Niinkuin Glyceria edeltäpäin oli vakoojiltaan tiedustellut, kävivät jo
seuraavana päivänä Carinon liktorit Manlion luona käskemässä häntä
Carinon luo.
Manlius ei odottanut heidän käskemistään, vaan meni itsestänsä.
Koristelemattoman sotapukunsa sijaan puki hän yllensä väljän,
kukkas-kankaisen silkki-togan (levätin), semmoisen, kuin sen ajan
teikarit käyttivät; hiuskähäriänsä voiteli hän hyvänhajuisella öljyllä,
sormiinsa lateli hän sormuksia, kehräsluittensa ympäri kääri hän
vaimoväen koristuksia ja myös varpaisinkin pisti hän sormuksia, jotka
kiilsivät sandalien (virsuin) läpi; ja koko kasvonsa maalasi hän
täyteen pieniä, punaisia pilkkuja, että hänellä näytti olevan aivan
yhtäläisiä kirpuloita, kuin itse Carinollakin. Tämännäköisenä astui hän
verkalleen, kopeasti pää pystyssä, Carinon atriumiin, joka oli täynnä
hänen tapaansa puettuja hovilaisia, jotka kadehtien katselivat
nuorukaisen erin-omattain loistoisaa pukua. Ainoastaan sitä eivät he
voineet ymmärtää, minkätähden hän oli maalannut kirpuloita kasvoihinsa.
Manlius kumartui maahan asti Carinon eteen, joka tervehtimisen tapa
Persian hovista oli tullut Romaan. Itse Aevionkin täytyi myöntää, ettei
hän semmoisella nöyryydellä voinut kumartaa, kuin Manlius.
Sen perästä tarttui hän Carinon levätin reunaan ja suuteli sitä
tavalla, joka oli niin kunnioitusta täynnä, että ainoastaan
innokkaimmat Juutalaiset voivat niin hartaasti Thoraansa suudella.
Carinus tahtoi näyttää ankaralta.
"Jo on neljä päivää mennyt siitä, kuin tulit Romaan, ja vasta nyt tulet
eteeni", puhui hän nuhdellen Manliolle.
"Oh, jalo keisari", lausui Manlius verrattoman suloisella äänellä,
kymmenen kertaa kävin Atriumissa ilmoittaakseni sinulle sanomia, jotka
tuon mukaani Aasiasta, mutta yhtä monta kertaa olen saanut kuulla, että
nautit iloa, jota jumalien sopisi kadehtia, enkä kuulu noiden raakojen
sotamiesten joukkoon, jotka karkaavat ovesta sisään tärkeiksi luulluin
sanominensa, ja vievät sinulta ilon hetken, jota eivät koskaan enää voi
antaa takaisin."
"Hyvä, sinä olet oivallinen mies; mitä uutisia siis toit Persiasta."
"Ei ole missään eloa, oi keisari, muualla, kuin missä sinä olet. Maan
kaikki valtakunnat ovat ainoastaan Roman vastakohtia. En tahdo sinua
väsyttää ikävillä sotajutuilla. Sota on ainoastaan siksi hyvä, että
muriseva kansa vähenee; minkätähden siis sinua sillä häiritsisin."
"Aivan oikein, Manlius. Puhu muista asioista."
"Sinun hyväksesi ovat kaikki havaintoni. Olen barbarimaissa nähnyt
harvinaisimpia asioita ja aina sinua muistelin. Afrikassa näin hevosia,
joitten kiiltävälle nahalle oli juovitettuna pitkiä viivoja, ja joitten
kaltaisia ei kukaan keisari circus-teaterissamme vielä ole näyttänyt.
Minä annoin muutamia Alexandrian maaherralle, että hän lähettäisi ne
sinulle. Indian meressä löytyy koteloinen, joka köyttää itseänsä kiinni
kallioon kuiduilla, jotka ovat niin hienoja kuin hämähäkin langat.
Näistä langoista valmistetaan siellä kankaita, jotka ovat kiiltävämpiä
kuin silkki. Katso, minä toin sieltä sinulle kappaleen sitä lajia, jota
ainoastaan kruunupäät hallitsijat käyttävät."
Ja nyt antoi Manlius keisarille loistoisan vaatteen, jonka hän oli
tuonut Indian rajalta, sillä tarkoituksella, että siitä tulisi
Sofronian morsiushuntu.
Keisari katseli hämmästyneenä sitä erin-omaisen kaunista vaatetta.
"Manlius! minä määrään sinut senaatoriksi."
Hovilaiset alkoivat kateellisesti katsella Manliota. Parran-ajaja, joka
kaikista enimmin piti huolta Carinon suosiosta, tahtoi, kun ei voinut
soimata tuotua vaatetta, kumminkin kostaa Manlion kasvoille.
"Mistä olet nuot kirpulat itsellesi saanut, Manlius? Näytäthän siltä,
kuin olisivat kärpäset pahasti menetelleet rutuullisten kasvojesi
kanssa."
"Sinä olet barbari, Marcius. Nämät kirpulat ovat kasvoilleni maalatut.
Tämä on ylevin muoti, jonka olen Persian hovissa oppinut."
"Onko siellä tapana käyttää kirpuloita?" kysyi Carinus, jonka kasvot
Marcius tavallisesti maalasi valkoisiksi ja punaisiksi.
"Ainoastaan ylimyksillä. Nämät omat tunnustähtiä, joilla ylhäiset
eroovat yhteisestä kansasta. Mutta tiettyä on, että tämän asian
ymmärtäminen vaatii ylevämpää kauneuden tuntoa, kuin mitä sinulla
Marcius on; pitää tietää, minkätähden ja kuinka suuresti nämät pilkut
muuttavat kasvot kauniimmiksi. Tyhjä, ikävä, sileä ruma, kuin sinun,
jossa, kun sitä katselee, ei näe muuta, kuin valkoista ja punaista, on
plebejistä (halpasukuista) aistia. Apollonilla on myös kirpulaiset
kasvot."
Manlius tiesi hyvin, että Carinus mielellään sanoi itsensä Apolloniksi.
Hovilaiset hämmästyivät tätä rohkeata valhetta.
"Sanonpa vieläkin kerran, että Apollonin kasvot ovat kirpulaiset, sillä
Apollonin kuva on aurinko, ja eikö aurinko ole täynnä pilkkuja? Eikö
ole taivas itse tähdillä varustettu, ja eivätkö tähdet ole taivaan
kirpulat, samaten kuin kirpulat ovat kasvojen tähdet? Älä siis,
Marcius, soimaa tätä kruunupäitten aistia."
Carinus viittasi Marciolle, että hän pesisi pois maalin hänen
kasvoistansa.
"Jumalalliset kasvot!" huusi Manlius ihastuneena; "voi jumalattomat
ovat ne, mitkä kasvoistasi ovat peittäneet kirpulat, joita sulotarten
kädet runsaalla huolella oli niihin luoneet. Tulkaat, ystäväni, nämät
kasvot olkoot meille esi-kuvana."
Ja hovimäki astui riviin Marcion eteen, joka maalasi kirpuloita heidän
kasvoihinsa, aivan kuin oli Carinolla.
Tästä hetkestä tuli Romassa ylhäisimmäksi muodiksi maalauttaa kasvot
kirpuloisiksi.
"Manlius!" puhui keisari, "minä määrään sinut Roman prefektiksi."
Manlius oli voittanut kaikki keisarin suositut.
Aevius oli toivottomuuteen vaipunut.
"Mihin vertailen tästälähin keisaria värssyissäni, kun ruusut ja
lemmenkukat ovat lakanneet olemasta kauniita?"
"Vertaile hänet kuninkaalliseen panteriin", opetti hänelle Manlius, ja
runoniekka oli siihen tyytyväinen.
Tällä hetkellä tuli Mesembrius. Atriumissa kuuli hän, että Manlius jo
oli sisällä, ja riensi hänen jäljestänsä. Ovesta näki hän vävynsä ja
hämmästyi hänen ulkonäköänsä.
"Onko tuo histrioni (näyttelijä) Manlius?" kysyi hän itsekseen,
katsellen Manlion pitkää silkki-togaa (viittaa) ja kirpuloilla
maalattuja kasvoja. "Olitko Glycerian luona", kysyi hän sitten
matalalla äänellä.
"Olin", vastasi Manlius.
"Tapoitko hänet?"
"En."
"Silloin ymmärrän muutoksesi. Tähän asti on madosta tullut perhonen,
sinä olet muuttunut siksi leijonasta. Minä surkuttelen sinua."
Ja samassa astui vanha senaatori arvokkaana keisarin luo, ja seisahtui
sauvansa nojaa hänen eteensä.
"Carinus keisari. Minä olen tullut sinun luoksesi valittamaan, taikka,
jos se sinua enemmin miellyttää, armoa pyytämään. Minulla oli ainoa
tytär."
"Onpa toinenkin", keskeytti häntä Aevius.
"Minä sanon, yksi ainoastaan minulla oli. Silmieni valo, vanhuuteni
turva. Houkuteltuna vieraasen uskoon vietiin tämä tyttö kumppaleineen
vangiksi salaisesta yö-atriasta. En tahdo kanssasi uskon asioista
riidellä, Carinus, mutta minä luotan sinuun, että kuuntelet vanhan
miehen rukousta, joka on harmaantunut Roman palveluksessa, ja annat
hänelle hänen ainoan lapsensa takaisin."
Carinus nousi kankealla arvollisuudella vuoteeltaan ja kuiskasi jotain
eunukillensa. Sitten kääntyi hän Mesembrioon.
"Senaatori, en tietänyt tyttäresi olleen vangittujen lahkolaisten
joukossa; jos sen olisin tietänyt, olisin jo kauan aikaa sitten antanut
hänet sinulle. Tyttäresi oli kaunis, niinkuin sanoit?"
"En sitä ole sanonut, herrani."
"Tuskalla täytyy minun sinulle sanoa, että kaunis tähän seuraan kuuluva
neito mennä yönä murhasi itsensä vankihuoneessa."
"Katsele ruumista, senaatori, ja jos se ei ole sinun tyttäresi,
niinkuin minäkin hartaasti toivon, niin etsitän häntä ja lähetän hänet
kotia."
Mesembriolle oli tämä armo niin tuskauttava, että hän unohti kiittää.
Eunukki tuli takaisin; hänen jäljestänsä kantoi kaksi, orjaa puulavalle
asetettua ruumista, joka oli peitetty pitkällä vaipalla.
Aevius veti peitteen ruumiin päältä.
Mesembrius säikähtyi hirveästi. Veri kohosi yhtäkkiä hänen päähänsä.
Hänen äänensä tukehtui. Hän ei voinut liikkua. Niin seisoi hän muutamia
hetkiä, -- siksikuin valloillensa pääsevän tuskan huudolla hyökkäsi
ruumiin päälle:
"Tyttäreni, suloinen tyttäreni!"
"Häntä siis minun tulee pelätä", kuiskasi Carinus.
Raskaasti huoaten halaili Mesembrius ruumista. Kuolema antoi Sofronian
kasvoille rauhansa, tuon taivaallisen kirkkauden, joka jo hänen
eläissänsä oli hänelle omituinen, kaikki oli hänessä niin, kuin olisi
hän nukkunut, odottain äänen huutavan, että hän uudestaan heräisi.
"Oi suloinen, kaunis tyttäreni", puhua tyrski vanha mies, "minkätähden
piti sinun jättää minut tänne? Jos halusit kuolla, miks'et sitä minulle
unessani ilmoittanut, että minäkin olisin mukaasi mennyt? Mitä enää
voin rakastaa mailmassa, jossa et sinä ole? Miksi eläisin minä,
lahonnut, kuiva puu, jolta kukoistava oksanen on taitettu pois? Etkö
enää voi ainoatakaan sanaa, ainoatakaan hymyä minulle suoda. Ennen olit
niin puhelias, niin ilomielinen; oi minkätähden täytyi minun elää
vanhaksi?"
Isä ei huolinut keisarista eikä hovilaisista, vaan antoi kyyneltensä
vapaasti vuotaa, kätkien kasvonsa tyttärensä silmäliinaan.
Viimein joutui kuitenkin hänen mieleensä, että hän yksin itki ja
himeästi rupesi hän ajattelemaan, että täällä toinenkin oli, jonka tuli
Sofronian kuolemata itkeä.
Tuolla seisoi Manlius. Kylmäkiskoisin, pensein kasvoin puhutteli hän
Carinoa. Hänen kasvojensa muodossa ei huomattu vähintäkään surua.
Kauhistuneena tempasi Mesembrius nuorukaisen kättä.
"Eikö ole sinulla yhtäkään kyyneltä, kun morsiamesi makaa edessäsi
murhattuna?"
Carinossa syntyi epäluulo ja hän katsahti yhtäkkiä Manlioon, hovilaiset
kääntyivät salaisella pahansuonnilla hänen puoleensa.
"Morsiameni!" kysyi Manlius kummastuneena. "Erehdytpä varmaan, vanha
Mesembrius."
"Ovatko Raivottaret mielesi riivanneet, kun et muista, että ainoastaan
kolme päivää sitten pyysit minulta tyttäreni avioksesi ja että myöskin
lupasin hänet sinulle."
"Tyttäresi kyllä", vastasi Manlius järkähtämättömällä vakavuudella,
"muttei tätä, vaan Glycerian."
"Ole kirottu", huusi Mesembrius katkerimmassa mielen raivossa, ja
huolimatta keisarin läsnä-olosta, kuolleesta tyttärestänsä ja henkeänsä
uhkaavasta vaarasta, hyökkäsi hän hourupäisenä ulos salista.
Mutta juuri tämä hourupäisyyden raivo hänet pelasti.
"Joudu hänen peräänsä, Galga", huusi Carinus, "ottakaat hänet kiinni.
Tältä mieheltä on pää katkaistava."
Galga riensi senaatorin perään. Eunukit veivät ruumiin pois. Manlius
otti käteensä harpun ja viritti Carinon huviksi suloisen arabialaisen
nuotin.
Mesembrius juoksi sillä välin palatsin kautta. Orjajoukko väisti häntä,
peljäten hänen vimmattuja kasvojansa, ja antoi hänen päästä ulos
portista. Hänen hurjat sanansa saattoivat paikalla kansaa saapuville ja
ennenkuin Galga oli saanut hevosen, ja pretorianein ratsujoukon kanssa
päässyt hänen jälkiinsä, tulvaili jo kokonainen suuri kansanjoukko ukon
ympärillänsä.
Thrakilainen jättiläinen syöksi telmäävän kansan keskelle, ja ojentaen
toista kättänsä, tavoitteli sillä Mesembrion harmaata päätä,
miekallansa eroittaaksensa sitä kaulasta, mutta vanha Romalainen
viskasi voimalla, jota ei olisi voinut odottaa hänen ikäiseltään,
raskaan sauvansa jättiläisen päähän, että hän otsa musertuneena kaatui
maahan. Sitten hyppäsi hän hänen hevosensa selkään, johti vimmastunutta
kansaa kohortia vastaan ja ajoi sen silmänräpäyksessä pakoon. Ennenkuin
uusia voimia saatiin kokoon kapinan hillitsemiseksi, katosi Mesembrius
eikä häntä sen jäljestä enää voinut löytää.