(Etiopian päällikön suuri sinetti).
Joitakuita päiviä sen jälkeen tulivat ruhtinas Kusfai ja lordi
Napier yhteen, kumpikin niin komealla seurueella kuin taisi; ystävyyden
liitto tehtiin syleilemällä toisiaan ja kaikkea mahdollista
kohteliaisuutta osoitettiin molemmin puolin. Lahjaksi antoi lordi
Napier kaksipiippuisen kauniin rihlapyssyn, muutamia böömiläisiä
lasiastioita ja oivallisen arapilaisen oriin, jotka kaikki suurimmalla
kiitollisuudella vastaanotettiin. Ruhtinas lupasi englantilaisille
esteettömän kulun maansa kautta, toivotti heille onnea tuota kelvotonta
Teodoria vastaan ja lupasi vielä pitää huolta ruokavarojen
hankkimisesta, kohtuullista maksua vastaan. Hän pyysi myös sotaväen
apua, sittekun Teodor oli kukistettu, mutta kun lordi Napier sellaista
ei voinut luvata, koska Englannin kuningattaren käsky oli vain pelastaa
vangit sekaantumatta mitenkään maan sisällisiin asioihin, niin
oli Kusfai siihen tyytyväinen, vakuutettuna siitä ettei hänen
vihamiehensäkään saisi mitään kannatusta. Vastalahjaksi antoi ruhtinas
lordille hartioiltansa oman leijonannahkaisen kauluksensa, keihäänsä ja
kilpensä. Kilpi oli erittäin kauniisti tehty, oikein mestariteos
laatuansa. Paksusta kullasta oli siinä koristeita ja reunoissa oli
kultaisia ja hopeaisia filigrammi-koristuksia. Keskellä riippui
leijonan harjasta tehty tupsu.
Tigren ruhtinaasta Kusfaista sanoo Stanley, että hän oli rehellinen
liittolainen ja suora mies, jommoisena hän pysyi kerran annettuaan
sanansa. Hän teki mitä ruhtinas ikinä taisi tehdä. Aina puuhasi hän
innokkaasti ja uutteruudella auttaakseen englantilaisen ylipäällikön
aikeita, ko'oten ruokavaroja ja vetoeläimiä, eikä häntä voitu ollenkaan
syyttää huolimattomuudesta. Hänelle olivat englantilaiset erinomaisen
suuressa kiitollisuuden velassa. Sotaretken lopulla hän tuli sanomaan
jäähyväisensä brittiläiselle sotajoukolle. Hän toivotti, niin
kohteliailla sanoilla kuin Abyssinian kielellä suinkin voidaan lausua,
lordi Napierille "kaikkea autuutta, jota paratiisi voi tarjota,
kansalaisten yleisen suosion, korkeimmat kunnianosoitukset, monta
vaimoa ja lasta, monta ikävuotta ja suloisen sijan patriarkkain
Aaprahamin, Iisakin ja Jaakopin oikealla kädellä".
Palkitakseen hänen uskollisuuttaan lahjoitti lordi Napier hänelle,
sitte kun sotaretki oli päättynyt, 1,500 suusta ladattavaa kivääriä,
400,000 kiväärinpatruunaa ja kuusi tykkiä ampumavaroineen, joka lahja
oli erinomaisen arvokas sellaisessa tilassa olevalle henkilölle kuin
ruhtinas Kusfai, sillä nyt hän kykeni helposti masentamaan
vastustajansa egyptiläiset, jotka sitä ennen olivat hirveästi
ryöstäneet hänen maatansa.
Tie ylämaahan kulki kapeiden rotkojen kautta usein jyrkkien kuilujen
partailla, jossa oli toisella puolella pilviä tapailevia vuoriseiniä,
toisella monta tuhatta jalkaa syvät rotkot.
Seuraten Takazze-virran vartta joutui englantilainen sotajoukko kerran
erääseen pohjukkaan, missä virta teki jyrkän mutkan melkein takaisin
päin menevään suuntaan. Mutta kun johtajat eivät tahtoneet kulkea sinne
tänne, lähdettiin matkaoppaan neuvon mukaan kiipeämään ylös jyrkkiä
kallioseiniä myöten vuoren harjulle. Joka mies hämmästyi ja piti
yritystä mahdottomana, katsellessaan noita pystysuoria pilviin
ulottuvia kallioseiniä; mutta eteenpäin vain mentiin, sillä vuoressa
oli ikäänkuin portaan tapaisia nousupaikkoja, joita myöten kiivetessä
kuitenkin voimakkaimmatkin olivat uupumaisillaan. Viimein oli päästy
vuoren harjulle, joka oli 11,000 jalkaa meren pinnan yläpuolella ja sen
vuorenrinteen korkeus, jota myöten sotajoukko oli kiivennyt, oli 3,000
jalkaa. Vuoren päällä oli kaunis ruohokenttä, jonne ylös päästyään
sotilaat oitis laskivat pitkäkseen.
Abyssinian asukkaat olivat valmiit tekemään mitä hyvänsä, kun vaan
saivat rahaa, mutta sitä paitse he alinomaa kerjäsivät lahjoja,
vaikka he olivat jo saaneet maksun toimistaan. Rahalla oli kuitenkin
tässä maassa mahtava voima, niin että kun englantilaisilla
pysähdyspaikoilla ei ollut polttopuita, niin abyssinilaiset repivät
asumuksistaan katot ja möivät orret polttopuiksi.
Paitse äkkijyrkkiä vuoria, jotka tekivät sotajoukon eteenpäin
marssimisen varsin tukalaksi, oli muitakin esteitä voitettavina. Usein
täytyi englantilaisen sotajoukon kulkea ahtaita vuorensolia, joissa
aivan pikkunenkin joukko olisi voinut ainoastaan kiviä vierittämällä
tappaa tuhansia, ja kun tällaisilla luonnon varustamilla paikoilla ei
tehty minkäänlaista vastusta, täytyi heidän peljätä kavaluutta
vihollisten puolelta ja siitä heitä olikin hyvin usein varoitettu.
Viimein he arvelivat, että kuningas Teodorin pääkaupunki mahtoi olla
vielä mahdottomampi valloittaa, koska hän ei huolinut käyttää näin
etuisia paikkoja hyväkseen.
Tämä luulo toteutui, kun he tulivat Magdalan edustalle; sillä kaupunki
oli rakennettu vuorelle, jonka huippu on aivan tasainen, mutta reunat
joka puolelta äkkijyrkät kuin seinät ja 500 jalkaa korkeat. Ainoastaan
kapea ja tukalasti kuljettava harjanne yhdisti Magdalan kahden
samallaisen vuorilinnoituksen Selassen ja Fahlan kanssa. Näissä
linnoituksissa oli Teodorilla parikymmentä järeätä tykkiä ja suuri
varustusväestö. Vasta sitte kun englantilainen sotajoukko oli tullut
hänen pääkaupunkinsa näkyviin, ja erinomaisella tykistöllään sekä
takaaladattavista kivääreistä lasketulla luotituiskulla kokonaan
voittanut hänen ensimmäisen puolen neljättä tuhannen miehen suuruisen
sotajoukkonsa, suostui Teodor laskemaan kaikki europalaiset vangit,
luvultaan 61, vapaiksi. He tulivat englantilaisten leiriin mukanaan 187
palvelijaa ja neljättä sataa ratsu- ja vetoeläintä, ja täten oli sodan
päätarkoitus voitettu, mutta ylipäällikkö lordi Napier ei siihen
tyytynyt. Vaati, että Teodor ehdottomasti antautuisi Englannin
kuningattaren vangiksi ja jättäisi linnoituksensakin englantilaisten
haltuun. Samalla luvattiin, että Teodoria kohdeltaisiin jalolla
tavalla, niinkuin ruhtinasta ainakin.
Ruhtinas Teodor oli mielestään tehnyt kaikki mitä kohtuudella taisi
vaatia ja arveli ettei englantilaisilla muka enää ollut mitään syytä
vihollisuuksiin häntä vastaan. Hän lähetti sen vuoksi 1,000 härkää ja
500 lammasta lordi Napierille lahjaksi, että brittiläiset sotilaat
saisivat kylliksensä paistia, koska nyt oli pääsiäispäivä, ja
olivathan he kaikki kristityitä. Lordi Napier lähetti sanansaattajan
ilmoittamaan, ettei hän huolinut vastaanottaa mitään, ennenkuin Teodor
perheineen, linnoituksineen oli antautunut Englantilaisille. Hän
selitti vielä viimeisessä uhkakirjeessään miten hyödytöntä kaikki
vastustus oli, sekä vakuutti, että Teodoria kohdeltaisiin hyvin, jos
hän antautuisi vangiksi, mutta jollei seuraavana aamuna kello 9 olisi
tullut myöntävää vastausta, niin alkaisi uusi hyökkäys.
Pääsiäis-maanantaina 13 p. Huhtikuuta 1868 tuli aamulla kahdeksan
komeasti puettua abyssiniläis-päällikköä ilmoittamaan, että he
jättäisivät Selassen ja Fahlan linnoitukset, jos he esteettömästi itse
saisivat mennä pois. Se heille myönnettiin ja kun näiden linnoitusten
koko väestö 30,000 henkeä tuli vakuutetuksi siitä, että englantilaiset
heitä kohtelivat ystävinä, levisi miehestä mieheen innokas ilohuuto
"Li-li-li-li!" -- jota käytetään ystävällisenä tervehdyshuutona -- koko
tuon suuren kansajoukon suusta. Aseet heiltä kuitenkin otettiin pois.
Päälliköt, jotka jättivät Selassen ja Fahlan englantilaisille, sanoivat
Teodorin lähteneen Magdalasta pakoon entisten vihollistensa,
muhammettilaisten naapurien luo, luottaen heidän tapoihinsa, jotka
käskivät vihollisellekin antamaan suojaa, kun hän hakee
vierasvaraisuuttta. Teodor oli kuitenkin Magdalassa ja oli
varustautunut vimmattua vastarintaa tekemään.
Kun englantilaiset olivat saaneet haltuunsa Selassen ja Fahlan,
alkoivat he sieltä pommittaa itse Magdalaa. Eräs toinen sanomalehden
kirjeenvaihtaja kysyi Stanleyltä, oliko hän nähnyt Teodorin viimeistä
käsityötä, ja näytti heti sen jälkeen äkkijyrkän vuoren reunalla
hirmuista näkyä. 308 ihmisruumista, kaikilla kahleet ja rautapuntit
käsissä tai jaloissa, oli röykkiössä, toistensa päällä, alastomina ja
mätänemisen tilassa! Nämä oli Teodor miehineen pyssyillä ja miekoilla
säälimättä surmannut, vaikka he epätoivon vimmalla polvillaan
rukoilivat ja huusivat armoa. Turhaan! Ne teurastettiin kaikki.
Magdalassa oli Teodor varustautunut epätoivon taisteluun, sillä hän oli
vakuutettu, ettei hän saisi englantilaisilta mitään armoa. Kun ainoa
pääsypaikka Magdalaan oli suljettu vahtitorneilla ja portit tukittu
suurilla kiviröykkiöillä, niin keksi pari englantilaista sotamiestä
keinon kiivetä jyrkkää vuorta myöten ylös ja onnistuivatkin. Heidän
esimerkkiänsä seurasivat toiset ja kohta oli iso joukko heitä
tunkeutunut etuvarustusten yli. Kun ensimmäiset sotilaat olivat
tunkeutuneet varustusten yli ja yrittivät ampua, näkivät he erään
huonosti puetun miehen vetäytyvän pakoon heinäpieleksen taakse,
revolveri kädessä. Kohta sen jälkeen kuului heinäpieleksen takaa
laukaus, ja sama mies oli tappanut itseänsä, laukaisemalla revolverin
suuhunsa. Kun englantilaiset tulivat itsemurhaajan luo, ja hänen
kourastaan ryöstivät tuon kauniin revolverin, lukivat he sen kahvassa
kirjoituksen, joka osoitti että se oli lahja Englannin kuningattarelta
Abyssinian hallitsijalle Teodorille. Itsemurhaaja oli siis Teodor itse,
ja tämän arvelun todistivat sitten vankina olleet europalaiset sekä
Magdalan omat asukkaat. Hän oli taistellut valepuvussa. Likaisten,
harmaiden ryysyjen alla oli hänellä erittäin hienot alusvaatteet.
Sopiva kohtalon rangaistus oli, että hänen petoimaisen julma oma
kätensä, joka oli tappanut niin monta viatonta hänen omista
alamaisistaan, nyt lopetti hänen omankin henkensä. Näin oli päättynyt
sen miehen elämä, joka ylpeänä nimitti itseänsä "Teodoriksi, Abyssinian
keisariksi, Menilekin jälkeiseksi, Salomon pojaksi, kuningasten
kuninkaaksi, maanpiirin herraksi, Etiopian valloittajaksi, Afrikan
uudestaan synnyttäjäksi ja Jerusalemin vapauttajaksi".
Kun englantilainen sotajoukko oli päässyt pääkaupunkiin, tekivät
Teodorin viimeiset sotilaat vielä yrityksen ryhtyä tappeluun, mutta
huomattuaan vastustamisen turhaksi, vetäytyi abyssiniläinen joukko
pakoon Teodorin äpäräpojan johdolla. Suurin osa näistä pakolaisista
joutui heidän ikivihollistensa Gallas-heimon käsiin ja kun jälelle
jääneet näkivät heidän kohtalonsa, antautuivat he mieluummin
englantilaisten vangiksi.
Magdalassa löysivät englantilaiset myös keisarin palatsia vastapäätä
suuren vankihuoneen, ahdinkoon saakka täynnä abyssiniläisiä vankeja.
Ruhtinaita, päälliköitä ja talonpoikia oli siellä raskaissa kahleissa,
tuskallisesti odottaen sitä hetkeä, jolloin heidän kärsimyksensä
loppuisivat. Englantilaiset kiiruhtivat vapauttamaan heidät ja sekä
ylhäiset että alhaiset vangit suutelivat kiitollisina heidän käsiänsä.
Kaatuneen keisarin aarteet joutuivat englantilaisten käsiin, ja
ylipäälliköt sekä heidän taapi-upseerinsa ynnä sanomalehtien
kirjeenvaihtajat olivat ainoat, jotka eivät ryhtyneet nyt seuraavaan
yleiseen tavarain ryöstämiseen.
Kaikki Teodorin kanuunat, yhteensä 33, tehtiin kelvottomiksi
käyttää enää. Magdalan asukkaat käskettiin muuttamaan pois,
linnoitusrakennukset hävitettiin ja koko kaupunki, jossa oli noin 3,000
asuinrakennusta, poltettiin. Sitä ennen oli Teodorin ruumis haudattu,
ilman mitään juhlallisuuksia. Ummistettuna silkkisiin vaatteisiin
pantiin se ruumisarkkuun; pari sotamiestä laski arkun hautaan;
abyssiniläinen munkki, Teodor-vainajan hovikappalainen, luki hätäisesti
hautausluvut ja hauta täytettiin.
Abyssiniläisiltä sotilailta otettiin heidän aseensa pois, vaan
kaiken muun omaisuutensa he saivat viedä mukanaan. He olivat
säälimättömästi kohdelleet omia kansalaisiaan, mutta koska he olivat
antautuneet englantilaisille, suojelivat nämä heitä, kunnes he
pääsivät turvalliseen paikkaan, josta he taisivat kukin palata
syntymäseuduilleen. Ne haavoitetut abyssiniläiset, joilla ei ollut
ystäviä heitä hoitamassa, vietiin englantilaisten sotalasaretteihin.
Kaikkiansa oli englantilaisia haavoitettuja ja muutoin sairaita
ainoastaan 80 miestä, siihen luettuna nekin, jotka Magdalan
valloituksessa haavoitettiin.
Englantilainen sotajoukko läksi nyt paluumatkalle, tyytyväisenä ja
iloisella mielellä. Abyssinian erinomaisen terveellisen ilmanalan
tähden oli englantilainen sotajoukko säilynyt terveenä, kärsimättä
niitä kipuja, joita muuten kuumain maiden ilmanala vaikuttaa
europalaisiin. Tosin oli helle joskus tulinen, sillä aurinko paistoi
keskitaivaalta ihan kohtisuoraan alas, mutta vuorimaa on niin korkea,
ettei ylängöillä vallitse sama turmiollinen ilma kuin alhaisissa
laaksoissa. Asukkaat, jotka olivat erittäin hyvillään ennen
voittamattoman hirmuhaltijan Teodorin kukistuksesta, tulivat suurissa
laumoissa englantilaisten leiriin heitä ylistämään laululla. Heidän
laulunsa oli virren veisaamista ja aineeksi olivat he ottaneet kuningas
Daavidin kiitosvirren: "Herra on minun kallioni, linnani ja
pelastajani; Jumala on lohdutukseni, Häneen minä turvaan. Hän on
kilpeni ja terveyteni sarvi; suojelukseni ja turvani ja vapahtajani.
Sinä joka minut autat vääryydestä." (2 Samuelink. 22). Samalla kuin he
lauloivat tätä laulua, kantoivat heidän kirkonpalvelijansa liitonarkin
kuvaa, joka oli 5 kyyn. pitkä, kyynärää leveä ja 1/2 kyyn. korkea,
punainen kullalla kirjaeltu verka oli sen päällä peitteenä, ja sen
päällä oli puusta tehty tulipunasella silkillä päällystetty
armo-istuimen kuva. Kerubiimiä ja Serafiimia ei kuitenkaan ollut,
niinkuin ennen Israelin arkin päällä. Sitä paitse kantoi tuo
ylistysvirttä veisaava joukko astioita, vaatteita, kynttiläjalkoja,
pesumaljoja, papin virkapukua, vaskisia, hopeisia ja kultaisia ristejä,
ehtoollismaljoja ynnä muita "pyhiä esineitä", jotka kuuluivat heidän
jumalanpalvelukseensa. He soittivat samalla monellaisia puisia ja
messinkisiä soittokaluja, niin että tuo ylistysmessu oli hyvin
metelinen riemunosoitus, johon suuret vaimo- ja lapsiparvet yhtyivät
huutaen ilohuutojansa: "Li-li-li!" Kuta enemmän innostus nousi, sitä
rajummiksi kiihtyivät heidän liikkeensä; joukkoa johtava pappi
kumarteli yhä syvempään ja viimein kaikki rupesivat tanssimaan,
loikkien ja hyppien niin, että englantilaiset, niin sopimatonta kuin
tuo itse asiassa olikin, eivät malttaneet olla ääneen nauramatta ja
käsiään taputtamatta tälle omituiselle näytelmälle.
Palausretkellä kuoli englantilaisten veto-eläimistä summaton joukko;
tusinoittain kuoli ratsuväen hevosia joka päivä uupuneina tukalasta
matkasta. Stanley kiiruhti ennen sotajoukkoa päästääkseen merenrantaan,
huolimatta varoituksista, joita hänelle lausuttiin, sillä kun nyt oli
sadeaika, niin olivat tiet vuorenrotkoissa ihan tulvillaan vettä
täynnä. Varsinkin eräässä pitkässä vuorenrotkossa, joka oli paikoittain
ainoastaan 20 jalkaa ja leveimmällä kohdalla 30 jalkaa leveä, ja jonka
molemmilla puolilla kohosi pystysuorat 800 jalkaa korkeat kalliot,
uhkasi hirveä vaara, sillä ankara ukkos-ilma ja sitä seuraava sade
syöksi alas myrskyn raivolla ja vuorien kupeilta alas virtaavat
purot muuttivat vuorensolan koskeksi. Töin tuskin pääsi Stanley
palvelijoinensa hevosinensa eräälle korkeammalle kallionlohkareelle,
jonka ympäriltä tulvavesi pian oli huuhtonut kaiken irtonaisen mullan
pois. Vesi muodosti pian hänen ympärillään lammikon, joka oli 4
kyynärää syvä, ja tulva nousi nousemistaan uhaten hukuttaa hänet
seuralaisineen. Sade syöksi alas virtana ja jonkun ajan kuluttua toi
tulvavesi mukanaan joukottain ihmisruumiita, kuolleita härkiä, muuleja
ja hevosia, jotka syöksivät alas virtaa nurin niskoin kauheassa
sekasorrossa. Sähkölennätinpylväitä, joissa oli pitkät kappaleet
sähkölennätinlankaa, kärryjä ja pyöriä, jotka musertuivat kallioita
vastaan, heinä- ja olkipieleksiä, pensaita, puita ja taas kuolleita
ihmisiä -- kaikki vyöryi kauheassa sekamelskassa virran mukana
kauhistuttaen noita rohkeita ja liiaksi varomattomia matkalaisia,
joiden perikato oli silmien edessä. Mutta ennenkuin tulva oli noussut
niin korkealle, että se olisi saavuttanut heidän turvapaikkansa,
taukosi myrsky ja syvät vuoren rotkot olivat nielleet veden niin, että
vain lammikko oli yli päästämättä. Jätettyään suurimman osan
tavaroitaan, joita ei saatu kuljetetuksi, pääsi Stanley töin tuskin
tästä vaarasta ja saapui englantilaisten sotaväen asemalle rotkotien
alapäässä ja täällä hänet vastaanottivat upseerit erittäin
vierasvaraisesti. Vahvistettuaan voimiansa ruoalla ja juomalla sekä
levättyään yön saapui hän sitte seuraavana päivänä meren rannalle
Zoullaan, josta hän, myytyänsä aasinsa ja tarpeettomat tavaransa lähti
laivalla Suetsiin. Oivallisen arapilaisen hevosensa hän toi mukanaan ja
vei sen New-Yorkiin.
Abyssinian sota oli päättynyt ja kuukauden kuluttua oli englantilainen
sotajoukko tuotu pois, kaikki sen varastot ja leirit kadonneet ja
muisto vain jälellä tuosta vaivaloisesti toimitetusta mutta
kunniakkaasta sodasta, jossa Englannin sotilaat olivat suuresti
kunnostaneet itsensä.
Kun tämä sotaretki näin oli päättynyt, kiiruhti Stanley Espanjaan,
jossa paraikaa riehui kapina kuningatar Isabellaa vastaan. Töin
tuskin oli Stanley päässyt hengissä pois Valencian kaupungissa
kapinoitsijain ja hallituksen joukkojen välillä syntyneestä verisestä
kahakasta, niin hän vetäytyi Madridiin, josta hän lähetteli tietoja
New-York Heraldille. Silloinpa hän eräänä päivänä sai sähkösanoman,
joka kutsui hänet oitis tulemaan Pariisiin. Sanoman oli lähettänyt
New-York Heraldin omistaja James Gordon Bennett nuorempi.
Muutaman tunnin kuluttua oli Stanley jo matkalla Pariisiin, johon hän
saapui seuraavana päivänä iltapäivällä. Hän kiiruhti heti hotelliin,
jossa hra Bennett asui, ja kolkutti tämän ovelle.
"Astukaa sisään!" kuului ääni oven takaa. Herra Bennett oli jo mennyt
levolle; vaan saatuansa tietää, että Stanley oli tullut, rupesi hän
pakinoimaan seuraavaan tapaan:
"Vai niin, tekös olettekin. No istukaa, mulla on tärkeä toimi
annettavana teille".
Hän puki päällensä yötakin ja virkkoi taas:
"Missähän luulette Livingstonen olevan tätä nykyä?"
"Enpä tosiaankaan sitä tiedä".
"Luulettekohan, että hän vielä on elossa?"
"Kenties; vaan yhtä mahdollista on, että hän on kuollut".
"Mutta minä arvelen, että hän vielä elää ja että hänestä voidaan saada
tietoakin. Minä aijon lähettää teidät häntä etsimään".
"Kuinka, luuletteko tosiaan, että minä voisin saada tietoa tohtori
Livingstonesta? Tahdotteko, että minun pitää lähteä Keski-Afrikaan?"
"Tahdon. Minä tahdon, että matkustatte ja hankitte tiedon hänestä,
missä ikänä hän onkin, ja tuotte hänestä kaikki ne uutiset, mitkä
voitte. Kenties" -- lisäsi hän miettiväisesti -- "Vanhus kärsii
puutetta; ottakaa sen vuoksi tavaroita kylliksi mukaanne, että voisitte
häntä auttaa, jos hän olisi avun tarpeessa. Tehkää miten parhaimmaksi
katsotte, -- mutta hankkikaa varma tieto Livingstonesta".
Stanley huomautti, että tuollainen matka tulisi melkoisesti maksamaan,
vaan Bennett lohdutti häntä sanoen:
"Ottakaa nyt tuhat puntaa ja kun se summa on lopussa, niin otatte taas
tuhat puntaa, kun nekin rahat ovat loppuneet, niin otatte vielä tuhat
puntaa ja sitte taas tuhat, -- mutta hankkikaa tieto Livingstonesta".
Kun Stanley huomasi, että hra Bennettin aikomus oli saada tietoa tuosta
mainiosta matkustajasta maksoi mitä maksoi, kysyi hän:
"Tahdotteko siis että minä suoraa päätä oitis lähden Afrikaan
Livingstonea etsimään?"
"En, minä tahtoisin, että ensin menette Suetsin kanavan avajaisiin ja
että sitte matkustatte Niilin virtaa ylöspäin. Sieltähän Baker kuuluu
olevan lähtemäisillään Ylä-Egyptiin. Tiedustelkaa minkä voitte hänen
retkisuunnastaan, ja kertokaa sinne mennessänne kaikesta, mikä voi
huvittaa matkustavaisia. Sopisipa teidän kirjoittaa oikein käytöllinen
käsikirja Ala-Egyptissä matkustavaisille ja kertoa siinä kaikesta, mikä
siellä näkemistä ansaitsee, ja miten mikin on nähtävä.
"Voisittehan sitte lähteä Jerusalemiin, jossa kapteeni Warren kuuluu
tätä nykyä löytävän löytämistään hauskoja esineitä. Menkää sieltä sitte
Konstantinopoliin ja hankkikaa selko noista kediivin (Egyptin
varakuninkaan) ja sulttaanin välisistä riidoista.
"Kun olette sieltä päässyt, niin olisi paras, että menette Krimin
niemelle ja käytte siellä noilla vanhoilla tappelutantereilla ja
jatkakaa sitte matkaanne Kaukasusvuoriston kautta Kaspian merelle.
Venäläinen retkikunta kuuluu sieltä lähtevän Khivaan. Sieltä sopii
teidän matkustaa Persian kautta Intiaan ja matkallanne kirjoittaa
joku hupaisa kirje Persepoliksesta.
"Bagdad soveltuu ihan teidän matkaanne; tottahan poikkeatte sinne ja
kirjoitatte jotakin Eufratin laaksoon rakennettavasta rautatiestä. Kun
sen jälkeen olette päässyt Intiaan, niin sopii teidän lähteä
Livingstonea etsimään. Mahdollisesti voitte silloin saada kuulla, että
hän on matkalla Sansibariin; ja jollei hän olisi, niin lähdette
sisämaahan ja hankitte hänestä tietoa, onko hän hengissä vai
eikö. Hankkikaa kaikkia tietoja, mitä suinkin voitte, hänen
tutkimusmatkoistaan, mutta jos hän on kuollut, niin hankkikaa siitä
mitä tarkimmat todistukset. Ei nyt tällä kertaa muuta. Hyvää yötä!
Jumalan haltuun!"