Matka Unianjembestä Ujijiin.
Arapilaisten tappion jälkeen ei ollut ajattelemistakaan jatkaa matkaa
suorinta tietä länttä kohden Ujijiin, niinkuin Stanleyn aikomus oli
ollut. Hänen liittolaisensa eivät pitäneet minäkään asiana, että he
olivat jättäneet hänet sairaana ja omat sotilaansa haavoitettuina omaan
huostaansa, pelastakoot henkensä tai ei. Tosin monet heistä vakaasti
vakuuttivat, ettei heidän aikomuksensa ollut jättää häntä jälkeensä,
vaan että joku oli huutanut, että valkoinen mies oli poissa, ja siitä
seurasi yleinen hämmästys ja pako. Mutta Stanley oli tullut kylliksi
tuntemaan heidän sodankäyntitapansa eikä pitänyt enää itseänsä
velvoitettuna olla heidän liittolaisenaan. Hänen asemansa oli hyvin
kiusallinen, sillä tavarankantajia hän ei saanut, koska asukkaat eivät
sota-aikana lähde kantajiksi; muutamat hänen miehistään olivat
taistelussa kaatuneet, joka seikka ei suinkaan yllyttänyt toisia
yhtymään hänen matkueesensa. Hänellä oli täysi syy palata takaisin
rantamaalle, mutta hänen omatuntonsa ei sitä sallinut, kun kerran niin
paljon rahaa oli jo matkaa varten menetetty ja hänelle osoitettu niin
suuri luottamus, että hän lähetettiin Livingstonea auttamaan. Hänen
palkattu väkensä oli hänestä eronnut, koska he luulivat olevansa
pestatut kulkemaan Mirambon maan kautta. Ainoastaan 13 miestä oli
jäljellä. Eräs kauppamatkue, joka oli tullut jäljestäpäin, kertoi, että
hänen seuralaisensa Farquhar, joka sairauden tähden jätettiin jälelle,
oli kuollut, ja kun hänen holhojansa ei jaksanut kantaa ruumista
haudattavaksi, oli se laahattu metsään ja jäi hautaamatta. Hänen toinen
valkoinen seuralaisensa Shaw sairastui ja kun lääkkeitä ei ollut,
lähetti Stanley kolme miestä Sansibariin lääkkeitä hakemaan luvaten
heille viisikymmentä dollaria (250 markkaa), jos he kiiruhtaisivat.
Sillävälin arapilaiset varustivat itseään lähteäkseen uudestaan
Miramboa vastaan sotimaan. Mutta ennenkuin he ennättivät lähteä, oli
Mirambo jo tullut 2,000 miehellä heidän uudisasuntoansa Taboraa
vastaan, jota paitse 1,000 miestä Ututan maakunnasta oli yhdessä heidän
kanssaan tehnyt hyökkäyksen arapilaisia vastaan vastakkaiselta
puolelta.
Kun pyssyjen pauke ilmoitti vihollisten lähestymisen, nousivat
arapilaiset huoneittensa katoille ja näkivät koko lakeuden täynnä
vihollisia, jolloin rohkein, Khamis ben Abdallah vastoin ystäviensä
neuvoa syöksi miehineen vihollista vastaan, vaikka hänen huoneensa
olisi hänelle suonut hyvän suojan; ja kavala Mirambo käski miestensä
hitaasti vetäytyä takaperin. Tästä innostuivat arapilaiset kiivaasti
hyökkäämään eteenpäin, jolloin Mirambon sotilaat yhtäkkiä kääntyivät
takaisin. Silloin Khamisin orjat kääntyivät pakoon jättäen isäntänsä
vihollisen käsiin ja taisteltuaan vimmatusti ylivoimaa vastaan
kaatuivat kaikki tässä hyökkäyksessä olleet arapilaiset. Heidän
ruumiinsa raadeltiin pahasti ja vihollisten noitamies oli heidän
nahastaan ja lihastaan valmistanut taikajuomaa, jonka piti tekemän
sotilaat haavoittumattomiksi.
Sadottain tuli pakolaisia Taborasta Kviharaan, jossa Stanley oli, ja
suurin osa Taboran rakennuksista poltettiin poroksi. Mirambo oli
uhannut tulla Kviharaankin, ja Stanley toivoi sitä, sillä hän oli
vakuutettu ettei 10,000:kaan afrikalaista villiä voisi valloittaa hänen
lujasti varustettua asuntoansa, jossa hänellä, pakolaiset Taborasta
siihen luettuina, oli 150 kelvollisesti varustettua miestä. Mirambo ei
kuitenkaan sitä uhkaustaan pannut täytäntöön, vaan vetäytyi takaisin
menetettyään sata miestä hyökkäyksessä Taboraa vastaan. Myöhemmin
saatiin tietää, että kun hän teki hyökkäyksen Mfuto-kylää vastaan,
joutui hän tappiolle, kylän asukkaat hyökkäsivät ulos ja silloin hänen
joukkonsa hajosivat ja hän itse läksi pakoon.
Viikkokausia oli Stanleyllä monellaisia vastuksia matkansa jatkamisessa
ja viimein hän jo rupesi epäilemään pääsisikö hän koskaan edemmäksi.
Kantajia hänen oli vaikea saada tuon Miramboa vastaan alkaneen sodan
vuoksi ja entisetkin kantajat sairastelivat. Kun yksi heistä, nimeltä
Baruti, kuoli, haudattiin hän puun juurelle. Ruumis käärittiin
palttinaan ja kasvot asetettiin Mekkaan päin, sillä hän oli
muhammettilainen. Sitte se peitettiin matoilla, ettei siihen päässyt
multa koskemaan ja hauta täytettiin, jolloin vainajan eloon jääneet
toverit nauroivat. Haudalle istutettiin pensas ja maahan pistettiin
reikä, johon kaadettiin vettä, ettei muka Baruti janoisena menisi
paratiisiin. Sen jälkeen koko haudan päällys kasteltiin vedellä ja
vainajan juoma-astia lyötiin rikki. Hautajaismenot päättyivät siten,
että arapilaiset lukivat rukouksensa "Fat-hah" ja sen koommin ei
vainajata enää ajateltu.
Eräs arapilainen lahjoitti Stanleylle orjapojan, jota hän nimitti Ndugu
M'hali (veljeni rikkaus). Stanley ei oikein pitänyt sellaisesta nimestä
ja kutsui miehensä kokoon, antamaan pojalle uutta nimeä. Sellaisia
esitettiin monellaisia. Yksi esitti pojan nimeksi Simba (leijona),
toinen Ngombe (lehmä), kolmas Mirambo, josta syntyi suuri yleinen
nauru; viimein lipun kantaja Ulimengo ehdotti nimeksi Kalulu, joka
merkitsee erästä antilopi-lajia, ja kun tämä nimi näytti sopivan
pojalle, joka oli vilkassilmäinen, soreavartaloinen ja sukkela
liikkeissään, niin kaikki yksimielisesti sanoivat: "Kalulu olkoon hänen
nimensä, niin bana, antakaa hänelle nimeksi Kalulu!"
Stanley käski tuoda vettä maljalla ja risti pojan Kaluluksi, jolloin
tulkki Selim oli kummina.
Melkein kaksi kuukautta oli Stanley viipynyt Unianjembessä ja hänen
matkaansa hidastuttivat taudit sekä tarpeellisten miesten puute.
Saatuaan viimeinkin 50 miestä pestatuiksi palvelukseensa ja sen
lisäksi 4 poikaa, lähti hän jatkamaan matkaansa länttä kohti etsimään
Livingstonea. Mutta asianhaavat pakottivat hänet valitsemaan pitkän
kiertotien etelämpänä olevien maakuntien kautta. Arapilaiset olivat
kokeneet kaikin tavoin pidättää häntä vielä jonkun aikaa, mutta hän ei
tahtonut enää viipyä.., Hänen miehensä, jotka pitkällisen, jotenkin
huolettoman ja herkullisen joutilaisuuden kautta olivat veltostuneet,
näyttivät myöskin vastahakoisuuttansa lähteä matkalle. Uppiniskaiset
sai Stanley piiskalla taipumaan ja kun muutamat yrittivät jättää hänen
matkueensa ja lähtivät karkuun, lähetti Stanley parikymmentä miestä
heitä etsimään sekä samalla ostamaan arapilaisilta sellaiset vitjat,
joissa orjia kuletetaan kahleissa. Saatuaan kaikki miehensä takaisin,
piti Stanley heille nuhdesaarnan ja näytti orjanvitjoja, joita hän
uhkasi käyttää, jos joku vielä lähtisi karkuun. Samalla hän vakuutti,
ettei kuuliaisilla ollut mitään peljättävää, vaan että kahleet olivat
ainoastaan niitä karkuria ja varkaita varten, jotka pötkivät tiehensä,
vaikka he olivat saaneet palkkansa ja vielä lahjoja lisäksi. Tällä
kertaa antoi hän vielä anteeksi karkureille, mutta jos joku tästälähin
vielä lähtisi karkuun, niin marssia ei jatkettaisi, ennenkun karkuri
oli saatu kiinni, jonka jälkeen hänen täytyisi marssia kahleissa.
"Kuuletteko?" -- "Kuulemme!" -- "Ymmärrättekö?" "Ymmärrämme!"
Seuraavana aamuna huomattiin, että kaksi miestä oli yöllä karannut.
Toinen heistä, Kingaru, karkasi nyt jo kolmannen kerran. Kaksi paremmin
luotettavaa lähetettiin heitä hakemaan ja saivat käskyn, etteivät
palajaisi ilman karkureita. Iltapäivällä nämä tuotiin ja saivat --
uhkauksen mukaan -- selkäänsä, jonka jälkeen heidän täytyi vitjoihin
lukittuina marssia eteenpäin, että karkaamishalu toisistakin katoaisi.
Kiinniottajat Bombay ja Baraka saivat kappaleen kaunista vaatetta
palkinnoksi uskollisuudestaan.
Stanleyn palkatut tavarankantajat eivät kuitenkaan olleet ainoat, jotka
hidastuttivat hänen matkaansa. Myöskin hänen valkoinen seuralaisensa,
englantilainen Shaw, teeskenteli sairastavansa ja koetteli hänen
kärsimystänsä viimeiseen saakka. Kun hänen piti kerran astua alas aasin
selästä, sotkeutui hänen jalkansa niin että se luiskahti pois
jalustimesta ja Shaw kaatua loislahti nenälleen maahan. Hän oli usein
ennenkin tehnyt samallaisia temppuja ja tavarankantajat olivat
tavallisesti auttaneet herran jaloilleen, mutta Stanley oli kyllästynyt
häneen ja kielsi väkeänsä auttamasta Shawia. Tämä mieletön jäi silloin
pitkäkseen auringon paahteesen koko tunnin ajaksi, ja kun Stanley
viimein kysyi kylmäkiskoisesti, eikö siinä ollut epämukava olla, niin
Shaw nousi istualle ja alkoi itkeä kuin lapsi.
"Tahdotteko palata takaisin, Shaw?"
"Tahdon, jos te sen suvaitsette. Minä en luule tätä kestäväni
kauvemmin, ja jos tahdotte olla niin hyvä minua kohtaan, niin pyytäisin
mieluimmin palata takaisin".
"Noh minä olen myöskin tullut siihen päätökseen, että teidän on paras
palata. Te luulette olevanne sairas, ettekä millään muotoa luovu siitä
uskostanne. Mutta pankaa mieleenne minun sanani: jos palajatte
Unianjembeen, niin se on ihan sama kuin menisitte kuolemaan. Jos
sairastutte Kviharassa, niin kuka teille antaa lääkkeitä? Jos joudutte
juoppouden raivoon, niin kuka siellä tietää mitä te tarvitsette ja mikä
on teille hyödyllistä? Minä sanon vielä kerran: jos palajatte takaisin,
niin kuolette!"
"Voi herra Jumala, kun en olisi koskaan lähtenyt tälle matkalle!
Minulla oli ihan toisellaiset ajatukset elämästä Afrikassa. Luulenpa
kuitenkin palajavani, jos te sallitte sen".
Seuraavana päivänä varustettiin Shaw palausmatkalle Kviharaan. Lujat
paarit tehtiin ja neljä miestä palkattiin häntä kantamaan. Leipää
leivottiin ja hänelle paistettiin vuohenlihaa evääksi. Vaikka Stanley
kertoo, että hän illalla sitä ennen oli tuntenut suurta ystävyyttä
Shawia kohtaan ja tuli liikutetuksi tutuista kotimaisista sävelistä,
joita tämä soitteli akordionilla, niin oli kuitenkin ikäänkuin raskas
taakka vähentynyt hänen hartioiltaan, kun Shaw kannettiin takaisin päin
ja hän itse pääsi jatkamaan matkaansa.
Tie kulki suurien metsien kautta, joita Stanley kehuu erittäin
kauniiksi, sillä maa on hedelmällistä ja ilmanala omansa tuottamaan
rehoittavinta kasvullisuutta. Varsin suurta tukaluutta vaikuttaa näillä
seuduilla kuitenkin kuumetaudit, jotka harvoin jättävät matkustajan
rauhaan sateiden aikana. Niinkuin eri vuodenajat meidän maassamme
vaihettelevat säännöllisesti, niin on kuumassa ilmanalassa kuiva ja
sade-aika. Kuivan aikana ei näillä seuduilla ole mitään suuresti
peljättävää. Kuivettunut heinä tekee maan synkän näköiseksi, maanpinta
on kovaksi kuivunut ja sadeajan lopulla siihen painuneet jäljet ovat
vielä näkyvissä; metsissä on äärettömät joukot puita, jotka mädätessään
levittävät myrkyllisiä höyryjä ilmaan, joiden vaikutus usein on
hirmuinen.
Kuumetauti ilmestyy täällä tavallisesti siten, että vatsaa kivistää
ankarasti, voimat heikkonevat, rupee nukuttamaan ja haukottamaan. Kieli
tulee keltaiseksi, joskus mustankin näköiseksi, hampaat kellastuvat ja
tulevat limaisiksi. Sairaan silmät palavat tuimasti ja alkavat vuotaa
vettä. Sitte leviää kuume koko ruumiisen ja sairas väänteleksen kuin
kuoleman tuskissa. Päätä pakottaa ankarasti, suonet tykyttävät ja
hirmuinen jano ahdistaa. Aivoissa syntyy kaikellaisia kummia levottoman
mielikuvituksen luomia kuvia; kipeä luulee olevansa tulisessa
kuumuudessa ja on näkevinänsä kaikellaisia luotuja ja luomattomia
hirmuisia petoja, jotka joka hetki muuttuvat yhä toisellaisiksi ja
entistään kauhistuttavammiksi. Kun sairas avaa silmänsä ja näkee
unelmansa tyhjiksi, vaipuu hän pian uudelleen samoihin hirmu-unelmiin,
joista Stanley sanoo, että hurskas Jobkin olisi sellaisia kärsiessään
tullut raivoisaksi ja hurjistunut mielettömäksi. Kun sitte sairas on
parantunut, tuntee hän itsensä masennetuksi, muuttuu oikein naurettavan
avosydämiseksi, puheliaaksi ja ihastuu kaikesta, mitä ikänä hän näkee.
Näin kertoo Stanley omasta kokemuksesta afrikalaisen kuumetaudin
vaikutukset.
1 p. Lokakuuta 1870 oli hänen matkueensa tullut äärettömän laajalle
suolle, nimeltä Siwani, ja asettui 4 tunnin marssin jälkeen yöksi
leiriin erään summattoman suuren puun juurelle, jossa oli jälkiä
entisestä leiripaikasta. Tuo jättiläis-sykomori oli tyvestä
ympärimitaten 19 kyynärää paksu ja oli suurin puu, jonka Stanley
koskaan muisti nähneensä. Sen varjossa, joka oli läpimitaten 120
jalkaa, taisi vaikka koko rykmentti sotaväkeä saada suojaa auringolta.
Stanley tunsi itsensä täydellisesti tyytyväiseksi ja tämä
mieltymyksen tila saattoi hänet puhuttelemaan neekeripalvelijoitaan
ystävällisimmällä tavalla, aivan kuin vertaisiansa, ja hän keskusteli
heidän kanssaan tulevaisista yhteisistä toimista. Aurinko laski
nopeasti kuvaten taivaan loistavimmilla sateenkaaren eri väreillä,
jotka heijastuivat loppumattomien metsien yli. Koko luonnossa vallitsi
tyyni hiljaisuus ja kun matkamiehet illalla istuivat tupakoiden, ei
kuulunut leirin ulkopuolella muuta ääntä, kuin jonkun kanalinnun
kaakatus, jolla se houkutteli luokseen puolisotaan, sammakkojen
kuriseminen läheisessä lammikossa tai sirkkojen tirskutus, joka näytti
tuudittavan päivää levolle. Leirin sisäpuolella ei kuulunut muuta kuin
veden pulputus tupakkapiipuissa. Täällä näet poltetaan sellaisilla
piipuilla, joissa savu menee veden lävitse, ennenkuin se tulee suuhun.
Lähinnä seuraavilla seuduilla ilmestyi uusi kiusa, jo ennen
mainitsemamme tsetse-kärpänen. Sitä paitse täytyi matkamiestemme joskus
poiketa tieltä pois, kun he tien varressa tapasivat hautaamattomia
ihmisen ruumiita, jotka olivat surkeita jäännöksiä rokkoon kuolleista
matkamiehistä, ja toiset pelkäsivät saavansa tämän hirmuisen taudin
tarttumaan itseensä noista puoleksi mädänneistä kuolleista. Melkein
joka päivä he näkivät yhden tai kaksi sellaista; milloin pääkallon,
milloin koko luurangon. Manyara nimisellä seudulla eivät kylän asukkaat
sallineet heidän tulla porttiensa sisäpuolelle, sillä kun nyt oli
sota-aika, niin he epäilivät kaikkia. Stanleyn seuralaisten sallittiin
kuitenkin mennä kylän ulkopuolella olevaan entiseen leiriin, joka
kuitenkaan ei tarjonnut mitään suojaa väsyneille matkamiehille. Sen
lisäksi oli kylän päällikkö ankarasti kieltänyt alustalaisiansa
myymästä mitään ruokatavaroita heille. Stanley koki saada tämän kiellon
poistetuksi siten, että hän lähetti päällikölle lahjaksi muutamia
kappaleita kaunista vaatetta, mutta päällikkö ei niistä huolinut, vaan
lähetti ne äreänä takaisin. Ei auttanut muu kuin hankkia ruokavaroja
kauempana olevilta seuduilta ja matkueen täytyi täällä viipyä useita
päiviä. Keskustelut kyläläisten kanssa eivät auttaneet ollenkaan ja
Stanley tuli huomaamaan, että arapilaiset Taborassa olivat ihan
oikeassa, kun he olivat sanoneet: "Hyvä herra, te saatte nähdä, että he
ovat varsin itsepäisiä, ja teidän täytyy kääntyä takaisin. Manyaran
asukkaat ovat ilkeitä, Ukonongolaiset hyvin ilkeitä ja Usawiralaiset
pahimmat kaikista. Te olette tulleet tähän maahan onnettomalla
hetkellä, nyt on sota joka paikassa".
Vielä kerran avattiin tavaramytyt ja neljä kaunista vaatekappaletta
sekä kaksi dotia (noin 12 kyynärää) amerikalaista palttinaa lähetettiin
päällikölle lahjaksi sekä terveisiä, että Stanley tahtoi olla hänen
ystävänsä. Tuollaista äreätä herraa kohtaan piti olla hyvin kohtelias,
varsinkin kun hän helposti olisi voinut vihamiehensä voittaa. Stanleyn
suuri anteliaisuus teki pian tarkoitetun vaikutuksen, sillä ennenkun
tunti oli kulunut, tuli kyläläisiä hänen leiriinsä tuoden vakkasissa,
joita he kantoivat päänsä päällä, runsaasti papuja, riisiä, virnaa,
durraa ja maissia. Heti sen jälkeen tuli päällikkö itse, mukanaan 30
pyssyillä varustettua miestä, tervehtimään ensimmäistä valkoista
miestä, joka koskaan oli tullut hänen maahansa. Hänen sotilastensa
jälessä kannettiin runsaasti lahjoja, jotka arvoltaan olivat täydelleen
sen vertaiset kuin Stanleyn lähettämät lahjat; ruhtinas näet toi useita
suuria ruukkuja täynnä hunajaa, kanoja, vuohia sekä virnaa ja papuja
niin paljon, että ne riittivät ruoaksi Stanleyn miehille neljäksi
päiväksi.
Ruhtinas vastaanotettiin teltan ovella ja syvään kumarrellen kehotti
Stanley häntä astumaan sisään; jossa oli sisustettu niin komeasti kuin
asianhaarat sallivat. Persialainen matto ja komea karhunnahka oli
levitetty lattialle, (s.o. maan pinnalle) ja sängyn päälle oli pantu
ihka uusi tulipunainen vaate.
Sultaani itse, joka oli kookas ja voimakas mies, sekä hänen
alapäällikkönsä käskettiin istumaan, katselivat ihmetellen ja
hämmästyksellä Stanleyn kasvoja, vaatteita ja pyssyjä. Ensin he
ihmetellen ällistelivät kaikkea, sitte toisiansa ja viimein he
purskahtivat hillitsemättömään nauruun ja lyödä paukuttivat sormiaan.
Stanley käski tulkkinsa sanomaan sultaanille, että hän oli ihastunut
saadessaan nähdä hänet luonaan, ja sitte seurasi molemmin puolin
kaikellaisia kohteliaisuuksia ja naurua, kunnes sultaani pyysi
nähdäkseen hänen pyssyjänsä. Winchester-kivääri, jolla kävi ampuminen
16 kertaa perätysten, herätti erinomaista huomiota ja hänen
revolverinsa sai niin suuria ylistyksiä, että Stanley tuskin uskalsi
näytellä enempää. Kun he kuulivat kaksipiippuisen pyssyn laukaukset,
hyppäsivät he koholle peljästyksestä ja sitte he taas nauroivat ihan
katketakseen. Sen mukaan miten heidän ihastuksensa nousi
korkeimmilleen, alkoivat he innoissaan vetää sormikoukkua keskenään
niin raivokkaasti, että Stanley pelkäsi heidän sormiensa katkeavan.
Selitettyään mikä erotus oli valkoisten miesten ja arapilaisten
välillä, näytteli Stanley vielä lääkelaatikkonsa sisällystä, ja
lääkepullojen koreat osoiteliput sekä soma järjestys laatikossa sai
heidät huokailemaan ihastuksesta. Sultaani kysyi mitä niillä tehtiin.
"Dova" (rohto), vastasi Stanley.
Pian oli hän saanut heidän täydellisen kunnioituksensa, ja he
selittivät, että valkoinen mies oli paljo etevämpi kuin kaikki
arapilaiset, jotka he olivat nähneet. "Dova, dova", mutisivat he.
"Kas tässä on valkoisen miehen pombe" (olutta), virkkoi Stanley avaten
korkin viinapullosta. "Maistappas lusikallinen sitä".
"Ah, oh, ah! Kuinka väkevää olutta valkoisilla on! Ai kuinka se polttaa
kurkussa", huusi sultaani ähkyen.
"Niin, mutta hyvää se on. Kun sitä ottaa vähän, niin se virkistää,
mutta jos sitä ottaa liiaksi, niin tulee kipeäksi ja siitä kuolee".
"Anna mulle vähän", pyysi yksi heistä.
"Ja mulle myös -- ja minulle", virkkoi jokainen vuorostaan, kun toiset
saivat maistaakseen.
Stanley otti sitte esille pullon, jossa oli väkevää ammoniakkia ja
selitti, että se auttoi pään kivistystä ja käärmeen pistoa vastaan.
Sultaanin päätä tietysti rupesi heti pakottamaan ja hän pyysi
saadakseen vähän tuota rohtoa. Stanley käski silloin tuon mustan
majesteetin panna silmänsä kiinni ja asetti samalla ammoniakki-pullon
hänen sieramiensa alle, vedettyänsä korkin pois pullon suulta. Jokainen
joka on joskus haistellut "päänpiristystä" tahi kamferttilinjementtia,
tietää miten ammoniakin haju pistää nenään, ja hänen majesteettinsa
Mtemi, kaikkein Manyaralaisten kuningas tunsi siitä oikein mahdottoman
suuren vaikutuksen. Ikäänkuin salaman iskemänä hän poukahti selälleen
ja kasvot vääntyivät kummallisesti kurttuun. Hänen seuralaisensa
rähähtivät kohti kulkkua nauraa hohottamaan, paukuttelivat käsiään,
nipistelivät toisiaan, napsuttivat sormillaan ja tekivät niin
hullunkurisia liikkeitä, että jos jossakin teaterissa olisi
sivistyneille ihmisille näytelty semmoista "kometiaa", niin olisi
katsojain täytynyt pakahtua naurusta. Vihdoin sultaani tyyntyi, suuret
kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiansa ja kasvot tärisivät vielä
naurunpuuskauksista hänen lausuessaan: _kali_, s.o. hyvin väkevää
lääkettä. Hän ei tahtonut enempää, mutta seuralaiset tulivat kukin
vuorostaan haistella hornaisemaan ammoniakkipulloa ja purskahtivat heti
hillitsemättömään nauruun. Vierailemista Stanleyn teltassa kesti kaiken
aamupäivää ja jäähyväisten jätössä oltiin molemmin puolin erittäin
tyytyväisiä, ja sultaani tuumasi: "Oh! nuo valkoiset miehet tietävät
kaikki; arapilaiset ovat ihan mitättömät heihin verraten".
Kun Stanleyn matkue oli jättänyt jälkeensä Manyaralaisten viljavat
vainiot, tuli se erittäin komeaan metsäseutuun, jossa oli niin
runsaasti metsän otuksia, että hän kehuu seutua metsästäjäin
paratiisiksi, sillä sekä pieniä että suuria elämiä oli oikein
laumoittain lyhyen ampumamatkan päässä metsästäjästä. Hän ampui
antilopin ja sebran saadakseen väellensä paistia ja hänen miehensä
olivat hyvin iloissaan tällaisesta saaliista. Heidän matkaansa oli
jatkettava yli Gombe-nimisen virran, joka tyynenä hiljaa kulki ihanien,
aina viheriöitsevien rantojen välissä. Veden pinnalla kiikkui
lotuskukan lehtiä ja tuo kaunis virta houkutteli Stanleytä uimaan,
mutta juuri kun hän oli riisunut vaatteet päältään ja oli
hyppäämäisillään veteen, älysi hän hyvin pitkän esineen aivan lähellä
veden pinnassa. Tarkasti katseltuaan tunsi hän sen krokotiiliksi ja
kiiruhti tulisella kiiruulla maalle. Tämä oli hänen pelastuksensa ja
peto vetäytyi nolona takaisin, saamatta saalistansa, jota se oli
väjynyt. Tuo ihana virta oli nyt Stanleyn mielestä ilettävä ja
inhottava ja hän lähti sen rannalta pois, paljo nopeammin kuin hän oli
sinne tullut.
Kun hän heti sen jälkeen meni takaisin leiriinsä tiheän metsikön
kautta, näki hän kaksi vierasta neekeriä, jotka tarkasti katselivat
ympärillensä. Jo se seikka, että he olivat metsässä hänen leirinsä
läheisyydessä, antoi syytä epäillä heidän aikeitaan tällaisella
sotaisella ajalla, ja Stanley hiipi heidän luokseen aikoen pyssyllänsä
tehdä riidasta pikaisen lopun, jos he näyttäytyisivät vihollisiksi.
Äkkiarvaamatta oli hän ihan heidän edessään, jolloin miehet säikähtivät
kovasti, mutta tointuivat hämmästyksestään ja huudahtivat: "Bana, bana,
et siitä tunne meitä! Me olemme ukonongolaisia, jotka olemme aikeissa
tulla sinun leiriisi seurataksemme sinua Mreraan ja tällä kertaa me
etsimme hunajaa".
"No niin, tietysti; ukonongolaisiahan te olette! Aivan oikein! Minä
luulin teitä rosvoiksi".
Molemmin puolin naurettiin tätä erhetystä ja miehet jatkoivat hunajan
etsimistä. Kaarnapalasella he kuljettivat vähän tulta, jolla he
savustivat mehiläiset pois pesistä korkeissa puissa.
Illalla oli leirissä iloa ja naurua. Joka tulen ympärillä oli miehiä;
mikä kalusi lihaa luunystyrästä, mikä imeksi ydintä paistetun sebran
reisiluusta, mikä käänteli tulen päällä varrasta, jolla hän paistoi
lihaa, toinen puuhasi keittopadan ääressä, joka kiehui tulella.
Jokainen koki toverilleen kertoa niitä seikkailuja, mitä hänellä tänään
oli ollut ja samalla ahmia suuhunsa makeata paistia sen kuin ennätti.
Muuan miehistä kertoi miten hän oli haavoittanut suuren villisian, ja
kun se hurjasti syöksi häntä vastaan, oli hän pelastanut itsensä
kiiveten puuhun, mutta kadotti pyssynsä. Kertomuksensa selitykseksi hän
tarkoin matki sian raivokasta röhkimistä ja liikkeitä ja sai siten
kuulijansa nauramaan niin että koko ympäristö raikui. Toinen oli
ampunut puhvelin vasikan ja kolmas jonkun muun suuren otuksen.
Ukonongolaiset kertoivat naurettavasta kohtauksestaan metsässä Stanleyn
kanssa, ja miten paljo siellä on hunajaa. Sillävälin tulkki Selim sekä
neekeripojat Kalulu ja Maiwara koettivat hampaittensa terävyyttä
villisian lihaan, jota ei kukaan muu seurasta tahtonut syödä, koska he
kääntyessään pakanoista muhammettilaisiksi olivat myös saaneet inhon
kaikkea sianlihaa vastaan.
Stanley viipyi Gombe-virran rannalla vielä kaksi päivää, lisätäkseen
metsästämällä miestensä eväitä, ja näiden kolmen päivän kuluessa oli
hän miehineen ampunut kaksi puhvelia, kaksi villisikaa, kolme kamaa,
yhden sebran ja yhden antilopin sekä sitäpaitse kahdeksan helmikanaa,
pari kalakotkaa ja pelikaanin. Virrasta oli yksi hänen miehistään
onnistunut saamaan pari suurta säke-kalaa eli monnia. Kaikki liha
leikattiin ohuiksi viipaleiksi ja kuivattiin evääksi matkalle, niin
ettei tarvinnut pelätä nälkää siinä laajassa erämaassa, jonka kautta
heidän oli kulkeminen.
Paistia rakastavien miesten suureksi suruksi lähdettiin taas eteenpäin
matkaa jatkamaan lauantaina Lokakuun 7 p:ttä. Jo aamulla aikaisin he
lähettivät yhden joukostaan Stanleyltä pyytämään, että matkue vielä
viipyisi täällä yhden päivän. Heillä näet oli aina vastahakoisuus
työhön, kun vaan oli liharuokaa saatavissa. Stanley torui esityksen
tekijää, että hän edes julkesi sellaista pyytää, kun oli kaksi päivää
levätty. Huuli lerpallaan ja äreänä kuuli hän isäntänsä vastauksen ja
miehet näkyivät yleensä olevan pahasti tyytymättömät siihen, ettei
vielä viivytty täällä herkkuja nauttimassa.
Kun sitte tienopas sai käskyn puhaltaa torveen lähtömerkin, seurasi
synkkä äänettömyys ja tavallista laulua ei kuulunut rahtuakaan.
Miehet menivät nurkuen tavarataakkojensa luo ja lähtivät viimein
vastahakoisesti liikkeelle. Stanley pysyi aseittensa kantajain kanssa
viimeisenä, kiiruhtaakseen niitä, jotka vitkastelivat. Puolen tunnin
kuluttua kaikki seisattuivat, tavarat viskattiin maahan ja miehet
kokoontuivat pieniin parviin keskustellen ja liikkeillään osoittaen
kiukkua.
Stanley tarttui kaksipiippuiseen pyssyynsä, johon hän pisti kaksi
luotia, laittoi revolverinsa kuntoon ja lähestyi niskoittelevia, jotka
nyt tarttuivat pyssyihinsä. Noin 30:n sylen päässä hän huomasi suuren
muurahaispesän takaa kaksi miehen päätä ja kaksi pyssyä ojennettavan
häntä vastaan. Silloin hän nosti pyssyn poskeansa vastaan, tähtäsi
tarkoin ja uhkasi laskea luodin heidän kalloihinsa, jolleivät he oitis
tulisi esiin keskustelemaan hänen kanssaan. Toinen miehistä oli kookas
kuin jättiläinen, tienopas Asmani, toinen hänen ystävänsä Mabruki.
Vaarallista oli olla tottelematta sellaista käskyä ja he tulivat heti,
mutta Asmani piti yhä sormeansa pyssyn liipasimella. Vielä kerran nosti
Stanley pyssynsä uudistaen uhkauksensa silmänräpäyksessä ampua hänet
kuoliaaksi, jollei hän heittäisi pois pyssyä kädestään. Asmani lähestyi
hymyillen, mutta silmissä paloi murhanhimo. Mabruki lähestyi Stanleytä
takaapäin ja koetti pistää kruutia pyssynsä sytytinreikään, mutta
Stanley ojensi pyssynsä kyynärän päässä hänen kasvojensa edessä uhaten
ampua hänet silmänräpäyksessä, jollei hän panisi pois pyssyä. Hän
pudottikin sen oitis maahan ja Stanley survasi häntä pyssyllään niin
että hän kaatui takaperin maahan muutaman askeleen päähän. Nyt kääntyi
Stanley Asmania vastaan, sormi liipasimella käskien vielä kerran hänen
panna pois pyssyn. Ei ollut kuin hiuskarvan verran, niin olisi Asmani
saanut hengellään maksaa niskoittelunsa, sillä jollei Stanley olisi
saanut tätä konnaa masennetuksi, niin olisi hän itse heti menettänyt
arvonsa ja valtansa miestensä yli. Asmani kohotti kuitenkin pyssynsä
ampuakseen ja Stanley tunsi, että tuon miehen viimeinen hetki oli
tullut, mutta silloin eräs toinen Mabruki, joka ennen oli ollut
englantilaisen Speken palveluksessa, tempasi kiväärin Asmanin kädestä,
huutaen kauhistuksesta vapisevalla äänellä: "mies hoi, kuinka sinä
rohkenet isäntää vastaan ojentaa pyssyäsi?"
Mabruki heittäytyi heti maahan, koki suudella Stanleyn jalkoja ja
rukoili kiihkeästi, ettei hän rankaisi Asmania. -- "Kaikki on taas
hyvin, ei mitään riitaa enää, he tulevat kaikki Tanganjikaan saakka
ilman mitään vastaväitöksiä. Inschallah! me löydämme vanhan mufungun
(valkoisen miehen) Ujijissa. Sanokaa, vapaat miehet, emmekö tee niin,
emmekö mene Tanganjikaan asti kinastelematta vähääkään? Sanokaa se
isännälle kaikki yhdellä suulla!"
"Menemme, Jumal' auta, kyllä me menemme Jumal' bana, bana! Emme sano
mitään muuta!" vastasivat kaikki yhteen ääneen.
"Rukoile anteeksi banalta, mies, ja mene tiehesi", komensi Mabruki
Asmania, joka noudatti hänen neuvoansa kaikkien mielihyväksi.
Kapinoitsijat saivat nyt kaikki anteeksi paitse Bombay ja Ambari, jotka
olivat sen alkuunpanijat.
Ollessaan miesten johtaja olisi Bombay yhdellä sanalla voinut
tukehuttaa koko yrityksen, mutta hän oli vielä vastahakoisempi
marssimaan kuin muut hänen pelkurit toverinsa, ei sen vuoksi, että
häneltä olisi puuttunut rohkeutta, vaan siitä syystä, että hän oli niin
laiska. Bombay sai hyvästi selkäänsä ja samoin kävi Ambarille, jonka
ivallisesti irvistelevä naama pian muuttui toisellaiseksi. Molemmat
pantiin vitjoihin kiinni ja Stanley uhkasi antaa heidän olla kahleissa,
kunnes he oppisivat pyytämään anteeksi. Asmani ja Mabruki pääsivät
tällä kertaa varoituksella, etteivät toiste laskisi nurjaa mieltänsä
vallalle, jos tahtoivat välttää kuolemaa, jonka he vastikään olivat
töin tuskin välttäneet.
Kun taas annettiin merkki marssin jatkamiseksi, tarttui joka mies
ihmeteltävällä innolla kannettavaansa; kahleihin kytketyt Bombay ja
Ambari viimeisinä yhdessä karkuri Kingarun ja Asmanin kanssa kantaen
raskaimpia taakkoja. Tuskin oli tunti kuljettu, niin alkoivat Bombay ja
Ambari vapisevalla äänellä rukoilla armoa ja Stanley antoi heidän puoli
tuntia jatkaa rukoilemistaan, ennenkuin hän suostui laskemaan heidät
vapaiksi kahleista ja antoi Bombaylle takaisin hänen entisen arvonsa
miesten johtajana.
* * * * *
Tämä Bombay oli saanut erittäin hyvät todistukset käytöksestään
englantilaisilta Burtonilta, Spekeltä ja Grantilta, jotka vuosina
1859-63 olivat tutkineet Afrikan sisämaita, matkustaen ensin Burton ja
Speke yhdessä Sansibarista v. 1859 Tanganjika ja Viktoria Nyantsa
järville saakka, jotka he löysivät, ja sitte Speke ja Grant yhdessä
vuosina 1860-63 Sansibarista Viktoria Nyantsan pohjoisrannalle, josta
he Niili-virtaa myöten tulivat sen alkupäästä aivan Välimereen asti.
Burton oli Bombaysta sanonut, että hän oli itse rehellisyys, mutta
Stanley ei sano milloinkaan yhtyvänsä sellaiseen lausuntoon, sillä
Bombay ei hänen mielestään ollut varsin rehellinen eikä liioin
epärehellinenkään, sillä hän pelkäsi varastaa liian paljon. Hän osasi
sukkelasti varastaa hyvän kappaleen lihaa itselleen, kun hänen piti
jakaa ruokaa miehille; huolimattomuudesta hän usein rikkoi astioita
tahi hukkasi ne sekä oli useimmiten riitaisa ja kinasteli kaikissa
asioissa.
Sitävastoin oli Stanleyn mielestä tapahtunut vääryys Mabrukia vastaan,
jota Burton kirjassaan nimittää "härkäpääksi". Mabruki kertoi usein
riidelleensä hänen kanssaan ja jos hän puhui totta, niin ei hän liene
aina tappiolle jäänyt väittelyssään Burtonin kanssa. Tuo kuuluisa
matkustaja oli ottanut tavaksi usein nimitellä Mabrukia sellaisilla
arapiankielisillä haukkumasanoilla, joita tämä ei voinut kärsiä eikä
ollut vielä monen vuoden kuluttuakaan unhottanut, vaan lausui usein
haluavansa tapella entisen isäntänsä kanssa. Stanleyn arvostelu
Mabrukista oli: että hän tosin on typerä, mutta uskollinen;
palvelijaksi aivan sopimaton, mutta ihan verrattoman oivallinen
vartijana ja takajoukon peräänkatsojana, jonka velvollisuus on ottaa
kiinni sellaiset, jotka jättäytyvät jälelle pääjoukosta.
Opastaja Asmani oli jättiläisroteva mies, oiva metsästäjä, mutta
hirveän taika-uskoinen. Leijonia hän pelkäsi hirveästi, eikä uskaltanut
tulla sellaiselle paikalle, missä niitä oli lähellä, mutta kaikkia
muita eläviä hän piti metsästäjän otuksina ja pyysi niitä uupumatta.
Aina oli hänen huulillaan hymy, mutta se oli kamalaa ja ilkeää. Stanley
arveli hänen voivan vaikka murhata ihmisiä naurussa suin.
Chowpereh, joka kooltaan oli pienenläntä sekä luonteeltaan aina iloinen
ja leikkisä, sai aina koko seurueen nauramaan, kertoessaan jotakin
omalla hullunkurisella tavallaan. Hänen kanssaan ei Stanley koskaan
riitautunut, vaan tiesi aina ystävällisellä sanalla saavansa hänet
kelpo tavalla toimittamaan tehtävänsä. Kaikista miehistään kehuu
Stanley häntä väkevimmäksi, terveimmäksi, taipuisimmaksi ja
uskollisimmaksi niin, että hän oli oikein kunnon palvelijan esikuva.
Muista palvelijoistaan kertoo Stanley, että Khamifi, noin parinkymmenen
vuoden ikäinen nuorukainen, oli aina siisti ja puhdas, uuttera työssä,
suurisuinen lavertelija ja pelkuri, milloin hyvänsä valmis lähtemään
käpälämäkeen. Ambari, joka myöskin oli ollut Speken palveluksessa, on
uskollinen mutta veltto ja laiska. Jumah, oikein akkamainen raukka,
joka valitti pienintäkin vaivannäköä ja oli enemmän haitaksi kuin
hyödyksi. Ulimengo 30-vuotias väkevä junkkari, oli hulluin ja arin koko
joukossa, mutta kuitenkin ahkera työssä. Erittäin nopeana juoksijana
ja taitavana metsästäjänä oli hän usein lisännyt ruokavaroja
metsästyssaaliillaan. Feraiji oli Stanleyn ruoanlaittaja ja oli sukkela
ja toimellinen, mutta siisteydestä hänellä oli omat käsitteensä. Jollei
sattunut pyyhinliinaa käsille, saattoi hän pyyhkiä ruokatalrikit esim.
heinätukolla tai maahan varisseilla lehdillä. Jos Stanley muistutti,
ettei lusikka ollut puhdas, saattoi Feraiji syläistä lusikkaan ja
hieroa sitä esiliinaansa, arvellen ainakin nyt puhdistaneensa sen
kelvolliseksi. Ei ollut sitä keittoa eikä paistia, jossa ei ollut
ainakin joku hyppysellinen hiekkaa, ja Stanleyn uhkaus, että hän
Sansibariin palattuansa jollakin taitavalla lääkärillä leikkuuttaa auki
vatsansa ja vähentää sitte Feraijin palkasta yhden dollarin joka
hiekanjyvästä, joka vatsasta löytyisi, -- tämä uhkaus sai Feraiji-paran
sydämestä monta levotonta huokausta nousemaan, sillä hänen omatuntonsa
sanoi, että siellä mahtoi olla hyvin monta hiekanjyvää, joten siis
hänen palkkaansakin tulisi iso vähennys lopullisessa tilinteossa.
Ketterä ja joutuisa hän kuitenkin oli, ja kymmenen minuutin kuluttua
sen jälteen kun oli tehty pysähdys marssissa, oli hän jo saanut
valmiiksi kupin teetä tai pannukakkuja ja Stanley piti tätä
ominaisuutta suuressa arvossa, sillä hänellä oli aina nälkä marssin
jälkeen.
Maganga oli uskollinen palvelija ja oiva tavarankantaja sekä oli
luonteeltaan moitteeton. Joka kerran kun lähdettiin marssiin, alkoi
hän kantajain laulun, joka sai miehet reippaalle mielelle, olipa sitte
kuinka helteinen päivä hyvänsä. Silloin laulaa loilotettiin kaikki
täyttä kurkkua niin kovasti, että metsän elävät säikkyivät, ja
kun matkue lähestyi jotakin kylää, jonka asukkaita epäiltiin
vihamielisiksi, aloitettiin tavallisesti laulu, ja pian huomattiin
kylän asukasten mieliala; sillä jos he pelkäsivät, niin suljettiin
portit oitis, ja mustia naamoja oli tirkistelemässä matkamiehiä, jos
taas ystävyys oli mielessä, tulivat kyläläiset ulos kulkijoita
tervehtimään.
Lähinnä Stanleytä itseään oli tärkein henkilö koko seurueessa hänen
tulkkinsa, nuori Selim, Jerusalemista kotoisin, piispa Gobatin
kasvattama arapilaispoika, josta Stanley sanoo että Gobat ansaitsee
erinomaista kiitosta jalosta toimestaan, jos kaikki arapilaispojat
hänen koulussaan tulevat yhtäläisiksi kuin Selim. Ilman häntä olisi
Stanley menettänyt henkensä sodassa Miramboa vastaan, eikä hän
olisi voinut saavuttaa arapilaispäällikköjen suosiota, ei edes
keskustellakaan heidän kanssaan. Selim oli tullut Stanleyn palvelukseen
alussa vuotta 1870 ja oli sitte seurannut häntä Etelä-Venäjän,
Kaukasian ja Persian kautta. Hän oli aina rehellinen ja uskollinen,
silloinkin kun hänen oma henkensä on vaarassa, "peloton ja
moitteeton". Antaessaan hänestä tämän arvostelun sanoo Stanley
tuntevansa, ettei se kylliksi riitä ilmaisemaan hänen kiitollisuuttaan
kaikista Selimin ansioista.
Nuorin Stanleyn palvelijoista oli Kalulu, jonka Stanley pian huomasi
erittäin älykkääksi ja oppivaiseksi pojaksi ja korotti hänet sen vuoksi
passaripojan arvoon ja kunniaan. Ei edes Selim voinut Kalulun kanssa
kilpailla sukkeluudessa ja älyssä arvata mitä kaikkea Stanley tarvitsi
istuessaan aterioimassa. Kalulun pienet vilkkaat silmät tähystelivät
alinomaa ruoka-astioita, arvellen mikä nyt piti nostettaman pois, mitä
tuotava sijaan.
* * * * *
Sittekun matkue oli lähtenyt eteenpäin Gombe-virran luota, jossa niin
vähällä oli syttyä verenvuodatus, sai se kulkea asumattomien seutujen
halki ja seuraavalla levähdyspaikalla ei saatu tippaakaan vettä, vaikka
miehiä kiusasi polttava jano. Etsittyään vettä kauempaa palasivat
muutamat kolmen tunnin kuluttua tuoden vettä suuremmissa ja pienemmissä
astioissa. Näillä seuduilla oli Mirambo rosvojoukkoineen hävittänyt
kaikki, mitä suinkin taisi; kolme tai neljä kukoistavaa kylää oli
poltettu perin pohjin ja ne asukkaat, jotka olivat säilyttäneet
henkensä, olivat muuttaneet pois.
Ukonongon metsissä on hunajalintu hyvin tavallinen ja tunnetaan heleä
äänisestä vilkkaasta viserryksestään. Asukkaat seuraavat tämän linnun
opastusta, sillä se näyttää heille tien metsä-mehiläisten pesille,
jotka ovat suurien puiden onteloissa. Useampi päivä yhtyi Stanleyn
joukkoon ukonongolaisia, ja he toivat tavallisesti oivallisinta sekä
valkoista että punaista mettä, jota he olivat keränneet. Punaisessa
medessä oli tavallisesti paljon kuolleita mehiläisiä, mutta niistä
eivät Stanleyn ahnaat seuralaiset paljoa pitäneet lukua, vaan söivät
hunajan ohessa suuhunsa sekä mehiläiset että osan vaksisista
pesistäkin. Hunajalintu houkuttelee ihmisiä mukaansa mehiläispesille,
hyppien oksalta oksalle, puusta puuhun, alituisesti tirskuen. Hun
hunajan etsijä ei linnun mielestä seuraa kyllin nopeasti, lentää se
takaisin, huutaen vielä kovemmin ja liikuttaen siipiänsä entistä
nopeammin, ikäänkuin näyttäen miten sukkelaan tämän pitäisi tuleman, ja
kun mesi-aarre on löydetty, ajetaan mehiläiset savustamalla ulos
pesästä, jonka jälkeen se ryöstetään ja lintu silittelee höyheniänsä
visertäen ikäänkuin ilmoittaaksensa voitonriemulla, ettei hänen
kaksijalkainen siivetön seuraajansa olisi omin neuvoin hunaja-aarretta
löytänyt. Tavallisesti jätetäänkin linnulle osa saaliista
näyttämäpalkaksi.
Välttääksensä sotaa Miramboa vastaan oli Stanley kulkenut 14
päivänmatkaa eteläiseen suuntaan, mutta sai tietää, että silläkin
suunnalla oli asukasten kesken sota parin päivänmatkan päässä ja
senvuoksi hän kääntyi Marefu-nimisestä kylästä jatkamaan matkaansa
luoteiseen suuntaan. Seudut, joiden kautta matka nyt kulki, olivat
hyvin vaihettelevaiset, paikoin tiheästi asuttuja kyliä, joiden
asukkaat kokivat kaikin tavoin nylkeä ja peijata matkalaisia, paikoin
taas äärettömiä metsiä. Muutamissa oli lihava maanlaatu kasvattanut
puut toista sataa jalkaa korkeiksi; niiden latvat olivat niin tiheät,
ettei auringon paiste edes päässyt maahan, vaan puiden oksien alle
muodostui puolipimeä holvi, jossa oli monellaisia eläviä, niiden seassa
vaarallisia petojakin, niinkuin panttereja ja leopardeja, ja hyökkäsipä
eräs semmoinen aasin kimppuun, kun sitä metsän lävitse vietiin
juotettavaksi. Aasi kirkui hirveästi tuskissaan ja samaan ääneen
yhtyivät toisetkin sekä rupesivat vimmatusti potkimaan tuota
vihollista, niin että leopardi viimein jätti otuksensa pahasti
raadeltuna, vaikkei sen hengelle vielä ollut vaaraa tullut.
Muutaman päivän kuluttua muuttui ympäristö aivan asumattomaksi
erämaaksi. Olipa soitakin, jotka olivat niin veteliä, että miehet tuon
tuostakin niiden yli kulkiessaan upposivat syvälle ja olivat hengen
vaarassa. Oppaat kertoivat erään arapilaisen 35 orjansa kanssa uponneen
ja hukkuneen sellaiseen suohon. Lokakuun 17 p:stä Marraskuun 2 päivään
kesti yhä vain asumatonta maata ja viimein rupesi nälkä ahdistamaan
matkuetta, sillä kaikki eväät olivat loppuneet ja asumattomassa maassa
ei saanut tietysti mitään ostaa, eikä edes metsästys tuottanut mitään,
kun ei otuksia sattunut matkustajien tielle. Toista vuorokautta olivat
he jo kulkeneet syömättä mitään, kun vihdoinkin tulivat viljavien
vainioiden keskeen rakennettuun kylään, jonka asukkaat ystävällisesti
möivät heille ruokatavaroita vaikka kuinka paljon olisivat tahtoneet.
Vielä kerran piti Stanleyn muuttaa matkasuunnitelmansa, koska maan
asukkaat olivat keskenään sodassa. Malagarafi-nimisen virran yli hän
pääsi pitkien tinkimisten jälkeen Kiala-nimisen kylän asukasten kanssa,
jotka häneltä ottivat edeltäkäsin runsaan maksun siitä, että
lauttaisivat neljällä pienellä ruuhella hänen miehensä toiselle
rannalle, vaan kun neljä miestä oli viety virran yli, rupesivat
lauttaajat tahtomaan enempää palkkaa. Kovan tinkimisen jälkeen he
saivatkin, ja tietysti he vaativat seuraavallakin kerralla lisäpalkkaa,
milloin vaatekappaleita, milloin helminauhoja, milloin mitäkin. Kiistaa
ja riitaa näiden ahnasten ihmisten kanssa oli ihan mahdoton välttää.
Uwinsa-maakunnan asukkaita Stanley sanoo vielä ilkeämmiksi kuin
ugogolaiset ovat, ja heidän ahneutensa jo on ihan ääretön.
3 p. Marraskuuta tuli Stanleyn matkuetta vastaan toinen matkue,
joka palasi kaupparetkiltä Tanganjika järven länsipuolelta ja
kertoi Ujijissa tavanneensa valkoisen miehen, joka oli vanha,
harmaapartainen ja puettu samallaiseen pukuun kuin Stanleykin. Tuo
vanha valkoinen mies oli tullut kaukaa Tanganjikan toiselta puolelta
Manjuema nimisestä maakunnasta ja he olivat nähneet hänet 8 päivää
sitte Ujijissa. Stanley päätti heti, että se oli Livingstone eikä
kukaan muu, sekä lupasi miehillensä ylimääräisenä palkkiona 2 dotia
(noin 12 kyynärää) vaatetta, jos he marssisivat Ujijiin ilman yhtään
lepopäivää pitämättä ja miehet suostuivat siihen ihastuksella.
Lähdettyänsä eteenpäin Malagarafi virran rannoilta, sai Stanley
varoituksia kulkeaksensa seuraavana päivänä hyvin varovaisesti, koska
eräs joukko uwinsalaisia oli paluumatkalla sotaretkellä ja heillä oli
tapana voitonriemussa hyökätä kaikkien kimppuun, jotka he vain
kohtasivat, usein hävittäen oman heimokuntansakin kyliä. Matkaa siis
jatkettiin hyvin varovaisesti, niin että tienopastajat kulkivat hyvän
matkaa edeltäpäin voidakseen pian varoittaa seuraajia, jos joku vaara
uhkaisi. Pian oli kuitenkin vaara ohitse, kun Stanleyn matkue oli
jättänyt Uwinsan alueen ja tullut Uhha nimiseen maakuntaan. Siellä
täytyi hänen taas maksaa veroa Kavanga nimisen kylän päällikölle, joka
väitti olevansa ainoa ruhtinas koko seudulla, jolla oli oikeus vaatia
veroa. Kuusituntisen riidan ja rettelöimisen jälkeen saatiin vero
tingityksi 10:ksi dotiksi, ja sovinto tehtiin sillä ehdolla, ettei
Stanleyn tarvitsisi enää maksaa mitään veroa Uhhassa Rufigi virralle
asti. Seuraavana päivänä tuli kuitenkin toinen päällikkö, joka kehui
olevansa Mionwu, kuninkaan jälkeinen mies, ja jolla oli seurassaan
suuri joukko aseellisia miehiä, vaatimaan Stanleyltä veroa, maan läpi
kulkemisesta. Hän kysyi suostuisiko valkoinen mies maksamaan, vai
tahtoiko hän sotia. Tosin olivat Uhhan asukkaat huonommin varustetut,
ainoastaan nuolilla, keihäillä ja jousilla, mutta heidän maansa oli
laaja ja kyliä hyvin paljon. Uhhan kuningas halusi kuitenkin saada
asian sovituksi rauhassa. Mionwu istui pilkkomaan bambu ruohon pätkää
hienoiksi tikuiksi ja luki viimein kymmenen kimppua, kussakin kymmenen
tikkua, sekä selitti että Uhhan kuningas vaati yhtä monta dotia
vaatetta veroksi, kuin tässä oli tikkuja; siis sata dotia.
Stanley hämmästyi niin hävytöntä vaatimusta ja tarjosi kymmentä dotia.
Tämä tarjous hylättiin heti ja Mionwu uhkasi, ettei Stanley pääsisi
edes heidän kylästään pois ennenkuin hän oli maksanut sata dotia. Tähän
ei hän vastannut mitään, vaan meni erikseen miestensä kanssa
neuvottelemaan, maksaisivatko suosiolla vai lähtisivätkö edelleen
maksamatta mitään ja raivaisivat itselleen väkisin tietä. Hänen
miehensä kauhistuivat sellaista esitystä ja pyysivät hänen tarkoin
miettimään, ennenkuin hän ryhtyisi sellaiseen yritykseen, sillä koko
Uhha oli tasamaata, jossa he eivät voineet piiloutua, ja mahdotonta oli
45 miehen taistella tuhansia vastaan.
"Mutta ajatelkaa", virkkoi Stanley, -- "että tämä on suoraa
rosvoamista; pitääkö meidän kärsiä sellaista? Pitääkö meidän tuolle
junkkarille antaa kaikki mitä hän tahtoo? Yhtähyvin hän olisi voinut
vaatia kaiken vaatteen mitä mulla on, ja lisäksi kaikki pyssymme. Minä
voin yksinäni tappaa Mionwun ja hänen etevimmät miehensä, ja te voitte
helposti lopettaa nuo muut kielenpieksäjät. Sen jälkeen eivät muut
uskalla käydä meidän kimppuumme ja me voimme lähteä eteläänpäin
Malagarafi-virralle ja sitte länteen Ujijiin".
"Älkää herra kulta ajatelkokaan sitä. Jos lähestymme Malagarafia, niin
täytyy meidän kulkea Lokanda-Miran kautta, jossa riehuu sota.
Pohjoiseen päin on Uhha laaja, ja sen takana asuvat vielä häjymmät
ututalaiset".
"No mitä sitte tuuma? Emmehän saa sallia, että meidät ryöstetään ihan
paljaiksi?"
"Maksakaa Mionwulle, ja lähtekäämme pois täältä. Tämä on viimeinen
paikka, jossa meidän täytyy maksaa veroa ja neljässä päivässä pääsemme
Ujijiin".
"Mitäs te Asmani arvelette? Tappelemmeko, vai maksammeko?"
Asmani hymyili tapansa mukaan, ja sanoi: "Minä pelkään, että meidän
täytyy maksaa. Tämä on varmaankin viimeinen kerta".
"Entäs te, Chowpereh?"
"Maksakaa, bana! Paras on kulkea rauhassa maan kautta. Jos meitä olisi
kylliksi monta, niin heidän täytyisi maksaa meille. Olisipa vain meitä
edes sata pyssyllä varustettua miestä, niin kyllä nuo uhhalaiset
saisivat koetella koipiansa!"
"Mitäs te Mabruki tuumaatte?"
"Voi hyvä herra, me olemme joutuneet pahaan pulaan näiden rosvojen
seassa. Minä puolestani tahtoisin iskeä pään poikki heiltä kaikilta.
Mutta paras on teidän maksaa heille. Nythän on viimeinen kerta
maksettava, ja mitäs se teille tekee, vaikkapa maksattekin sata dotia?"
"No, menkää siis Bombay ja Asmani Mionwun luokse ja tarjotkaa hänelle
20 dotia, jollei hän tahdo siihen tyytyä, niin tarjotkaa 30. Ellei hän
siihenkään suostu, niin tarjotkaa 40 ja kohottakaa vähitellen 80:een.
Mutta älkää jättäkö vähälle tinkimiselle; ei rahtuakaan enempää kuin
80. Minä vannon, että ammun Mionwun kuoliaaksi, jos hän tahtoo enemmän
kuin 80. Menkää nyt ja olkaa hyvin ymmärtäväiset".
Miehet palasivat myöhään illalla saatuaan ankaran tinkimisen jälkeen
veron alennetuksi 75:ksi dotiksi, ja kun tämä määrä oli maksettu,
rupesivat uhhalaiset keskenään riitelemään saaliin jakamisesta. Stanley
toivoi heidän ryhtyvän keskenään vimmattuun tappeluun. Samalla hän
odottamatta loppua lähti matkaansa jatkamaan alakuloisena monista
vastuksista. Seuraavana päivänä hän saapui kylään, jossa Uhhan
kuninkaan veljen sanottiin olevan hallitsijana ja pian tämäkin lähetti
kaksi miestä veroa vaatimaan. Stanley oli luullut jo pääsevänsä
rauhassa matkustamaan maksamatta mitään veroa, vaan huomasi olevansa
petetty ja oli nyt erittäin suutuksissaan. Pitkien juonittelemisten
jälkeen saatiin vero tingityksi 26:ksi dotiksi, vaikka alussa oli
vaadittu 30 ja saatuaan kuulla, että Ujijin ja Uhhan välillä oli vielä
kumminkin viisi päällikköä, jotka kiskoivat veroa, päätti Stanley
viekkaudella välttää näitä kiskomisia. Seuraten viimeisten veron
ottajain neuvoa varusti hän ruokatavaraa miehilleen moneksi päiväksi ja
kulki kaikessa hiljaisuudessa yöllä kylien lävitse jolloin asukkaat
makasivat, ja päivällä hän kulki tiheiden viidakkojen halki. Pari
kertaa oli hänen matkueensa joutumaisillaan ilmi, jolloin maan asukkaat
varmaankin olisivat sadottain aseellisina hyökänneet sen kimppuun
väkisin ottamaan veroa, josta hän koki päästä vapaaksi. Oli näet yksi
kantajien vaimoista säikähtänyt jostakin syystä ja rupesi hirveästi
huutamaan, vaikkei minkäänlaista vaaraa ollut tarjona. Koko seuraa
uhkasi varma kuolema, jos heidät huomattaisiin ja vaimo piti sen vuoksi
saada olemaan vaiti, maksoi mitä maksoi. Kuu akka ei totellut mitään
kieltoa vaan kirkui vimmatusti, pyysi hänen miehensä Stanleyltä lupaa
iskeä muijaltaan pään poikki, ja sen hän olisi varmaan tehnyt, niin
ankarasti oli hän suutuksissaan, mutta Stanley koki saada hiljaisuutta
painaen kätensä eukon suuta vastaan. Mutta vaimo taisteli vimmatusti
vastaan ja huusi kahta kauheammin. Viimein Stanley koetti piiskan
vaikutusta, ensin huonolla menestyksellä, vaan kun ämmä oli saanut
9 lujaa piiskan lyöntiä ja näki, ettei sivallukset taukoaisi niin kauan
kuin hän huusi, niin hän viimein lakkasi huutamasta. Hänen kätensä
sidottiin selän taakse ja suun eteen sidottiin vaate. Siten oli sillä
kertaa vältetty vihollisten huomio. Toisen kerran oli matkue
kulkiessaan yötä myöten tullut päivän koitteessa erääseen asuttuun
seutuun, jossa asukkaat olivat lähtemäisillään ulkotöihinsä. Silloin
teurastettiin kaikki matkueen mukana olevat vuohet ja kanat, etteivät
ne ääneltään herättäisi kylän asukasten huomiota, ja matkue marssi
rohkeasti kaikessa hiljaisuudessa kylän halki. Juuri kun Stanleyn
miehet olivat päässeet kylän toiseen päähän, huomasi yksi kylän
asukkaista heidät ja huusi heille, mutta he kiiruhtivat eteenpäin ja
olivat pian näkymättömissä.
Uhhan maakunnan toisella puolella alkoi Ukaranga, jonka asukkaat olivat
rauhallista väkeä ja uutteroita maanviljelijöitä. Korkealta mäeltä
näkyi Tanganjika järvi kaukana siintävänä hopeanhohtavana aukeamana
metsien välissä ja koko matkue tervehti tätä iloista näkyä raikkaalla
hurraahuudolla.
Marraskuun 10 p:nä saapui Stanley Ujijiin. Matkueen etupäässä
kannettiin pitkässä tangossa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain lippua ja
loppupäässä Sansibarin lippua. Viidestäkymmenestä pyssystä yhtaikaa
ammutut laukaukset ilmoittivat kaupungin asukkaille, että Sansibarista
tullut matkue oli saapunut heidän kaupunkiinsa ja sadottain riensi
ihmisiä joka haaralta heitä vastaanottamaan ja tervehtimään. Moni
Ujijin asukas oli matkoillansa meren rantamaalle nähnyt amerikalaisen
lipun heiluvan laivan maston huipussa ja pian kaikui kansan suussa
sanat: Bindera kisungi (valkoisen miehen lippu)! Bindera merikani
(amerikalainen lippu!)
Lukematon ihmisjoukko tunkeutui Stanleyn matkueen ympäri tervehtien
joka miestä erittäin. Keskellä tuota hälinää kuuli Stanley jonkun
selvällä englannin kielellä sanovan: "Hyvää huomenta, herra!" Kääntyen
äkkiä puhujaan päin, näki hän pikimustat iloiset ja vilkkaat kasvot --
mies oli puettu pitkään valkoiseen paitaan ja amerikalaisesta
palttinasta tehty käärölakki oli hänellä päässä.
"Kukas te olette?" kysyi Stanley.
"Minä olen tohtori Livingstonen palvelija, Susi", virkkoi toinen
iloisesti hymyillen.
"Kuinka, onko tohtori Livingstone täällä?"
"On".
"Tässäkö kylässä?"
"Niin".
"Ihanko varmaan?" -- "Aivan varmaan; minä tulen juuri hänen luotaan".
"Hyvää huomenta, herra!" kuului toinenkin ääni joukosta kuuluvan.
"Hei, onko siellä toinenkin! Mikä teidän nimenne on?" -- "Minä olen
Dshumah!"
"Oletteko Wekotanin ystävä Dshumah?"
[Wekotanista ja Dshumah'ista on kerrottu kirjassa: "Taavetti
Livingstone" (Kansanvalistus-seuran toimituksia XXXIX) siv. 74-76.]
"Olen".
"No kuinka tohtori voi?"
"Ei oikein hyvin".
"Missä hän on ollut kaiken pitkän aikaa?"
"Manjuemassa".
"Juoskaa, Susi, sanomaan tohtorille, että minä olen täällä".
"Kyllä, kyllä", vastasi Susi ja lähti syöksemään kuin hullu.
Jonkun ajan kuluttua oli sanoma valkoisen miehen tulosta levinnyt yli
koko kylän; etevimmät arapilaiset kauppiaat kokoutuivat tohtori
Livingstonen asunnon edustalle ja hän itse astui ulos vastaanottamaan
Stanleytä, joka tunkeutui väkijoukon halki ja ilosta levottomana tuli
häntä vastaan lausuen:
"Olette kaiketi tohtori Livingstone?"
"Niin olen", vastasi tämä ystävällisesti hymyillen.
Sitte seurasi kätteleminen ja Stanley lausui:
"Minä kiitän Jumalaa, tohtori, että minulle on sallittu tavata teidät".
"Minä kiitän myöskin Häntä siitä, että olen täällä teitä
vastaanottamassa", vastasi Livingstone.
Kun Stanley sitte oli tervehtinyt arapilaisia, jotka yhteen ääneen
olivat hänelle lausuneet tervehdyksensä: "jambo!" lähti hän
Livingstonen asumukseen, jossa he molemmat istuivat pakinoimaan, ja
sillä välin kokoutui heidän ympärilleen toista tuhatta henkeä kylän
asukkaita juttelemaan siitä merkillisestä asiasta, että kaksi valkoista
miestä oli tavannut toisensa heidän kylässään.