Tämä oli se kummallinen aikakausi, jolloin totuus voitti runouden,
ristin yksinkertainen oppi loistavan taru-opin.
Runoilijain uskon-oppi, haaveita synnyttävät lehdot, kukkaisat rannat,
päivänvaloisten saaristojen valitut jumalat, nämä taidehengen
innostuksessa merenvahdosta nousseet, kukanhajusta syntyneet, ikuisiksi
tähdiksi muuttuneet, suloiset ideali-muodot, jotka armaitten
lempiseikkojen kautta kietoutuivat likeiseen heimolaisuuteen
ihmiskunnan kanssa, ikäänkuin katosivat palvelioittensa halailevien
käsien väliltä, kun soi ääni mahtavamman olennon, joka asuu
saavuttamattomassa korkeudessa ja kuitenkin on jokaista niin likellä;
jota ei kukaan voi nähdä, mutta kaikki tuntea, joka on sekä tähtien,
että maan kukkien ainoa jumala.
Silloin kylmenivät vähitellen Olympin jumalien alttarit, silloin
katosivat ruusu-seppeleet pylväitten kultaisista koristuksista, silloin
läksi kansa hyvänhajuisista pylväshuoneista pois, kuunnellakseen
näkymättömän olennon ääntä päivänvaloisan taivaan alla.
Tämä taivaan-valoisa taivas synnytti synneistä synkistyneesen sydämeen
ikuisen autuuden toivon. Tästä äärettömästä sini-kirkkaudesta läksi
vaivatulle ihmiskunnalle se lohduttava aavistus, että tuolla ylhäällä
on toinen, parempi maailma, jonka varjokuva tämä alhainen ainoastaan
on, ja että mitä pimeämpi kuva täällä on, sitä valoisampi on siellä
todellisuus.
Tämä oli se aate, joka nyt voiton vei; maa lakkasi olemasta vankihuone,
kuolemassa ei enää ollut kauhua, keisarien täytyi luopua
kaikkivaltiaisuudestaan.
Auguston aikana lausui eräs runoilija: "jos Roma sinua vainoo, mihinkä
pakenet sen edestä? sillä vaikka mihinkä vetäytyisit, olet aina Roman
vallassa." Uusi usko tarjosi turvapaikan kaikille vainotuille, ja
turhaan Roma valloitti koko tunnetun maailman, sillä valloittamatta jäi
siltä kuitenkin toinen tuntematon maailma, täynnä salaista iloa niille,
jotka täällä maan päällä ovat vaivan alaiset.
Tämä usko, joka pyyhki kyynelet tuskallisten poskilta, oli
välttämättömästi voittava; vähitellen yhdistyivät siihen vainotut ja
vainoajat, siltä se tarjosi lohdutusta sille, joka vääryyttä kärsi ja
antoi sille anteeksi, joka vääryyttä teki.
Keisarien toimeen panemat vainot ainoastaan kartuttivat uuden uskon
tunnustajia. Julkisilla paikoilla keskellä Romaa kulkivat pyhän hengen
valitut, kiittäen Kaikkivaltiaan nimeä, jota eivät tuliroviollakaan
eivätkä circus-teaterin petojen keskelläkään kieltäneet. Ja nuot elävät
tulisoitot, joita piellä peitettynä poltettiin keisarien puutarhojen
valaisemiseksi, lausuivat liekkien keskeltä että tämän elämän tuska
tuolla ylhäällä muuttuu autuudeksi ja onneksi.
Turhaan heitä surmattiin, sillä surmattujen veri vahvisti jälkeen
jääneiden uskoa, ja se joka toimitti martyrit kuolemaan, hän saattoi
itsellensä kuolemattomia vihollisia.
Carinus keisari keksi tästä syystä uuden martyrisyyden lajin.
Kristin uskoon kääntyneet eivät kammonneet kuolemata ja kidutusta,
sillä mikä muille oli tuskaa, se oli heille riemua, ja heikot
neidotkin, pyhästä hengestä innostuneena, lauloivat ylistysvirsiä
keskellä liekkiä.
Carinus ei enää ajanut näitä pyhiä neitoja roviolle, vaan heitti heidät
sen sijaan sotamiehilleen, ja viattomat naiset, jotka eivät
hämmästyneet veristä kuolemata, kauhistuivat häpeätä, joka kovemmin
poltti noiden urhoollisten puhtautta, kuin öljyliekit heidän
ruumistansa ja vaikka he rohkealla mielellä katsoivat kuolemaa
circus-teaterissa silmiin, ajattelivat he hirmulla noita maan-alaisia
synninluolia.
Tämä ajatus oli helvetistä syntyisin: niitä, jotka sydämensä kirkkaan
puhtauden tähden voivat luopua kaikista huvituksista, juuri huvitusten
ilkeimmällä lajilla rangaistiin; ja Carinus tiesi hyvin, etteivät hänen
uhrinsa kuolemankaan kautta voineet itseänsä häpeästä pelastaa, sillä
kristittyjen usko kielsi heitä itsensä surmaamasta.
Sentähden kokoontuivatkin uskovaiset hänen hallituksensa aikana
ainoastaan salaisiin paikkoihin jälkeen keski-yön, luoliin ja autioihin
hauta-kammioihin, ja menivät aamu-hämärässä hajallensa.
Roman augurit tiesivät näistä salaisista kokouksista, ja jotta kansa
itse rientäisi näitä paikkoja perinpohjin hakemaan, levittivät he sen
huhun, että kristityt siellä, sammutettuansa kaikki kynttilät,
harjoittivat niin kauheita tekoja, että ainoastaan mustimman pimeyden
silmät kestivät sitä näköä, ja se todella oli paljon sanottu, koska
Romassa päivän valossa harjoitettiin kaikkia hirmutöitä.
* * * * *
Ohjaten alustaan pitkin rantaa, läheni Manlius lähenemistään laulun
ääntä, joka niin oudolla kauhulla oli täyttänyt hänen sydämensä,
eikä kauankaan kestänyt, ennenkuin hän tuli eräälle Tiber-joen
kuivettuneelle lisäjoelle, jossa löysi noin kaksikymmentä tyhjille
jätettyä alusta.
Hän katseli ympärinsä ja huomasi kuunvalon hämärässä suuren, jykeän
ymperiäisen rakennuksen akasia-puitten varjossa.
Hän astui rakennuksen ympäri; kuutamassa näkyivät ikkunat ja
pylväsrivit, mutta ihmisiä ei ollut näkyvissä. Kauhistuneena muisteli
Manlius noitia, joista hän lapsuudessaan oli kuullut kerrottavan, sekä
pahojen henkien juhlan-viettoa, jotka ihmisistä etäisillä paikoilla
yöllisinä hetkinä tulevat yhteen näkymättömässä muodossa. Vielä enemmin
häntä kauhistutti, kun hän tämän hirveän luulotarinan ohessa muisteli
äsköisen uneksimisensa kuvaa. Suloisen, haaveksivan Sofronian kuva
ilmautui hänen eteensä, niin usein kuin hän rupesi ajattelemaan näitä
kamalia kummituksia, ja tuolta pimeältä, synkeältä perältä vivahtelivat
aina neitsyen hymyilevät kasvot.
Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä, ojensi kätensä leveästä
levätistään ulos ja astui vakavilla askelilla rakennuksen
holvihuoneesen. Kun hän tuli sisään, kääntyivät ensimmäiseltä
silmäykseltä hänen ajatuksensa toiselle suunnalle. Läven kautta, jonka
salin keskellä oleva ylösnostettu neliskulmainen kivi oli jättänyt,
saattoi hän katsoa alas maan-alaiseen saliin. Siitä nousivat laulun
äänet.
Tämä oli siis kristittyjen rakkauden ateria. Pimeyden ja pylvään varjon
kätkössä näki Manlius edessänsä kaksi pitkää riviä haahmoja, miesten
päät olivat kaapuihin peitetyt, naiset olivat jalkoihin asti huntujen
peitossa. He veisasivat rauhallista, murheellista nuottia. Äänet
ilmoittivat hiljaista valitusta, ylevän tyyntä kärsiväisyyttä, ja
oudon-kaltaisia surullisia ajatuksia, joiden vaikutuksen kuunteleva
Romalainen tunsi kamalasti vapisuttavan sydämensä juuria.
Salin pimeässä perässä paloi muutamia öljylamppuja, joiden hämärästä
valosta murhatun ihmisen haahmo näkyi Manlion silmiin. Kädet ja jalat
olivat ristiin-naulitut, orjantappura-kruunu oli päässä ja verta
vuodattava haava kyljessä.
"Nämät ovat siis noita hirvittäviä lahkolaisia, jotka yön varjossa
pitävät häpeellisiä kokouksiansa", ajatteli Manlius. Ahdistetulla
mielellä tavoitti hän kyljestänsä miekkaa ja kauhistuneessa
mielenkuvituksessaan näytti hänelle, kuin olisi ristiin kiinnitetty
haahmo aina syvemmälle laskenut päätänsä.
Laulu loppui ja pitkän hengittämisen jälkeen, joka kuului kuin hurskaan
kokouksen yksi-ääninen huokaus, astui esiin vanha mies, jonka
lumenvalkoinen parta valui alas hänen mustan levättinsä päälle; ristiin
naulitun haahmon juurelta otti hän maljan ja nostaen sitä huulillensa,
suuteli hän sitä kolmasti pyhällä hartaudella.
Manlius siinä ei nähnyt hartautta, hän vaan oli näkevinänsä
inhoittavata verenjanoa vanhan pedon kasvoilla; ja tuo astia,
jota nostettaessa kaikki kumarsivat päätänsä, oli hänen
mielenkuvitteluksessaan täynnä verta, kauheasti surmatun ihmisen verta.
Vanha viisas puhui värisevällä äänellä:
"Kas tässä maljassa on hänen verensä, joka sen vuodatti meidän
pelastukseksemme; tämä malja on pyhä muistomerkki, joka synnistä
vapahtaa! Tämä malja on pyhä liitto, jonka kautta tulemme yhdistetyksi
hänen kanssansa. Lähetkäämme pyhää merkkiä ja tulkaamme puhtaiksi
puhtaimman veren kautta."
Hämmästyneenä tavoitti Manlius miekkansa kahvaa ja kun hän näki, että
pitkävartaloinen lumenvalkoiseen vaatteukseen puettu nainen, huntuaan
puoleksi nostaen, läheni vanhaa miestä ja hänen kädestänsä otti maljan,
tempasi hän kauheassa hurmiossa miekkansa ja syöksi neliskulmaisen
aukon kantta alas kokouksen keskelle.
"Seisahtukaat, te riivatut salamurhaajat", kiljui hän vimmatulla
raivolla, "te perkeleitten apostolit; mitä te täällä toimitatte?"
Kokous ei kuitenkaan liikahtanut; se oli valmis vastaan-ottamaan
tämmöisiä päällekarkauksia. Vanha mies vastasi rauhallisna.
"Me palvelemme Jumalata."
"Kirottu olkoon se, joka tämän sanan puhui! Te harjoitatte töitä, joita
peittämään ei yökään ole kyllin pimeä: pirun innostuttamilla lauluilla
te häiritsette maanalaisten rauhaa; te olette tappaneet ihmisen ja
pakoittaneet toista sen verta juomaan, ja kun veri on saattanut teidän
suonenne kirottuun päihdytykseen, sammutatte tulisoitot ja harjoitatte
ilettävässä halauksessa syntejä, joita ajatellakin jo hirvittää?"
"Sinä olet katuva mitä puhut, Manlius Sinister!" lausui hellä nais-ääni
vanhuksen vierestä. Se oli tuo pitkävartaloinen nainen, joka äsken otti
maljan käteensä. Manlius hämmästyi kuullessansa tunnettua ääntä ja omaa
nimeänsä, ja kun nainen heitti huntunsa syrjälle, näki hän kummaksensa
edessään Sofronian suloiset, viattomat kasvot rauhallisin katsantoineen
ja taivaallisin hymyineen.
"Sofronia" -- -- sammalti Manlius, kädestänsä pudottaen nostetun
miekan; ja niin sokeutti epäily hänen sydämensä, että hän vielä luuli
näkevänsä jonkun kauhean unennäön, ja sopertavalla kielellä huusi -- --
"Olympin Jumalat -- -- suokaat minun herätä!"
"Sinä olet valveilla", puhui Sofronia. "Katso silmiini, minä olen
Sofronia, lapsuutesi ystävä."
"Mutta tuo malja, jossa on verta?"
"Verta ainoastaan niille, jotka sen uskovat, veren muistomerkki niille,
jotka muistavat -- koeta huulillasi."
Hillityllä kauhulla maisti Manlius maljan sisällystä ja sopersi
kummastuen:
"Tämä on viiniä!" -- -- Sen jälkeen kysyi hän hiljaisella äänellä --
sillä outo pelko oli häneen tullut -- "Ja tuo hengenheitoksissa oleva
ihmishaahmu tuolla?"
"Se on kuolleen vapahtajan kuva."
Hämmästyen huomasi Manlius, että se oli ainoastaan maalattu kuva.
"Te palvelette kuollutta jumalata."
"Jumalata, joka tuli ihmiseksi, jotta voisi kuolla."
"Se ei ole mahdollista."
"Kuinka usein ovat Olympin jumalat pukeutuneet ihmismuotoon,
nauttiaksensa niitä huvituksia, joitten suloisuus on ainoastaan
ihmis-aistille omituinen? Rakkauden Jumala on pukeunut ihmismuotoon,
voidaksensa tuntea niitä tuskia, jotka ihmisiä vaivaavat, kurjuutta,
herjausta, vainoomista ja vaivaloista kuolemata. Olympin jumalat
pukeutuivat ihmismuotoon, neuvoaksensa kuolevaisille tien tuonelaan,
vaan rakkauden Jumala tuli kuoleman-alaiseksi, neuvoaksensa tietä
taivaasen! Olympin jumalat ovat loistavia valtiaita, jotka vaativat
uhreja, kultaa, kiiltäviä temppeleitä, verisiä hekatombeja,
voittosaaliista, ja sen sijaan lupaavat meille pitkää elämätä,
aarteita, palatseja ja uusia voittoja; rakkauden Jumala on kuollut,
kurja haamu, joka ei vaadi muuta, kuin puhdasta sydäntä, eikä lupaa
meille mitään tällä puolella kuolemaa; jonka kuva on meille vertauksena
siitä, että kaikki on vaivaa tällä puolella kuolemaa, mutta iloa tuolla
puolella" -- -- --
Nämät sanat saattoivat kaikki päänsä paljastamaan. Manliuskin teki
samaten, tietämättäkään, mitä hän teki. Muut notkistivat polvensa, myös
hänkin vaipui polvilleen.
"Väärin teitä vainotaan", sopersi hän, rintaansa paljastaen. "Kostakaat
minulle."
"Rakkauden Jumala saarnaa anteeksi-antamista vainoojille. Lähde
rauhassa tästä paikasta; jos annat meidät ilmi, jos meidät murhaat, jos
kidutat, me vaan rukoilemme sinun puolestasi."
"Kirottu olkoon se ajatus, joka siihen myöntyisi. En voi enää
rauhallisesti tätä kärsiä, sillä sinä olet sytyttänyt levottomuuden
sydämeeni. Koston Jumalan kauhistuttava sana on seisauttanut minut
tielläni; sinun poskillasi luen synnit anteeksi antavan Jumalan sanoja.
Oh, anna lohdutusta: täytyykö minun kadottaa kaksi taivasta? toinen
tuolla ylhäällä, toinen sinun sydämessäsi?"
"Rakkauden taivas ei ole suljettu keneltäkään", lausui Sofronia,
pyhällä hurskaudella viitaten taivasta kohden.
Näännyksissään tarttui Manlius hänelle ojennettuun käteen, nosti sen
huulilleen ja kysyi suloisella tunnolla Sofronialta:
"Ja se, joka on sinun sydämessäsi?"
Sofronia vastasi ylevällä hymyllä:
"Rakkauden Jumala ei ole kieltänyt totista lempeä."
Kasvot kirkastuneena vaipui Manlius naisen jalkojen juureen,
kunnioituksella lähestyen häntä, kuin kesytetty jalopeura, ja salissa
soi riemun ylistys-virsi, joka käskee meitä iloitsemaan niitten kanssa,
jotka iloitsevat.