Sillä aikaa isä ja sulhanen turhaan hakivat hukkunutta lemmittyänsä.
Ainoastaan salaa oli heidän mahdollista tiedustella, sillä Sofronialla
ei ollut julkista turvaa.
Mesembriota ei ollut moneen aikaan Romassa nähty, ja kaikkia
kummastutti, kun tämä arvoisa mies taas ilmautui forum-torille
elehvantin-luisen sauvan nojassa ja joka askelella huoaten.
"Ah, sinua hyvää vanhusta, harvoin sinut Romassa enää näkee", huusi
hänelle hyvänhajuinen patrikilainen teikari; "Probon kuolemasta asti
emme ole sinua nähneet,"
"Minä olen vanha ja kivulloinen, hyvä Pompejanus. Töintuskin saan enää
jalkani liikkumaan, ja sinua en tuntisi, jos et puhuisi, niin heikoiksi
ovat silmäni hiveltyneet."
"Mutta minkätähden et tahdo Romassa asua?"
"Jos vaan näkisit nuot kauniit nauriit, jotka kasvavat kasvitarhassani,
et varmaankaan käskisi minua Romaan tulemaan. Näin vanhaa ihmistä ei
mikään huvita niin paljon, kuin persikkapuitten siitös-oksat."
Siinä samassa tuli lähettiläs Kapitoliosta saapuville ja lausui
Pompejanolle kuiskaten:
"Carinus on luopunut purpurista veljensä Numerianon hyväksi."
Mesembrius kuuli välistä niin hyvin, että kuiskaamisestakin voi selon
saada.
"Mitä puhut", huusi hän kiihkeästi, "Carinus on luopunut hallituksesta,
ja Numerianus tulee keisariksi. Vivat! Vivat!"[19]
"Sinä tunnet Numerianon? Minkälainen mies hän on?" kysyivät hätäisellä
katsannolla hovimiehet.
"Minkäläinenkö mies? Sankari, Romalainen, jonka kautta Roman kulta-aika
on uudestaan alkava, kunnian päivä uudestaan meille koittava. Noita
loistavia sotia, joita Roma kävi puolta maailmata vastaan, on
Numerianus jatkava. Me kaikki lähdemme mukaan. Ah, uudestaan syntyy
jalo aikakausi. Itsekin aivon istua hevosen selkään ja lähteä sinne,
jossa jokaisen rehellisen miehen tulee olla saapuvilla; en ole vielä
niin vanha, etten voisi kuolla miekka kädessä."
Kiihkeällä innostuksella puhui ukko eikä hän enään nojaantunut
sauvaansa, ja erään tuttavan, joka tuli Kapitolion puolelta, tunsi hän
jo sadan askeleen päästä. Tämä oli Quaterquartus auguri.
"Kapitoliostako tulet, Quaterquartus? Noh, mitä kuuluu?"
"Minä jo sen ennustin", sanoi auguri mahtisella vakuutuksella;
"senaatti ei hyväksynyt luopumusta ja pakoitti Carinon ottamaan
purpurin takaisin."
Mesembrius painui paikalla sauvansa nojaan.
"Ai jalkojani! oh tuota leiniä molemmissa polvissani! Mitä minä olen
puhunut, vanha hupsu? Minäkö istuisin hevosen selkään, vaikka
ainoastaan nojatuolissa voin istua. Niin hupsu on vanha ihminen. Minäkö
menisin sotaan, vaikka näen niin huonosti, ett'en voisi eroittaa
vihollista hyvästä ystävästä? Naurakaat vaan, hyvät ystäväni, naurakaat
vaan tälle vanhalle, hupsulle miehelle. Oh, jalkojani!"
Kovasti ähkyen astua hoiperteli hän taas edelleen. Tiellä tapasi hän
Manlion.
"Oletko mitään tietoja saanut?" kysyi Manlius.
"Huomenna tunkeudun väkivallalla Carinon luo. Ja sinäkö?"
"Minä menen Glyceriata hakemaan."
"Ja murhaat hänet, ennenkun hän saa mitään puhutuksi."
"Älä huoli, vaikka olisi hän lumousvoimalla varustettu, on hän kuoleman
oma. Huomenna tapaamme toisiamme Carinon atrium-salissa. Ota miekka
mukaasi."
Manlius läksi Pons-sacer sillan luo.
Tritonikuvan edessä istui siellä tuo vanha ämmä, joka oli hänelle
antanut sormuksen. Nähtyänsä Manlion, nousi hän ja astui hänen eteensä.
"Onko sinulla sormus, ylevä herra?" kysyi hän.
"Katso; tuossa se on."
"Tahdotko seurata minua?"
"Senpätähden minä tulin."
"Neljä päivää olen täällä sinua odottanut. Mikset ole ennen tullut?"
"Ilo ei koskaan myöhään tule", lausui Manlius katkerasti ja antoi
johtaa itseänsä puutarhojen, syrjäteitten ja katettujen käytävien
kautta, siksikuin hänen saattajansa aukaisi pienen, viheriäksi maalatun
vaski-oven, ja ottaen häntä kädestä kiinni vei hänet umpipimeän
käymäsolan kautta ympyriäiseen pylväs-saliin, joka valonsa sai yhdestä
ainoasta katossa olevasta ympyriäisestä akkunasta.
Täällä nainen poistui kutsuaksensa käskijäänsä.
Manlius katseli tarkastellen ympärillensä. Aivan toista oli hän luullut
näkevänsä romalaisen vallasnaisen salissa: itämaan kukkiin päättyviä
jaspis-pylväitä, ruusuvettä suihkuavia lähteitä, lempikohtausten kuvia,
hekumallisten voiteitten hajulla lämmitettyä ilmaa, purpuraisia
lepovuoteita, hopeisia peilejä. Kaiken tämän sijaan näki hän kylmän,
korkean, temppelinkaltaisen salin, jonka seinillä näkyi suurenmoisia
kuvia sankareista ja tappeluista; ja keskellä salia ei ollut muuta,
kuin vanhan kaljupäisen miehen marmorinen rintakuva.
"Tokkohan Glyceria täällä asunee?" ajatteli hän itseksensä, mutta
samassa kuuli hän nimensä mainittavan.
Hän kääntyi. Hänen edessänsä seisoi pitkävartaloinen, vaalea nainen
koristelemattomassa, lumenvalkoisessa vaatteessa, joka peitti
hänet kokonaan kaulaan ja käsiranteisin asti. Tämä ei ollut
lempiseikkailusten kotipuku. Ja kuitenkin muistuttivat nämät kasvot
surkuttelevalla tavalla rakkautta. Surullinen, epävakainen, kalvava
katumus asui jokaisessa kasvojen piirteessä, jotka olivat kuin
kauneuden kuihtuneita kukkia.
Manlius tunsi hänet Glyceriaksi. Hänen verensä tulvasi kuohuen
aivoihin, hänen kätensä pusersi miekan kahvaa. Mutta hän ei tahtonut
häntä tämmöisenä tappaa, luullen tämänkin ainoastaan viehättelyksen
juoneksi, jonka harjoittamisessa tämmöiset naiset ovat niin oivallisia.
jos on hekumallinen voitettava, kohtelevat he häntä hempeydellä; jos on
sankari, astuvat he hänen eteensä Minervan muodossa; jokaisen miehen
eri luontoa myöten sovittavat he pukuansa, mieltänsä, vieläpä
kasvojensakin muotoa, jotta jokainen heidät tuntee erilaisessa
muodossa. Manlius ei voinut Glyceriaa näin surullisena murhata, hän
tahtoi odottaa sitä hetkeä, jona nainen rupeaisi puhumaan rakkaudesta,
aikoen ensimäisen haluavaisen hymyn palkita miekan iskulla sydämeen.
Pää syvälle vaipuneena seisoi nuori nainen kolmen askeleen päässä
Manliosta, ja lausui tuskin kuultavalla äänellä:
"Myöhään tulet, hyvin myöhään."
Manlius vastasi masennetulla vimmalla. "Onko kentiesi rakkaus semmoinen
hedelmä, joka kypsyy liiaksi, jos sitä kauan säilytetään?"
Pelästyneillä silmillä katseli Glyceria Manliota. "Mikä siihen syynä,
että minulle puhut rakkaudesta?"
"Etkö ole minua sentähden kutsunut, että sopottaisimme toisillemme
autuudesta, riemusta ja suloisesta hekumasta?"
"Ennen aikoihin olisin riemuinnut noista sanoistasi, nyt minua
hirvittää, kun noin minulle puhut."
"Etkö lujasti usko kauneutesi olevan niin lumoavan, että joka sinut
näkee, paikalla unohtaa kaikki naiset, jotka hän ennen on nähnyt?"
lausui Manlius, ja jo oli miekka puoleksi vedetty ulos tupesta.
Kuin olisi hän katsonut läpi-näkymättömään pimeyteen, katseli Glyceria
Manlion kasvoihin ja kysyi hämmästyneenä: "Myös hänetkö, joka tänä
hetkenä kuolleena maassa?"
Manlius säikähti, hänen äänensä tukehtui ja hänen kasvonsa olivat
vaaleammat kuin huoneen valkea seinä.
Hän tahtoi lausua Sofronian nimeä, mutt'ei saanut sitä huuliltansa; hän
horjui taaksepäin ja nojautui käsillään pylvääsen.
Glyceria astui häntä likemmäksi ja tutki vakavalla katsannolla hänen
kasvojansa, kuin olisi hän lukenut hänen sieluansa.
"Manlius Sinister!" puhui hän tyynellä, levollisella äänellä:
"Unennäköni ovat minulle ilmoittaneet, että tulet minua tappamaan, ja
minä tiedän hyvin, että puristat viittasi alle kätketyn miekan kahvaa.
Se ei voi minua surettaa. Ainoastaan se minua surettaa, että luulet
minua morsiamesi murhaajaksi."
Manlius huokasi ja koko hänen ruumiinsa värisi salaisesta
kauhistuksesta, ja äänellä, joka kuului, kuin olisi maan alta tullut,
kysyi hän: "Kuinka he hänet tappoivat? Repivätkö pedot hänet palasiksi?
Vai heittivätkö he hänen hennon ruumiinsa polttavien liekkien valtaan?
Puhu! Kerro minulle perinpohjin ja selvästi, kuinka he kiduttivat hänet
kuoliaksi. Minä sen tahoon kuulla?"
"He eivät vieneet häntä kiristyspuille, vaan Carinon juominkeihin."
"Ah!" huudahti Manlius vallattomassa vimmassa ja peitti kasvonsa. Pian
hän kuitenkin taas otti kätensä niistä pois ja puhui levollisesti:
"Jatka, äläkä unohda mitään. Kuvaile minulle tätä kurjuutta kohdasta
kohtaan, kuinka he pitkin likaa laahauttivat tätä alttarikuvaa? Puhu."
"Sitä he eivät tehneet. Eräs nuori romalainen nainen, joka tahtoi häntä
pelastaa, vaihtaen vaatteita hänen kanssansa vankihuoneessa, kätki, kun
tämä tuuma kävi tyhjäksi, väkipuukon hänen vyöhönsä, ja hän tappoi
itsensä, ennenkuin miehen käsi sai häntä koskea."
Manlion silmästä vieri kyynel. Miekka putosi hänen kädestänsä.
"Te kaikki taivaan jumalat, siunatkaat tätä naista tikarin tähden! --
Etkö tiedä, kuka hän oli?"
"En tahto, että hänet tuntisit."
Manlius hengitti vapaasti, kuin olisi hän herännyt hirveästä
kummitus-unesta.
"Minä kiitän sinua tästä tiedosta, kiitän."
Jotain kauheata oli tässä kiitoksen lausumisessa.
"Mutta vaara ei ole vielä loppunut; Carinus, jonka kalmeille kasvoille
naismarttyrin veri oli pirskunut, vaipui taintuneena takaisin
lepovuoteellensa, ja hänen vapisevassa sielussaan välähti tämä ajatus:
kun nainen on näin altis kuolemaan, kuinka alttiit surmatyöhön ovat
hänen isänsä ja miehensä, kun tästä saavat tiedon? -- Ei kukaan
tuntenut Sofroniaa, mutta isäni olo Romassa on jo nostanut huomiota, ja
vaikka hän ei julkisesti kuulustele tytärtänsä, rupeevat jo ihmiset
aavistamaan, että murhattu nainen oli hänen tyttärensä. Sentähden teitä
molempia huomenna käsketään Carinon luoksi, ja hän kysyy teiltä:
'tunnetteko tätä ruumista, joka on löydetty murhattuna kristittyjen
vankihuoneesta', ja teille näytetään morsiamesi. Ole luja sydämessäsi
sinä hetkenä, Manlius; he eivät saa nähdä kyyneltä silmässäsi, kun
katselet ruumista; sinun tulee sanoa, ettet tunne sitä; muuta kasvosi
huolettomiksi, sillä jos annat itsesi ilmi, olet kuoleman oma."
"Minä? Minäkö muuttaisin kasvoni huolettomiksi?" puhui Manlius
itsekseen houreissaan. "Minäkö en olisi tuntevinani häntä, kun hän
kuolleena makaa minun edessäni? Minäkö sanoisin etten ole koskaan häntä
nähnyt!"
"Vai luuletko, että Carinus voi jättää miehen henkiin, jonka vaimo on
kuollut hänen kauttansa?"
"Sinä olet oikeassa", lausui katkerasti ritari, "Manlius oppii
teeskentelemään."
Ja hän nauroi kauheasti.
Glyceria lankesi polvilleen hänen eteensä ja paljastaen hänelle kauniin
rintansa, lausui hän syvästi huoaten.
"Ja nyt -- -- -- ota miekkasi ja pistä sydämeeni."
Manlius hymyili.
"Vai unesi ennustavat, että tulen sinua murhaamaan? Hm! Sinä olet
kaunis nainen, Glyceria, todellakin viehättävä muoto. Onko totta, mitä
sinusta puhutaan, että Carinus sinua niin hartaasti jumaloitsee?"
"Vieläkin enemmin minä häntä vihaan. Minkätähden tämän kysyt?"
"Katso, sentähden, että minua haluttaa tietää, soitko koskaan Carinolle
lempesi?"
"En koskaan hymylläkään."
"Ja kuitenkin hän uhraisi itsensä päivällä sen yön tähden, jonka
hänelle antaisit."
"Jos hänelle annan yön, Styxin nimeen! se on ikuinen yö!" huusi
Glyceria kovalla äänellä, leimuavin kasvoin.
Manlius astui hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.
"Katso, unesi ovat valehdelleet, en tapa sinua, Glyceria. En tapa, en;
minä aivon ottaa sinut vaimokseni."
Hämmästyneenä veti Glyceria kätensä nopeasti takaisin.
"Manlius, tämä iva on katkerampi kuin kuolema."
"Ei -- minä rakastan, minä rakastan sinua."
"Manlius, älä näin minua tapa, älä näin. Ennen terävällä miekallasi."
"Minä rakastan sinua. Jos sisartasi rakastin, näen nyt hänen kuvansa
sinun kasvoissasi, ja jos mielenhaikeus minua siitä kalvaa, että hänet
kadotin, täytyy minun paeta sinun luoksesi, sinulta saadakseni
lohdutusta. En usko mitään siitä, mitä maailma sinusta puhuu, minä otan
sinulta entisyytesi pois, ja teen sinut siksi, mitä sisaresi oli. Minä
vien sinut takaisin isäsi luo, ja annan hänen siunata sinua samalla
siunauksella, jonka hän sisarellesi lausui. Sinulle annan kaikki, mitä
sisarellasi oli, sinä saat pitää hänen koristelematonta pukuansa, myös
hänen nimensäkin puen päällesi, ja rupeen kutsumaan sinua omaksi
Sofroniakseni."
Vavisten irtautui Glyceria Manlion käsistä, joka hempeästi veti häntä
rintaansa vasten; sykkivin sydämin ja leimuavin kasvoin riensi hän
sieltä pois, voimatta sanaakaan vastata Manlion hurmaavaiseen puheesen.
Manlius katseli hänen jälkeensä ja lausui katkerasti itsekseen
poistuvan naisen jäljestä: "Vai niin, enkö jo osaa teeskennellä?"