Sofronia oli yksin suljettu erityiseen vankihuoneesen. Päivän valo
pääsi ainoastaan pienen ympöriäisen ikkunan kautta sisään paistamaan ja
kun se värisi polvillansa olevan naisen päällä, näytti kuin olisi
taivaallinen kirkastus levinnyt hänen ympärillensä.
Sofronialla oli lumivalkoinen päällyshame, joka oli yhtä puhdas, kuin
hänen kirkas sielunsa. Hänen kasvoillansa asui taivaallinen rauha.
Vankihuoneen ovi aukeni ja sisään astui pitkävartaloinen, jalo
naishahmu, antaen kullasta raskaan kukkaron ovenvartijalle, joka jätti
oven hänen jälkeensä auki.
Saapunut nainen oli verhottu raskaasen silkkinuttuun, joka
timanttisoljilla oli kiinnitetty hänen olkapäillänsä, hänen uhkeita
hiuskäheriään ympäröitsi kiiltävä kultavanne keskellä päätä, ja vaikka
siitä riippuva välkkyvä huntu oli hyvin hieno, ei ollut mahdollista sen
läpitse selittää hänen kasvojansa. Sen poimut todistivat hänen
aatelista kauneuden-tuntoansa, ja sen reunoja alaspainavat raskaat
helmet ylhäistä säätyä.
Sofronia katsoi kohden silkin kohisemista ja kun hän näki naisen
edessänsä, kysyi hän hämissään: "Mitä minusta tahdot, romalainen
nainen?"
Nainen nosti huntunsa ja hänen ihanan kauniit kasvonsa tulivat
näkyviin: otsalla asui vakavuutta, huulilla suloa, poskien kuopissa
salainen viehätys ja synkissä silmissä tuo syvä kuvailematon
mietiskeleminen, johon hienot kätkevät kaikki mitä eivät selväksi
selitä, viehättävä lumousvoima joka kasvojen juonteessa, ja kieltäytyvä
alakuloisuus, tuo ihmeellinen pilvien ja päivänvalon vaihto, joka
taivaalla sanotaan ilman vempeleksi, mutta ihmisen kasvoilla himoksi.
Sofronia, kun näki nämät kasvot, säikähti ensiksi, mutta ojensi heti
hymyillen hänelle kätensä, ja lausui ystävällisesti: "Sisareni
Glyceria."
"Älä ojenna minulle kättäsi", puhui surullisella äänellä nainen.
"Älä minua syleile. Ensiksi, kun huomasit minut, pelästyit minua.
Nämät kasvot sinua kauhistuttivat -- ja sinä lienet oikeassa. Neljään
vuoteen emme ole toisiamme nähneet, ja näiden neljän vuoden kuluessa
olet kuullut minua vastaan lausuttavan niin paljon kirouksia mitä
kunnian-arvoisimmista huulista, ettei ilman syytä sinua hirvittänyt,
kun kasvoni tunsit."
"En koskaan lakannut sinua rakastamasta."
"Mielelläni sen uskon, mutta älkäämme siitä puhuko. Sinua opettaa uusi
oppisi rakastamaan vihamiehiäsi; minua ovat elämäni vaiheet opettaneet
luopumaan kaikesta, joita rakastan. Mutta olkoon tämä, miten olikin, ei
ole nyt aikaa valituksiin. Salaa tiedän edeltäpäin, että huomispäivänä
huvitukset circus-teaterissa päättyvät kristittyjen martyrien
kidutuskuolemalla."
"Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi Sofronia, pannen kätensä ristiin
rinnalleen.
"Taivaan nimeen! se ei saa tapahtua. Kaksi kertaa olen tahtonut sinua
pelastaa, kaksi kertaa olen myöhistynyt; nyt minä tulin aikaisemmin.
Vaihettakaamme vaatteita, ota minun huntuni; vartalosi on
samankaltainen kuin minun; ei kukaan voi vaihetusta huomata. Ulkona
odottaa sinua orja satuloidun hevosen kanssa, tunnin perästä olet isäsi
ja kultasi turvissa."
Täynnä tuskaa ummisti Glyceria silmänsä, silmänluomilla särkien
kyynelen. Itseksensä ajatteli hän: "minun isäni, minun kultani."
"Ja sinä?" kysyi Sofronia.
"Minä jään tänne sinun sijaasi."
"Ja huomispäiväiset circus-pelit?"
"Ne päättyvät minun kuolemallani."
"Ei koskaan!" lausui Sofronia ylevästi kiistaten vastaan.
"Miksi niin? Sinua rakastavat ne, jotka minua vihaavat, ja joitten
säälivää hymyä tahtoisin itselleni ansaita vaikka monen vuoden
tuskilla. Jos toisen meistä täytyy kuolla, miksi juuri sinun, jonka
vuoksi he joutuisivat toivottomuuden valtaan; miks'ei paremmin minun,
jonka kuolemata he siunaisivat? Sinä säästät muille autuaan elämän,
minä otan itseltäni katkeran."
Sofronia tarttui molemmilla käsillään sisarensa käteen, ja hänen
puhtaat silmänsä katsoivat toisen synkkiin, katuvaisiin, vetistyneisin
silmiin.
"Sinä olit se nainen, joka sinä yönä, kun minut otettiin vangiksi,
tarjosi minulle hevosensa pelastukseksi."
"Miksi tämän sanot?"
"Muistatko, mitä silloin vastasin?"
"Sanoit, ettei kristityn tule vaaraa paeta."
"Sen jäljestä olen nähnyt monenlaatuista kuolemata ja sanon sen
uudestaan. Jos Jumala tahtoo, että hänen nimensä tulee ylistetyksi
verikuolemani kautta, tapahtukoon niin; ilolla otan vastaan
marttyrikruunun, joka ympäröitsi Vapahtajan otsaa, ja siunaava olen
sitä kättä, joka minulle aukaisee oven taivaan autuuteen. Oh, kuolema
ei ole tuskaa niille, joitten ilo aikaa kuoleman jälkeen."
"Mutta ne, jotka tänne jätät?"
"He tapaavat minut jälleen toisella puolella hautaa."
"Johon toivottomuus on heidät saattava? Ah, kuule minua, Sofronia.
Sinun puolestasi rukoilee nyt kaksi olentoa, jotka molemmat minua
kiroovat. Jos valitset tämän kauhean kuoleman, et ole heitä toisessa
maailmassa tapaava, sillä elämän kauhistukset seuraavat heitä Hadesiin
asti; oh anna minun kuolla, anna minun joutua unohdukseen, ei kukaan
ole itkevä, ei kukaan siunaava, ei kukaan takaisin haluava; isäsi saisi
yhtenä päivänä kahdellaisen onnen, toisen että sinä eläisit, toisen,
että minä olisin kuollut."
"Ei ole niin katkera sydän valmis kuolemaan, oh Glyceria!"
"Luuletko, etten voi kuolemaa levollisesti silmään katsoa?"
"Ei autuaasti. Kuolema on uusi valo sille, joka uskoo, mutta ikuinen
pimeys sille, joka ei usko."
"Tulkoon tämä pimeys minulle. Minua vaivaa jo yhden elämän kuorma; en
halua elää uudestaan, tahdon haihtua pois, tahdon unohtua, tahdon
levätä näkymättömässä haudassa, jättäen tämän loistavan mitättömyyden,
jossa ainoastaan suru on todellinen. Elä sinä ja iloitse aina!"
"Ei Glyceriani! minkätähden piti sinun kasvojesi noin synkiksi
muuttua?"
"Niinkö sanot? Ennen muinoin ei ollut meidän välillämme mitään
eroitusta. Mieleni oli kirkas, kasvoni olivat iloiset, kuin sinunkin;
niin yhtäläisiä olimme myös sielunkin puolesta, että isämme usein oli
vaikea erottaa meitä toisistamme. Vieläpä rakkautemmekin esine oli
sama; emmekä sitä toisiltamme salanneet, vaan teimme sen sovinnon, että
jos hän toisen valitsisi, toinen tytyväisesti luopuisi hänestä."
"Jos hän olisi sinut valinnut, olisimme nyt molemmat onnelliset."
"Sallimus minua hallitsee, oi sisareni! Jumalat eivät niin tahtoneet.
Salaiset kädet johtavat ihmisten onnea ja kiihoittavat heitä elämän
kautta; ken on se, joka voimiinsa voi luottaa? Mies, jolle vaimoksi
menin, oli kurja libertini, joka tuli juuri silloin, kuu Manlius minut
hylkäsi. Hän näytti minulle selittämättömän kirjeen, joka isäämme
vastaan todisti, antaen ilmi, että hän oli osallinen salaliittoon
Carinoa vaataan, ja pakoitti minut sillä tavalla itsellensä menemään."
"Ja tämänkö tähden isäni sinut kirosi?"
"Hän ei koskaan peräytä kiroustaan. Asia päättyi. Tämä kurja orja
menetti päänsä, sillä keisari sattui minut näkemään. Tästä hetkestä on
koko elämäni ollut sotaa, jossa minulla on aseina ollut imarrus ja
viettelys. Isääni minun täytyi puolustaa joka hetki. Kaikki ihmiset
täällä vihaavat häntä. Keisari häntä vihaa, sillä hän ei mairittele,
hovilaiset häntä vihaavat, sillä hän on rehellinen, kansa häntä vihaa,
sillä hän on rikas, kaikki syntiset häntä vihaavat, siliä täällä
pidetään kunnollisuutta kapinaliittona syntiä vastaan. Suojellakseni
hänen harmaata päätänsä täytyi minun valloittaa koko Roma, keisarista
plebeijeihin asti. Siellä olin Carinon juomingeissa, annoin
amfiteaterissa rahvaan minulle käsiänsä taputtaa, ja kurjien
hovilaisten minua hiemailla. Kuinka monta kertaa olen minä repinyt
rikki Mesembrion kuolemantuomion, houkutellen ja pakoittaen sitä
vakojien, kansan-yllyttäjien, senaatorien, liktorien ja itse Carinonkin
käsistä."
"Ja tämän tähden isäni sinut kirosi."
"Hän oli oikeassa. Se ei ollut Roman patricion tyttärelle sopiva
käytös. Ah, hän ei koskaan saa tietää tätä, sillä jos hän tietäisi,
että hän semmoisella pinnalla elää, tappaisi hän itsensä."
"Sinä tiesit myöskin, että uskolaisteni piilopaikka löydettiin, ja
senkötähden riensit tänne edeltäpäin."
"Kaksi päivää ennen aivoin Manliolle siitä tiedon antaa, mutta häntä
inhotti astua minun huoneeseni. Nyt ei ole enää mahdollista muulla
tavalla sinua pelastaa, ja tähän onnetar parhaiten tytynee. Joka
ansaitsee ja tahtoo kuolla, hän kuolkoon, mutta jotka iloitsevat
elämästä ja sitä ansaitsevat, olkoot onnelliset. Niin on hyvä. Lähde
takaisin isäsi ja kultasi luo, Sofronia, ja menkäät sitten kauas, kauas
täältä pois."