Seuraavana päivänä oli Mesembrion ensimäinen huoli, käskettyänsä
tyttärensä luokseen, ruveta hänelle puhumaan Manliosta, kiittäen
nuorukaista ansion mukaan.
Neiden posket hehkuivat tämän kiittämisen kestäessä ja sitten tunnusti
hän vilpittömällä ilolla, että hän jo aikoja oli rakastanut nuorta
sankaria.
Mesembrius ei voinut sanoilla iloansa ilmoittaa; hän syleili tytärtänsä
ja siirsi hänet, ilokyyneliä vuodattaen, sisäänastuvan Manlion syliin.
"Ainoa siunaukseni sinulle!" lausui hän vapisevalla äänellä.
"Oi isäni!" lausui suruisesti Sofronia. "Älä sano: ainoa siunauksesi.
Onhan sinulle toinenkin tytär."
"Teille ainoa siunaukseni! Solmikaa mitä pikemmin yhteysliittonne, ja
lähtekäät sen jälkeen täältä pois, kauas, kauas! Tätä maata jo niin
raskas syntikuorma painaa, että se lakkaamatta järisee sen alla,
niinkuin se ei enää voisi sitä kantaa. Lähtekäät täältä pois, ettette
joudu kadotukseen yhdessä kirottujen kanssa. Ainoastaan siksi tahdon
täst'edes elää, kuin tiedän teidät onnellisiksi ja kahden meren takana
asuviksi; silloin tulkoon joko kuolema taikka Carinus!"
Manlius meni jo ennen tunnin kuluttua Romaan talouttansa järjestämään
ja kun oli saanut kaikki valmiiksi häitä varten, istui hän taas
hevosen selkään ja läksi myöhään illalla matkaan takaisin Mesembrion
kesä-asunnolle.
Oli jo aamupuoli, pimeys vallitsi maan päällä, taivas oli pilvissä;
ainoastaan astuellen oli mahdollista kulkea. Kun hän saapui eräälle
sillalle, näki hän synkän joukon lähenevän syrjätieltä.
Joukko kuljeksivaa roistoväkeä näytti joutuneen soturien vangiksi;
barbari-sotien aikana karttui erinomaisen paljon rosvoja ja varkaita,
joista pretorianeilla oli lakkaamatta työtä. Manlius arveli sattuneensa
yhteen semmoisten kanssa ja tervehti huolettomasti ohitse kulkevia
sotamiehiä.
Se seikka vaan näytti hänestä kummalliselta, että joukon lopussa
ratsasti pitkä-vartaloinen nainen, jonka jalo vartalo oli pitkän,
valkoisen viitan peitossa; kun tämä näki, että Manlius seisahtui, teki
hän samaten, ikään kuin olisi hän jotain miettinyt; siellä he tällä
tavalla vähän aikaa seisoivat, katsellen toisiaan, siksikuin taas
kääntyivät ja jatkoivat matkaansa. Pimeässä ei ollut mahdollista
kasvoja selittää.
Manlius seisahtui taas ja ajatteli itseksensä, eikö pitäisi hänen
ratsastaa takaisin ja kysyä jotain heiltä? Mitä piti kysyä, sitä hän ei
tietänyt itsekään.
Vähän ajan perästä saivat taas iloisemmat ajatukset vallan hänen
mielessään ja kun nouseva koite lähetti kultasäteensä Tiberin kalvolle,
myös hänen mielensäkin selkeni ja hilpeällä tuulella hän laukkautti
hevostansa kohden ihanata seutua.
Hän jo selitti Mesembrion huvilan jättiläis-rakennukset, kun näki
komean simpukan-kuorilla koristetun, silkki-esiriipuilla varustetun
kanto-tuolin tulevan vastaansa tiellä; kaksi muulia kulta-valjaissa oli
sitä kantamassa. Kanto-tuoli oli semmoinen, jossa siihen aikaan
ainoastaan ylhäisinten naisten oli tapana kulkea. Kaksi orjaa kulki
edeltä, kaksi takana.
Vieläpä suurempi oli Manlion hämmästys, kun hän näki ruman,
rokon-arpisen miehenpään pistäyvän esiin silkkisten esiriippujen
väliltä; hän tunsi hänet paikalla Aevioksi, mitättömimmäksi
parasitiksi, joka oli valmis kahdesta sestertiosta kirjoittamaan
kiitosrunoja mitä kurjimmalle gladiatorille, ja Carinon lempikoiralle
oli tehnyt suku-kirjan, todistellen muka, että se äidin puolelta johti
alkuperänsä siitä naaras-sudesta, joka imetti Romuloa ja Remoa.
Manlius ei voinut nauruansa pidättää, kun näki runosepän eriskummaisen
aseman.
"Mistä ajasta asti kannattaa keisari sinua, Aevius, kantotuolissaan,
kuin suurisukuista jalkavaimoa?"
"Armahda minua, Manlius, äläkä minua naura, minä olen onnettomin
runoilija, jonka maailma on nähnyt. Ajatteleppas kuinka hyvä tilaisuus
tarjousi minulle nimeni ikuista muistia vahvistaa. Eilen jälkeen
puolenpäivän sain kuulla, että Carinon käskystä joukko ihmissurmaavia
lahkolaisia oli äkki-arvaamatta kiinni otettava Tiber-joen rannalla
olevista kokouspaikoista; kohta vuokrasin hevosen, minulle aivan
siunatun sopivan ratsun; niin oivallista tilaisuutta kanteleni
mahtavuuden kautta saattaa nimeni ikimuistettavaksi ei ole
mahdollista löytää. Siellä olisi tapahtunut jos mitä murhaamisia,
ristiinnaulitsemisia, pikiin kastamisia ynnä muita runoilijalle
verrattomia asioita, ja katsoppas kuinka minun kävi. Tiellä saattoivat
Egyptin jumalat minut yhteen kirotun, hempeän naispuolisen pahanhengen
kanssa, jota kanneksittiin tässä liikkuvassa taivaassa. Nainen
viekoitti minulta pois salaisuuteni, houkutti minut senjälkeen alas
hevoseni selästä ja Junon tapaisella kavaluudella käski hän minua,
pilviä tapailevaa Ixion'ia istumaan hänen luoksensa kantotuoliin; vaan
sillä välillä kun minä toiselta puolelta kiipesin sisään, pujahti hän
toiselta puolelta ulos ja hyppäsi hevoseni selkään, ja siinäpä hän nyt
istui kuin Amazonien kuningas, ja nauraen vasten silmiä antoi hän
minulle sen neuvon, että, jos olen runoilija, pitäisi minun tulla
toimeen pegasolla; siitä hän ratsasti sitä tietä, jonka olin neuvonut
ja jätti minut tähän kapineesen, joka on ajanmittaajaksi hitaisempi
kuin tuntilasi, ja kun hän nyt varmaan onnellisesti pääsee tuon
merkillisen tapauksen tanterelle, olen minä kahdella muulillani
joutunut niin eksyksiin että täytyy kääntyä takaisin Romaan."
Henkeänsä pidättäen kuuli Manlius parasitin[10] lörpötystä.
"Kuka oli tämä nainen?" kysyi hän synkällä äänellä.
"Etkö sinä tunne hänen kantotuoliansa, Manlius? Ah sinä olet varmaan
liian vieras Romassa tunteaksesi tätä kantotuolia ja liian kaukaa
tulet. Nämät ovat käsittämättömän ja selittämättömän Glycerian
kulkuneuvot, ja se, joka minua narrinansa piti, ei ole mikään muu kuin
tuo jumalattareksi kiitetty Kirke[11] itse, jota kaikki kilpaa minun ja
Carinon kanssa ihailevat, ja joka kaikkia kiduttaa, joka muuttaa
ihailijansa pahanpäiväisiksi puhvelihärjiksi."
Manlius ei enää kuullut runosepän viimeisiä sanoja. Kun tämä lausui
Glycerian nimen, tuntui hänestä, kuin olisivat raivottaret hänen
sieluansa ruoskallaan piesseet, hän kannusti ratsuansa, ja rientäen
tuulen nopeudella, joutui hän Mesembrion kartanolle.
Hymyillen tuli vanhus häntä vastaan oveen asti, ritarin kasvoista
huomaamatta raivon, pelon ja epätoivon vaikuttamaa muutosta.
"Onko tyttäresi kotona?" kysyi Manlius, vavisten kaikissa jäsenissä, ja
kun vanhus ei paikalla vastannut, kertoi hän tuskallisesti kysymyksen:
"missä on tyttäresi, Mesembrius?"
Umpimielisenä veti ukko nuorukaisen syrjälle, joka malttamattomuudesta
odotti vastausta, ja kuiskutti hänen korvaansa:
"Minä sen sinulle tunnustan, mutta ole siitä mitään tietävinäsi, hänen
on tapanansa käydä kristittyjen kokouspaikassa. Hän on nyt mennyt
sinne, eikä ole vielä palannut."
Vavisten nosti Manlius molemmat nyrkkinsä taivasta kohden ja huusi
hirveällä äänellä:
"Oh, kirottu olkoon se taivas, jonka alla tämä on voinut tapahtua!"
Mesembrius astui hämmästyneenä taaksepäin ja kysyi oudosti: "mikä sinun
on?"
Manlius tarttui hänen käteensä ja lausui synkästi:
"He ovat ryöstäneet tyttäresi!"
Vaaleana ja silmin tuijotellen vaipui vanhus alas istuimelle ja jupisi
tukkeentuneella äänellä: "Glyceria!"
"Hyvinpä sinä osasit, se, se on hänet ryöstänyt. Ja minä mieletön
kohtasin heidät, eivätkä nämät silmät heitä selittäneet, eikä tämä
kurja sydän tuntenut, että Sofroniaa kuljetettiin muutamain askelien
päässä minusta. Ah! älkööt jumalat enää minusta huoliko. Jos se voi
tapahtua, että sisar vie sisartansa kuolemaan rakastajan silmän
nähdessä, mikä on sitten teidän valtanne, Jupiter, Ormuzd, Jesus,
Sebaoth, ja te muut onnea jakavat valtiaat? Perkeleet ovat maan
herroina ja paha sattumus hallitsee. Lue sinä, vanha mies, kirouksiasi
yhdessä minun kanssani, ala jo varhain aamulla, äläkä lakkaa, ennenkuin
myöhään illalla. Sillä aikaa minä aivon olla toimessa."
Ikäänkuin saamattomassa hervottomuudessa sopersi vanhus:
"Tyttäreni -- -- Oh tyttäreni!"
Manlius pusersi huuliansa yhteen; hänen päätänsä pyörrytti:
"Tyttäresi! Toista tahdon kostaa, toisen surmaan."
Näin sanoen nousi hän hevosen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa
takaisin Romaan, katsomatta oikealle tai vasemmalle.