Manlius jäi sinne Carinoa huvittamaan; hän opetti tanssijattarille
Indian bajaderien huimaavia tansseja, hän soitti uusia lauluja huilua
puhaltaville pojille ja sepitteli hexameter-värssyjä, jotka sointuivat
paremmin kuin Aevion, sekä pisteli joka uutta ruokalajia aljettaessa ja
joka makiaa juotaessa mitä sukkelimpia vaihto-värssyjä.
Carinus lahjoitti tässä ainoassa illallisessa tälle uudelle
lemmityllensä, jota kaikki kadehtivat, satatuhatta sestertiaa, ja kun
hän häneltä kuuli, että Teutonian naiset eräällä saippuanlailla
vaalistavat hiuskähäriänsä merenkullankeltaisiksi, lupasi hän
Manliolle, koroittavansa hänet Gallian yläpäälliköksi, että hän voisi
hänelle lähettää tämmöistä saippuaa, joka tekee hiukset valkoisiksi,
sillä sitä tapaa siihen aikaan Roman ylimyksissä aivan hulluuteen asti
harrastettiin.
Juomingit kestivät myöhäiseen. Ulkona oli kyllä vasta ehtoopuoli, mutta
ken ei tietänyt, että illalliset olivat alkaneet varhain, voi luulla,
että jo keski-yö oli mennyt.
Carinus kaatoi maahan juomasarveen jääneen viinin, sillä osoittaen,
että aikoi juoda jonkun maljaa, ja tarjosi sen sitten Manliolle.
"Kauniin Glycerian malja."
"Ja sinun, Carinus", vastasi Manlius, tarjoten omaa sarveansa takaisin.
"Manlius!" puhui Carinus hehkuvin poskin, "tiedätkö, että olen jo yhden
miehen Glycerialta murhattanut?"
"Hyvin siinä teit, Carinus, ainoastaan sillä tavalla on minun
mahdollista tulla hänen toiseksi mieheksensä."
"Mutta tiedätkö, minkätähden hänet murhatin?"
"Sentähden, että hän oli arka vaimosta. Se hupsu! Ovatko jumalat
luoneet päivänvalon sentähden, että yksi ainoa sen anastaisi, eikä
muille antaisi siitä mitään. Rosvoja ja varkaita ovat ne, jotka
salaavat kauniin naisen maailmalta, eivätkä suo, että muidenkin olisi
sallittu häntä rakastaa."
"Manlius! Kummallisesti mahtaa sinun käydä, jos vapaasti saan häntä
omistaa. Taidat tietää, että hurjasti rakastan vaimoasi."
"Se on sinun asiasi, Carinus. Salvan takana en aivo häntä pitää.
Jokaiselle tulee olemaan vapaa pääsö hänen luoksensa."
"Helposti voit olla jalomielisyyttä näyttävinäs. Hän on tarpeeksi luja
salpa itsellensä. Yksi ainoa muistutus suustani saattaa satatuhatta
miestä edessäni vapisemaan, mutta turhaan käytän koko voimaani
saadakseni tätä ainoata naista taipumaan."
"Ja kuitenkin osaa tämä nainen rakastaa. Ah, minä tiedän varmaan,
Carinoa, että kun nämät hiljaiset oluet, joita sinä ovet tottunut
suljettuna näkemään, iltasilla aukenevat minulle, vaihtaisit riemulla
kanssani valta-istuimesi niin, että sillä aikaa, kun minä hallitsisin,
sinun sijassasi valtakuntaa, sinä hallitsisit minun sijassani
huoneessani."
Kuin olisi joku sähkö-aine häntä värisyttänyt, hyökkäsi Carinus ylös
paikaltansa.
"Lemmettären nimeen! Pääsisinkö vapaasti hänen luoksensa? Istu
valta-istuimelleni, hallitse nimessäni orjiani ja valtakuntiani, murhaa
lemmittyjäni, käännä Roma nurin, tyhjennä aarrehuoneeni, jos vaan annat
minulle huoneesi avaimen."
"Olkoon kauppa tehty. Antakaat kirjoituslehti ja kynä. Kuules, mitä
kirjoitan Glycerialle ja lähetä se hänen asuntoonsa: 'Rakas, jumaloitu
vaimoni, tänään aivon viipyä luonasi ehtoohämärän ja aamukoitteen
väliä. Sydämeni halaa lohdutustasi. Kypron viini kivistää otsaani,
ruususeppeleesi on sammuttava sen polton. Kun iltatähti, rakastuneitten
valo syntyy, sammuta silloin lamppusi, ettet huomaa, jos kyynel
sattuisi nousemaan silmääni, vaan ainoastaan tunnet suudelmani.
Siksikuin aamukoite taas rupeaa palamaan, viivyn luonasi autuaana.
Ikävöivä miehesi, Manlius Sinister.' Lähetä palvelija viemään tämä
kirje, ja ota tämä sormus; kun ovella sen näytät, sinut päästetään
sisään, Glycerian nuoret naiset vievät sinut sinne, jossa hän sinua
odottaa."
Carinus kuunteli janoisella haluavaisuudella Manlion kaikki sanat, joka
kylmällä verellä ojensi hänelle sormuksen ja kirjeen. Hän vapisi eikä
voinut puhua. Hän viittasi orjalle, että veisi Manlion kirjeen
Glycerian asuntoon.
Hämmästyen ja kuiskaten kokoutuivat hovilaiset yhteen ryhmään.
"Kuinka onnellinen ihminen sinä olet, Manlius", kuiskasi Aevius,
kumartaen uutta lemmittyä. "Miks'ei minulla ole semmoinen onni, että
Glyceria minua rakastaa, ja niin kylmää verta, että voisin hänen
rakkautensa luotani heittää."
Vähän ajan päästä tuli orja takaisin, tuoden Glycerialta kirjeen, jonka
Manliolle jätti.
Manlius ojensi sen keisarille.
"Sinulle on tämä kirjoitettu, lue."
Vapisevilla käsillä kääri Carinus kirjekierroksen auki ja luki palavin
silmin.
"Manlius! Kirjeesi vapisee kädessäni. Tuhat tunnetta riehuu
sydämessäni, tuska, halu, pyhä kammo ja mieletön rakkaus. Vaikka olen
lumottuna, olen kuitenkin tuskissani. Minä soisin, ettet tulisi, mutta
jos tulet, en voi puolustaa itseäni sinua vastaan. Minä tunnen
itsessäni voimaa ja halua luopua koko maailmasta, mutta sinun ainoa
hengehdyksesi vie minulta kaiken voiman; minä olen kurja nainen, joka
rakastaa, ja rakkaudesta on tullut hurjaksi. Oi, jää pois! Glyceria."
"Se on sama kuin 'tule'", sanoi Manlius huolimattomasti peittäen
itsensä vuoteelle.
Carinus käski esiin kantotuolinsa, johon orjat hänet nostivat.
"Semmoista ei kukaan vielä ole tehnyt", kuiskasi parran-ajaja
kateudella, "että morsiamensa houkuttelee toiselle."
"Sinä tulet siksi aikaa Roman herraksi", lausui Carinus Manliolle.
"Käske esiin nimeni allekirjoittaja; mitä sinä käsket, se on minun
käskyni. Sinä hallitset valtakunnassani?"
"Ja sinä minun taivaassani."
Orjat nostivat kantotuolin hartioilleen, vetivät nostimet kiinni ja
läksivät keisaria viemään.
Hovilaiset seisoivat vavisten ja kasvot nöyränä Manlion ympärillä,
jonka keisarin mieletön oikku hetkeksi oli tehnyt maailman herraksi.
Manlius makasi keisarin vuoteella ja haki hovilaisten keskeltä sitä,
joka kovimmin vapisi hänen katsantonsa edessä, ja käski häntä
lähestymään.
Tämä oli Marcius, parran-ajaja, mieli-oikusta tehty pretorianein
prefektiksi.
"Sinäkö olet pretorijoukkojen päällikkö", kysyi häneltä Manlius.
"Aivan niin, korkea keisari", vastasi tämä, teeskenteleväisesti
pyörittäen silmiänsä.
Manlius nauroi.
"Siis myönnät minulle kuitenkin keisarin arvonimen. Jos olen keisari,
mestattanen nyt sinut sentähden, että nauroit kasvoilleni, pitäen minua
narrina. Minä tunnen ansiosi."
"Oi herrani!"
"Minä tunnen ne hyvin, ja aivon niitä palkita. Sinä olet tottunut
verenlaskuun ja sinusta pitäisi siis tulla hyvä sotamies; olet taitava
järjestämään hiuskäpäriä; se osoittaa päällikkötaitoa; ja tyvenellä
mielellä osaat poskista nytkiä karvoja; se osoittaa tasapuolisuutta ja
ankaruutta. En ole tytyväinen itämaisen sotajoukon päälliköihin
Numerianoon ja Diocletianoon; minä määrään sinut näitten sotajoukkojen
päälliköksi. Lähde paikalla Trakiaan. Kunnollinen kirjuri! kirjoita
keisarin nimi tämän käskykirjan alle."
Marcion päätä pyörrytti tämä hänelle osoitettu armo.
Hovilaiset katsoivat kummastellen toisiansa, miettien, mitä Manlius,
jos tällä tavalla aikoi niitä palkita, jotka häntä olivat pilkanneet,
oli tekevä niille, jotka olivat hänelle hymyilleet.
Käskykirje tuli valmiiksi. Kirjuri kirjoitti keisarin nimen sen alle.
Marcius läksi hämillänsä paikalla pois.
Kadehtivalla ähkäämisellä kumartui Aevius Manlion eteen. Tämä huomasi
hänen ponnistuksensa ja käski runonsepittäjän luoksensa.
"Sinä tulet Marcion sijaan pretorianein prefektiksi ja neljä tuhatta
markkaa sinä jakailet sille oivalliselle sotajoukolle, jonka ainoa
toimi on olla minun henkivartijoinani. Sitä varten, että voisimme näitä
runsaasti palkita, vähennämme ulkonaisten sotajoukkojen lukumäärää.
Mitä hyötyä meille siitä, jos legionillamme suojelemme vieraita maita
ja kulutamme Roman kultaa raudaksi? Mitä meitä hyödyttää antaa
ulkonaisille päälliköille tilaisuutta nostaa kapinaa meitä vastaan?
Tunnin perästä lähdet Trakiaan, antaen Numerianolle ja Diocletianolle
käskyn laskea pois puolet heidän sotajoukkoansa. Heidän hyväksensä
kulutetut rahat tulevat teidän käytettäviksenne, hyvät ystäväni.
Kirjoita käskyni, kunnollinen kirjuri."
Manlion puhetta seurasi vallaton eläköön-huuto. Hovilaiset riensivät
hänen luoksensa, tempasivat hänet hartioilleen ja kantoivat häntä
soittaen ja rähisten ympäri salia. Päihtymyksen vimma oli jo muuttunut
hulluimmaksi, ei ollut enää mahdollista eroittaa senaatoria
näyttelijästä, salissa sekaantuivat tanssijat ja hetärät, orjat ja
bakkantinnat; leileistä kaadettiin viiniä maahan, lamput sammutettiin
viinillä, ja viimeistä inhoittavaa hirmunäytelmää peitti umpipimeys.
Salin katossa oli ainoastaan yksi, ympäriöinen ikkuna, joka päästi
raikasta ilmaa sisään. Sammutettuansa viimeisenkin lampun, huomasi tämä
irstaileva syntijoukko, että heidän yllänsä tämä akkuna vielä paistoi.
Näytti kuin olisi taivas hirveällä leimauksella sytyttänyt itsensä,
kauheilla liekillään valaistakseen helvettiä.
Juominkien inhoittava rähinä vaikeni yhtäkkiä ja auki temmatusta ovesta
hyökkäsi vartia sisään, hämmästyneellä äänellä huutaen:
"Paetkaat, Roma palaa!"
Ympäriäisestä ikkunasta paistoi taivaan kelmeä rusko ikään kuin
viimeisen päivän liekki, valaisten synnistään tavattujen riettaita
kasvoja.
* * * * *
Carinus näytti sormuksen ja päästettiin Glycerian huoneisin.
Palatsissa oli hiljaa ja pimeä. Carinus tunsi, että suhisevia vaatteita
pimeissä käytävissä riensi hänen ohitsensa, että pehmeät kädet
siirsivät hänet kädestä käteen, ja hiljaisella kuiskaamisella veivät
hänet paksujen mattojen yli, siksikuin käsi joutui hänen käteensä,
jonka sähköinen puristaminen saattoi hänen verensä leimuamaan, ja tuttu
ääni, vaikka kyllä tähän asti hänelle tuntemattomalla suloisuudella,
kuiskasi: "Manlius, sinä tulit?"
Se oli Glyceria, armottomasti petetty Glyceria.
"Minä olen sinua odottanut, vaikka toivoin, ettet tulisi," kuiskasi
nuori nainen. "Tunnetko käteni vapisevan kädessäsi? Se on rakkaudesta
ja pelosta. Rakkaus on vienyt järkeni. Mieleni tuli orjaksesi yhdestä
ainoasta sanastasi; -- mitä koko elin-aikani olen yhdistänyt yhteen
ainoahan ajatukseen, mitä aina olen halannut, mutt'en koskaan
uskaltanut toivoa, mitä aina olen uneksinut, mutt'en koskaan uskonut
tapahtuvaksi, -- minä halailen sinua. -- En voi itseäni hillitä.
Tämmöisenä päivänä, tämmöisenä hetkenä ei olisi meidän sopinut vapaasti
puhua rakkaudesta, mutta sinä olet puhunut siitä, ja onko mahdollista
sille, joka rakastaa, valita hetkeä, milloin vastaa rakkauden
kysymykseen. Mutta, Manlius! Minä vapisen, jos tulit tänne ainoastaan
minua pilkkaamaan, jos ainoastaan lasket leikkiä kanssani, jos
houkuttelit minulta sydämeni syvimmän salaisuuden, voidaksesi minulle
nauraa. Ei. Et voi sitä tehdä. Tätä ainoata tuntoani, jota olen pitänyt
salassa koko elämäni hirveässä hyörinässä, et voi likaan heittää.
Voitko vihata minua sentähden, että rakastan sinua? Ja jos minua
vihaat, miks'et mieluisemmin tapa minua, kuin että pilkkaisit?"
Vastauksen sijaan puristi Carinus naista rintaansa ja peitti hänen
poskensa ja huulensa palavilla suudelmilla.
Suloisessa erehdyksessään antoi Glyceria itseänsä suudella, ja
autuaassa halailuksessa kuuli hän tuskin enää surullisen aavistuksen
kieltävän äänen värisevän rinnassansa, kun yht'äkkiä Carinon poski
sattui koskemaan hänen poskeensa ja hän huomasi, ettei hänellä ollut
partaa.
Kuin salama vavahti hirvittävä ajatus Glycerian mielessä.
"Hah! Ken olet? Et ole Manlius. Ole kirottu, sinä olet Carinus."
Ja samassa irtautti hän itsensä hurjuuden voimalla Carinon käsistä ja
riensi salin etäisimpään osaan. Hän pakeni vuoteensa komeroon uutimien
taaksi ja luoksensa vetäen niitten paksut poimut, sitoi hän ne nopeasti
kiinni.
"Et pääse minusta", kiljui Carinus, himon hurjuudessa, työntäen
kiinivedettyjä uutimia vastaan, ja koetti niitä kiivaasti repiä auki,
purren nuorien solmuksia irti hampaillansa.
Mutta nämät harvat silmänräpäykset olivat Glycerialle tarpeeksi
suitsutus-astiansa hiilillä sytyttää naftalla täytettyä vatia, ja
samassa kun Carinon oli onnistunut aukaista uutimet, kaatoi nuori
nainen naftaa, ja kun lentävä liekki sytytti uutimet ja keveät
puunvillaiset peitteet, hyppäsi hän liekkien ympäröimälle vuoteelle, ja
seisoen siellä kuin kauhea aave huusi hän pelästyneelle keisarille.
"Tule siis!"
Muutamassa hetkessä oli huone valkean vallassa. Kuin taivaasen
varastaunut perkele, jonka sieltä enkelit heittävät ulos, pakeni
Carinus yhä kiihtyvän valkean edestä. Glyceria tempasi sytyttimen, ja
juoksi hurjana huoneesta huoneesen, kaikkialle heittäen sytyttäviä
kipinöitä. Pääsalin keskelle heitteli hän miljonan arvoisia vaatteita
ja sytytti ne siellä.
Muutaman hetken kuluttua oli koko palatsi täydessä tulessa ja tunnin
perästä leimusi riehuva liekkivirta ympäri Roman kaupunkia. Carinon,
joka oli käynyt tainnoksiin, kantoivat orjat takaisin hänen
palatsiinsa.