Hämmästyneenä jäi Sofronia seisomaan Carinon oven viereen.
Mitä hän täällä näki, oli hänestä hirveämpi kuin vankihuoneitten
kidutuskoneet ja petojen luolat.
Juopuneita orjia venyi maassa laulaen ja maljoja kilistäen päihtyneiden
senaatorien kanssa. Tuossa sait nähdä naisvaatteisin puettuja miehiä,
joitten kasvot olivat värjätyt, ja jotka harppujen mukasoinnolla
lauloivat rivoja dithyrambi-värssyjä; päässänsä heillä oli naisseppele
ja sen päällä häväisty tammiseppele, rehellisen kansalaisen entinen
koristus; valtakunnan etevimmät virkamiehet, konsulit, praefektit,
tribunit, olivat muuttuneet satyreiksi[15] ja fauneiksi,[16] ja
tanssivat inhoittavilla liikenteillä kuultaviin huntuihin puettujen
hovinaisten kanssa. Tämän pirullisen tanssin keskellä makasi Carinus,
ollen purpuri-vaipallensa itse suurin häpeä. Hänen kasvojensa
tylsistyneet juovat olivat viinin, hekumallisten himojen ja kemujen
kautta uudestaan kiihtoneet, ja hänen hiuskähäristään tippui tuoksuvata
öljyä.
Sofronia säikähtyi tätä näkyä, jossa, jos minne katsoi, samanlaisia
haamuja tuli näkyviin, ja ensi kerran elämässään unohti hän Jumalan,
joka on likimpänä joka paikassa, jossa vaara on suurin. Mutta kuka
voipi muistella Jumalan läsnä-oloa siinä, missä on saatanalle
pystytetty alttari.
Vavisten tuskasta kurotti kristitty nainen kättänsä kohden kultaista
viittaa, itsekään sitä huomaamatta ja sisarensa kehoitusta muistamatta.
Mutta kun tunsi tikarin kahvan kädessään, rohkaisi hän taas yht-äkkiä
mielensä; heti tuli hänestä taas rohkea, vakava romalainen nainen;
sallimatta itseänsä taluttaa, astui hän ujosti tanssijain joukkoon ja
seisahtui korkeana ja ylevänä Carinon eteen.
"Sinäkö olet se, joka sanot itsesi Roman keisariksi?" kysyi hän häneltä
äärettömällä ylenkatseella.
Hymyillen kohosi Carinus vuoteeltansa ja viittasi telmääjille, että
vaikenisivat.
"Mistä ajasta asti osoittaa tämä sana keisari inhoa ja häpeätä", jatkoi
Sofronia, luoden uljaat silmänsä Carinoon. "Mikä kirottu onni saattoi
sinutkin Romaan kokoilemaan ympärillesi kaikkea, mikä on häijyä ja
kurjaa, sekä opettamaan syntiä hallitsemaan, joka on syntysin jumaliesi
temppelistä? Etkö tunne maan tärisevän jalkojesi alla, etkö kuule
taivaan jyrisevän ylitsesi? Lähenevien barbarilais-miljonien jyrinä ei
aja sinua unestasi, että saisit oppia, kuinka et ole herra, vaan
tomua maan päällä, joka paljaasta Jumalan henkäyksestä raukenet
mitättömyyteen, etkä tule paremmaksi kuin maa, johon sinut haudataan."
Kääntyen Aevion puoleen lausui Carinus.
"Todella et ole minua pettänyt. Tämä on kummallinen nainen,
erin-omaisen kaunis nainen; raivoo vaan, ole suutuksissa, kiroominen
enentää kauneuttasi; mitä enemmin kiroot, sitä hartaammin palaa mun
rakkauteni."
"Sinä olet kerran palava perkeleitten liekkien keskellä! Sinun ylitsesi
elää näkymätön tuomari, joka tuntee sydämesi ajatukset, ja nämät
kasvot, joiden nyt näet hymyilevän ympärilläsi, olet vihan päivänä
näkevä väänteleivän tuskasta ja itse olet oleva samassa kadotuksessa."
"Panteonin kautta! Tämä muoto puuttuu vielä jumalien keskuudesta.
Aevius, tuo minulle kuvanveistäjä. Rakentakaat temppeli ja asettakaat
siihen tämän jumalattaren kuva ja hänen nimensä on oleva: 'Venus
bellatrix.'"[17]
Eräs hoviin kuuluva taideniekka hyökkäsi paikalla sisään, piirustin ja
vaksipalanen kädessä. Kainolla hämmästyksellä huomasi Sofronia, että,
samassa kun Aevius muodosti hänen nuhtelevia sanojansa värssyiksi,
kuvanveistäjä koetti kuvata hänen korkean vartalonsa muotoa.
Nainen vaikeni paikalla, eikä enää sanaakaan puhunut eikä kasvojansa
vähintäkään muuttanut.
"Jouduta työtäsi, Sextus, jos tahdot kuvata Venus bellatrixin muotoa",
lausui Carinus kuvanveistäjälle, "hetken päästä muuttuu hän Venus
victa'ksi."[18] Kuin nälkäinen käärme puikelsi hän samassa likemmälle
naista, kiinnittäin silmänsä hänen kasvoihinsa.
Sofronia seisoi kalpeana niinkuin kuva.
"Noh, mikset jo raivoo? Ole suutuksissa. Tämä enentää satakertaisesti
sitä hekkumaa, jota sydämeni tuntee; soimaa, kiroo, herjaa; minä rupeen
sinua halaamaan, suutelemaan ja tulen hulluksi ihastuksesta."
Tyttö pysyi äänetönnä ja hänen kasvonsa kylminä.
"Ah, tahdotko kylmillä kasvoillasi minua jähdyttää? Sinä huomasit, että
kainoutesi puna ja vihasi liekki minua ihastuttivat ja nyt olet
olevinasi kuin olisi kainous ja viha yht-äkkiä kasvoiltasi haihtuneet,
ryöstääksesi minulta nautinnon suloisimpaa ihanuutta. Orjat, temmatkaat
pois hänen päällysvaatteensa."
Äänetönnä tempasi Sofronia tikarin viitan alta ja katseli rohkeasti
ympärillensä.
Hämmästyneenä pysyi Carinus samassa asemassa, jossa hän oli tämän
arvaamattoman liikkeen hetkenä. Kaikki seisoivat kuin lumottuina,
ainoastaan Aevius pysyi rohkeana. Hiipien astui hän liukkaalla hymyllä
likemmälle neitoa.
"Kaunis nainen, älä unohda, että olet kristitty. Jumalasi ankarasti
rankaisee sitä, joka väkivallalla itsellensä kuoleman oven aukaisee, ja
itsensä taikka toisen tappaminen on samanlainen synti uskontosi mukaan;
velvollisuutesi on joka tapauksessa kärsiä, mitä Jumalasi sinulle suo,
oli tämä tuskan kuolema tai hetken olo Carinon sylissä. Älä unhota,
että olet kristitty, ja että moni kristitty nainen ennen sinua on
kärsinyt tätä martyrin-lajia."
Sofronian kädessä vapisi puoleksi kohotettu tikari.
Aevius astui vielä askeleen häntä kohden.
"Muista, että olet kristitty nainen", lausui hän, viekkaasti katsellen
tikaria, valmiina rohkealla tempauksella ryöstämään sitä hänen
kädestänsä.
"Mutta minä olen myös romalainen nainen!" huusi Sofronia, muistaen
sisarensa sanoja, ja salaman nopeudella syöksi hän tikarin sydämeensä.
Hän oli tarkalla kädellä iskenyt, sillä kahvaan asti tunki ase hänen
sydämeensä. Romalaiselle neidolle oli kunnia taivaallista autuuttakin
pyhempi.
Silmänräpäyksessä vaipui hän maahan ja kuoli.