsteinin ja nyt sen armeijat olivat Pariisia
piirittämässä; Ranskan mahtava keisari Napoleon III oli sotavankina;
hänen puolisonsa ja poikansa olivat pakolaisina ulkomailla,
menetettyään ikipäiviksi hallituksen ohjat; koko Napoleonin suku oli
masennettu Bismarkin ja von Moltken kautta ja Ranskan mahtava
keisarikunta oli perinpohjin kukistettu, ja melkein koko maa
vihollisten jaloissa poljettu.
Ihmetellen ja hämmästyen kuuli Livingstone kaikkia näitä uutisia, joita
ei voinut kertoa liioittelemalla, ja joihin verraten Afrikan sisämaan
tärkeimmätkin tapaukset jäivät mitättömiksi. Heidän pakinoidessaan
olivat arapilaiset ystävällisesti lähettäneet Stanleyn tulijaisiksi
vadillisen pannukakkuja, paistia ja muita herkkuruokia. Livingstone oli
sitä ennen valittanut huonoa ruokahaluansa, mutta Stanleyn esimerkki
vaikutti häneen nyt niin elähyttävästi, että hän söi kilvassa tämän
kanssa ja vakuutti, että Stanley oli saanut hänet virkoamaan uuteen
elämään. Stanley tuotti nyt aterian höysteeksi varastostaan pullon,
jota hän oli kauan säilyttänyt tätä tilaisuutta varten. Saatuansa
hopeapikarinsa täytti hän sampanjalla toisen, ojensi sen tohtorille ja
kaasi toiseenkin vähän lausuen:
"Teidän maljanne, tohtori Livingstone!"
"Ja teidän!" vastasi tämä, jolloin kumpikin toivotteli onnea
toiselleen.
Keskustelua jatkettiin kauvan, ja kaiken iltapäivää tuotiin heille tuon
tuostakin lahjaksi ruokia, joita Stanley ja Livingstone söivät niin
kauvan kuin jaksoivat. Livingstone kertoi ruokatoverilleen monista
vastoinkäymisistään ja kuinka harmillista kiusaa hän oli saanut kärsiä,
kun hän palattuansa Ujijiin sai tietää, että kaikki hänen tavaransa oli
myyty ja hän itse siten joutunut ihan avuttomaan puutteeseen.
Brittiläinen konsuli-virasto oli lähettänyt hänelle tavaroita
Sherif-nimisen juopon neekeri-räätälin mukana, joka hävitti kaikki
hänen huostaansa uskotut tavarat. Livingstonen palvelijat Susi ja
Dshumah tulivat samana päivänä kuin hän palasi Ujijiin, katkerasti
itkien kertomaan miten hävyttömästi Sherif oli menetellyt ja ostanut
koko tavarajoukolla norsunluuta. Kun Livingstone vastaukseksi Sherifin
tervehdykseen sanoi, ettei hän tahdo antaa kättä varkaalle, puolusteli
tämä käytöstään sillä, että hän oli tutkinut koraania ja muka saanut
siitä tietää, että tohtori oli kuollut. Nyt oli Livingstone ihan
köyhyyteen joutunut ja pahassa pulassa, sillä hänellä ei ollut varoja
kuin kuukauden päiviksi, jonka jälkeen hänen olisi täytynyt kerjätä
arapilaisilta apua. Lukija voi arvata miten soveliaaseen aikaan Stanley
tuli Ujijiin.
Kun yö oli kulunut ja Livingstone taas tavannut Stanleyn seuraavana
aamuna, syntyi heidän kesken seuraava keskustelu:
"Luultavasti ihmettelette, tohtori, minkä vuoksi minä olen tullut
tänne?"
"Niinpä kyllä; ensin luulin teitä Ranskan hallituksen lähettämäksi;
minä sain kuulla, että teillä oli runsaasti väkeä palveluksessanne, ja
että teillä oli tavaroita yltäkyllin. Mutta kun sain nähdä Amerikan
lipun, olin hyvilläni, sillä ranskalaisen kanssa en olisi voinut
keskustella, jollei hän olisi osannut Englannin kieltä. Eilen en
kysynyt teiltä mitään, sillä eihän asia minuun kuulunut."
"Teidän tähtenne", vastasi Stanley, "minua ilahuttaa, että olen
amerikalainen, enkä ranskalainen, sillä nyt tulemme toimeen keskenämme
ilman tulkkia. Arapilaiset kyllä mahtanevat ihmetellä, että
englantilainen ja amerikalainen ymmärtävät toistensa puheen.
Me emme saa antaa heidän tietää, että kansojemme välillä on
ollut riitaisuuksia ja sotia, ja että kotomaittemme välillä on
ratkaisemattomia Alabama-kysymyksiä ja että Amerikassa on feniläisiksi
nimitettyä väkeä, joita te vihaatte. Mutta leikkipuheet sikseen,
tohtori, -- älkäähän nyt hämmästykö, kun sanon, että olen tullut teitä
etsimään."
"Minuako?"
"Ihan niin."
"Kuinka?"
"Olettehan kuullut puhuttavan sanomalehdestä New-York Herald?"
"No kukas ei sitä sanomalehteä tuntisi!"
"Isänsä tietämättä ja ilman hänen suostumustaan on nuorempi hra James
Gordon Bennett, New-York Heraldin omistaja antanut minulle toimeksi
etsiä teidät, hankkia kaikki ne tiedot, jotka tahdotte antaa
löytömatkoistanne ja auttaa teitä jos voin."
"Nuori hra Bennett on käskenyt teidän etsiä minut ja auttaa minua!
Ilmankos te häntä niin kehuittekin eilen illalla."
"Minä tiedän hänestä, -- ja sen voin ylpeilemättä vakuuttaa -- että hän
on toimelias, jalo, todellinen mies."
"Niinpä tosiaan! Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa hänelle ja
tunnen itseni ylpeäksi siitä, että amerikalaiset niin paljon minua
ajattelevat. Te tulette juuri parhaasen aikaan, sillä minä rupesin
arvelemaan, että olisin pakotettu kerjäämään arapilaisten apua.
Heilläkin on puute vaatetavaroista ja helmiä ei täällä Ujijissa ole
saatavana. Tuo konnamainen Sherif varasti kaiken omaisuuteni. Minä
haluaisin sopivalla tavalla lausua kiitollisuuteni hra Bennettiä
kohtaan, ja jollen osaa sitä oikein ilmituoda, niin olkaa siitä
kuitenkin vakuutettu, että tunnen mielessäni suurinta kiitollisuutta."
Tämän keskustelun jälkeen rupesivat Livingstone ja Stanley ruoalle ja
Livingstone kertoi paljon tutkimusmatkoistansa viimeisten vuosien
kuluessa, mitä vaivoja hän oli saanut kärsiä ja miten kokea monenlaisia
harmittavia kiusoja seuralaistensakin puolelta, jotka seikat
pääpiirteissään ovat kerrotut loppu-osassa Kansanvalistus-seuran
kustantamaa kirjaa: "Taavetti Livingstone", emmekä siis niitä rupea
tässä toistamiseen kertomaan. Stanleyn tulo vaikutti häneen suuresti
elähyttävällä tavalla. Moneen kertaan vakuutti Livingstone saaneensa
Stanleyn seurassa uutta ruokahalua, intoa ja voimaa.
Stanley oleskeli Livingstonen seurassa 10 p:stä Marraskuuta 1871 14
p:ään Maaliskuuta 1872 ja mieltyi täydellisesti tähän jaloon
vanhukseen, jonka luonnetta ja tapoja sekä vaatimatonta olentoa hän ei
sanonut kylliksi voivansa kiittää. Livingstonen kadehtijat olivat
levitelleet monellaista halventavia puheita hänestä, että hän muka oli
äreä, lörpöttelijä ja vanhuuden höperö, ja että hän kirjoitteli
sellaisia muistoonpanoja retkiltänsä, joita ainoastaan hän itse
ymmärsi; olivatpa muutamat hävyttömät panettelijat vielä sanoneet hänen
menneen naimiseen afrikalaisen ruhtinaan tyttären kanssa. -- Stanley
väittää jyrkästi nämä puheet perättömiksi valheiksi, sillä Livingstone
oli yhä samallainen jalo henkilö kuin ennenkin; hiljainen harvapuheinen
leikillisyys oli hänen seurustelutavassaan, jonka vuoksi hänen
ystävänsä huvitti suuresti pitää kanssakäymistä hänen kanssaan.
Ahkerasti oli hän tehnyt työtä päiväkirjansa täydentämiseen ja kaikki
hänen tutkimuksensa olivat siihen merkityt selvästi ja huolellisesti,
ja samoin osoittivat hänen piirtämänsä kartat suurinta huolta ja
ahkeruutta niiden laatimisessa. Tuosta naimis-jutusta sanoo Stanley,
että se on inhottava valhe, joka on häpeäksi sille, ken rohkenee
mokomalla syytöksellä tahrata tohtori Livingstonen nimeä.
Livingstonen käytöksessä oli leikillinen vallattomuus, joka sai hänen
toverinsa häneen mieltymään. Hänen naurunsa sai ihan aina kuulijatkin
nauramaan ja leikillinen veitikkamaisuus piili ulkonaisen karkean
kuoren alla. Erittäinkin ihmetteli Stanley hänen hyvää muistiansa,
sillä vaikka Livingstonella Afrikan sisämaissa ei ollut mitään kirjoja,
taisi hän kuitenkin lukea ulkoa pitkät runot Englannin etevimpäin
runoilijain teoksista. Uskonnollisessa suhteessa oli hän luonteeltansa
yhtä vaatimaton kuin muissakin suhteissa. Ilman mitään kerskausta ja
kopeilemista oli hän hiljaisuudessa käytännöllinen totinen ja vakava
kristitty, jonka työt saivat osoittaa hänen sydämensä ajatukset. Kun
hän ensin tuli Ujijiin, niin vihasivat häntä sekä arapilaiset että
sekarotuiset neekerit, mutta hänen tasainen ystävällinen käytöksensä ja
lempeä iloinen luonteensa voitti kaikkien sydämet, niin etteivät
muhammettilaisetkaan käyneet hänen asuntonsa ohitse lausumatta:
"Jumalan siunaus olkoon sulla suojanasi."
Kun Stanley jo oli oleskellut viikon ajan Livingstonen seurassa, niin
he lähtivät yhdessä tutkimaan Tanganjika-järveä; sillä vielä oli
tuntematon mistä tämän järven vesi juoksi pois ja mihin se meni.
Tarkoitusta varten lainattiin eräältä arapilaiselta kauppiaalta vene,
joka oli kovertamalla tehty yhdestä ainoasta puusta. Se oli kumminkin
niin suuri, että sen omistaja vakuutti sen kantavan 25 miestä ja sitä
paitse 175 leiviskää tavaraa. Livingstone otti mukaansa omia ja
Stanleyn palveluksessa olevia miehiä 21, jota paitse palkattiin pari
Ujijilaista matkaopasta. Kaikki Stanleyn palveluksessa olevat miehet
olivat tottuneita merimiehiä ja nyt lähdettiin siis pohjoiseen päin,
seuraten rantaa läheltä, sillä yhdestä puusta tehty venhe ei tietysti
ollut kylliksi turvallinen aukealla järvellä, jossa tuuli nosti suuria
laineita.
Pitkin Tangaujikan itäistä rantaa pohjoiseen päin Ujijista kulkee
korkea vuori, joka jotenkin jyrkkänä laskeikse järveä kohti, muodostaen
mitä ihanimpia maisemia. Vuoren rinteet ovat kokonaan palmujen sekä
muiden kesämaiden kasvien peitossa, ja noiden kukkivien puiden suojassa
on kalastaja-mökkejä, hedelmällisien puutarhojen ja rehevien niittyjen
keskellä. Järvestä saavat kalastajat kaloja runsaasti, niin että he
niitä myyvätkin. Heidän vaimonsa viljelevät maata, joka varsin
runsaasti kasvaa durrhaa, maissia, maniokki-juuria, maapähkinöitä ja
imeliä perunoita. Palmupuista he saavat öljyä ja pisangin hedelmät ovat
makeita syödä. Luonto on heidän kotinsa varustanut erittäin runsaasti ja
sitä katkerammalta mahtanee heistä tuntua kodin kaipaus, kun he
orjakauppiasten kuljettamina joutuvat tekemään orjan töitä
Sansibarissa, johon heidän on täytynyt vaivaloisesti marssia surkean
erämaan kautta, joka erottaa heidän ihanan kotoseutunsa meren
rantamaasta.
Tanganjika-järvi on hyvin syvä. Stanley mittasi sen syvyyttä eräässä
paikassa, jossa ranta kohosi korkeaksi vuoreksi ja veden syvyys oli
lähellä rantaa 35 syltä. Toisen verran matkaa maasta oli syvyys 115
syltä ja Livingstone oli Ujijin eteläpuolella olevan Kabogo-niemen
kohdalla tavannut 300 syltä syvän paikan. Järven pituus pohjoisesta
etelään on noin 60 Suomen penikulmaa, eli likimäärin sama matka kuin
Helsingistä Kuusamoon. Suurin leveys on noin 8 penikulmaa. Sen
ympärillä olevat maat ovat enimmäkseen korkeita vuoriseutuja, joissa
korkeimmat huiput kohoamat noin 2,000 ja puolikolmattakin tuhatta
jalkaa yli järven pinnan, joka taas on 2,756 jalkaa merta ylempänä.
Rantamaat ovat tiheään asuttuja. Muutamin paikoin olivat asukkaat
ystävällisiä Livingstonea ja Stanleytä kohtaan, toisin paikoin taas
vihamielisiäkin. Kun Livingstone oli sekä vanhempi että tottuneempi
Afrikan oloihin, niin oli hän johtajana ja Stanley oli vain hänen
seuralaisenaan ja apulaisenaan. Hän halusi myös saada nähdä, miten
Livingstone menetteli, kun maan asukkaiden kanssa tuli riitaa,
heidän tavallisten rettelöittensä johdosta. Niinpä tapahtui esim.
Mukungu-nimisessä kylässä, että päällikkö tuli vaatimaan veroa, jonka
hän määräsi 15 kyynäräksi vaatetta. Livingstone kysyi, oliko
päälliköllä heille mitään ruokatavaraa. Tämä ei sanonut olevan, mutta
lupasi antaa, kun he tulisivat toisen kerran paluumatkallaan.
Livingstone hymyili ja vastasi, että kun päällikkö ei nyt voinut
hankkia ruokatavaraa, niin oli paras säästää verokin paluumatkaksi.
Siihen ei kylän päällikkö tahtonut suostua, vaan kun hän oli hyvin
tyytymätön, niin pyysivät matkamiehet häntä hankkimaan edes yhden
lampaan, sillä he olivat hyvin nälissään, koska he eivät olleet syöneet
puoleen päivään. Päällikkö kiiruhti pois ja palasi pian tuoden mukanaan
lampaan vuonan ja kolme kannua palmuviiniä sekä sai vastalahjaksi
pyytämänsä määrän 2,5 dotia vaatetta. Livingstonen palvelija Susi ja
Stanleyn palvelija Bombay saivat toimekseen yöllä vahtia venhettä, vaan
olivat juopuneet ja aamulla huomattiin, että veneestä oli varastettu
useita tarpeellisia kaluja. Stanley sai jo sadannen kerran katua, että
hän pestatessaan Bombayn palvelukseensa oli luottanut liian paljon
niihin ylistyksiin ja kehumisiin, joita Speke ja Grant olivat
antamassaan päästökirjassa lausuneet tästä veitikasta.
Harmissaan ja pahoillansa vahingosta jatkoivat Livingstone ja Stanley
matkaansa, jolloin he tapasivat useissa paikoissa maan asukkaita, jotka
heitä pelkäsivät ja pakenivat, toiset taas eivät osoittaneet
vähintäkään pelkoa, vaan istuivat rauhallisina veneissään, joko onkien
tahi verkoilla pyytäen kaloja. Lapset leikkivät rannoilla aivan pelotta
ja äidit katselivat heitä tyytyväisinä. Siitä arvasi Stanley, ettei
järvessä mahda olla paljo krokotiileja, vaan oli niitä ainoastaan
suurempien virtojen suistolla.
Murembwe-nimisen niemen kohdalla oli maan asukkaita kokoontunut suuri
joukko rannalle, kun Livingstone ja Stanley matkustivat ohitse.
Asukkaat kokivat houkutella matkalaisia maalle nousemaan. Ennenkuin
nämä olivat vielä tehneet päätöstä, nousisivatko maalle vai eivätkö,
huusivat maalla olevat käskemällä, ja uhkasivatpa suuren Wamin
(jumalan) kostoa, jolleivät matkustajat tottelisi. Tällainen kutsumus
ei tietysti heitä liioin miellyttänyt ja he lähtivät heti ulommaksi
maasta, jolloin villit osoittivat kiukkuansa viskelemällä kiviä.
Stanley oli jo valmis antamaan pyssynluodilla vastauksen tähän
tervehdykseen, mutta Livingstone ei sitä hyväksynyt ja asia jäi
sillensä. He lähtivät eteenpäin ja viettivät yönsä erään niemen
kärjessä, jossa tiheät viidakot olivat heidän suojanansa vihollisten
hyökkäyksiä vastaan. Livingstone selitti, että pääsyy asukasten
kiukkuun muukalaisia vastaan oli se, että arapilaiset ja sekarotuiset
orjakauppiaat olivat menetelleet niin julmasti ja kavalasti heidän
maassaan orjia ryöstäessään, että siitä täytyi olla seurauksena näiden
epäluulo ja vihamielisyys kaikkia muukalaisia vastaan. Tällainen
mieliala ei kuitenkaan ollut aivan yleinen, sillä muutamissa kylissä
osoittivat asukkaat todellista ystävyyttä ja vierasvaraisuutta.
Livingstone oli arvellut Tanganjikan veden laskevan jonkun virran
kautta pohjoiseen päin, ja saadakseen selvän tästä asiasta oli hän nyt
lähtenyt Stanleyn kanssa tutkimusretkelle. He huomasivat että vesi
Tanganjikan pohjoispäässä oli näöltään aivan toisellaista kuin
keskikohdalla, jossa se on kirkasta ja vaalean viheriäistä.
Mugere-nimisen virran suusta alkaen pohjoiseen päin oli vesi sitä
vastoin ruskeata ja mutaista. Eräs maan asukas, joka oli kulkenut paljo
näillä tienoilla, kertoi että pohjoisempana asuvien ruhtinasten kesken
oli paraikaa sota. Siellä päin on sota kuitenkin toisellainen kuin
muualla. Kun toinen on miehineen hyökännyt toisen maahan ja onnistunut
ajamaan pois jonkun karjalauman sekä saa tapetuksi pari kolme ihmistä,
jotka eivät ole olleet kylliksi varoillaan lähteäkseen pakoon, kuluu
usein viikkokausia, ennenkuin toinen ruhtinas taas vuorostaan tekee
samalla tavalla, ja useimmiten ovat kärsityt tappiot ja saavutetut
saaliit molemmin puolin yhtä suuret. Sama maanasukas, joka oli
matkailijoillemme tuonut sotasanoman, huomasi Livingstonen
utelijaisuuden saada tietoja Tanganjikan veden juoksusta ja rupesi
silloin täydellä varmuudella latelemaan juttujansa Rufifi-virrasta,
joka muka alkoi järven pohjoispäästä ja kulki suoraan pohjoiseen päin
Mtesan maahan. "Mihinkäpäs se muuanne menisi?" lisäsi hän. Kuitenkin
näyttivät miehen vakuutukset ja vannomiset "barikallah" ja "inschallah"
liian innokkailta eikä Livingstone niihin luottanut. Saavuttuaan sitte
Stanleyn kanssa saman virran suulle, sai Livingstone nähdä, ettei virta
juossut järvestä pois, vain päin vastoin laski Tanganjikaan. Tämä järvi
on pohjoispäässä paljo kapeampi kuin keskikohdalla, mutta kuitenkin
sielläkin niin leveä, että Livingstone ja Stanley viipyivät 9 tuntia
kulkiessaan soutamalla sen poikki. Aivan järven pohjoispäässä oli
Mugikawa nimisen maakunnan päällikkö Ruhinga vastaanottanut heidät
erittäin ystävällisesti ja hän tunsi seudun jotenkin tarkoin sekä antoi
useita tietoja siitä. Sitäpaitse osoitti hän europalaisia matkamiehiä
kohtaan suurta vierasvaraisuutta lahjoittaen heille härkiä, lampaita
sekä hunajaa ja maitoa.
Kaikilla seuduilla ei kuitenkaan kohdeltu heitä ystävyydellä, vaan
monessa paikassa kavaluudella ja julki vihamielisyydelläkin.
Varovaisuudella ja hiljaisella kärsivällisyydellä maltti Livingstone
kumminkin kaikki vihollisuudet, niin ettei syntynyt tappelua missään
paikassa maan asukasten ja hänen väkensä välillä. Tanganjikan
länsirannalla asuvat kansat osoittivat suurta taipumusta rosvouteen,
niin että matkustajaimme täytyi siellä liikkua erittäin varovaisesti.
He väistivät asuttuja paikkoja ja ottivat yösijakseen milloin jonkun
aution saaren, milloin niemen, jossa heidän täytyi varovaisuuden vuoksi
varustautua torjuakseen mahdollisesti yöllistä päällekarkausta.
Livingstonen päätarkoitus matkallansa Stanleyn kanssa oli saada
selville, lähtikö Tanganjikasta mitään virtaa pohjoiseen päin. Kun hän
oli tullut näkemään, ettei niin ollut, kääntyi hän takaisin seuraten
järven läntistä rannikkoa, ja kuta etelämmäksi he tulivat, sitä
korkeammiksi muuttuivat rannat, sitä jyrkemmiksi vuoristo rantamaalla.
Lähellä rantaa kohosi matalampi vuoriharjanne ja sen takana sisempänä
maassa pitkä jono korkeampia vuoria, joiden huiput olivat noin 2,500 ja
3,000 jalan korkuiset ja melkein aina tasapäiset tai pyöristetyt.
Siellä täällä kohosi yksityinen huippu yli muiden, tehden siten
näköalan viehättävämmäksi. Rannanpuolisesta vuoresta kulki järveä kohti
matalampia haaroja tai vähitellen viettäviä tasankoja, joilla
tavallisesti juoksi joku vähempi virta. Kasvullisuus näillä tasangoilla
oli mitä rehoittavin, ja viehätti suloudellaan matkustajia. Öljypalmuja
kasvoi suurina metsikköinä, joiden suojaan asujamet olivat rakentaneet
ruskeat majansa, siellä täällä oli joukko jättiläispuita, joita
asukkaat nimittävät _mwule_; samoin ilahuttaa silmää laajat kedot,
joilla kasvaa asukasten kylvämää durra-viljaa; ruohot ja monet muut
kasvit täällä ovat toisen muotoiset kuin rantamaalla, ja vaikuttavat
maan ulkomuotoon. Niin esim. mimosa-kasvi, jonka lehdet kasvin latvassa
muodostavat sateenvarjon muotoisen ryhmän. Niillä on palkohedelmä ja
niiden pihkaa käytetään liimana, paperia y.m.s. yhteen liistaroidessa.
Tavallinen gummi arabicum on useimmiten mimosa kasvista saatua. Vielä
omituisemmat ovat nämä kasvit sen vuoksi, että muutamat siihen sukuun
kuuluvat kutistavat lehtensä kokoon, kun sen lehviä liikutetaan, ja
samoin vetää koko kasvi lehtensä kokoon yöksi. -- Pitkin rannikkoja oli
valkoisia hietikkoja, joille kalastajat vetävät venheensä niin
korkealle, etteivät pauhaavat aallot ylety niitä vahingoittamaan.
Rannikolla näkyi siellä täällä puiden varjossa kalastajia lepäämässä
väsyneinä vaivoistaan. Sellainen oli tavallinen näky Livingstonen ja
Stanleyn yhteisellä venematkalla Tanganjikan rannikkoja pitkin.
Afrikan sisäjärvien rannoilla tekevät asukkaat veneensä tavallisesti
yhdestä ainoasta puusta, joksi useimmiten käytetään mwulepuuta.
Suurimmaksi kasvavat nämä puut Tanganjikan länsirannikolla Ugoman,
Uwiran ja Urundin sekä Usovan maakunnissa. Pisimmät veneet ovat yli 10
syltä pitkät ja niiden valmistukseen menee paljon työtä ja aikaa; jo
puun kaataminen on vaikea työ sellaisilla huonoilla työkaluilla
kuin neekereillä on. Kolme kuukautta tavallisesti menee puun
kovertamiseen ja veneen tekoon, niin että se on ihan valmis lykätä
vesille. Puu asetetaan ensin niin, että sen alle voidaan virittää
useita tulia vierettäin ja sillä keinoin poltetaan puusta se osa, joka
on oleva veneen yläpuoli ja tulee onteloksi. Veneen tekijä palkkaa
avukseen tähän työhön muutamia naapureita maksaen heille vähän viljaa
tai palmuöljyä. Kun vene on valmis, valmistaa sen tekijä useita
saviruukullisia oluen kaltaista juomaa, jota nimitetään pombe ja kutsuu
kaikki naapurinsa ja tuttavansa lykkäämään venettä vesille. Kun vene on
saatu hinatuksi vähän matkaa lähemmäksi rantaa, ryypätään ahkerasti
pombe'ta ja ryhdytään taas virkistetyillä voimilla työhön ja huudetaan
toistensa kehotukseksi niinkuin pohjois-hämäläinen elonleikkaaja
ruistalkoossa.
Ison veneen hinta on tavallisesti noin 720 kyynärää vaatetta, mutta
arapilaiset tavallisesti maksavat veneestä ison joukon monellaista
tavaraa, niinkuin esim. kymmenkunnan ruukkua palmuöljyä, tusinan
vuohia, monellaisia vaatteita, muutamia kuokkia, joitakuita säkkiä
suolaa ja jyviä -- ja siten ovat he usein saaneet veneen halvemmalla,
kuin jos suorastaan maksaisivat koko hinnan vaatteilla.
Paitse edellä mainittua mwule-puuta on näillä seuduilla Afrikaa
toisiakin omituisia puulajeja, joista mainittakoon eräs mbugn-niminen
puu, jonka kuoresta asukkaat tekevät vaatetta. Kun puun kuori on
liotettu, survotaan sitä vähän ja silloin on puunkuori aivan kuin paksu
pehmoinen huopa eli viltti. Joskus tehdään saman puun kuoresta
köyttäkin, mutta useimmiten sitä käytetään pyöreiden vakkasien
valmistukseen, joita nimitetään kirindoiksi. Tällaiset vakkaset
maalataan sitte kirjaviksi monellaisilla savensekoituksilla ja niissä
säilytetään viljaa korkeiden paalujen päällä, etteivät valkoiset
muurahaiset pääse vakkasen sisusta tyhjentämään. Saman puun kuoresta
valmistavat muutamat kansat myös veneitä. Toiset käyttävät kuorta
asuntojen katoiksi ja sängyiksi.
Palmuöljy, josta on joitakuita kertoja mainittu, valmistetaan
guinea-palmun hedelmistä, jotka sen latvassa riippuvat suurissa
tertuissa. Hedelmät survotaan rikki ja keitetään, ja kun öljy on saanut
kuivaa, kootaan se suuriin saviruukkuihin, jotka sisältävät noin 4-10
kannua. Öljy on näöltään kuin keltainen sula voi, ja monet
Sisä-Afrikan kansat käyttämät sitä ruokansa valmistukseen.
Samoin kuin kasvikunta on eläinkuntakin Sisä-Afrikassa hyvin runsas.
Metsissä on monellaisia sekä petoja että vahingottomia eläimiä. Kissan
sukuisia vaarallisempia petoja tapasi Stanley leijonan ja leopardin.
Muista pedoista mainittakoot hyenat ja sakaalit, ovat ison koiran
kokoiset ja liikkuvat tavallisesti vain yöllä. Niillä on erittäin lujat
hampaat, joilla ne voivat musertaa suurimmatkin luut. Sakaali on pieni
ketun kokoinen eläin, joka syö haaskoja ja on sillä tavoin hyödyksi,
koska se on avullinen sellaisten aineiden poistamisessa, joista ilma
voi saastua. Suuremmista metsän eläimistä mainittakoon elefantti,
virtahepo, sarvikuono, giraffi, sebra, monellaiset antiloopit,
puhvelit, sekä villisiat. Koti-eläiminä käyttävät neekerit raavaita,
joita on useaakin laatua. Ugogossa esim. ovat nautaeläimet
kyttyräselkäiset niinkuin biisonit Amerikassa, sitä vastoin ovat
raavaat Ujijissa ilman kyttyrää ja tavattoman pitkäsarviset. -- Joissa
ja virroissa on runsaasti monellaisia kaloja, joita asukkaat pyytävät
omaksi tarpeekseen ja myöskin viedäkseen niitä toisille seuduille
kaupaksi. Mutta vaikka tämä maa on luonnonlahjoilla niin runsaasti
varustettu, niin on sillä kuitenkin ilmanalansa tähden monta
haitallista puolta, sillä siellä ovat monet taudit hyvin tavalliset;
niinpä esim. on punatauti siellä hyvin tappavainen, samoin siellä
kuolee ihmisiä hyvin suuressa määrässä koleraan, kuumetautiin, rokkoon
ja vilutautiin. Suurimmat turmiot tekee rokko; ja tavallisten
kauppateiden varsilla näkee varsin usein hautaamattomia ihmisruumiiden
jäännöksiä, kun tavarain kantajat sairastuneina ovat jääneet jälelle ja
ovat sitte kuolleet, sillä ei mikään kylä vastaanota sellaista
sairasta, vaan hänen täytyy tehdä itselleen maja jonnekin metsään, jos
hän nimittäin jaksaa, ja siihen hän jää, kunnes hän paranee tai kuolee.
Luonnon ihanuuksien puolesta on Ujiji kauniimpia seutuja koko
Sisä-Afrikassa. Siitä kertoo Stanley, ettei niin välinpitämätöntä
ihmistä mahtane olla, joka ei suuresti ihastuisi kauniisen näköalaan
Tanganjikan yli, kun aurinko nousee ja koko järvi hohtaa hopeisena mitä
kauneimmissa väreissä ja taivas vaihettelee loistavimmissa
värivivahduksissa, mitä voi ajatella. Hyvin nopeasti vaihettelevat
pilvet ja yli-ilma kullankeltaisen, tummansinisen, ruusunpunaisen,
hopeanvalkoisen, purppuran ja sahrami-värin välillä, ja nuo ihanat
värit tulevat näkyviin ja katoavat yhtä pian. Pilvet taivaalla ovat
milloin untuvien, milloin suurien pumpulikasojen muotoiset ja rupeavat
auringon valossa hohtamaan kullankiiltävinä, heijastaen kauniin
hohteensa jättiläiskorkeita mustansinisiä vuoriharjanteita vastaan,
jotka lännessä rajoittavat Tanganjikan, ja koko avaruus leviää kuin
ihana unelma suloisimmassa ruusunhohteessa hämmästyneen ja huumautuneen
katsojan eteen, ja kaikki on ikäänkuin ympäröitty välkkyvällä hopean
kiillolla. Jos missään, niin täytyy täällä ihailla luonnon suloa ja
ihmetellä kaikkivaltiaan Luojan mestaritöitä.
Uniamwesin asukkaat nimittävät Jumalaa nimellä _miringu_. Häntä he
palvelevat hyvin harvoin, silloinkin vain rukoillessaan kaikellaista
rikkautta ja maallista onnea. Miringu on heidän arvelunsa mukaan
kaikkien kappalten luoja ja kaiken rikkauden jakaja. Kun joku kuolee,
sanovat jälkeen jääneet: "Miringu on hänen ottanut", tai "Hän on
hukassa; se on Jumalan työ"; ja tämä lausutaan pelolla, joka osoittaa,
että kuolema heidän mielestään on jotakin ihmeellistä ja kammottavaa.
Samoin kuin monessa muussakin maassa ovat tytöt Uniamwesissä jotenkin
suuressa määrässä turhamielisiä. Ihastuksella he katselevat
koristuksiansa käsiranteissa ja nilkoissa ja hypistelevät mielihyvällä
punaisia, keltasia, valkosia ja viheriäisiä helminauhojansa, jotka niin
heleästi loistavat heidän mustalla ihollaan. Helmiä sovittelevat tytöt
hiuksiinsakin ja leikittelevät helmivyöllänsä, joka pidetään
vyötäisellä. Heitä miellyttää suuresti pitää vyöllänsä metallilangoista
tehtyä vyötä, vaikkei olisi hamettakaan, jota vyö pitäisi koossa. Ei
mistään tyttö paremmin ihastu, kuin jos joku kehuu hänen koristeittensa
häntä somistavan, ja ikävällä hän odottaa sitä aikaa, jolloin hän
pääsee naimisiin ja saa silloin oman mielensä mukaan hallita
omaisuuttaan, kanojansa ja pikkukarjaa, jolla hän etupäässä vaihettaa
itselleen koristeita arapilaisilta kauppiailta.
Naineet vaimot kokoontuvat tavallisesti auringon laskun jälkeen suuriin
seuroihin, johon kukin tuo mukanansa matalan istuimensa ja vieressään
hänellä on puolikasvuinen tyttärensä, joka hypistelee äitinsä tukkaa ja
letittelee sitä jos jonkinnäköisille palmikoille, sillä välin kun äiti
kasvot loistavina tyytyväisyydestä loruaa niitä näitä ja tupakoi.
Vanhemmat vaimot istuvat tavallisesti suuressa piirissä puhellen päivän
tapahtumista, yksi juttelee lehmästänsä, joka on tauonnut lypsämästä,
toinen kehuu tehneensä hyvän kaupan, kun hän möi maitoa valkoiselle
miehelle, kolmas kertoo mitä hän sattui näkemään ollessaan ulkotöillä
ja neljäs puhuu miehestään, joka lähti viljaa myymään pääkaupunkiin,
josta hän ei ole vielä palannut, j.n.e.
Samoin kuin vaimot, keräytyvät miehetkin torille juttuja laskemaan,
milloin mistäkin. Valkoisen saapuminen heidän kaupunkiinsa ei tietysti
voi jäädä pakinoista pois. Heistä ei kuitenkaan kukaan ole niin
röyhkeä, että hän epäilisi uutisen totuutta, että äsken tullut
muukalainen tosiaan on valko-ihoinen, ja hänen puhettansa ei ruveta
valheeksi väittämään niinkuin usein tapahtuu sellaisissa seuroissa,
jotka pitävät itseään sivistyneinä. Joka miehellä on kädessä joku
keihäs teroitettavana tai kirvesvarsi vuoleskeltavana ja piippua
poltetaan ahkeraan. Tupakan sekaan sekoitetaan usein hampun lehtiä ja
siemenkoteloita, jotka poltettuina vaikuttavat päihdyttävästi.
Asukkaat Uniamwesin maakunnassa ovat uutteria työmiehiä. Itse he
sulattavat rautansa ja valmistavat siitä kuokkia, keihään kärkiä,
sotakirveitä j.m.s. ja tavallisesti annetaan tällaisia työkaluja
veroksi Ugogossa, kun he palajavat kaupparetkiltänsä. Karjanhoitoa
harjoitetaan yleisesti ja varakkaammilla arapilaisilla on 40-50
lypsylehmää, mutta neekerillä harvoin enemmän kuin 30. Lehmät lypsävät
harvoin enemmän kuin 3 tuoppia, usein ei sitäkään.
Neekerit rakastavat myös musiikkia, vaikka se tavallisesti on hyvin
yksitoikkoista ja raakamaista. Parhaat laulajat ovat kuitenkin sukkelat
sepittämään huvittavia tilapäisiä lauluja, ja jos on tapahtunut jotain
merkillistä, olipa se sitte valtiollista taikka yksityistä laadultaan,
niin on aina joku laulaja valmis sepittämään siitä huvittavaisen
laulun, jota lauletaan joka kylässä.
* * * * *
Stanleyn ja Livingstonen yhteinen retki Tanganjikan rantoja pitkin
kesti 28 päivää, jonka jälkeen he palasivat Ujijiin. Siellä Stanley
kohta sen jälkeen sairastui ankaraan kuumetautiin ja Livingstone hoiti
matkatoveriansa erittäin huolellisesti ja hellästi, joka seikka vielä
entistä enemmän herätti Stanleyn kiitollisuutta ja kunnioitusta tätä
hänen jaloa ystäväänsä kohtaan. Hän oli suuresti pahoillaan, että
Livingstone oli saanut kärsiä paljon kiusaa niiden miesten puolesta,
jotka Englannin konsuli oli lähettänyt häntä auttamaan hänen
maatieteettisillä tutkimusmatkoillaan. Ujijissa oli monta miestä, jotka
olivat Englannin hallituksen toimesta palkatut Livingstonen
apulaisiksi, vaan kun he vaativat häneltä palkkaansa, eikä hänellä
ollut varoja sitä maksaa, niin he aikoivat pitää heille käytettäväksi
annetut kiväärit. Kun Stanley sai tietää, että he olivat Sansibarissa
saaneet ennakolta palkkaa 60 dollaria (300 markkaa) ja että he olivat
sitoutuneet seuraamaan Livingstonea mihin ikänä hän käskisi heitä,
niin harmitti häntä suuresti, että nuo muutamat veijarit saivat
niskoittelemisellaan esteettömästi tehdä tyhjäksi Livingstonen aikeet
ja vielä päästä voitolle kinastuksessaan. Stanley pyysi sentähden ja
sai luvan Livingstonelta ottaa kiväärit pois vaikka väkivallalla. Hän
julisti siis heille ja arapilaisille, että oli heidän onnekseen, että
hän oli tavannut Livingstonen hengissä, sillä jos he olisivat koskeneet
hiuskarvaankaan hänen päässään, niin olisi Stanley palannut rantamaalle
ja tullut pian takaisin tuoden mukanaan sellaisen miesjoukon että hän
olisi heille tuottanut ankaran koston. Kun ei kiväärejä kuitenkaan
annettu takaisin mielisuosiolla, lähetti Stanley Livingstonen
palvelijan Susin sekä tusinan aseellisia miehiä niitä väkisin ottamaan
ja muutaman minuutin kuluttua annettiin kiväärit ilman mitään
vastarintaa.
Livingstone oli päättänyt seurata Stanleyta hänen paluumatkallaan
rannikolle Unianjembehen, tuodakseen sieltä ne tavarat, jotka Englannin
konsuli oli hänelle lähettänyt jo vuosi takaperin. Stanley puuhasi ja
varusteli kaikkia tarpeita paluumatkaa varten, joka tapahtui toista
tietä kuin hän oli tullut, nimittäin ensin pitkin Tanganjikan
itärantaa ja sitte halki asumattomien seutujen, joten vältettiin ne
veronkiskomiset, jotka olivat tulomatkalla tekemäisillään lopun
Stanleyn kärsivällisyydestä. Ennenkuin paluumatkalle lähdettiin,
sairastui Stanley vielä kerran kuumetautiin, neljännen kerran sen
jälkeen kuin hän oli tavannut Livingstonen. Hän parani neljän päivän
kuluttua, vaan oli hyvin heikko. Joulun juhla lähestyi ja Stanley
selitti kokillensa tämän suuren juhlan merkitystä valkoisten ihmisten
keskuudessa, sekä käski Feraijin laittaa parhaat herkut mitä voitiin
saada lihavasta lampaan ja vuohen lihasta, maidosta, hedelmistä,
munista, viinistä, nisujauhoista, perunoista, kaloista, sipulista ja
muusta mitä siellä oli saatavana, mutta -- Feraiji turmeli paistin,
kärvensi pannukakun ja kaikki muutkin herkut olivat pilalla. Ettei hän
silloin saanut lujasti selkäänsä, siitä hänen oli kiittäminen Stanleyn
heikkoutta, sillä tämä tuskin jaksoi nostaa kättänsä, mutta niin
vihaisesti hän katsoi kokkiansa, että siitä olisi kuka toinen hyvänsä
tullut masennetuksi paitse Feraiji. Tämä vaan irvisti kuin hullu,
turmeltuaan ruoat ihan kelvottomiksi.
Ujijista oli arapilainen päällikkö Sayd ben Majid lähtenyt 300
aseellisen miehen kanssa taistelemaan Miramboa vastaan kostaaksensa
poikansa Sudin kuolemaa. Hän hehkui kiukusta ja kostonhimosta ja
Stanley toivotti hänelle onnea matkalle ja että hän vapauttaisi
Keski-Afrikan sellaisesta hirmuvaltiaasta kuin Mirambo oli. Sayd ben
Majid antoi Stanleylle matkaansa varten lainaksi suuren venheensä,
mutta kun Livingstonenkin miehet otettiin mukaan, niin oli vene liian
pieni, ja kun tämä huomattiin, niin eräs toinenkin arapilainen
ystävällisesti antoi lainaksi venheensä. Kolmantena joulupäivänä 1872
lähtivät Stanley ja Livingstone matkalle aamulla, ja suuri joukko
arapilaisia sekä ympärillä asuvia neekereitä tuli heitä saattamaan
rantaan sekä sanomaan jäähyväisiä. Stanleyn miehet oli jaettu kahteen
osaan, joista toinen kulki jalkaisin maata myöten, toinen venheissä.
Maajoukko seurasi pitkin rannikkoa ja joka virran suulla tulivat
venheet lauttaamaan heitä virran yli. Livingstone kulki edellä ja hänen
venheensä perässä oli pystytetty Englannin lippu. Stanley seurasi
toisessa venheessä, josta liehui pitkän bambutangon päästä Amerikan
lippu. Siinä oli soutajina muutamia Ujijilaisia, jotka olivat palkatut
tuomaan venheet takaisin. Stanleyn miehet olivat erittäin iloissaan
siitä, että nyt pääsivät paluumatkalle ja he osoittivat iloansa siten,
että rupesivat reippaasti laulamaan ja soutivat ponnistaen voimiansa
viimeiseen saakka, kunnes hiki tuli päähän ja heidän täytyi
hengästyneinä levähtää. Uusi laulu innostutti heidät taas uudelleen
näyttämään voimiansa soutamalla, niin että vene keulasta perään asti
tutisi. Maata myöten kulkevat miehet näyttivät olevan yhtä iloisella
mielellä, sillä hekin yhtyivät laulaa loilottamaan samoja lauluja kuin
venheessä laulettiin. He kokivat pysyä yhdellä kohdalla venheiden
kanssa ja sukkela Kalulu, Stanleyn passaripoika, pikku Bilali ja
Majwara juoksentelivat kilpaa vuohten, lampaiden ja aasien kanssa ja
yleinen ilo näytti elähyttävän luontoakin vehreine metsineen,
vainioineen ja ruohokenttineen, ja Tanganjikan hopealta välkkyvällä
vedenpinnalla vallitsi juhlallisen majesteetillinen tyyneys.
Sitä tietä, jota Stanley ja Livingstone nyt kulkivat yhdessä, ei ollut
kukaan arapilainen eikä sawahili siitä ennen kulkenut, ja he olivat sen
vuoksi aivan tietämättömät siitä, mihin seutuihin heidän maajoukkonsa
joutuisi. Sille varustettiin ruokaa 8 päiväksi, ettei se joutuisi
ahdinkoon, jos rantamaan korkeat vuoret keskeyttäisivätkin joksikin
ajaksi yhteyden sen ja järveä myöten kulkevan matkueen välillä. Järven
rannoilla olevissa kallioissa nähtiin veden jättämiä viivoja, jotka
osoittivat, että Tanganjika tulvan aikana on noin 3 jalkaa korkeammalla
kuin matalan veden aikana ja kun järvestä ei mikään virta vie vettä
pois, niin päättivät Livingstone ja Stanley, että vesi siitä vähenee
höyryämällä.
Kun Stanley ja Livingstone olivat kulkeneet noin 10 peninkulmaa pitkin
Tanganjikan rantaa ja kolmen päivän odotuksen jälteen yhtyneet jälleen
maajoukon kanssa, niin lähetettiin venheet takaisin ja matkaa
jatkettiin sitte suoraan itää kohti tuntemattomien ja asumattomien
erämaiden halki, seuraten ensin Loajeri-nimisen virran laaksoa. Ainoana
matka-oppaana oli kompassi. Neekerit epäilivät ensin suuresti seurata
Stanleytä, mutta 9 päivän kuluttua, jolla ajalla he olivat saaneet
kärsiä sangen paljo nälkää ja vaivoja, tultiin korkean Magdala-vuoren
näkyviin, jonka juurella he olivat majailleet tulomatkallansa Ujijiin,
ja nyt kaikki epäilys heistä katosi. Asmani, joka tulomatkalla oli
ollut oppaana, ihmetteli suuresti, kuinka tuo pieni kone oli osannut
tien paremmin kuin hän, ja selitti juhlallisesti, ettei se voinut
pettää.
Eräänä päivänä, kun matkue vielä oli Loajeri-virran laaksossa, seisahtui
Livingstone äkkiä ja osoitti äänetönnä eteensä. Stanley lähestyi häntä
ja näki edessään äkkijyrkän vuorenrotkon, jonka toisella reunalla kulki
puhvelilehmä. Juuri kun se lähestyi, ampui Stanley sitä ja luoti sattui
lapaluun taakse selkärankaan. Puhveli päästi valittavan ammumisen ja
vielä kahdesti ampui Stanley sitä, jolloin se kuoli. Sen liha
leikattiin ohuiksi kappaleiksi ja kuivattiin tulella evääksi. Toisen
kerran, kun matkue lepäsi ja Stanley oli lähtenyt pyssy kädessä
katselemaan jotakin otusta, tuli ihan aavistamatta hänen eteensä villi
elefantti korvat levällään ja kärsä ojennettuna, ikäänkuin se olisi
hänelle antanut varoituksen: "Seis! matkamies!" Kun hänen pyssynsä ei
olisi voinut tehdä mitään vahinkoa näin suurelle otukselle, katsoi
Stanley parhaaksi vetäytyä pakoon ja katsoessaan taaksensa hän näki
elefantin heiluttelevan kärsäänsä, ikäänkuin se olisi jäähyväisiksi
arvellut virkkaa: "Olipa parasta sulle, poikaseni, että hyvissä ajoissa
pötkit käpälämäkeen, sillä minä olin juuri litistämäisilläni sinut
mäsäksi!"
Stanleyn ja Livingstonen matka Unianjembehen sattui sade-ajaksi, josta
oli seurauksena, että Stanley sairastui matkallakin uudestaan. Sitä
paitse oli heillä puute metsäotuksista, jotka kuivalla ajalla ovat
metsissä, mutta olivat nyt hajaantuneet mikä mihinkin. Seudut
Tanganjikan ja Magdala-vuoren välillä olivat erinomaisen ihania, joiden
vertaisia harvoin löytää Europassa. Korkeiden vuorien välillä leviää
hurmaavan kauniita laaksoja, joiden halki syöksee ryöppyäviä, kohisevia
jokia ja ylen ympäri kohoaa äärettömän suuria metsiä. Solakkain
korkeiden puiden välissä avautuu silmien eteen mitä viehättävimpiä
näköaloja, ja väkisinkin vetää Usawendin majesteetillinen ja
hedelmällinen luonto ihastuneen matkamiehen huomion puoleensa, vaikka
hän ei suinkaan halua kauemmin kuin on välttämätöntä hengittää sen
terveydelle turmiollista ilmaa.
Lähetessään Unianjembeä lähetti Stanley edeltäkäsin Feraijin ja
Chowpereh'n tuomaan kirjeitä ja lääkkeitä, jotka hän oli tilannut
itselleen Sansibarista lähetettäviksi Unianjembehen. Nämä miehet
tulivatkin jo pian takaisin ja heidän mukanaan oli kaksi muutakin
Stanleyn palveluksessa olevaa miestä, jotka Sansibarista toivat
lääkkeitä ja uutisia. Sanomalehdet kertoivat silloin Pariisissa
riehuvasta kommunistien kapinasta ja siinä tapahtuneista hirmutöistä,
joita lukiessaan sekä Livingstone että Stanley inholla viskasivat pois
lehdet käsistään, ottaen esiin pilalehtiä, jotka leikillisellä
sisällyksellään heitä virvoittivat. Neekerit katselivat ihmetellen
sanomalehtien lukijoita mutisten itsekseen _kabari kisungu_ (valkoisen
miehen uutisia) arvellen, että valkoiset mahtoivat olla hyvin pahoja ja
kekselijäitä.
Viisikymmentäkolme päivää sen jälkeen kun he olivat lähteneet Ujijista
saapuivat Stanley ja Livingstone Unianjembehen, ilmoittaen tulonsa
suurella pyssyjen paukkeella. Stanleyllä oli nyt tilaisuus vastaanottaa
luoksensa Livingstonen, jota etsimään hän oli lähtenyt täältä 131
päivää takaperin, ja oli nyt kulkenut 200 peninkulmaa sen jälkeen kun
hän lähti Kviharasta. Ennen palaustansa tänne sai hän tietää, että
hänen uppiniskainen valkoinen seuralaisensa Shaw oli kuollut. Tämä ei
ollut elänyt kauan sen jälkeen kuin Stanley jätti hänet, ja Livingstone
virkkoi sen johdosta:
"Johan minä sen sanoin. Kun mulle kerroitte, että hän oli juomari,
tiesin jo, ettei hän täällä kauan jäisi eloon, ja samoin on niidenkin
laita, jotka antautuvat muun irstaisuuden valtaan".