VII.

Hämmästyneenä jäi Sofronia seisomaan Carinon oven viereen.

Mitä hän täällä näki, oli hänestä hirveämpi kuin vankihuoneitten

kidutuskoneet ja petojen luolat.

Juopuneita orjia venyi maassa laulaen ja maljoja kilistäen päihtyneiden

senaatorien kanssa. Tuossa sait nähdä naisvaatteisin puettuja miehiä,

joitten kasvot olivat värjätyt, ja jotka harppujen mukasoinnolla

lauloivat rivoja dithyrambi-värssyjä; päässänsä heillä oli naisseppele

ja sen päällä häväisty tammiseppele, rehellisen kansalaisen entinen

koristus; valtakunnan etevimmät virkamiehet, konsulit, praefektit,

tribunit, olivat muuttuneet satyreiksi[15] ja fauneiksi,[16] ja

tanssivat inhoittavilla liikenteillä kuultaviin huntuihin puettujen

hovinaisten kanssa. Tämän pirullisen tanssin keskellä makasi Carinus,

ollen purpuri-vaipallensa itse suurin häpeä. Hänen kasvojensa

tylsistyneet juovat olivat viinin, hekumallisten himojen ja kemujen

kautta uudestaan kiihtoneet, ja hänen hiuskähäristään tippui tuoksuvata

öljyä.

Sofronia säikähtyi tätä näkyä, jossa, jos minne katsoi, samanlaisia

haamuja tuli näkyviin, ja ensi kerran elämässään unohti hän Jumalan,

joka on likimpänä joka paikassa, jossa vaara on suurin. Mutta kuka

voipi muistella Jumalan läsnä-oloa siinä, missä on saatanalle

pystytetty alttari.

Vavisten tuskasta kurotti kristitty nainen kättänsä kohden kultaista

viittaa, itsekään sitä huomaamatta ja sisarensa kehoitusta muistamatta.

Mutta kun tunsi tikarin kahvan kädessään, rohkaisi hän taas yht-äkkiä

mielensä; heti tuli hänestä taas rohkea, vakava romalainen nainen;

sallimatta itseänsä taluttaa, astui hän ujosti tanssijain joukkoon ja

seisahtui korkeana ja ylevänä Carinon eteen.

"Sinäkö olet se, joka sanot itsesi Roman keisariksi?" kysyi hän häneltä

äärettömällä ylenkatseella.

Hymyillen kohosi Carinus vuoteeltansa ja viittasi telmääjille, että

vaikenisivat.

"Mistä ajasta asti osoittaa tämä sana keisari inhoa ja häpeätä", jatkoi

Sofronia, luoden uljaat silmänsä Carinoon. "Mikä kirottu onni saattoi

sinutkin Romaan kokoilemaan ympärillesi kaikkea, mikä on häijyä ja

kurjaa, sekä opettamaan syntiä hallitsemaan, joka on syntysin jumaliesi

temppelistä? Etkö tunne maan tärisevän jalkojesi alla, etkö kuule

taivaan jyrisevän ylitsesi? Lähenevien barbarilais-miljonien jyrinä ei

aja sinua unestasi, että saisit oppia, kuinka et ole herra, vaan

tomua maan päällä, joka paljaasta Jumalan henkäyksestä raukenet

mitättömyyteen, etkä tule paremmaksi kuin maa, johon sinut haudataan."

Kääntyen Aevion puoleen lausui Carinus.

"Todella et ole minua pettänyt. Tämä on kummallinen nainen,

erin-omaisen kaunis nainen; raivoo vaan, ole suutuksissa, kiroominen

enentää kauneuttasi; mitä enemmin kiroot, sitä hartaammin palaa mun

rakkauteni."

"Sinä olet kerran palava perkeleitten liekkien keskellä! Sinun ylitsesi

elää näkymätön tuomari, joka tuntee sydämesi ajatukset, ja nämät

kasvot, joiden nyt näet hymyilevän ympärilläsi, olet vihan päivänä

näkevä väänteleivän tuskasta ja itse olet oleva samassa kadotuksessa."

"Panteonin kautta! Tämä muoto puuttuu vielä jumalien keskuudesta.

Aevius, tuo minulle kuvanveistäjä. Rakentakaat temppeli ja asettakaat

siihen tämän jumalattaren kuva ja hänen nimensä on oleva: 'Venus

bellatrix.'"[17]

Eräs hoviin kuuluva taideniekka hyökkäsi paikalla sisään, piirustin ja

vaksipalanen kädessä. Kainolla hämmästyksellä huomasi Sofronia, että,

samassa kun Aevius muodosti hänen nuhtelevia sanojansa värssyiksi,

kuvanveistäjä koetti kuvata hänen korkean vartalonsa muotoa.

Nainen vaikeni paikalla, eikä enää sanaakaan puhunut eikä kasvojansa

vähintäkään muuttanut.

"Jouduta työtäsi, Sextus, jos tahdot kuvata Venus bellatrixin muotoa",

lausui Carinus kuvanveistäjälle, "hetken päästä muuttuu hän Venus

victa'ksi."[18] Kuin nälkäinen käärme puikelsi hän samassa likemmälle

naista, kiinnittäin silmänsä hänen kasvoihinsa.

Sofronia seisoi kalpeana niinkuin kuva.

"Noh, mikset jo raivoo? Ole suutuksissa. Tämä enentää satakertaisesti

sitä hekkumaa, jota sydämeni tuntee; soimaa, kiroo, herjaa; minä rupeen

sinua halaamaan, suutelemaan ja tulen hulluksi ihastuksesta."

Tyttö pysyi äänetönnä ja hänen kasvonsa kylminä.

"Ah, tahdotko kylmillä kasvoillasi minua jähdyttää? Sinä huomasit, että

kainoutesi puna ja vihasi liekki minua ihastuttivat ja nyt olet

olevinasi kuin olisi kainous ja viha yht-äkkiä kasvoiltasi haihtuneet,

ryöstääksesi minulta nautinnon suloisimpaa ihanuutta. Orjat, temmatkaat

pois hänen päällysvaatteensa."

Äänetönnä tempasi Sofronia tikarin viitan alta ja katseli rohkeasti

ympärillensä.

Hämmästyneenä pysyi Carinus samassa asemassa, jossa hän oli tämän

arvaamattoman liikkeen hetkenä. Kaikki seisoivat kuin lumottuina,

ainoastaan Aevius pysyi rohkeana. Hiipien astui hän liukkaalla hymyllä

likemmälle neitoa.

"Kaunis nainen, älä unohda, että olet kristitty. Jumalasi ankarasti

rankaisee sitä, joka väkivallalla itsellensä kuoleman oven aukaisee, ja

itsensä taikka toisen tappaminen on samanlainen synti uskontosi mukaan;

velvollisuutesi on joka tapauksessa kärsiä, mitä Jumalasi sinulle suo,

oli tämä tuskan kuolema tai hetken olo Carinon sylissä. Älä unhota,

että olet kristitty, ja että moni kristitty nainen ennen sinua on

kärsinyt tätä martyrin-lajia."

Sofronian kädessä vapisi puoleksi kohotettu tikari.

Aevius astui vielä askeleen häntä kohden.

"Muista, että olet kristitty nainen", lausui hän, viekkaasti katsellen

tikaria, valmiina rohkealla tempauksella ryöstämään sitä hänen

kädestänsä.

"Mutta minä olen myös romalainen nainen!" huusi Sofronia, muistaen

sisarensa sanoja, ja salaman nopeudella syöksi hän tikarin sydämeensä.

Hän oli tarkalla kädellä iskenyt, sillä kahvaan asti tunki ase hänen

sydämeensä. Romalaiselle neidolle oli kunnia taivaallista autuuttakin

pyhempi.

Silmänräpäyksessä vaipui hän maahan ja kuoli.

Carinus: Historiallinen novelli · 第 12 / 19 题