Matkan alku rantamaalta Ugogoon.
Innokkaalla mielellä lähti Stanley Bagamoyosta asukkaiden häntä
saattaessa marssimaan ylämaahan. Sotamiehet (aseelliset miehet
joukossa) laulaa loilottivat, matkaopas heilutti lippua ja kaikki
olivat reippaalla tuulella. Ensimmäiselle pysäyspaikalle oli vain puoli
engl. peninkulmaa (ei venäjän virstaakaan). Matka oli käynyt hyvin.
Stanleyn arapilainen tulkki Selim, ei ollut kaatanut kärryjä kuin
kolmasti vain; Zaidi, sotamies, oli vain kerran antanut ampumavaroja ja
Stanleyn vaatteita kantavan aasin rypeä mutaisessa lätäkössä. Vaatteet
täytyi pestä puhtaiksi. Ampumavavat olivat kaikeksi onneksi
vedenpitävässä laatikossa, etteivät ne kastuneet. Iloissaan siitä että
nyt viimeinkin oli päästy matkalle, unhotti moni aasinajaja, ettei
tällä elukalla ole luonnollista taipumusta kulkea suorinta tietä
ja että se harvoin voi vastustaa haluansa poiketa ihmisten
viljavainioihin. Stanley tuli kuitenkin pian huomaamaan, että
palveluksessaan olevista moni näyttäytyi kelvollisemmaksi ja
luotettavammaksi, kuin häntä alussa olisi luullut. Pari, kolme päivää
viivyttiin ensimmäisessä pysäyspaikassa viimeisiä varustuksia varten
kohta alkavan sade-ajan takia, ja kun matkaa jatkettiin, tuli Stanleyn
joukko tapaamaan matkan varrella neekerejä työssä. Huolimatta ohitse
kulkevista oli työväki, miehet ja naiset, niin vähissä vaatteissa, että
Aatamin ja Eevan viikunalehtipuku oli koko komea juhlapuku verraten
heidän verhoihinsa, vaan he eivät kuitenkaan osoittaneet vähintäkään
ujostelemista alastomuutensa tähden. Uteliaiden lasten tavalla
osoittelivat neekerit sormillaan Stanleyn matkuetta naureskellen
milloin millekin mitättömälle seikalle, joka heistä näytti oudolta.
Ensimmäinen tukalampi vastus, joka kohtasi Stanleyn matkuetta, oli
pääsö virtahepojensa kautta kuuluisan Kingani-virran yli. Pohjattoman
vetelän suon yli olikin vaikea päästä, kun ei ollut mitään siltaa eikä
lauttaa, mutta tässäpä piti johtajan näyttää neuvokkaisuutensa. Paksuja
pölkkyjä kaadettiin rinnakkain yli tuon pienen joen ja pölkkyjen päälle
piti latoa suuria tavaran kantamista varten valmistettuja satuloita, ja
niin oli silta valmis. Sillä välin kun tavaroita kuljetettiin toiselle
rannalle ja juhtaeläimiä uitettiin joen poikki, ampuili Stanley
huviksensa kiväärillä virtahepoja kalloon. Luodit eivät kuitenkaan
pahaa vahinkoa tehneet, sillä vaikka ne sattuivat, seisattuivat ne
noiden paksunahkaisten nahan alle ihrakerrokseen. Olipa joku vanha
virtahepo rauhallisesti kääntänyt vain päätään ikäänkuin kummastellen
mitä varten tuo typerä matkustaja haaskasi kallista ruutia ja luoteja
hänen nahkaansa, kunnes ankarampi laukaus suurempireikäisestä pyssystä
antoi virtahevolle kuolettavan haavan. Stanley tuli tarkemmin tuntemaan
nuo kuuman ilmanalan jättiläis-elukat, jotka silloin kun ei niille
tehdä rauhattomuutta, laiskoina kömpivät puoleksi ylös vedestä auringon
paisteessa venymään aivan kuin sikolauma joka on nälkänsä tyydyttänyt.
Asukkaat näillä seuduilla harvoin viitsivät vaivata itseään raivaamalla
metsää viljavainioksi; vaan valitsevat siksi tavallisesti jonkun aukean
paikan, jossa maan pinta, sittekun siitä heinä on poistettu,
kuokkimalla käännetään parin kolmen tuuman syvyydeltä ja siihen
kylvetään vilja, joka tavallisesti antaa neljä-, viisikymmentä kertaa
siihen kylvetyn määrän. Kuitenkin löytyy tienoita, jotka ovat aivan
hedelmättömiä niinkuin Saharan erämaa. Sen lisäksi on näillä seuduilla
muitakin kiusallisia tukaluuksia, joista hyönteiset eivät suinkaan ole
vähäpätöisimmät. Turmiollinen tsetse-kärpänen tekee täällä
karjanhoidolle hyvin suurta haittaa, sillä sen purema on varma kuolema
hevoselle, nautaeläimille ja koirallekin, mutta kumma kyllä eivät
aasit, lampaat, vuohet eikä ihminenkään kärsi sen puremasta muuta
vahinkoa kuin kipu.
Odottaessaan yhtä osastoa matkueestansa, joka oli jäänyt jälemmäksi,
täytyi Stanleyn viipyä taas seuraavassa pysäyspaikassa pari päivää.
Hänen kaunis, harmaa hevosensa, jonka Sansibarin sultaani oli
lahjoittanut, kuoli, ja kun hän tahtoi välttää, että kuollut raato
mätänemisen kautta olisi turmellut ilmaa läheisen kylän tienoilla,
antoi hän käskyn miehilleen, että he kaivaisivat kuopan, johon hevonen
piti haudattaman. Kun se oli tehty, tuli kylän päämies, muka hyvän syyn
saatuansa, vaatimaan Stanleyltä sakkoa tämmöisen omavaltaisen työn
sovitukseksi. Stanleyn ja päällikön välillä syntyi silloin seuraava
väittely:
"Sinäkö olet Kingarun kylän suuri päällikkö?"
"Hu-uh, minä se olen!"
"Oikeinko itse suuri, suuri päällikkö?"
"Hu-uh, niin kyllä!"
"Onko sulla paljokin sotilaita?"
"Hä, -- mitä?"
"Onko sulla paljon aseisiin kykeneviä miehiä?"
"Ei yhtäkään".
"No minä luulin, että sulla kumminkin olisi tuhat miestä, koska
uskallat sakottaa mahtavaa valkoista miestä, jolla on yltäkyllin
pyssyjä ja sotilaita, ja vaadit häneltä suuret sopijaiset siitä, että
hän on antanut haudata kuolleen hevosen?"
"Ei mulla ole ollenkaan sotilaita, muutamia nuoria miehiä vain".
"No miksi siis tulet riitelemään?"
"Eihän se minun syyni ole, sillä veljeni sanoivat: katsoppas mitä
valkoinen mies on tehnyt ilman sinun luvattasi. Sen vuoksi kysyn nyt:
kuka antoi sulle luvan käyttää minun maatani hautausmaaksi?"
"Enhän minä lupaa tarvitse tehdäkseni mikä oikein on. Jos olisin
jättänyt kuolleen hevosen mätänemään, olisi se levittänyt tautia
kyläänne ja turmellut juomavetenne, eikä mikään kauppamatkue olisi
sitte seisattunut kyläänne. Mutta kun teko ei ole mieleesi, niin
kaivetaan hevonen jälleen ylös ja jääköön se hautaamatta. -- Hoi pojat,
kaivakaa hevonen jälleen maasta ylös ja viekää se samaan paikkaan,
missä se kuoli".
Hämmästyneenä ja levottomana rupesi kylän päällikkö huutamaan: "Ei, ei,
herra; valkoisen miehen ei pidä suuttuman. Hevonen on kuollut. Olkoon
se paikoillaan ja sovitaan pois!"
Näin tuli sovinto jälleen, ja Stanleyn matkue läksi rauhallisesti
eteenpäin. Muutaman päivän kuluttua huomattiin, että tavaran kantajista
oli yksi lähtenyt karkuun, vieden mukanansa sekä oman kannettavansa,
että toverinsakin hänelle uskotun omaisuuden. Mutta heti sen jälkeen
kun hän, erottuansa matkueesta, oli piiloutunut tiheään metsikköön
ihaillakseen saalistansa, joutui hän muutamain rosvojen käsiin, sillä
sellaisia aina kuljeksii kauppamatkueitten kantapäillä väjymässä mitä
saisivat käsiinsä, ja karkuri, jonka nimi oli Khamifi, vietiin oitis
kylään, sidottiin puuhun kiinni ja olisi heti tapettu, jollei pari
Stanleyn miehistä olisi tulleet häntä vaatimaan takaisin. Kyläläiset
eivät kieltäneet Stanleyn vaatimuksia saada takaisin sekä miehen että
tavarat, mutta tahtoivat palkkiota karkurin kiinni ottamisesta. Tämä
vaatimus katsottiin kohtuulliseksi ja he saivat 10 helminauhaa ja
muutaman kyynärän vaatetta.
Khamifin piti nyt saada ansaittu rangaistus, mutta ettei se tulisi
liian ankaraksi, antoi Stanley toisten kantajain tuomita hänet.
Neuvoskunta, johon valittiin 8 kantajaa ja 4 sotamiestä, tutki hänen
asiansa ja päätti yksimielisesti, että Khamifi, joka rikoksellaan oli
saattanut kaikki rantaseutujen kantomiehet huonoon maineesen, piti
rangaistaman "ison isännän" aasinpiiskalla. Hän sidottiin ja sai sitte
kultakin kantajalta ja sotilaalta piiskan sivalluksen ja huusi
surkeasti rangaistusta kärsiessään.
Matkaa jatkettiin edelleen useita päiviä suoraan länttä kohti, jolloin
seudut olivat hyvin vaihettelevat sekä luonnontuotteiden runsauden että
ulkonaisen ihanuutensa vuoksi. Puita, joista korkeimmat olisivat
oivallisesti kelvanneet mastopuiksi suurimpiin laivoihin, kasvoi
tiheästi varsinkin rannoilla, ja heinä oli tavallisesti miehen
korkuista. Samalla tavoin kuin luonto, vaihetteli myöskin asujamisto
näillä seuduilla. Heimokunta toisensa perään jäi matkueen taakse ja
Stanley sai kummastellen ihaella muutamain seutujen erinomaista
hedelmällisyyttä. Muhalleh-nimisessä uudisasutuksessa tuli häntä
vastaan arapilainen kauppias Salim ben Raschid, joka sisämaasta
kuljetti rantamaalle 300 elefantin hammasta. Hän kertoi Ujijissa
tavanneensa Livingstonen, selitti, että tämä oli vanha harmaaviiksinen
ja partainen mies, joka vastikään oli parantunut pitkällisestä
taudista.
Muhallehin seutu on erinomaisen hedelmällistä. Matanta-juuri, jota
muutamat sanovat myöskin jamssiksi, kasvaa siellä verrattoman rehevänä
ja maissivainiot olivat yhtä hyvät kuin parhaimmat Amerikassa.
Vähä enemmän kuin kolme Suomen peninkulmaa meren rannasta kuljettuansa
saapui Stanley matkueinensa Simbamwenni nimiseen kaupunkiin, jonka oli
perustanut eräs Sansibarista karkuun lähtenyt Kifabengo niminen rosvo.
Tämä mies oli toimellinen ja puhelias ja oli näillä ominaisuuksilla
miellyttänyt ja saanut kanssansa liittoutumaan suuren joukon
kaltaisiansa karkuri-orjia, jotka valitsivat hänet päälliköksensä.
Kaupunki oli nelikulmainen ja sitä ympäröi säännöllinen muuri. Sen
asema oli varsin ihanalla paikalla laaksossa, jossa kaksi virtaa
yhtyivät, jota paitse monta pienempää jokea kastellen ketoja teki
ympäristön viehättäväksi hedelmällisen maanlaadun vuoksi. Tämän
kaupungin asukkaat tulivat suurella uteliaisuudella katselemaan
valkoisen miehen tavarain paljoutta, jota hänen omat miehensä olivat
edeltäkäsin kulkiessaan ylistelleet hyvin suuressa määrässä. Voidakseen
korjata tavaroitaan parempaan kuntoon, koska ankarat sateet olivat
niitä osaksi turmelleet, päätti Stanley tässä kohden viipyä pari
päivää, jolloin hän ikäväkseen tuli huomaamaan valkoisten
seuralaistensa kelvottomuuden ja huolimattomuuden. Myöskin afrikalaisen
kuumetaudin vaikutuksia sai Stanley täällä ensi kerran kokea, vaan
lääkkeiden avulla hän siitä kuitenkin pääsi.
Kuumain ilmanalojen sade-aika oli nyt tullut ja teki suurta haittaa
matkustukselle. Laaksoissa oli joka vähäinenkin puro paisunut suureksi
joeksi, jonka poikki melkein aina täytyi kulkea kahlaamalla, sillä
harvoin voitiin saada tarpeellisia aineksia siltojen tekoa varten.
Paksu sumu peitti usein auringonkin, niin että se vain uneliaan
näköisenä pilkisteli silloin tällöin pilvien lomasta ja kokemuksesta
vanhastaan oppineet matkalaiset ennustivat alakuloisina, ettei sade
pariin, kolmeen viikkoon taukoaisi. Hankaluuksia lisäsi vielä sekin,
että maassa oli lukemattomia parvia pieniä matelevia elukoita.
Päästyään pitkän, vetelän suon yli, tuli Stanley vielä huomaamaan, että
hänen ruoan valmistajansa Bunder Salaam viidennen kerran keksittiin
varkaaksi. Kun asia oli tarkoin ja selvästi tutkittu, tuomittiin varas
saatuaan tusinan kepinlyöntiä, jotka kuitenkin annettiin vaatteita pois
riisumatta. Hän ajettiin pois leiristä, vaikka Stanleyn aikomus oli
vain häntä sillä tavoin pelottaa, mutta Bunder Salaam käsitti asian
todeksi ja heti kun hänen sidotut kätensä irroitettiin, lähti hän
karkuun juoksemaan, minkä ikänä jaksoi. Hänen tavaransa ja aasinsa
jätettiin kuitenkin kiinnisidottuna puuhun, että hän saisi jälleen
omansa, jos hän palajaisi. Hän ei kuitenkaan palannut ja pari maan
rosvo-asukasta löysivät aasin ja tavarat sekä veivät ne saaliinansa.
Kuu Stanley oli lähettänyt pari miestä etsimään karkuun mennyttä
kokkia, tulivat ne viimein Simbamwenniin, jossa tämän kaupungin
nykyinen naishallitsija oli ottanut sekä kokin että hänen etsijäinsä
tavarat ja uhkasi pitää ne omanansa. Samalla otti hän molemmat Bunder
Salaamia etsimään lähetetyt miehetkin vangiksi. Tällaista työtä ei maan
tavatkaan voineet puolustaa ja eräs arapilainen päällikkö, Taoni, jonka
kanssa Stanley oli tullut sitä ennen tuttavaksi, varoitti ruhtinatarta
sanoen: "Valkoinen mies on mahtava, hyvin voimallinen, hänellä on kaksi
pyssyä, joilla hän voi ampua neljäkymmentä kertaa yhtämittaa ihan
taukoamatta; hänellä on monta pyssyä, jotka lennättävät semmoisia
luotia, jotka repivät ihmisen ihan kappaleiksi. Hän voi nousta tuon
vuoren huipulle ja sieltä hän voi ampua kuolijaaksi joka ainoan ihmisen
kaupungissasi, ennenkuin miehesi edes kerkiävät nousta vuorelle. Ja
sitte tulee Sansibarin sultaanin väki kostamaan sulle niin ankarasti,
että kaupunkisi hävitetään ihan perin pohjin, niin ettei koko paikkaa
enää tunneta. Anna siis valkoisen miehen sotilaille ruokaa ja viljaa ja
laske heidät vapaiksi, sillä valkoinen mies voi vaikka tällä hetkellä
olla tänne tulossa".
Tämä arapilaisen liioiteltu kertomus Stanleyn voimasta teki hyvän
vaikutuksen; sillä miehet laskettiin vapaiksi, mutta heidän pyssynsä
ruhtinatar piti kuitenkin omanansa. Bunder Salaam arvattavasti oli
murhattu, ja Stanley oli siitä suruissaan, sekä päätti, ettei hän
vastedes enää niin ankarasti tuomitsisi epärehellisiä palvelijoitaan.
Matkueen kulkua hidastutti ja teki varsin työlääksi pitkällisistä
sateista paisuneet virrat, joista muutamat olivat niin tulvillaan, että
matkustajat ainoastaan suurilla ponnistuksilla pääsivät niiden yli.
Niinpä kertoo Stanley miten Makata-joki, joka kuivana vuodenaikana oli
noin parinkymmenen kyynärän levyinen, "masikan" s.o. rankkasateen
aikana paisuu suureksi virraksi ja ympärillä oleva tasanko muuttuu
järveksi. Tämän yli kulkiessaan sai Stanley kahlata kantajinensa
syvässä vedessä, jonka alla oli vetelä muta ja tuon tuostakin tuli
eteen syvänteitä, joiden yli täytyi kulkea siten että aasien selästä
niiden tavara-takat purettiin, ja kun eläimet oli uitettu toiselle
rannalle, vietiin tavaramytyt yksitellen toiselle puolen ja pantiin
taas aasien selkään. Peninkulman matkalla oli hän viipynyt 10 tuntia ja
oli peräti uuvuksissa, mutta oli kumminkin hyvillänsä siitä, ettei hän
saanut kuumetta. Voitettuaan tämän vastuksen joutui Stanley taas
koettelun alaiseksi, kun yksi hänen tavaroittensa kantajista, Kingaru,
lähti karkuun ja vei samalla mukanaan toisen toverinsa kaiken
omaisuuden. Oitis lähetti Stanley kaksi aseellista miestä karkuria
kiinni ottamaan.
Tunnin kuluttua he jo palasivat tuoden mukanansa karkurin, jonka he
olivat löytäneet Useguhha-neekerien päällikön Kigondon luona, joka nyt
tuli heidän mukanansa saamaan palkintoansa ja kertomaan, miten asia oli
tapahtunut.
Kingaru oli tullut kiivaasti juosten Kigondon majalle päin, kantaen
tavaramyttyä, josta tämä arvasi, että hän oli karkulainen, Kun pakenija
tunnusti lähteneensä karkuun ja pyysi toisen apua päästääkseen
Simbamwenniin, houkutteli Kigondo hänet majaansa, johon hän salpasi
miehen vangiksi, sillä hän arvasi, että Stanleyn miehet pian tulisivat
karkulaista etsimään. Eipä aikaakaan niin nämä tulivatkin ja saivat
haettavansa, joka tuotiin takaisin leiriin, pantiin kahleisiin ja sai
pari tusinaa piiskanlyöntiä petollisuutensa rangaistukseksi, mutta
hänen kiinniottajansa palkittiin.
Matkaa jatkettiin Makota-tasangon yli, jota kesti useita peninkulmia.
Tasanko oli melkein kokonaan veden alla. Ylipäänsä oli vesi vain puolen
kyynärän syvyistä, mutta muutamin paikoin pudota pulahtivat kantajat
kolmen ja viidenkin jalan syvyisiin kuoppiin. Näin oli kuljettu noin
peninkulman verran, jolloin ei kuulunut muuta kuin loiskinaa vain
matkalaisten kahlatessa. Viimein tuli syvempi paikka, jossa heidän
täytyi kolme tuntia yhtämittaa kulkea kaksi kyynärää syvässä vedessä,
ennenkuin pääsivät taas kuivalle maalle. Sanomattomat olivat ne vaivat,
joita koko matkue oli saanut kärsiä ja seurauksena niistä oli, että
tavaroita kuljettavat aasit suurimmaksi osaksi kuolivat ja Stanley itse
oli vähällä menettää henkensä punatautiin. Yksi hänen kantajoistaan
kuoli ja toinen uhri oli hänen intialainen metsästyskoiransa, jonka
voimat näistä ponnistuksista uupuivat. Vielä sittekin kun tuon pitkän,
monta tuutia kestäneen kahlaamisen jälkeen oli päästy kuivalle maalle,
tuntui matkan epäterveelliset vaikutukset, sillä kaksi miestä sairastui
ja kuoli.
Makata-lammikkojen toisella puolella kohosi maa vuoriseuduksi ja
Stanley saapui joukkoineen suureen Rehenneko nimiseen kylään, jossa oli
noin tuhat asukasta. Ilma oli siellä raitis ja terveellinen ja näköala
erittäin kaunis alempana olevan Makata laakson yli, jossa tuhannet
palmupuut ja lukuisat kohisevat purot ihastuttivat silmää. Kauempana
kohosivat majesteetilliset Uruguru ja Usvapanga nimiset vuoriharjut
taivasta kohti. Tavarain kantajat ihastuivat tälläisestä vaihetuksesta
luonnossa, mutta uupuneet ja raskailla kuormilla lastatut elukat olivat
nääntymäisillään. Päästyänsä monen vuoriharjanteen yli saapui Stanley
Mukoudokva virran varrella olevaan Kiora nimiseen kylään, jossa hän
tapasi toisen palvelukseensa pestatun valkoisen seuralaisensa, perämies
Farquharin. Tämä oli matkustanut edeltäpäin, vaan kun Stanley ei ollut
hänen käytöstänsä tarkastamassa, niin oli hän antautunut kaikellaiseen
irstaisuuteen, niin että hän siitä syystä tuli tautiin ja oli
kykenemätön matkustamaan edemmäksi. Hämmästyksellä huomasi Stanley
miten tämän oli koko ruumis pöhötyksissä ja erittäinkin jalat.
Sitäpaitse oli Farquhar niin hämmentynyt ajatuksissaan, että hän näytti
olevan mielenviassa. Stanleyn täytyi jättää hänet jälkeensä
ystävälliseen neekerikylään ja hänelle jätettiin tulkki, sekä kuudeksi
kuukaudeksi riittävä määrä vaatetta ja helmiä, sillä nämä ovat Afrikan
sisämaassa rahan sijassa. Metallirahalle ja seteleille eivät näet
neekerit ymmärrä antaa mitään arvoa.
Toinen Stanleyn mukana oleva europalainen oli merimies Shaw, joka
samoin kuin Farquhar oli englantilainen. Tämä oli näyttänyt erinomaista
laiskuutta ja taitoa vitkastelemisessa ja kuu hän isännältään siitä
sai nuhteita, rupesi hän hävyttömäksi ja röyhkeäksi, uhaten erota
palveluksesta. Stanley käski hänen silloin eroamaan ja antoi toisten
miestensä viedä hänen tavaransa pois leiristä. Kun Shaw näki
uhkauksestansa tulevan totta, nöyrtyi hän ja pyysi anteeksi käytöstään.
Stanley soi sen hänelle ja niin palasi hän jälleen matkueesen luvaten,
ettei Stanley enää saisi syytä olla tyytymätön häneen.
Kuu Stanley samana iltana oli nukkumaisillaan, kuului pyssyn pamaus ja
luoti suhahti teltan vaateseinien lävitse muutaman tuuman päässä hänen
vuoteestaan. Hän hyppäsi pystyyn, tempasi revolverinsa ja kysyi
vahdissa olevilta miehiltä, kuka oli ampunut. He vastasivat: "Bana
mdogo (pieni isäntä)".
Stanley meni Shawin telttaan, sytytti kynttilän ja kysyi: "Shaw, tekö
ammuitte?"
Ei hiiskaustakaan vastaukseksi. Hän näytti makaavan ja hengitti
raskaasti.
"Shaw, Shaw, tekö ammuitte?"
"Mitä? hä?" vastasi hän viimein heräten äkkiä unestaan. "Minäkö --
ampunut? Minä olen maannut".
Hänellä oli pyssy vieressään. Stanley otti sen käteensä ja pisti
sakarisormensa piippuun. Pyssy oli lämmin ja sormi tuli mustaksi.
"Mitä tämä merkitsee? -- Pyssy on lämmin ja miehet sanovat teidän
ampuneenne".
"Ahaa, nyt minä muistan. Minä näin unta että näin varkaan hiipivän
teltan oven sivuitse ja silloin minä ammuin. Kas kummaa kun unhotin
sen. Niin, kyllä minä ammuin. Mikä nyt on hätänä?"
"Eipä juuri mitään. Mutta tahtoisinpa varoittaa teitä", sanoi Stanley,
"ettette vastedes, jos tahdotte välttää epäluuloja, ampuisi minun
telttaani, tai ainakaan ei niin liki minua. Minä voisin tulla
vahingoitetuksi ja siinä tapauksessa, ymmärrättehän, pääsisi pahoja
puheita liikkeelle ja ne voisivat ehkä teille tuottaa ikävyyksiä. Hyvää
yötä".
Tästä tapauksesta oli kullakin oma ajatuksensa, vaan Stanley ei siitä
virkkanut sanaakaan kellekään, ennenkuin hän tapasi Livingstonen, joka
asian kuultuaan sanoi suoraan: "hän tahtoi murhata teidät".
Matka jatkettiin, Shaw mukana, ja koko matkue tuli korkean
vuoriharjanteen juurelle, jota arapilaiset nimittivät Mpwapwa. Siellä
tapasi Stanley vanhan arapilaispäällikön Taanin, leiriytyneenä metsässä
ja virvoittaen itseään kaikellaisilla herkuilla. Stanleylle hän myöskin
antoi seuraavan neuvon: "Parempi on teidänkin seisattua tänne pariksi,
kolmeksi päiväksi, että sallitte uupuneille vetoeläimillenne lepoa ja
kokootte täällä niin monta tavarankantajaa kuin vain voitte sekä syötte
kyllältänne lämmintä maitoa, makeita perunoita, härän ja lampaan lihaa,
hunajaa, papuja, durraa ja pähkinöitä; ja sitte insch allah! (Jumalan
nimeen!) lähdemme yhdessä matkalle Ugogon halki, seisattumatta
missäkään". Stanley suostui tähän esitykseen ja saikin 12 rivakkaa
miestä lisäksi palvelukseensa.
Kolme päivää viipyi Stanley Mpwapwassa, jota seutua hän kehui erittäin
kauniiksi. Vuoren rinteitä peitti runsas kasvullisuus ja siinä lirisi
lukemattomat purot elähyttäen muutoin kuolleen näköistä seutua. Näitä
tienoja kehuisi metsästäjä paraimmiksi mitä ajatella voi, sillä otuksia
täällä on erittäin runsaasti ja kaikkia lajia, mutta matkustavaista ne
eivät ilahuta. Kiusana on vielä täälläpäin monenlaiset syöpäläiset,
joista varsinkin valkoiset muurahaiset ovat hirveän ahnaita. Niille
kelpaa kaikki mitä ikään on niin pehmeätä, että niiden leuvat siihen
pystyvät; matot, vaatteet, kapsäkit ja muut sellaiset olisivat pian
joutuneet ihan pilalle, jos Stanley olisi täällä kauemmin viipynyt.
Hän läksi siis kahden arapilaispäällikön, Hamedin ja Taanin, seurassa
matkustamaan etemmäksi ja saapui puolineljättä tuntia kestäneen marssin
jälkeen Kunyo nimiseen neekerikylään, jossa vesi oli suolaisen
makuista. Ihmiset sitä kyllä joivat, mutta elukoille se oli
vaarallista, ja kun Stanley siitä tietämätönnä juotti aaseillensa sitä,
niin kuoli muutaman päivän kuluessa 5 aasia. Kylästä eteenpäin alkoi
noin peninkulman levyinen erämaa, joka oli aivan kuiva ja vedetön. Maan
kasvullisuus muuttui kuitenkin vähitellen paremmaksi. Ensimmäiset
sanat, jotka Stanley kuuli Ugogon maakunnassa, joka alkoi erämaan
toisella puolella, lähtivät vanhan ukon suusta, joka huusi: "Yambo
mufungu! yambo bana, bana!" (Hyvää päivää valkoinen mies! hyvää päivää
herra, herra!) niin kovasti, että olisi luullut hänen huutonsa kuuluvan
virstan päähän. Hänen huutonsa sai koko kyläkunnan väestön liikkeelle,
sillä pian oli Stanleyn ympärillä hurja joukko miehiä, vaimoja ja
lapsia, jotka kaikki olivat melkein yhtä alastomat kuin Eeva
paratiisissa, ja jotka rähisten riitelivät, tappelivat ja sysäsivät
toisiaan päästäkseen näkemään ensimmäistä valkoista miestä, joka
koskaan oli tullut Ugogoon. Eräs Stanleyn miehistä kielsi heitä niin
pahasti meluamasta, mutta he käskivät hänen pitää suunsa kiinni, koska
hän muka ei ollut sen arvoinen, että hän olisi saanut puhua heille. Kun
Stanley kysyi neuvoa arapilaisilta, miten hän pääsisi tuosta kiusasta,
vastasivat he: "Älä huoli pitää heistä lukua; he ovat koiria, jotka
osaavat yhtä hyvin purra kuin haukkuakin".