"_Panem et Cireenses_!"[12] tämä oli Roman kansan mielilause niin usein
kuin se näki nälkää taikka kuin sille tuli ikävä.
Todellakin jalo oli tämä kansa; työnteon arkipäiväisiä toimia se ei
koskaan tuntenut; keisarit jakailivat sille ilmaiseksi leipää, viiniä
ja öljyä, jotka tavarat voitetut maakunnat veroksi maksoivat; ja mitä
huvituksiin circus-teaterissa tulee, koettivat keisarit kilpaa tehdä
niitä mitä loistavimmiksi.
Carinus voitti kaikki muut juhlapelien vaihtelevaisuudessa ja saattoi
niiden ylellisen komeuden mielettömiin asti.
Eräänä päivänä oli koko circus-teateri sannoitettu kultahiekalla,
että tomupilvi, joka nousi juoksevien hevosien jalkojen alta,
kimalteli päivänpaisteessa ja että Romalaiset, joiden vaatteihin se
tarttui, tulivat kullattuna kotiin. Toisen kerran seisoi aivan kuin
taikasauvan lyömästä kokonainen metsä circus'issa. Summattomia
satalatvaisia tammipuita, jotka olivat juurinensa vuorimetsistä
kaivetut, täysi-kasvuisia palmupuita, jotka olivat tuodut laivoilla
Afrikan rannoilta, oli istutettu laajan taistelutanteren keskelle.
Hämmästynyt kansa, joka sitä ennen oli edessänsä nähnyt kultahiedalla
peitetyn erämaan, tuli nyt samaan paikkaan ihmettelemään aarniometsää,
jonka varjossa itä- ja etelämaiden harvinaisimmat eläimet kuljeksivat.
Siellä oli ihana giraffi, siellä ruma virtahevonen, siellä oli
täydellinen paratiisi, jossa kultahedelmiä kasvavista puista kuului
lintujen laulu, ja kiiltävä käärme oksilla kiertelihe sekä kesytön
riikinkukko ja hyvänsävyisä kamelikurki varjossa höyheniänsä
nyppelivät.
Kun kansa kyllästyi ihmettelemiseen, tuli joutsimiehiä, jotka ampuivat
komeat otukset; senjälkeen hakattiin metsä pois ja seuraavana päivänä
näki kansa sen sijassa meren, jonka pinnalla koko laivastot keskenänsä
taistelivat verisiä tappeluja.
Ja kerran keskellä kesää, kun jokainen uuvuksissa haki suojaa päivän
polttavasta helteestä, näki circus-teateriin käsketty kansa hämmästyen
edessänsä talven.
Circus oli peitetty lumella, joka laivoilla ja vaunuilla oli tuotu
tänne Norikum'in ja Gallian jäätiköistä, ja jonka päällä sata
kulkusilla koristettua rekeä kiiti täyttä vauhtia; tämmöisiä ajokaluja
ei ollut kukaan Romalainen ennen nähnyt. Circus-teaterin keskelle
korkealle rakennettujen jäävuorten välillä makasi ihmeen kauniita
mursuja pitkien hampaittensa nojassa, ja ympäröisen järven pinnalla,
jossa silitetty lasi piti jääpeilin virkaa, rienteli taitavia luistajia
silmänsiintävällä vauhdilla. -- Palellen käärivät Romalaiset itsensä
levättiinsä, unohtaen, että hiki tippui heidän otsastansa päivän
kuumuudesta, ja kun luistajat lumilapioilla viskasivat lunta
katselijoiden riveihin, silloinpa tuo korkea Roman kansa riemusta
pyörryksissään kiljui innostuneita eläköön-huutoja keisarille, joka
niin lempeästi piti huolta kansansa huvituksista.
* * * * *
Etsikäämme nyt Carinoa hänen omassa linnassaan. Käykäämme tämän
hämmästyttävän suuren rakennuksen läpi, joka puutarhoineen sisälsi
kokonaisen kaupungin-osan, niin tulemme kullattujen ovien kautta
kadunkaltaisiin käytäviin, jotka päättyvät marmorisiin pylvästöihin.
Laveissa atrium'eissa hyörii ja pyörii hoviväki, herroina olevat orjat
ja orjina olevat senaatorit, joiden pääsöä Carinon korusaliin
ruskea-kasvoinen orja järjestää.
Autuaat ne, jotka näihin pääsivät! Ah, siellä ei ihminen ollut niinkuin
maan päällä; tuohon loistavaan, soikeaan saliin ei päässyt vuorokautten
eikä vuoden-aikojen vaihto tunkeumaan. Salissa ei ollut ikkunoita,
kuulakkojen esiriippujen takaa levittivät lakkaamatta palavat lamput
valoa, jonka kirkkaus oli jonkunmoinen keskiväli kuun ja auringon valon
välillä. Jokaiselta vuoden ajalta oli täällä sen ihanuus lainattu;
kesältä lämpimyys, jonka maan-alaiset torvet tänne toivat, talvelta
jää, keväältä kukat, syksyltä hedelmät. Carinus ei koskaan tietänyt,
milloinka päivä valkeni, milloinka hämärtyi. Hänen luonaan oli ikuinen
ihanuus.
Siellä hän makasi vuoteensa patjoilla, edessänsä katettu pöytä,
ympärillänsä nakurien joukko, tanssijoita, jalkavaimoja, eunukeita,
laulajia, papukaijoja ja runoniekkoja.
Hänen näkönsä oli kaikenlaisista huvituksista uupuneen nuorukaisen;
hänen kasvonsa olivat kalveat ja täynnä suuria, punaisia kirpuloita;
niitten muodossa uinaeli vajonnut mietous, hänen huulillansa ja
poskillansa kiherteli muutamia ennen kasvaneita partahiuksia.
Kaksi eunukkia vuorotusten oli ojentamassa keisarin huulille valittuja,
monella päänvaivalla tehtyjä ruoka-lajeja, joista jokainen maksoi
satojatuhansia, ja jotka ainoastaan harvinaisuutensa tähden
miellyttelivät kitalakea; Carinus ei kurottanut kättään niitä ottamaan,
vaan väänsi hankalasti suunsa pieliä ja viittasi silmillään
ruokkijoillensa, että he itse söisivät tuon kalliin ruoan.
Toiselta puolelta nostivat ihanteellisen kauniit nais-orjat hänen
huulillensa kultamaljoja, jotka hän kumminkin melkein koskematta jätti;
viimein otti eräs frygialainen nainen suuhunsa hyvänhajuista Kyprian
viiniä ja tarjosi Carinolle huulistaan tuon muutoinkin hurjentavan
juoman. Tämä uusi keino antoi uuden kehoituksen keisarin tylsälle
aistille, ja hän antoi juottaa itseänsä hänen korallihuulistaan.
"Tuon naisen teen puolisokseni", sanoi hän samassa, kääntyen erään
pää-orjan puoleen.
"Eilen sinä otit, herrani, yhden, jotka isä on prokonsuli."
"Hänestä luovun. Mitä on tämän isä?"
"Kankaan-kutoja sinun hovissasi."
"Minä teen hänet prokonsuliksi."
"Tämä on yhdeksäs vaimosi neljän kuukauden kuluessa."
Carinus otti nuoren naisen viereensä istumaan ja painoi päätään hänen
syliinsä. Hänen ympärillänsä tanssittiin ja laulettiin, ja hänen
edessänsä lausueli Aevius runoelmiaan, antamatta tanssin ja laulun
häiritä itseänsä. Häpeemättömällä imartelemisella kiitti hän
jambi-värssyissään kaikellaisia kauneuksia, joita ei Carinolla
ollutkaan, hänen ruusunpunaisia poskiaan ja hänen rohkeata mieltänsä.
Röyhkeällä laveudella kuvasi hän juhlallisia leikkejä, eikä sallinut
rauhaa Jupiterille eikä Apollonille, saadaksensa ylistää Carinoa heitä
korkeammaksi.
"Oh minua painaa niin, minua ahdistaa niin, en tiedä mikä", vaikeroi
Carinus.
Pari, kolme orjaa juoksi paikalla hänen luoksensa, tyynyjä kohentamaan,
hänen hiuksiansa suunnittelemaan ja hänen nuttuansa väljentämään.
"Oih, vieläkin painaa, vieläkin ahdistaa!"
"Kenties Aevion värssyt sinua ahdistavat?" kysyi Marcius, hänen
parran-ajajansa.
"Se on mahdollista; herkeä Aevius!"
Nöyrällä katsannolla kumarsi runoilija, vaikka hänen sydämessään riehui
ääretön viha parran-ajajaa vastaan, joka oli hänen värssynsä
keskeyttänyt.
"Mikä nyt vieläkin minua kiusaa", kirisi äkeissään Carinus. "Arvatkaat
se jo; vai täytyneekö minun itse ajatella teidän edestänne? Jokin asia
minua kiusaa, jokin minua vaivaa, oh, minä tahtoisin suuttua."
"Minä arvaan", puhui parran-ajaja, "nämät muutamat partakarvat
kiusaavat sinua, jotka törröttävät sinun jaloissa kasvoissasi ja
häpeemättömästi vaivaavat ylevää nenääsi ja huuliasi. Anna ajaa ne
pois, taikkapa kentiesi revitä ne pois. Sinun kasvosi ovat muutoinkin
niin kauniit kuin neitosen ja vieläpä kauniimmaksi ne tulisivat, jos ei
tuo miehuuden ilkeä jälki niitä rumentaisi."
"Mahdat olla oikeassa", sanoi nuorukainen, ja antoi nytkiä partansa
pois, ja niin oli hän tytyväinen parran-ajajaansa, että hän, toimen
loputtua, määräsi hänet prefektiksi.
Samassa kuului melu oven takaa. Vieläpä tunnettiin Mesembrius ukon
ääni, joka väkivoimalla pyrki sisään Carinon eteen.
Galga, jättiläismuotoinen trakilainen orja, pidätti häntä ja käski
hänen tulla seuraavana päivänä, sillä Carinus nyt muka nukkui.
"Jo täällä käyn kymmenettä kertaa", telmäsi vanhus. "Ensimäisellä
kerralla sanoit hänen nukkuvan, toisella hänen syövän, kolmannella
hänen kylpevän, neljännellä, ettei hänellä ollut aikaa. Minä tahdon
häntä puhutella."
Ankaralla painimisella ajoi Galga vanhuksen ulos atriumista; parin,
kolmen orjan täytyi tarttua häneen kiinni, ennenkuin saivat hänet
ovesta ulos.
Carinus oli tyytyväinen Galgaan.
"Sinä, joka niin hyvin osaat vartioida oveani, ansaitset tulla Roman
kansleriksi."
"Enkö minä mitään ansaitse, herrani?" kysyi Aevius, peläten, että hän
jäisi ilman armolahjoja.
"Sinulle rakennutan temppelin, jossa jokainen runoilija on paneva
esikoisensa sinun alttarillesi."
"Kiitoksia, oi Augustus! temppelistä ja esikoisista, jotka alkavat
runoilijat kirjoittavat, mutta Tuskulum-huvila?"
"Hyvin tiedät, millä ehdolla sen olen luvannut."
"Jos suloisen puheeni voimalla, kieleni medellä ja runouteni
lumouksella taivutan Glycerian, tuon mailmallisen jumalattaren armoansa
sinulle osoittamaan. Enkö ole tuonut häntä luoksesi?"
"Olet kyllä, mutta mitä se minua hyödyttää? Kun tämä viekoitteleva
kummitus oli ihanuutensa voimalla aina hulluuteen asti rakastuttanut
minua ja houkuttanut minua salaisuuksiani ilmoittamaan, hän yhtäkkiä
naurahti minulle, sysäsi minut pois luotansa ja jätti minut."
"Eikö ollut sinun mahdollista väkivallalla pidättää verkkoon joutunutta
haltijata."
"Kysy orjiltani, kuinka hän heidän kanssansa menetteli. Kun käskin
heitä pidättämään tuota kirottua noitavaimoa, sieppasi hän itselleen
maljan, jossa oli viiniä, ja jupisi sen yli muutamia outoja luotteita;
paikalla leimahti astiasta tulta ja savua. Siinä samassa ryntäsi hän
hirveän näköisenä kohden palvelijoita ja huusi heille kaikuvalla
äänellä: 'Kuka ei paikalla laskeu kasvoilleen maahan, hänet muutan
alakärsäksi!' Miehet lankesivat heti maahan ja tuo rohkea noita astui
heidän päällitsensä ovelle, jossa hän ovenvartijoilta loitsi pois näön,
etteivät kolmeen päivään voineet toinen toistansa nähdä. Mutta, oh
Aevius, miksi pakoitat minua puhumaan niin pallon? miksi väsytät
ajatuksiani ja ryöstät rauhan kieleltäni?"
Aevius ei arvellut omaa kieltänsä niin kalliiksi ja puhui teko-innolla:
"Jalo Carinus! Tämä nainen ei sinulle ole kyllin arvoinen, hän
ansaitsee vaan sinun ylenkatsettasi. Paljon arvoisempaa aarretta
säilytän sinulle, jonka rinnalla Glyceria on kuin piikivi verrattu
timanttiin, kuin tähti päivään, tavallinen viini Jumalain juomaan,
nektariin ja neilikka Jumalain-ravintoon, ambrosiaan."
"Kuka hän lienee?"
"Tämä on neiti, toinen vaan on leski. Tämä ei vielä tunne rakkautta,
kun toinen jo on oppinut vihaamaan, ja kuitenkin on hänen kauneutensa
tehnyt suurempia ihmeitä kuin toinen. Hän on kristitty neiti, joka
äsken vangiksi otettuna useitten kumppaliensa kanssa sinun käskysi
mukaan suljettiin leijonien tarhaan; ja mitä kummaa! nälkäiset pedot
tulivat kesyiksi sen neidon nähtyään ja kyyristyivät nöyrästi hänen
jalkojensa juureen. Itse sen näin, oi keisari, ja hämmästyneenä
katselin häntä. Spoliariumin vartija vei hänet silloin pois leijonien
keskeltä ja heitti hänet hurjimpien illyriläisten legiona-soturien
valtaan. Mutta kuule, minkä ihmeen hän teki siellä. Hetken päästä
olivat kaikki sotamiehet polvillansa hänen ympärillään, ja niinkuin
olisivat kuunnelleet tietäjän puhetta, katselivat he hartaalla innolla
hänen huuliansa ja kastelivat hänen käsiänsä kyynelillä, ja kun
tribunit tahtoivat kiskoa neidon pois, antaaksensa hänet toisille,
kääntyivät he päälliköitään vastaan, antaen viimeiseen mieheen asti
hakata itsensä maahan hänen puolestansa."
Carinus nousi liikutettuna vuoteelta, hänen silmissänsä rupesi tavaton
tuli kiiltämään. Hän sysäsi luotansa äsken otetun puolisonsa ja
viittasi Aeviolle.
"Tuo eteeni tämä neito."
Runoilija riemuitsi tästä käskystä ja riensi vankihuoneelle, keisarin
sineettisormus muassansa.