Matka Ugogosta Unianjembehen.
Arapilaisten arvostelu Ugogon asukkaista näyttäytyi kyllä pian todeksi.
Päivänä sen jälkeen kun Stanley ja arapilaiset olivat saapuneet
Ugogoon, piti maksettaman vero maan ruhtinaalle siitä oikeudesta, että
he saivat kulkea maan lävitse, ja arapilaiset lähetettiin tinkimään.
Jos veron maksaminen olisi laiminlyöty, olisi siitä heti seurannut
sota, sillä neekeriruhtinaat ovat jo tottuneet kiskomaan semmoisia
veroja, eivätkä millään muotoa jätä tilaisuutta käyttämättä, kun
sellainen vain ilmestyy. Hirmuisesti kiroten neekeriruhtinaan ahneutta
ja huokaillen tavarainsa menettämistä täytyi arapilaisten kauppiaiden
samoin kuin Stanleynkin antaa hyvä joukko helmiä, vaatetta ja muita
tavaroita päästäkseen häiritsemättä jatkamaan matkaansa. Ugogo
on tiheästi asuttua maata ja sen asukkaat olisivat helposti
voineet ryöstää koko kauppamatkueen, mutta he olivat jo nähneet
hyödyllisemmäksi kiskoa vähitellen veroja, kuin että he rosvomalla
olisivat saaneet kaikki matkalaiset kulkemaan toista tietä.
Kun matkaa lähdettiin jatkamaan, piti arapilaisen kauppiaan opas
kaikille kokoontuneille kantajille seuraavan puheen:
"Sanoja, sanoja banalta (herralta). Korvat auki, kuulkaa te
unyamvesilaiset! Huomenna lähdetään matkaan! Tie on mutkainen ja huono,
huono! viidakko on molemmin puolin ja siellä väijyy Ugogon asukkaita
paljo! tappavat kantajat ja leikkaavat heiltä kaulat poikki, olkaa siis
varoillanne, pysykää hyvästi koossa, älkääkä jääkö jälelle! Matkaopas,
käyköön hitaasti, etteivät heikot, sairaat ja nuoret kantajat jää
jälelle muista väkevämmistä! Levätkää kahdesti, se on isännän käsky,
kuuletteko? (Kaikki vastaavat yhteen ääneen kuulevansa). Ymmärrättekö
nyt oikein?" (Taas sama vastaus, ja opastaja vetäysi majaansa).
Lähin lepopaikka, Bihavana, saavutettiin ankarain ponnistusten jälkeen
kulkemalla yli tiheiden metsikköjen, jyrkkien vuorien ja kedon, jolla
aurinko poltti yhä kuumemmin, kuta korkeammalle se nousi taivaalla.
Asukkaat täällä olivat yhtä taipuisat kuin edellisetkin murhaamaan ja
varastamaan, mutta heidän päällikkönsä tyytyi kuitenkin vähään veroon
ja kertoi, että Stanleyn edeltäpäin kulkeneet miehet olivat rohkeasti
tapelleet hänen kapinallisia alamaisiansa vastaan, kun ne olivat
yrittäneet heitä ryöstää. Erään Pembera Perch-nimisen sultaanin
alueella oli suuri metsä, jossa oikein vilisi otuksia jos jonkinlaisia
-- elefantteja, sarvisuonoja sebroja, metsäkauriita, antilooppeja ja
giraffeja, mutta -- sanoo Stanley -- ne olivat tiheissä metsissä ihan
turvassa, niin ettei niitä metsästäjä mitenkään saavuttanut. Asukkaat
ensimmäisessä kylässä, johon Stanley tuli, oltuansa yötä paljaan
taivaan alla, olivat uteliaisuudessaan ja röyhkeydessään niin
hävyttömiä, että hän suutuksissaan otti rohkeimmat niskasta kiinni ja
antoi piiskalla huimauksen hänelle selkään, josta tuo veijari joutui
raivoon, mutta Stanleyn piiska piti hänet ja hänen toverinsakin
tarpeellisen matkan päässä. Päällikkö tässä kylässä, äsken mainittu
Pembera Perch, on aina likainen ja rasvainen sekä puettu huonompiin
rääsyihin kuin kukaan hänen alamaisistaan. Erittäin sukkela hän on
tuomioitansa lausumaan, kun vain on kysymys veron kiskomisesta joltakin
arapilaiselta kauppiaalta ja usemmiten on hänellä samoin kuin muillakin
neekeriruhtinailla ylimmäinen neuvonantajansa, joka itseänsä varten
osaa kiskoa veroja yhtä hävyttömästi kuin hänen herransakin.
Stanley oli matkan tukaluuksia kärsittyänsä uuvuksissa ja turmiollinen
ilmanala oli hänet saattanut kuumetautiin, jota parantaakseen hänen
täytyi viipyä virkistääkseen vointiaan levolla ja lääkkeillä. Pari
päivää hän siis viipyi Mifansa nimisessä kylässä, jonka sultaani
ihmetteli hänen ampuma-aseitaan, hänen vaatteitaan ja kaikkea mitä
ikään hän näki. Hän arveli etteivät hänen kotiseutunsa asukkaat voisi
mitenkään kestää tappelussa sellaisia aseita vastaan ja lupasi lähettää
Stanleylle lampaan tai vuohen sekä sanoi tahtovansa tulla Stanleyn
veljeksi. Tämä kiitti tuosta suuresta kunniasta, mitä hänelle
osoitettiin, ja lupasi tyytyä siihen, mitä ukko vain lähettäisi. Kun
arapilainen, joka oli ollut tulkkina, muistutti, ettei muka ollut
sovelijasta laskea päällikkö palajamaan tyhjin käsin, niin Stanley
antoi hänelle kappaleen sinistä vaatetta. Neekeri-päällikkö ei
kuitenkaan tahtonut sitä vastaanottaa siitä syystä muka, että valkoisen
miehen arvolle oli sopimatonta antaa niin vähän. Stanley antoi saman
verran lisää ja jonkun ajan kuluttua lahjotti ruhtinas hänelle lihavan
pitkähäntäisen lampaan ja käski tuojan tervehtää sanoen että jos
Stanley nyt oli ruhtinaan veli, piti hänen lähettää kolme _dotia_ (noin
18 kyynärää) hyvää vaatetta. Koska tämä oli kahta vertaa enemmän kuin
tavallinen hinta, niin Stanley ei huolinut lampaasta eikä kunniasta
päästä ruhtinaan veljeksi.
Erästä Wahumba-nimistä heimokuntaa kehuu Stanley erittäin kauniiksi ja
komeaksi ulkomuodoltaan. Ei ainoatakaan paksuhuulista ja litteänenäistä
näe heidän seassaan, vaan heidän ulkomuotonsa on samallainen kuin
muinoisilla kreikkalaisilla. Iho on aivan pikimusta, jota vastoin
toisilla heimokunnilla on ruskean tai keltaisen sekainen ihonväri. He
säilyttävät rotunsa puhtautta siten, etteivät ota vaimoja muualta kuin
omasta heimokunnastaan.
Swaruru-nimisen sultaanin alueella olivat asukkaat uteliaammat ja
röyhkeämmät kuin missään sitä ennen ja kun he rähisten ja meluten
tunkeutuivat matkustajain ja varsinkin Stanleyn ympärille, kysyi hän
mitä he tahtoivat ja miksi he pitivät sellaista melua. Joku
rohkeimmista piti sellaista kysymystä sodanjulistuksena ja yritti ampua
jousellaan, mutta kun Stanley sieppasi pyssynsä ja nosti sen poskeansa
vastaan ampuakseen joukkoon, niin koko lauma hajosi kuin akanat
tuuleen. Tästä nousi iso nauru matkustajain seassa ja kun arapilaiset
olivat selittäneet asian ja rauha oli siten palautettu, tulivat
asukkaat takaisin vielä suuremmassa parvessa kuin sitä ennen.
Arapilais-päällikkö Taani päätti silloin pukeutua parhaaseen pukuunsa
ja mennä sultaanilta pyytämään suojaa hänen alamaistensa liiallista
röyhkeyttä vastaan. Sultaani oli aivan humalassa ja vastaanotti hänet
törkeillä haukkumasanoilla, mutta hänen lähin päällikkönsä tuli
järjestystä ylläpitämään ja heti seurasi aivan syvä hiljaisuus. Keppi
kädessä ajoi hän hallitsijansa alamaiset kaikkityyni pois leiristä ja
uhkasi sakottaa jokaista, joka tulisi matkamiesten leiriin jauhoja tai
raavaseläimiä kaupaksi tuomatta. Sen jälkeen jäivätkin matkamiehet
rauhaan.
Välttääksensä Ugogon maakunnan viimeisen päällikön kiskomista,
kiersivät matkustajat hänen maansa kulkien erämaiden kautta ja
saapuivat wakumbu-nimisen kansakunnan maahan, jossa he tapasivat erään
mahtavan arapilaisen kauppiaan leirissään ja tämä vastaanotti heidät
varsin ystävällisesti kysellen uutisia ja lupasi viedä kirjeitä
Sansibariin, sillä hän oli nyt paluumatkalla sisämaasta. Kantajat
kärsivät paljo, erittäinkin kun useat heistä olivat sairastuneet
rokkoon, ja siitä syystä jäi toinen arapilaispäällikkö tovereistaan
jälelle miehiänsä lepuuttamaan. Asukasten, wakimbujen, viljavainiot
olivat huolellisesti hoidetut ja kasvoivat runsaassa määrässä hirssiä,
maissia, durraa, imeliä perunoita, kurkkuja, monellaisia melooneja ja
maapähkinöitä. [Tämä on erää omituinen palko-kasvi, jonka hedelmät,
sittekun ne alkavat kypsyä, tunkeutuvat maanpinnan alle.] Kyliä oli
varsin tiheässä ja litteäkattoiset huoneet olivat rakennetut
nelikulmaisiksi. Eräänä yönä kuulivat Stanleyn miehet parin varkaan
lähestyvän heidän leiriänsä. Kuultuansa pyssyn hanan turmiota
ennustavaisen naksahduksen, kun se vedettiin vireesen, pakenivat
varkaat ja tulivat Hamedin leiriin. Sielläpä sattui sheikki itse
olemaan vartijana pyssy olalla ja varkaat menivät tiehensä kolmanteen
paikkaan, jossa he eräältä palvelijalta varastivat pari vaatemyttyä,
mutta sattuivat liikkumaan liian meluamatta, niin että heidät
keksittiin ja eräs orja ampui toisen varkaan sydämestä lävitse.
Seuraavana aamuna oli varkaan kuolema tullut tunnetuksi useissa
naapurikylissä, mutta asukkaat eivät olleet siitä tietävinään, sillä
vaikka he ovat rohkeita varkaita yöllä, niin ovat he päivällä perin
pelkureita.
Vaikea on kokemattoman arvatakaan, kuinka tukalaa on päästä eteenpäin
sellaisissa vähän tunnetuissa maissa kuin Afrikan sisämaat ovat, ja
pienin vastus ei suinkaan ole se, minkä matkustajain omat palkolliset,
tavarain kantajat ja tienopastajat tekevät. Useasti oli Stanleyn
kiihkeä luonto saattanut häntä käyttämään matkan kiiruhtamiseksi
uhkauksia, kun sekä tienopas että kantajat hänen mielestään
tahallaan vitkastelivat. Kun opas rupesi kinastelemaan ja tekemään
vastaväitöksiä, kysyi Stanley häneltä viimein, paljonko hän oli saanut
kantajilta lahjoja kulkeakseen lyhyitä matkoja ja pitääkseen pitkät
lepo-ajat. Tämä vastasi, ettei kukaan ollut hänelle mitään lahjaa
antanut. "No kuinka paljo luulet minun voivani sulle antaa, jos olet
minulle mieleksi ja teet mitä minä käsken?" -- "Varmaankin paljon",
vastasi tämä. "No ota siis taakkasi, ja näytä kuinka pian voit täältä
kulkea Unianjembeen". Tämä lupasikin tehdä parastaan, ja pian sen
jälkeen luulivat kantajat hänen tulleen hulluksi, kun hän siitä lähtien
kulki niin tavattoman kiirusti.
Tullessaan Unianjembeen, jossa arapilaiset kauppiaat ovat perustaneet
oman siirtokuntansa, antoi Stanley sotamiestensä maan tavan mukaan
ilmoittaa maan asukkaille matkueen lähestymisen ampumalla muutamia
yhteislaukauksia ja kohta sen jälkeen tulikin sieltä vastaanottamaan
joukko arapilaisia tervehtien heitä ystävällisesti.
Koko matka meren rantaseudulta Unianjembeen on suorinta tietä noin 60
peninkulmaa, ja seutua nimitetään yhteisellä nimellä Sawahili, joka
merkitsee "merenrannikko". Sitä kieltä, jota täällä yleisesti puhutaan,
sanotaan kiswahiliksi. Kun sanan eteen liitetään etutavu u-, niin
merkitään samalla maata, etuliitteet wa- ja m- osoittavat monta tai
yhtä asukasta samalla seudulla. Niin esim. Usaramo olisi suomenkielen
mukaan Saramon maa, wasaramo saramolaiset ja msaramo saramolainen.
Asukasten puku ja ulkomuoto on hyvin monellainen neekerien seassa.
Useammilla on tapana koristella itseään monella tavoin, ja
turhamielisyys on jotenkin yleinen koko mustassa rodussa. Esimerkiksi
Usagaran asukkaan ulkomuotoa kertoo Stanley seuraavasti: Hiukset ovat
järjestetyt pitkiin kiharoihin, jotka koristetaan messinki- ja
vaskihelyillä, pienillä palloilla ja vaskirahoilla, jotka on saatu
Sansibarista, sekä joskus hienoilla helminauhoillakin. Kasvot maalataan
ohuesti keltaokralla, otsan yli sidotaan nauha, johon on pujotettu
neljä, viisi kirkasta vaskirahaa, kumpaankin korvaan pistetään
korvalehteen aivan samalla tavalla kuin korvarengas pieni meloonin
oksa, jossa tavallisesti riippuu vähän tupakkia ja kalkkia. Hiukset
rasvataan hyvin ja koko pää, koristettuna miten mahdollista,
keikistelee ylpeästi, milloin pystyssä, milloin vähän taaksepäin.
Kaulassa riippuu jos jonkin laatuisia koristeita, pari kolme
maitovalkoista näkinkenkää, koreaksi leikattuja puukappaleita,
vuohensarvi ja heimokunnan loitsumiehen valmistamaa lääke- eli
taika-ainetta sekä monellaiset helminauhat, joihin on kiinnitetty
joskus vaskirahoja ja messinkivitjojakin. Lapset ovat aina ihan alasti,
mutta nuorukaisilla ja tytöillä on verhona vuohen tahi lampaan nahka ja
miehillä sekä niillä naisilla, joilla on lapsia, on vyötäisin ympärillä
vaatekappale.
Niistä kansoista, jotka Stanley tähän asti oli tavannut, olivat Ugogon
asukkaat sekä rohkeutensa että voimansa vuoksi mahtavimmat. Heidän
kasvonsa ovat leveät ja osoittavat älyä, silmät suuret ja pyöreät, nenä
litteä ja suu leveä, mutta huulet eivät kuitenkaan ole niin paksut kuin
neekereillä yleensä. He ovat ylpeät päälliköstään ja köyhästä maastaan,
kansastaan ja urhoudestaan, aseistaan ja kaikesta omaisuudestaan,
samalla he ovat turhamieliset, erittäin itsekkäät ja itsevaltaiset,
mutta kuitenkin he voivat tehdä ystävyyden liittoja ja syöksevät
vaaroihinkin puolustaessaan ystäviänsä.
Aseina he käyttävät jousta ja nuolia, jotka ovat teräväkärkiset ja
varustetut väillä, pari kepeää heittokeihästä, jotta ovat huolellisesti
ja hyvin tehdyt, leveää miekan kaltaista peitseä, jonka terä on pari
jalkaa pitkä ja sitä paitse sotakirvestä ja nuijaa. Puolustusaseena on
soikean pyöreä puhvelin, elefantin tahi sarvikuonon nahasta tehty
kilpi, joka on kirjaeltu valkoisella ja mustalla maalilla, pienestä
pojasta saakka on Ugogon mies tottunut näkemään aseita ja
viidennestätoista vuodesta alkaen hän totutetaan niiden käytäntöön.
Kun päällikön sanansaattaja rientää kylästä kylään puhaltaen
häränsarvellaan sotatoitotuksen, niin kiiruhtavat miehet
viljavainioltansa kotiin ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua he jo
palajavat mökistänsä täydessä sota-aseessa; strutsin, kotkan ja
korppikotkan höyhenet heiluvat sotilaan otsalla; pitkä punanen viitta
peittää selän, kilpi on vasemmalla käsivarrella, heittokeihäs
vasemmassa kädessä ja raskas "kallonhalkaisija", -- kaksiteräinen
teräväksi hiottu kirves -- oikeassa. Kilisevät kulkuset, jotka ovat
sidotut nilkkoihin ja polviin, sekä ranteiden ympärillä kalisevat
elefantinluiset renkaat ilmoittavat hänen lähestymisensä. Innosta
hehkuvalla mielellä kiiruhtaa hän tappeluun. Sotaisan kuntonsa kautta
ovat Ugogolaiset saaneet sellaisen maineen ja arvon, että heikot
kansakunnat mielellään antautuvat heidän suojeluksensa alaisiksi ja
moni pahantekijä, jonka on täytynyt paeta kostoa, on etsinyt turvaa
heidän kylissänsä. Näissä ovat talot aina rakennetut nelikulmaisesti
siten, että keskellä on piha, jota ympäröi rakennus joka puolelta.
Katto on aina tasainen ja katolle tavallisesti levitetään kuivamaan
viljaa, herneitä, tupakkaa j.m.s. Takaseinässä on pieniä aukkoja,
joista vartija katsoo, tulisiko joku vihollinen kylää ahdistamaan, ja
tarpeen tullessa ammutaan aukosta. Seinät ovat heikot. Ne rakennetaan
pystyyn asetetuista seipäistä, joiden väliin on sotkettu savea, ja
jonkun matkan päähän asetetut paksummat paalut tukevat seinää ja
kannattavat orsia, joiden päälle katto on rakennettu. Seinän lävitse
voi helposti ampua kiväärillä, joten se siis europalaisia sota-aseita
vastaan ei anna suojaa. Toisin paikoin ovat kuitenkin asumukset
rakennetut niin paksuista hirsistä, etteivät ne helposti ole
hajoitettavat.
Asukasten tapoja ja yhteiskunnallisia sääntöjä kuvaa seuraava
keskustelu Stanleyn ja erään ugogolaisen välillä.
"Kuinka ugogolaiset tekevät avioliittoja?"
"He ostavat vaimoja".
"Paljoko vaimo maksaa?"
"Hyvin köyhä mies ostaa itselleen vaimon hänen isältään ja maksaa siitä
pari vuohta".
"Paljokos ruhtinas maksaa?"
"Hänen pitää maksaa noin sata vuohta tai yhtä monta lehmää morsiamen
isälle, joka on ylhäinen päällikkö; tavallista vaimoa ei ruhtinas
tietysti tahdo ostaa. Sellainen kauppa ei ole pian tehty. Morsiamen
kaikki sukulaiset neuvottelevat asiasta, ennenkun hän saa mennä isänsä
kodista ja asiasta keskustellaan monta päivää".
"Millä tavoin teillä rangaistaan se, joka tappaa toisen?"
"Hänen täytyy maksaa viisikymmentä lehmää. Jos hänellä ei ole varaa
sitä maksaa, niin ruhtinas antaa murhatun ystäville tai sukulaisille
luvan tappaa hänet. Jos he saavat hänet kiinni, niin he sitovat hänet
puuhun ja heittävät keihäitä häntä vastaan, sitte he lyövät hänen
päänsä poikki, silpovat jalat ja kädet ja viskelevät ne sinne tänne".
"Kuinka te rankaisette varkaan?"
"Jos hän keksitään itse työssä, niin hän tapetaan oitis, eikä siitä
kukaan puhu mitään. Onhan hän varas".
"Mutta jos ette tiedä kuka varas on?"
"Jos luoksemme tuodaan mies, jota epäillään varkaaksi, niin kananpoika
tapetaan. Jos sen sisukset ovat valkoiset, niin mies on viaton, jos ne
ovat keltaiset, niin hän on syyllinen".
"Uskotteko noituutta?"
"Uskomme tietysti; jos joku noituu karjamme tai estää taivaan
satamasta, niin hän rangaistaan kuolemalla".
Unianjembe-maakunnan pääkaupungissa Kvikurussa tuli Stanleytä
vastaanottamaan lukemattoman suuri ihmisjoukko; siinä tuli sadottain
palkattuja tavarankantajia, sultaanin sotilaita, pieniä lapsia, jotka
häärivät vanhempiensa jaloissa ja yksin sellaisiakin pienokaisia, jotka
eivät vielä kyenneet omilla jaloillaan kävelemään, vaan olivat äitiensä
selässä -- kaikki tulivat ihmetellen ällistelemään valkoista miestä,
jota eivät koskaan ennen olleet nähneet. Arapilainen kauppias Sayd ben
Salim tarjosi hänelle vierasvaraisesti suojaa talossansa, joka oli
vihollisten hyökkäyksiä vastaan varustettu hakuli-aidalta. Täällä
kutsuttiin Stanley juomaan teetä, jota tuotiin hopeaisessa
teekeittiössä ja sen lisäksi monellaisia lämpimiä ruokia hopeisissa
astioissa. Stanley oli marssinut peninkulman matkan ja ollut kuumassa
auringon paahteessa jo useita tuntia eikä ollut vielä syönyt aamiaista.
Hänen isäntänsä näki siis hänen mielihyvällä nauttivan yksitoista
kuppia tuota kelpo teetä ja vähällä vaivalla pistävän poskeensa suuren
osan hänen isosta pannukakustaan.
Niin sydämellisesti kuin nälkäinen mies ainakin, ruokaa saatuansa,
kiitti Stanley sheikkiä ja tarjosi vuorostaan hänelle tupakkaa, mutta
toinen ei huolinut, vaan sanoi, etteivät arapilaiset koskaan tupakoi.
"No tottahan sallitte minun tupakoida edistääkseni ruoan sulatusta?"
kysyi Stanley.
"Tehkää niin".
Sen jälkeen syntyi pakina, jolloin arapilainen kyseli kaikellaisia,
yksinkertaisia, typeriä, tärkeitä ja mitättömiä kysymyksiä.
"Mitä tietä te tulette tänne?"
"Mpwapwan kautta".
"Se on hyvä tie. Oliko Makatan tie huono?"
"Hyvin huono".
"No mitä uutisia tiedätte Sansibarista?"
"Sayd Turki on anastanut valtaansa Maskatin, ja Azim ben Ghis on
tapettu kadulla".
"Onko se totta, wallahi (jumal' auta)?"
"Se on ihan totta".
"Heh-heh! ne on uutisia".
"Missäs nyt on se Haiji Abdallah, joka täältäkin matkusteli ja entäs
Spiki?"
"Mikä Haiji Abdallah? Ah, me nimitämme häntä Burtoniksi. [Burton ja
Speke ovat tunnettuja Afrikan tutkijoita.] No hänestä on tullut suuri
mies, -- balyuz (kauppakonsuli) El Scham'issa".
"Heh, heh, vai balyuz, El Schamissa. Eikö se ole liki Betlem el
Kudista?"
"On, noin neljänkymmenen päivänmatkan päässä sieltä. Speke on kuollut.
Hän ampui itsensä tapaturmassa".
"Oh, oh, wallahi! nepä olivat ikäviä uutisia. Spiki kuollut!
Masch-Allah! Hän oli kelpo mies -- kelpo mies! vai kuollut!"
Tunnin matkan päässä Kvikurusta on Kvihara niminen kylä, johon Stanleyn
tavarankuljettajat olivat eri joukoissa tulleet ennen häntä itseään, ja
kun hän nyt Sayd ben Salimin seurassa tuli sinne, niin olivat kantajat
kokoontuneet majataloksi määrätyn rakennuksen eteen ja kertoivat
toisillensa tarkoin, mitä kaikkea heille oli matkalla tapahtunut. Kun
Stanley saapui paikalle, kiiruhtivat kaikki häntä tervehtimään
isäntänänsä, muutamat ampuivat laukauksia ilmaan ja toiset osoittivat
mikä milläkin hurjalla tavalla iloansa.
"Astukaa sisään, herra, tässä on teidän majatalonne; tässä teidän
väkenne saa asua; tässä saatte vastaanottaa arapilaisten päällikköjä;
tässä on keittohuone; tässä tavara-aitta; tässä vankihuone
niskoittelevia varten, tässä huoneet valkoisia seuralaisianne varten,
tässä ovat huoneenne, makuuhuone, asehuone, kylpyhuone, j.n.e.". Näin
jutteli sheikki näytellen rakennuksen eri osia. Sinne kannettiin nyt
kaikki tavarat ja pantiin huolellisesti talteen, jonka jälkeen
kantajoille maksettiin palkat ja he saivat erityisiä palkinnoita ansion
mukaan, että he voisivat kotonansa kehua, miten suuressa määrässä
valkoinen mies oli heitä kohdellut paremmin kuin arapilaiset.
Stanleyn edeltäkäsin lähettämien matkueiden johtajat antoivat nyt
kertomuksensa matkasta ja heidän tavaransa tarkastettiin. Ensimmäinen
matkue oli joutunut sotaan Kirurumo nimisellä seudulla ja voittanut
vastustajansa sekä tullut perille Unianjembeen kärsimättä mitään
vahinkoa. Toinen oli matkan varressa ampunut rosvon kuoliaaksi; kolmas
oli eräässä tiheässä viidakossa menettänyt kokonaisen vaatepakan ja sen
kantaja oli saanut päähänsä ankaran nuijan iskun rosvolta, joita siellä
tienoin oli paljon. Hyvillään siitä, ettei vastoinkäymiset olleet sen
suuremmat, palkitsi Stanley joka johtajan erittäin lahjoittaen heille
vaatekappaleita.
Sillä välin tuli Stanleyn luokse useita arapilaisten orjia kantaen
hänelle heidän isäntiensä lähettämiä lahjoja: astioita täynnä
riisiviljaa, höystettyjä kananpaisteja, tusinan suuria nisuleipiä,
vadillinen lämpimiä pannukakkuja, toinen täynnä kranaatti-omenoita ja
sitruunia. Sen lisäksi tuli vielä muutamia tuoden viisi lihavaa härkää,
kahdeksan lammasta ja kymmenen vuohta sekä viimein yksi mies, joka toi
tusinan kananpoikia, ja tiun tuoreita munia. Arapilaisten näin suuressa
määrässä osoittama vierasvaraisuus sai väkisin Stanleyn kiitollisuuden
kääntymään heidän puoleensa. Hänen palvelijansa, jotka nyt olivat
vähentyneet 25:ksi, olivat yhtäläisesti ihastuksissaan tällaisesta
runsaudesta ja Stanley antoi heille teurastaa yhden härän, joka
jaettiin kunkin syödä.
Seuraavana päivänä sai hän vastaanottaa ylhäiset arapilaispäälliköt
luoksensa. He olivat perustaneet Tabora nimisen uudisasuntolan, joka
arapilaisista siirtokunnista on suurin sisämaassa. Siinä on liki 1,000
eri rakennusta ja asukasluku nousee noin 5,000:een.
Arapilaiset ovat kookasta ja komeaa kansaa. Muutamat olivat muuttaneet
tänne sisä-Afrikaan Omanista, Arapian etelärannikolla, toiset olivat
syntyneet Sawahili-rantamaalla. Kullakin oli mukanaan koko seurue ja
käynti Stanleyn tykönä oli ainoastaan kohteliaisuuden osoitus, jota ei
sopinut jättää tekemättä. Heidän siirtokuntansa, Tabora, on
hedelmällisellä tasangolla, joka kuitenkin on puuton. Runsailla
laitumilla he syöttävät suuria laumoja raavasta ja vuohia ja saavat
karjastansa viljalta maitoa, kermaa ja voita. Vaimoillansa he
viljelevät riisiä, imeliä perunoita, jamssia, durraa, maissia, sesamia,
hirssiä ja herneitä, ja näitä viljalajeja saadaan siellä aina ostaa
halvalla hinnalla. Asuntojensa ympärille he viljelevät omaa tarvetta
varten myöskin nisua, ja ovat istuttaneet hedelmäpuita, jotka
menestyvät erinomaisen hyvin. Vähintäkin kerran vuodessa he lähettävät
orjiansa meren rantamaalle ostamaan talon tarpeeksi teetä, kahvia,
sokuria, ryytejä, paloviinaa, hienoa kahvileipää, sardiineja, lohta,
hienoja vaatteita ja muita tarpeita. Jokaisella varakkaalla
arapilaisella on koko joukko persialaisia mattoja, erittäin kauniita
sänkyvaatteita, täydelliset tee- ja kahvi-astiat sekä kauniisti tehtyjä
vaski- ja messinki-astioita. Useimmilla on taskukellot kultaisilla
vitjoilla. Muhammettilaisten tavan mukaan on heillä iso haaremi, sillä
hekumallisuus on täälläkin yhtä suuri kuin Itämailla. Stanleyn luokse
vieraaksi tulleet olivat samat, jotka edellisenä päivänä olivat
lähettäneet hänelle lahjoja ja heidän pakinansa oli vaan
joutavanpäiväistä. Kyseltiin ja puhuttiin Stanleyn terveydestä ja
heidän rikkaudestaan, hänen kiitollisuudestaan ja heidän ystävyydestään
häntä kohtaan, ja kun nämä laverrukset olivat lopussa tuli juhlalliset
jäähyväiset ja Stanley kutsuttiin käymään heidän luonaan ottamaan osaa
juhlapäivällisiin, jotka he antoivat panna toimeen hänen kunniaksensa.
Kolmen päivän kuluttua hän meni Taboraan ja kävi ensin tervehtimässä
Sultan ben Ali nimistä vanhusta, joka ikänsä, rikkautensa ja Sansibarin
ruhtinaan palveluksessa saavuttamansa everstin arvon vuoksi oli päässyt
maamiestensä neuvonantajaksi ja riidanratkaisijaksi. Sittekun Stanley
isäntänsä kanssa oli juonut kahvia, lähtivät he yhdessä Khamis ben
Abdallah nimisen arapilaisen luo, joka odottaen Stanleyn tuloa oli
varustanut juhla-aterian ja kutsunut luoksensa joukon ystäviä ja
naapureita. Nämä olivat komeasti puettuina vastaanottamassa Stanleytä
ja kutsuivat hänet sekä hänen tulkkinsa Selimin osalliseksi
sotaneuvostoon, joka nyt oli pidettävä.
Oli näet läheisessä maakunnassa syntynyt riitoja arapilaisten ja erään
Mirambo-nimisen päällikön välillä joka teki häiriötä heidän
kaupallensa. Mirambo oli alkuansa ollut tavarankantaja arapilaisten
palveluksessa, mutta kun Uyoweh nimisen paikkakunnan hallitsija oli
kuollut, niin hän oli suuren rosvojoukon päällikkönä hyökännyt maahan
ja teki itsensä väkivallalla hallitsijaksi. Hän vahvisti valtansa kun
hän muutamilla onnistuneilla retkillä oli saanut runsaan saaliin, jonka
hän jakoi seuralaisilleen. Päästyään täten hyvään alkuun teki hän uusia
valloituksia ja ryösti useita ympärillä olevia seutuja, mutta joutui
riitaan arapilaisten kanssa, kun he eivät tahtoneet auttaa häntä
Mkasiwan ruhtinasta vastaan, joka oli heidän hyvä ystävänsä ja
liittolaisensa. Kostoksi hän hyökkäsi erään arapilaisen kauppamatkueen
kimppuun, joka oli matkalla Ujijiin, ja vaati siitä viisi nelikkoa
kruutia, viisi kivääriä ja viisi pakkaa vaatetta, jotka hän sai sitte,
kun arapilaiset olivat kokonaisen päivän riidelleet vastaan. Mutta sen
lisäksi hän vielä käski heidät palajamaan samaa tietä kuin olivat
tulleet, ja ilmoitti, etteivät he enää pääsisi tästälähin koskaan
kulkemaan hänen maansa lävitse muutoin kuin hänen kuolleen ruumiinsa
ylitse. Näin takaisin ajettu kauppamatkue tuli valittamaan
onnettomuuttaan päällikölleen Sayd ben Salimille, ja tämä vanha mies,
joka ei halunnut sotaa, koki pitkien neuvottelujen kautta taivuttaa
Miramboa sovintoon, mutta Mirambo pysyi järkähtämättömänä päätöksessään
ja uhkasi tulla arapilaisia vastaan sotimaan, jolleivät he auttaisi
häntä sotien vanhaa Mkasivaa vastaan, joka oli Unianjembessä asuvien
unyamvesilaisten sultaani.
Arapilaisten neuvottelussa pääsivät nuoremmat ja rohkeammat päälliköt,
jotka esittivät sotaa Miramboa vastaan, voitolle ja sota päätettiin,
vaikka vanha Salim koki hillitä toisten suurta intoa. Kun siis yleinen
mielipide oli päättänyt, että Miramboa vastaan piti käydä sotaa, kunnes
koko hänen maansa olisi hävitetty ja arapilaiset polkisivat hänen
partansa jalkojensa alla, ja innostus oli synnyttänyt varman
vakuutuksen, että tässä yrityksessä onnistuttaisiin, niin ryhdyttiin
ilolla ja riemulla juhla-ateriaa syömään. Matka Mirambon pääkaupunkiin
oli vain neljä päivänmatkaa ja innostuneena arapilaisten sotahalusta
päätti Stanley yhtyä heihin väkensä kanssa tuota rosvopäällikköä
kurittamaan.
Sillävälin kun varustuksia tehtiin tätä retkeä varten, sairastui
Stanley kuumeesen ja oli aivan heikkona koko viikon. Hänen palvelijansa
olivat saaneet tarkkoja neuvoja, miten hän olisi hoidettava, jos hän
sairastuisi, ja lääkkeitä hänellä oli runsaasti. Toinen hänen
europalaisista seuralaisistaan, Shaw, oli myöskin taudista heikontunut,
ja niin erehtyivät he molemmat kokonaisen viikon ajanlaskussa, joka
erehdys vasta sitte korjattiin, kun Stanley yhdessä tohtori
Livingstonen kanssa oli vertaillut muistoonpanojansa. Päästyään
terveeksi täytyi Stanleyn ruveta hoitamaan Shawia, joka vuorostaan
sairastui, ja kun tämä parani, tuli tulkki Selim kipeäksi, maaten
kuumeessa 4 päivää.
Kun kaikki olivat paranneet, tarkasteli Stanley 50 palvelukseensa
pestattua miestä, joiden piti kulkea Ujijiin kantaen vaatteita,
helmiä ja metallitankoa. Muutamat osoittivat röyhkeällä tavalla
tyytymättömyytensä, kun heidän tuli jättää herkkupadat Unianjembessä
sekä siellä valitsevat naisystävänsä, mutta niskoittelevaiset pian
asettuivat järjestykseen, kun Stanleyn keppi oli tehnyt tuttavuutta
pahimman juonittelijan selkänahan kanssa. Miehet läksivät
järjestyksessä marssimaan ja etupäässä kannettiin Amerikan lippua,
jonka he luulivat oikein hirveästi peljättävän viholliset. Lipun
kantaja Ulimengo alkoi laulaa loilotella ja lauluun yhtyivät kaikki
muut. Tilapäinen laulun sepustaja sai syntymään seuraavan laulun:
"Hoi hoi!
Hoi hoi!
Mihin mennään?
Sotaan käydään!
Ketä vastaan?
Miramboa vastaan.
Ken meitä johtaa?
Valkoinen mies.
Uh! uh!
Uh! uh!
Heijaa! heijaa!
Heijaa! heijaa!"
Tällaista loilotusta jaksoivat miehet kaiken päivää. Arapilaiset olivat
miehineen menneet jo edeltäkäsin vihollista vastaan ja Stanley tapasi
heidät kolmen päivän kuluttua.
Arapilaisten koko sotilasjoukko, Stanleyn miehet yhteen luettuna, nousi
2,255 mieheen, joista toinen puoti oli orjia.
Ainoastaan 1,500:lla oli pyssyt, toisilla oli aseina keihäät ja pitkät
puukot, joilla vihollisten päät piti leikattaman poikki ja kuolleet
ruumiit raadeltaman. Ampumavaroja oli runsaasti.
Stanley oli pannut tavaransa talteen Mfuto nimiseen kylään, voidakseen
sieltä lähteä suorastaan jatkamaan matkaansa Ujijiin, jahka Mirambo
ensin oli voitettu. Arapilaisten sotilaat voitelivat itsensä viisasten
taikuriensa valmistamilla voiteilla, ettei vihollisten aseet heihin
pystyisi, ja heidän rohkeuttaan koki eräs heidän joukostaan vahvistaa
puhutellen tovereitaan seuraavaan tapaan:
"Sanoja, sanoja, sanoja! Kuulkaa te Mkasivan pojat, Uniamwesin lapset!
Tie on edessämme, metsän rosvot odottavat. Niin, rosvoja he ovat; he
hyökkäävät teidän kauppamatkueitanne vastaan, he varastavat
norsunluunne, he tappavat vaimonne. Mutta katsokaa, arapilaiset ovat
teidän mukananne! Eteenpäin, Mkasivan poika on mukananne! Tapelkaa,
tappakaa, ottakaa orjia, ottakaa vaatetta, ottakaa karjaa, syökää ja
juokaa! Eteenpäin!"
Tähän pöyhkeään puheesen vastasivat sotilaat hurjalla huudolla; kylän
portit avattiin ja ulos syöksi tuo kirjava sotilaslauma ampuen rajusti,
siten rohkaisten itseänsä ja muka pelottaakseen vihollista isolla
metelillä. Viholliset olivat vetäytyneet Simbifo nimiseen kylään, joka
oli lujasti suojattu paksuista puista tehdyllä pysty-aidalla. Kylä
piiritettiin kolmelta puolelta ja heti kun arapilaiset olivat tulleet
kylän näkyviin, alkoi sen väestö ampua ankarasti, joten tappelu oli
aloitettu. Pystyaita kylän ympärillä oli erittäin hyvin suojannut sen
väestöä, ja kun piirittäjät viimein tekivät yhteisen ryntäyksen
kolmelta haaralta yhtaikaa, niin väestö, jota varustukset eivät voineet
kylliksi suojella tällaista hyökkäystä vastaan, lähti neljännen portin
kautta syöksemään pakoon. Ainoastaan parikymmentä kuollutta löysivät
valloittajat kylässä saatuansa sen valtaansa, ja ryöstettyään mitä
saivat, polttivat he sen täydellisesti poroksi.
Muutaman päivän kuluttua tehtiin uusi hyökkäys toista kylää vastaan,
jossa sanottiin Mirambon itsensä olevan. Kylä valloitettiin pian, mutta
kun arapilaiset, ryöstettyään sieltä suuren saaliin, olivat
palausmatkalla, syöksi Mirambo yhtäkkiä heidän kimppuunsa koko väkensä
kanssa, sillä hän oli vetäytynyt kylästä pakoon ja piilottanut väkensä
kahden puolen sitä tietä, jota myöten arvasi arapilaisten palajavan.
Tässä kahakassa tapettiin suurin osa arapilaisten päällikköjä ja
sotilaita, ja ne, jotka jäivät eloon, palasivat pitkiä kiertoteitä
omaistensa luo tuomaan tuota surusanomaa.
Sanomaton hämmästys ja kauhu syntyi tästä sanomasta. Vaimot parkuivat
kaatuneita miehiään, haavoitettuja ja pakolaisia tuli ehtimiseen
lisäten häiriötä ja pelkoa. Seuraavana päivänä lähti koko sotajoukko
palajamaan ja eloon jääneet arapilaiset syyttelivät toinen toisiaan
sodan aloittajiksi, ennenkun oli koetettukaan sovinnolla saada asiat
selville. Neuvottelussa muutamat ehdottelivat palajamista oitis
Unianjembeen, toiset taas pauhasivat ankarasti maamiehiänsä vastaan
sellaisesta pelkurimaisuudesta. Kun Stanley oli saanut kuulla mitä oli
tekeillä, lähetti hän sanan arapilaisille, etteivät he suinkaan lähtisi
palausretkelle, sillä siten he houkuttelisivat viholliset jälkeensä.
Hän oli itse sairas ja rupesi levolle, mutta sydänyön aikana hänen
tulkkinsa Selim herätti hänet sanoen: "nouskaa herra, he juoksevat
tiehensä kaikkityyni ja Khamis ben Abdallah myöskin!"
Selim auttoi häntä pukemaan päällensä ja heikkona kuumetaudistaan
hoiperteli Stanley ulos, jossa kaikki on tulisessa kiiruussa
lähteäksensä pakoon. "Kiiruusti, bana (herra) Mirambo tulee!" huusi
hänelle arapilainen Thani ben Abdallah, ja yksin Shaw koki varustautua
minkä ennätti, päästäkseen hänkin pakoretkelle. Viidestäkymmenestä
miehestänsä oli Stanleyllä ainoastaan seitsemän jälellä, jotka hän sai
seisattumaan uhatessaan ampua heidät, jos he yrittäisivät lähtemään
liikkeelle. Pian olivat kaikki valmiit lähtöön ja pimeässä yössä
kiiruhtivat he takaisin; miehet kurkistelivat alinomaa taaksensa
peljäten siellä näkevänsä viholliset.
Stanley löysi kaikki miehensä Mfutossa, johon he olivat palanneet,
urhoollisimmat kerskaajat ennen kaikkia, ja Shaw oli näyttänyt olevansa
pahin petturi koko joukosta. Ainoastaan arapilaispoika Selim oli
osoittanut rohkeutta ja kestäväisyyttä, ja kun Stanley kysyi, miksi ei
hänkin ollut juossut matkaansa ja jättänyt isäntäänsä vihollisten
tapettavaksi, vastasi tämä: "Voi, herra! minä pelkäsin saavani
piiskalla selkääni".