Keisarien aikakautena kilpaeli Roman ympäristö komeudessa ja
loistavuudessa itse pääkaupungin kanssa.
Yltympärillä pistivät näkyviin Roman patricien[1] huvilat, ylhäisten
hempeyden majat, joiden ihanuutta kaikenlaiset taideniekat,
kuvanveistäjästä ruoan-laittajaan asti, mestari-teoksillansa enensivät.
Nämät ylevät patricit, joitten useain tulot nousivat kahdeksaan,
yhdeksään miljonaan saakka, olivat usein siinä ikävässä tilassa, että
heidän täytyi Romaa karttaa; kyllästys, loukattu turhamielisyys,
yhteisen kansan ja praetorianien kapinat, mutta enimmästi keisarien
epäluulo pakoitti heitä luopumaan "maailman kaupungista" ja muuttamaan
maakartanoihinsa.
Näillä tavoin eli jo useita vuosia kartanosaan Tiberin suulla vanha
Mesembrius Vir, ijäkkäin senatoreista, joka Probon kuoleman jälkeen ei
ollut jalkaansa Romaan astunut eikä kasvojansa senaatissa näyttänyt.
Hän syytteli kuitenkin leiniä ja kaihia, jotka hänen jaloissansa ja
silmissänsä hallitsivat, ja ken vaan kävi hänen luonansa, ei koskaan
nähnyt häntä muuten kuin kuruli-istuimellaan[2] istuvan elevantinluinen
sauva kädessä ja pitkä viheriäinen varjostin silmien edessä.
Kaksi tytärtä oli vanhuksella. Vanhempi, Glyceria naitiin varhain.
eräälle libertinille,[3] joka keisarin suosion kautta oli ylennyt
suureksi herraksi. Libertiniltä sittemmin pantiin kaula poikki; hänen
omaisuutensa ja keisarin suosio jäivät kauniille leskelle, joka piankin
sen jälkeen mainittiin Roman Aspasiaksi.
Mesembrius tietysti, jos hänen läsnä-ollessaan Glyceriasta puhuttiin,
ei ollut ainoastaan sokea, vaan vieläpä kuurokin. Hänen huulillensa ei
milloinkaan tullut tämä nimi.
Hänen nuorempi tyttärensä oli Sofronia, joka aina oleskeli vanhan
herran luona maakartanossa; hän oli kaunis ja sievä neito, jolle
Kreikan kolme jumalatarta näytti sulonsa lainaksi antaneen: Venus
vartalonsa hempeyden, Juno kasvojensa ihanuuden, Psykä mielensä
kainouden.
Mutta Sofronia ei ollut kuitenkaan aivan paljon sitoutunut
kiitollisuuteen pakanallisia jumalattaria kohtaan; läheisyydessä, meren
rannalla asui viisas Eusebius, eräs apostolien jälkeläinen; tuo kaunis
nuori nainen oli jo kauan aikaa käynyt salaisessa kokouspaikassa, jossa
tämä pyhä mies saarnasi Kristuksen uskolaisille oppia ainoasta
Jumalasta, joka elää hengessä ja totuudessa.
Vanha Mesembrius hyvin tiesi, että hänen lempityttärensä oli uuden opin
salainen suosija, eikä hän sitä paheksinut, vaikk'ei antanut tyttären
itse tietää, että hän siitä mitään aavisti.
Sillä aikaa tuli Romasta ylpeitä patriciläisiä nuorukaisia, joita
kauniin neidon maine houkutteli. Niistä jokainen toivoi saavansa hänen
sydämensä ja hänen miljonansa. Mesembrius otti heidät sydämellisesti
vastaan, laittoi heidän kunniaksensa suuret pidot, joissa tarjottiin
sadan vuoden vanhaa viiniä; nuorukaiset eivät tarvinneet paljon
vuotavaa tulta, ennenkuin päihtyivät; viimeisen pikarin kallistettuaan
näytti jokainen itsensä semmoiseksi, kuin hän todellakin oli, jutellen
sydämensä salaisimpia haluja.
Vanha Mesembrius oli ääneti ja mietiskeli.
Ensimmäinen näytti itsensä hekkumaisuuden orjaksi ja kiitti Prokulan ja
praegustatori Maximinon avuja; toinen oli tätä himoa vailla, mutta sen
suuremman halun toi hän ilmi tulla samassa hirmuvaltiaaksi ja orjaksi.
Löytyipä kyllä vielä joku, joka oli kaikkia himoja vailla, mutta kun
vihdoin viimein puhe kääntyi kristittyihin, soimasi hänkin muitten
joukossa tätä uskoa, sanoen, että kristitty uskolaisjoukko ei ollut
muuta kuin jumalaton nurkkakunta, joka pysyi kilparadasta,
kansanhuveista ja juhlallisista näytelmistä erillään, lakkaamattomalla
murheellaan häiritsi kansan riemuja ja sen sijaan pimeissä luolissa
vietti kauhistavaa jumalanpalvelustansa, pakoitti tunnustajiaan
tikarilla lävistämään uhriksi vihityn rintalapsen sydäntä, ja sen
verta juomaan; että jumalien viha näitten tähden rasitti maata
veden-paisumuksilla, rutto-kuolemalla, maan-järistyksillä ja barbarein
hävityksillä, ja että siis kristityitä kyllä oli tarpeellista öljyssä
keittää, pi'issä polttaa, petojen joukkoon sysätä ja elävältä haudata,
jotta valtakunnasta katoaisivat nämät taivaan heittiöt.
Mesembrius oli kuullut kyllin, eikä kenellekään tytärtänsä antanut. Hän
kunnioitti martyrejä, mutt'ei kuitenkaan suonut, että tyttärensä nimi
tulisi heidän joukossansa mainituksi.
Ei yksikään hyljätyistä kosijoista saanut Sofroniaa nähdä.
Eräänä päivänä astui nuori, poskiltansa ahavoittunut ritari
sisälle vanhan Mesembrion luoksi. Vanhus, istuen sauvansa nojaa
puutarha-huoneensa edustalla, näki hänen tulevan, ja silmiensä kaihista
huolimatta, hän jo kaukaa hänelle huusi.
"Ah, sinä tulet minun luokseni, Manlius Sinister? Tule, tule, tässä
olen."
Vanhus osasi nähdä, ketä hän tahtoi. Nuorukainen riensi hänen
luoksensa, syleili häntä ja löi hänelle kättä.
"Olethan aika tavalla miehistynyt!" lausui Mesembrius hymyhuulin, ja
ikään kuin hänen silmänsä eivät olisi riittäneet todistajiksi,
tavoitteli hän käsillänsä nuorukaisen kasvoja, käsivarsia ja olkapäitä;
"siitä ajasta, jolloin läksit Probus keisarin kanssa, on sinusta tullut
aika mies; kai sinä nyt tulet tytärtäni vaatimaan, eikö niin?"
Tämä suora kysymys saattoi nuorukaisen hämille.
"En ole niin itsekäs, Mesembrius; vanha ystävyytemme on vienyt minut
kotihisi."
"Kyllä tiedän, kyllä tiedän, me tunnemme senlaatuista ystävyyttä, joka
tavallisesti on olemassa nuorukaisen ja semmoisen vanhuksen välillä,
jolla on kaunis tytär; ja minun tyttäreni on sangen kaunis, Manlius,
todellakin kaunis! jospa hänet näkisit! Oh, äläpä sano, että olet
nähnyt; neljä vuotta sitten, mitä oli hän silloin? Sinä olit lapsi,
niin myös hänkin; mitä silloin hänestä ymmärsit. Mutta nyt! oh Manlius,
se olisi suuri vika sinussa, jos et häneen rakastuisi."
"Mitä hyötyä minulla siitä olisi, vanha ystäväni? Sinä olet ovestasi
käskenyt ulos niin monta kosijaa, jotka ovat olleet minua parempia,
rikkaampia ja mahtavampia, niin etten minä uskallakaan toivoa."
"Miksi, Manlius? eikö sinustakin voi tulla rikas ja mahtava mies? Eikö
ole Carinus keisari leikkikumppanisi? Eikö sun setäsi, tuo jalo
Quaterquartus ole mainioin auguri[4] Romassa, jonka ennustukset käyvät
kaikki toteen ja joka käsissään pitää keisarien ja valtakuntien
tulevaisuuden?"
"Onpahan tuossa kaikessa perää."
"Mitä muuta? Näetpä, sinusta on vielä tuleva suuri mies. Sinun ei
tarvitse muuta kuin hakea Carinon ystävyyttä ja pyrkiä setäsi suosioon.
Eikö ole tämä kumminkin helppo asia?"
"Eipä juuri kovin vaikeakaan."
"Katsoppas vaan. Kukapa tiesi, mitä sinusta vielä tulee? Eihän se
Carinolle paljon maksa, jos hän sinun hyväksesi veteen hukuttaisi
jonkun rikkaan senaatorin ja antaisi sinulle hänen palatsinsa sekä
aarteensa. Ja silloin on sinulla sekä palatseja että orjia, voit kylpeä
ruusuvedessä ja syödä riikinkukon kieliä. Mikä sinua estää? Tuohon
loistavuuteen voit maassakin madellen päästä. Maassa madellen, sanon."
Manlius antoi vanhuksen puhua.
"Jää siis tänne minun luokseni, niinkauan kuin mielesi tekee ja sinua
huvittaa."
Illalla oli Manlion kunniaksi valmistettu uhkea ateria, johon oli
koottuna kaikki, mikä maulle, silmälle ja mielelle on suloista.
Jo hehkuivat nuorukaisen posket Falernon[5] tulesta; useasti löi hän
nyrkkinsä pöytään, unohtaen kunnioitusta isäntäänsä kohtaan.
Huomaten, että viini avasi vieraan sydämen, aikoi Mesembrius, nojautuen
käsivarteensa, nuorukaista tutkia.
"Noh, Manlius, mitä sanot Falernostani? eikö ole siinä perää, kun
sanotaan, että Italia on maan rinta? Sillä täällä ovat maan nisät;
nämät vuoret, näet, jotka viiniä tuottavat."
"Ja kuitenkin olen minä jo elämässäni nauttinut tulistuttavampaa
juomaa."
"Tulistuttavampaa juomaa? kenenkä pöydässä sitä joit?"
"Eufratin virrasta."
"Mitä juttelet?"
"Se oli Ktesifonin tappelun jälkeen. Koko päivän olimme taistelleet.
Käteni olivat verissä ja kasvoni hiessä. Iltapuoleen oli Persian
sotavoima tykkänään maahan masennettu, ja sinä päivänä paisui
Eufratjoki yli reunojensa."
"Ja sinä silloin siitä joit?"
"Niinpä teinkin. Tämän veden voima oli päihdyttävä?"
"Kunnia sinua päihdytti, Manlius, se asui tässä vedessä."
"En tiedä, mitä siinä lie asunut, sillä kun olin kypäräni täyttänyt, en
sitä huuliltani hellittänyt, ennenkuin se oli viimeiseen pisaraan asti
tyhjennetty."
"Mutta sen perästä te olittekin iloisia, eikö niin? Mieltä myöden oli
sallittu lysteillä valloitetussa Ktesifonissa. Voinpa ajatella, miten
kävi noiden kaunisten, mustasilmäisten nuorten vaimojen, jotka äsken
olivat joutuneet leskiksi, ja miten kävi noiden palatsien ja
makasiinien, joiden isännät olitte lyöneet kuoliaksi. Soturit uivat
maidossa ja hunajassa."
"Eivät liioin uineetkaan, sillä jo samana yönä kuljimme eteenpäin; ja
mitä mustasilmäisiin vaimoihin tulee, oli jokainen päällikkö saanut
ankaran käskyn, että vangittujen naisten puhtaus oli kunniassa
pidettävä."
"Noh, noh, te ette suinkaan ole tottuneet semmoisia käskyjä liioin
tarkasti noudattamaan. Kyllähän sen ymmärrämme."
"Hiisi vieköön! Te ymmärrätte huonosti", huusi Manlius vihan vimmassa.
"Niin tarkasti noudatimme näitä käskyjä, että minä sidotin erään
legionissani olevan sotamiehen, joka oli ryöstänyt neidon, jaloista
kahteen alaspainettuun puunlatvaan ja revitin hänet sillä tavalla
kahtia."
"Ethän suinkaan minua sentähden kahtia revi", lasketteli Mesembrius,
kovin huvitettuna tästä jalosta pikastumisesta, jota hänen vieraansa
osoitti; samassa viittasi hän lähellä seisovalle numidialaiselle
orjalle, joka kädessänsä piti kauniisti koristellun hopea-astian: "hei,
Ramon, täytä vieraani malja."
"Älä hiidessä", kirkasi Manlius, "osaanhan itsekin sitä täyttää, ei
tarvitse minua juottaa niinkuin Carinoa, joka ei viitsi kättänsä
pikarille kurottaa kun juo, ja uskoo, että hän väsyisi, jos omalla
kädellään nostaisi viikunan lautaselta suuhun."
"Ai, ai, Manlius Sinister, sinä parjaat Augustoa."[6]
"Saakeli! Se ei ole parjausta, sillä eikö hänestä tiedetä, etteivät
hänen jalkansa koskaan maata koske, ja että hän myös kylpyhuoneesenkin
nojatuolissa lähtee; vähän aikaa sitten oli hänellä sormus sormessa, ja
hän valitti, ettei voinut kärsiä tämän raskaan sormuksen kuormaa, ja
heitti sen sormestaan. Annappas minun vieläkin puhua: nyt on hän
vankihuoneesta etsinyt erään kuuluisan asiakirjojen väärentäjän, joka
on oivallisen taitava muitten käsi-alan jälittelemisessä; tämän on hän
tehnyt pääsihteeriksensä, päästäkseen nimeänsä allekirjoittamasta, ja
nyt kirjoittaa tämä vääristäjä hänen sijassansa jokaisen valtakunnan
asiakirjan alle."
"Oh Manlius! Kerrothan kuitenkin liikoja Carinosta; muista, että hän on
koulukumppalisi."
"Minä en vähintäkään ylpeile. Tosi on kyllä, että usein annoin hänelle
osan leivästäni, kun hänellä ei sitä ollut, ja itselleni vaihdoin äänen
repaleisen _pallium'insa_ (viittansa), mutt'en todella halua, että hän
koskaan sitä muistaisi, sillä voisi minun käydä samaten kuin hänen
muidenkin kumppaliensa, jotka ovat ilmoittaneet itsensä hänelle,
muistuttaen hänelle entisiä aikoja, ja jotka Carinus silloin paikalla
on pistänyt 'unohduksen torniin', tällä tavoin päästäksensä entisistä,
vastenmielisistä tunteista."
"Voi, Manlius, sinä puhut Senecan tapaan, näin et voi koskaan Carinon
armon kautta korkealle päästä."
"Milloin tämä olikaan tarpeellista vapaalle Romalaiselle?" huusi
ritari, uljaasti kohottaen päätänsä; "minulla on miekka ja urhoollinen
sydän; jos eivät nämä voi korkealle viedä, ei ole semmoinen mahtavuus.
jota on mahdollista maassa madellen saavuttaa, minulle tarpeesen.
Koirille on se sopiva ja libertineille."
Hieroen käsiään naurahti Mesembrius ilosta ja pakoitti nuorukaista
juomaan. Oivallinen viini rupesi jo luontoansa näyttämään nuorukaisen
poskilla, sillä tämä, oltuansa erillänsä Roman maailman keskuudesta, ei
ollut tämmöisiin tapoihin tottunut.
"Puhu vielä, hyvä Manlius, mitä aloitit; Ktesifonin tappeluun jäimme,
se on, siihen jäi vihollinen; te kuljitte eteenpäin, niinkauas kuin
pääsitte."
"Minä kunnioitan harmaata partaasi, senaatori, mutta älä minulle sano,
'niinkauas kuin pääsimme.' Me olisimme päässeet aina Jaksartesjoelle
asti, sillä ei ollut sitä ihmistä, joka olisi voinut meitä vastustaa.
Turhaan hävittivät pakenevat Persialaiset seudut tiemme edessä;
romalaisia legionia ei voinut hävitys estää; jokainen sotamies kantoi
selässään kymmenen päivän ruokavarat, (koko Trakian matkalla olimme
ankarimman talven aikana maanneet ulkona jäätyneellä maanpinnalla).
Voimatta meitä estää, huomasivat Persialaiset meidän lähenevän, ja kun
olimme joutuneet erään barbarilais-nimisen asuntokunnan luo, jonka
ääntämiseen jumalat eivät voi vaatia romalaista kieltä taipumaan,
rakensimme siihen leirimme. -- Iltapuolella tulivat meille Persian
kuninkaan lähettiläät, komeat, timanteilla koristetut miehet, joidenka
hiukset olivat palmikoissa, parta kierelmissä, kasvot punaiseksi ja
kulmakarvat mustaksi maalatut, sekä sormet täynnä sormuksia, niinkuin
morsianten tapa on. He pyysivät, että heidät vietäisiin keisarin luo --
Caroa tarkoitan, ettet luulisi Carinoa. -- Nyt he vietiin miehen luo,
joka istui nurmella, keltainen nahkalakki päässään, syömässä hapainta
silavaa ja keittämättömiä papuja. Hänen päällänsä oli kulunut,
karkeanverkainen purppurakauhtana, joka eroitti hänet muista."
"Tämä oli Carus, tuosta hänet tunnen", jupisi vanha senaatori.
"Keisari ei ollenkaan lakannut syömästä lähettilästen vuoksi,
vaan murensi, antamatta itseään häiritä, keittämättömiä papuja
rautahampaillaan, kuullellen lähettiläitten teaterillisella
teko-innolla lausumia, ulkoa luettuja puheita, joiden loistavat
lupaukset ja uhkaukset huonosti sointuivat yhteen keittämättömien
papujen ratisemisen kanssa. Kun puheet loppuivat, nosti Carus keltaisen
nahkalakin paljaasta, kaljusta päästään ja lausui siihen sormin
viitaten: 'Katsokaat tänne ja olkaat vaiti. Jos ei kuninkaanne osoita
Romalle kuuliaisuutta eikä anna sen maakuntia takaisin, niin aion tehdä
teidän maanne yhtä paljaaksi kuin tämä pääni täällä on.'"
"Siitäkin tunnen Caron."
"Pelästyksissään pötkivät lähettiläät tiehensä, mutta legionit
virittivät hyvillä mielin sotalaulun, jonka kaikki värsyt päättyivät
näillä sanoilla: _mille, mille, mille occidit_ (tuhannen hän tappoi)."
"Tämä on ylistyslaulu Carolle, josta kerrotaan, että yhdessä ainoassa
tappelussa löi vihollisilta tuhannen miestä."
"Todella, niin monta hän tappoikin."
"Hänen poikansa on tappanut kymmenen sen vertaa, sillä eroituksella
vaan, että nämät olivat hänen omia alamaisiansa. Siinäpä se ainoa
eroitus. Mutta kerro lisää vaan, Manlius, mitä teille muuta tapahtui.
Koko tuosta sotaretkestä juttelee jokainen eri lailla. Yksi väittää,
että musta rutto syntyi teidän keskuudessanne, toinen puhuu kapinasta,
kolmas mainitsee ihmeitä. Sen verran on tuossa kaikessa perää, että sen
sijaan, että teidän olisi tullut tunkeutua eteenpäin, käännyitte
yht'äkkiä takaisin, vaikka ei ollut enää sitä ihmistä, joka olisi
voinut teitä vastustaa, kuten sanoit."
"Niin tosiaankin; ei kukaan ihminen voinut meitä vastustaa, mutta
eivätköhän taivaalliset ole meitä mahtavammat?"
"Ovat todellakin, Roman jumalat. Mutta toivonpa, etteivät nämät olleet
suutuksissa teihin, ja että augurinne näkivät suosiollisia enteitä;
olihan teillä muassa tuo mainio Quaterquartus, oivallinen setäsi."
"Olipa kyllä; uhrisavua ei puuttunut, eikä teuras-eläimiä; taivaan
rannalle ilmestyi variksia viljalta."
"Manlius, sinä puhut liian kevytmielisesti pyhistä toimista."
"Minun onkin syytä sillä tavoin tehdä. Apujoukkomme löysi jostakusta
paikasta erämaassa vuotiin puoleksi puetun miehen, joka, niinkuin itse
sanoi, kunnioituksesta erästä näkymätöntä jumalata kohtaan oli
vetäytynyt yksinäisyyteen ruumistansa kiduttamaan. Siellä hän oli
pystyttänyt kivipatsaan ja asunut sen päällä jo kolmekymmentä kesää ja
talvea, kärsien sekä kylmät että helteet; täällä hän seisoi aamusta
iltaan asti levitetyin käsin ristiin-naulitun tavalla, taikka harjoitti
hän itseänsä lukemattomilla keikkauksilla lyömään pään ja polvet
yhteen. Erästä legionin soturia halutti lukea näitä kumarruksia, mutta
kun niiden luku oli noussut tuhanteen ja yhdeksäänsataan, kyllästyi
hän tähän toimeen ja tappoi pyhän miehen, sysättyänsä hänen alas
patsaalta."
"Ja sinäkö säälit tätä Nasarilaista?"
"Puhukaamme hiljaa, Mesembrius. Sanojeni kertominen tuottaa perikatoa.
Älä usko, että olen päissäni ja sentähden uskoisin loruja. Minä näin
miehen olevan hengen heitoksissa, sillä liian myöhään jouduin hänen
pelastuksekseen. Hän ei kironnut; hänen kasvoillensa kuvautui
taivaallinen autuus, kirkastuneet silmänsä loi hän taivasta kohden ja
siunasi kuollessaan murhaajiansa. Minä ajoin nämät ruumiilta pois ja
annoin hänelle virvoittavaa, raikasta vettä; siunaten kiitti hän ja
kuiskasi korvaani viimeisellä hengähdyksellänsä nämät sanat:
'Romalaiset: älkäät menkö Tigris-joen yli, sillä siellä on näkymättömän
Jumalan paratiisi; hän ei anna itseänsä pilkata!' Minä kerroin tämän
varoituksen keisarin nuoremmalle pojalle, Numerianolle, joka Caesarina
ollessansa oli hyvä ystävä jokaiselle oiva sotamiehelle, ja hän antoi
tiedon keisarille, joka hämmästyksissään lihansa-kiduttajan
ennustuksesta vaati Quaterquartus'en laittamaan ennustus-uhria. Setäni
on tunnettu siitä, että hän tietää lausua semmoisia orakeli-lauseita,
jotka eivät ikänä petä."
"Rohkeasti puhut, Sinister."
"Probon aikana ennusti hän, että tämän suku tuhannen vuoden perästä
tulisi uudistamaan Roman loistoa."
"Todellako?"
"Useitten monimutkaisten menojen perästä syntyi vihdoin tieto, jonka
Quaterquartus Dodonan-orakelin kaltaisella innolla lausui. Tämä tieto
sisälsi, että ensi tappelussa tulisi jumala avuksi."
"Sitä ei sanottu, meidänkö vai vihollisten puolelle."
"Keisari käski kulkemaan eteenpäin ja jo samana päivänä menimme
Tigris'in yli. Kauhistuneina näkivät illalla muutamat niistä, jotka
olivat tappaneet martyrin Simeon Styliten, hänen seisovan kukkulan
harjulla, kädet levitettyinä niinkuin ristiin-naulitun, ja keikuttavan
päätänsä polvia kohden. Ja kuitenkin olin minä itse haudannut kuolleen.
Yö tuli pimeäksi, pilviä karttui joka suunnalta taivaan rannalle,
kaukaa salamoiden, aivan kuin olisivat valmistautuneet taisteluun
toisiansa vastaan. Jyrinä läheni yhä, kauhu-ääniä, jommoisia emme
ennen olleet kuulleet, alkoi ympärillämme kuulua, ja kun salamain
leimahtaessa taivaan syvyydet aukenivat, näytti siltä, kuin olisivat
lukemattomat hohtavat haahmot sieltä katsoneet meitä. Joka legionalle
näytti, kuin vieressä seisovat legionat olisivat liikkuneet suuressa
sotataistelussa, miekkojen ja keihäitten kilinä kuului yltympäriltä,
eikä kuitenkaan ollut missään taistelua. -- Pimeässä tuntui siltä, kuin
olisi koko meidän sotajoukkomme keräynyt ainoaksi sekasortoiseksi
ryhmäksi, jossa kaikkialla toinen soti toistansa vastaan; hevosväki
ryntäsi jalkaväen kimppuun, tribunit riensivät rivien etupäässä, ja
sotajoukot karkasivat hävittäen toistensa päälle. Ainoastaan
silmänräpäystä kestävän salaman valossa näimme, että kaikki legionat
seisoivat rauhallisesti säännöllisinä nelikulmina, paikoiltansa
liikkumatta. Silloin lensi yht'äkkiä hirveällä ryskeellä mutkitteleva
tulenliekki alas ja iski suoraan riveihimme. Vahva maa tärisi allamme,
ja ympärillämme vavahti ilma. Kauhistus painoi meidät alas polvillemme;
jokainen elävä kätki piillen kasvonsa maan rintaan ja hirvittävä ääni
kumahdutti korviimme mahtavan Jumalan tuomion. Kun taas loimme silmämme
ylös, paloi suuri valkea keskellä leiriämme. Salama oli sytyttänyt
keisarin teltin. Ei kukaan uskaltanut sammuttaa; sisällä olivat keisari
ja sotajoukon suojelus-jumalain kuvat. Kaikki paloi. Nämäkö siis ovat
jumalamme? Oh, Mesembrius, se on varma, että meidän ylitsemme elää
näkymätön olento, joka on taivaan ja maan Herra, ja nuot hengettömät
kivikuvat, joita palvelemme, eivät voi itsiänsäkään suojella."
Mesembrius puristi hiljaa Manlion kättä. Hän oli kuullut kylläksi.
"Älkäämme enää tuosta puhuko. Te käännyitte takaisin sen voiman
vaikutuksesta, joka vastaanne astui. Se oli Jumala. Kuinka käytti
sotajoukko itseänsä tämän perästä?"
"Ei ollut mahdollista saada sitä eteenpäin kulkemaan. Sotamiehet
rakensivat umpinaisen muurin sen paikan ympärille, johon Carus Augustus
ja Roman suojelus-jumalat auttamattomasti olivat palaneet. Siellä
seisoo se rakennus erämaan keskellä ilman ovea ja ikkunata, jottei
ihmisjalka astuisi Jumalan kiroomaan paikkaan. Sotajoukko valitsi
itsellensä Numerianon päälliköksi ja vaati, että hän veisi sen takaisin
Illyriaan. Minut lähetettiin edeltäpäin tuomaan tämän sanoman
Carinolle, ja se on syy, jonkatähden nyt näemme toisiamme."
"Toivonpa, että vielä usein tulemme toisiamme näkemään. Hauska on saada
jäädä Romaan, eikö niin?"
"Ei minulle, minä haluaisin lähteä takaisin legionani luo."
"Oh, siis et ole todella nähnyt Carinon circus-teateria, et komeita
juhlapelejä, joita ainoastaan Romassa on mahdollinen toimeen panna? et
ole ihaillut Antonion kylpylaitoksia ja niitten kalliilla kivillä
koristettuja seiniä, etkä ruusulta hajuavia kylpöjä. Etkö kuitenkaan
haluaisi olla Romassa, Manlius?"
"Olen nähnyt kaikki, eivätkä ne minua huvita. Mitä huolin minä,
arvilla peitetty legionan-soturi, joka vasta olen tullut Skytian
rajoilta, teidän circusten verta-vuodattavista, turhanpäiväisistä
ilveistä. Täällä tehdään leikistä sotaa, me teemme sodasta leikkiä.
Kylpy-laitoksia en ole koskaan ihaillut; lämpöinen kylpy on sopiva
ainoastaan Qviriteille, mutt'ei sotamiehille. Verta voi kylmälläkin
vedellä pestä pois, lika vaatinee lämpöistä."
"Mutta kolmas asia on vielä kysymättä. Etkö ole Romassa löytänyt
kauniita naisia? mutta minkätähden niin kyselenkin? Kyllä he sinun
löytävät, vaikk'et sinä heitä hakisikaan. Oh, Roman kaunottaret eivät
ole ylpeät, eivätkä pöyhkeät. Jos vaan olet ilmestynyt forum'ille, sinä
tuommoinen ylevä, jalo nuorukainen, ei tarvitse kysyäkään, eivätkö he
sinuun tarttuneet, eivätkö kappaleiksi repineet niinkuin bakkantinnat
Orpheuksen?"
"Ah, Mesembrius, ei liimavirvellä kotkaa pyydetä."
"Kyllä kai, kyllä kai! Minkätähden sinä olisit kotka enemmin kuin
muutkaan. Tiedäthän, että kyyhkyset pesivät Mars'in[7] kypärään. Kyllä
kai! Huonosti teeskenteleminen sinun kasvoillesi sovi. Punehduit
kumminkin ja loit silmäsi maahan. Miksi tahdot minua, vanhaa miestä
pilkkana pitää? vai olisivatko Roman tavat muuttuneet Carinon
hallitessa, ja sen sijaan, että tähän asti, jos kuuden Vestan[8] neidon
joukosta joku kuoli, tuskin kukaan tuli saapuville täyttämään hänen
paikkaansa, pyrkisivät nyt yht'äkkiä hänen papiksensa kaikki, jotka
tähän asti ovat olleet Aphroditen[9] palvelnksessa."
"Sitä en ole väittänyt, Mesembrius."
"Siis päinvastoin. Noh, älä kiellä, sinä olet ollut oivallisissa
seikkailuksissa, aivan loistavissa! Viisi, kuusi rakastunutta nuorta
naista ympäröitsi sinua yhtä haavaa, heittäen sydämensä, elämänsä
jalkojesi juureen; sinä valitsit heistä kauniimman, joka hartaimmalla
hehkulla halasi ja suloisimmin suuteli, tai et hennonut valita heistä,
vaan pidit kaikki? Aamulla pani yksi seppeleensä päähäsi, illalla
toinen; yhdelle vannoit uskollisuutta kuun kautta, toiselle päivän
kautta, ja uskollisesti pysyit valassasi molemmille? Aivan oivallista,
aivan loistavata! Nämät on nuoruuden riemuja, Manlius! myös minäkin
olin semmoinen, kun olin nuori."
"Mutta, Mesembrius, et anna minulle suun vuoroa; mitä puhut, ei minua
koske. Sen mielelläni myönnän, että Romassa ollessani orjat, jotka
heidän nais-hallitsijansa minulle lähettivät, vaivasivat minua paljon
enemmin, kuin näitten naisten miehet, joiden luoksi minua lähetettiin,
mutta minun ei ole tapana tuommoisista lähetyksistä huolia. Olen
syntynyt Manlion suvusta, jossa on ollut vanha tapa, ett'ei mies
eläessään rakasta kuin yhtä naista, mutta rakastaa häntä uskollisesti;
jos tämä kuoli, eli hän ikänsä kaiken murheessa; jos hänen vaimonsa
hänet petti, hän tappoi sen; jos vaimo häväistiin, kosti mies hänen
puolestansa."
"Kauniisti sinä puhut, Manlius; mutta minä näen sormessasi sormuksen
kiiltävän, jossa on niin kalliita kiviä, ettei ole miehellä tapana
semmoista pitää, jos ei se ole naisen sormesta hänelle annettu."
"Oikein sinä päätätkin. Tämän sormuksen on minulle antanut nuori
nainen, ja syy siihen, että sitä sormessani pidän, on sinun."
Kummastellen katseli Mesembrius nuorukaista, siinä uskossa, että hän
päihtyneenä laski mielettömiä.
"Minunko, Manlius? Mitä minun on tekemistä sinun sormuksesi kanssa?"
"Kun eilen illalla päivän laskun jälestä läksin Capitoliosta, pisti
hunnulla peitetty nainen ohukaisen kirjekääryn käteeni ja katosi
samassa kiireesti pylväs-rivien väliin; kääry oli kiinnitetty tällä
sormuksella, uteliaisuudesta sen avasin ja luin nämät salaiset sanat:
'Manlius Sinister! sinä rakastat erästä neitoa, jonka isä on sinulle
hyvä ystävä. Tätä harmaapäistä miestä ja nuorta tyttöä uhkaa vaara,
jota, paitsi jumalia ja heidän vihamiehiänsä, ainoastaan minä tunnen.
Jos tahdot saada siitä tiedon, niin joudu minun luokseni. Tämän kirjeen
saattaja odottaa sinua pyhän sillan päässä yöt, päivät, joka tunti,
siksi kun tulet. Kun näytät hänelle tämän sormuksen, vie hän sinut
minun luokseni.' Alle oli kirjoitettu: 'Nainen, joka lapsuudesta asti
sinua jumalaksensa ihailee, ja jota sinä ylenkatsot; joka on niiden
ihmisten vihan alainen, joita hän tahtoo pelastaa.'"
"Manlius, sinä puhut kummallisia."
"Asia on minulle mahdoton selittää. Kenenkä on mahdollinen nähdä
sydämeni salaisimmat pohjukat, jotta siitä voipi lukea tunteeni?
Unen-näköni ovat antaneet minut ilmi, kun joku voi tietää, että minä
tytärtäsi rakastan, jonka neljä vuotta sitten näin, ja jota en siitä
hetkestä voi unohtaa? Ja kuka tämä nainen mahtanee olla, joka tahtoo
pelastaa toista naista, jonka hyväksi hän on valmis oman lempensä
uhraamaan?"
Mesembrion kasvot synkistyivät. Malja oli jo kauan seisonut koskematta
miesten edessä. He olivat puheen kestäessä kokonaan selvinneet, mutta
avoinna pysyivät kuitenkin heidän sydämensä, jotka tulistuttava viini
oli avannut.
"Näytä likemmältä tuo sormus", lausui Mesembrius matalalla äänellä.
Manlius ojensi hänelle kätensä, sormuksen kivi oli korea kamea.
Purpurankeltaisesta sardonipohjasta oli veistetty valkoisen, kauniin
kreikanmuotoisen naisen rintakuva.
Otsa rypyissä katseli Mesembrius kameakiveä, käänsi päänsä pois ja
katsoi taas tarkkaan, mutta yht'äkkiä lykkäsi hän sen inholla luotansa
ja painoi murtuneella mielin harmaan päänsä rintaa vasten.
"Miksi synkistyvät kasvosi?" kysyi Manlius. "Tunnetko tätä sormusta,
tunnetko sen omistajaa?"
"Tunnen", vastasi vanhus, synkästi.
"Sano, ken hän on."
"Ken?" lausui ukko leimahtavin silmin. "Ken? Julkea portto, inhottava
jalkavaimo, jonka hengestä syntyy rutto Roman kansalle, jonka oleminen
häpäisee luomisen töitä, jonka päälle hänen oma isänsä on laskenut niin
paljon kirouksia, että, jos ne toteutuisivat, se maa ei kasvaisi
ruohoa, jota hänen jalkansa ovat astuneet, ja itse laupeus
kauhistuksella kääntyisi pois hänen luotansa."
Hillittömät nyhkäykset sortivat ukon viimeisiä sanoja.
"Kuka on tämä nainen?" huusi Manlius, kavahtaen ylös tuoliltansa.
"Tämä nainen on minun tyttäreni", voikkasi vanhus ääneen vaikeroiden.
"Glyceria?"
"Helvetti!" huusi ukko kiroten, kuin jos olisi tämä nimi häntä
hirveästi kauhistuttanut.
Manlius veti sormuksen sormestansa ja läheni sen kanssa ikkunata, jonka
alla Tiber-joki juoksi. Ukko huomasi hänen aikomuksensa.
"Älä heitä sitä veteen. Joku kala sattunee sen nielemään, kalastajat
saavat kalan pyydyksiinsä ja se joutuu taas päivän valoon. Se myrkyttää
Tiberin veden, ja ne, jotka sitä juovat, kuolevat siitä. Pidä se
itsellesi. Mielessäni on syntynyt tuuma, jota vasten sinun täytynee
tätä sormusta pitää. Sinä pidät nyt tätä sormusta minun tähteni, niin,
kuin sanoit."
"Siitä syystä olen sitä pitänyt, että tarvittaessa voisin sinua
varjella."
"Kiitoksia, Sinister! Sinä rakastat siis minua ja tytärtäni myös;
kiitoksia, Manlius, me olemme siitä kiitolliset, minä annan
rakkaudestasi vanhuuteni, hän antaa siitä nuoruutensa. Me olemme aina
sinua rakastaneet, aina sinua pitäneet perhekuntamme jäsenenä. Jos
tahdot meitä vaarasta suojella, niin pidä tämä sormus -- mene sen
kanssa, mihinkä ottavat sinua viedäksensä, -- hae häntä, joka on sen
lähettänyt, -- ja surmaa hänet."
"Mesembrius, hän on tyttäresi!"
"Tokkohan basiliski on sen linnun poika, jonka pesään hän on munittu?"
"Hän tahtoo kuitenkin juuri nyt pelastaa sinua tietymättömästä
pahasta."
"Ei ole maailmassa minulle suurempaa pahaa, kuin hän. Mitä rutto,
maan-järistykset, hirmu-myrskyt ja mestaus-lava ovat maailmalle, se on
minulle hänen nimensä. Jos pääsisin häntä likelle, surmaisin hänet
paikalla."
"Hän tahtoo sinut pelastaa."
"Älä usko häntä; jokainen hänen sanansa on valhetta; hän on pettänyt
isänsä ja pettää jumalatkin. Hänen kasvonsa näyttävät niin viattomilta
kuin nukkuvan lapsen. Jos hän puhuu, joudut innostukseen, jos päästät
hänet puheillesi, viekoittaa hän tikarin kädestäsi; hän lumoo sinut,
turmelee sielusi ja muuttaa luontosi; luotteillansa murtaa hän sydämesi
jäntevyyden, että tulet semmoiseksi pelkuriksi, kuin piesty orja. Hän
ei punaa poskiansa kuin muut naiset, vaan sieluansa. Nyt houkuttelee
hän sinun luoksensa sillä, että muka tahtoo sinun avullasi pelastaa
minun ja Sofronian, ja jos et sinne tultuasi sysää miekkaasi hänen
sydämeensä, ennenkuin hän pääsee sanaakaan virkkamaan, taivuttaa hän
sinua meitä tappamaan."
"Voi, Mesembrius, mitä on hän sinulle tehnyt, että näin hänestä puhut?"
"Mitä hän on tehnyt? Hän on haudannut minut ennen kuoltuani, hän on
lialla tahrannut harmaat hiukseni, myrkyttänyt sydämeni ja varastanut
silmieni valon."
"Raivo sinua riivaa."
"Miks'ei riivaisikin? Eikö ole siinä Romalaiselle kiroomisen syytä, kun
forum'illa hänelle sanotaan: astu alas hevosen selästä, sillä tyttäresi
on kunniansa menettänyt? Voinko mihinkään Romassa kulkea, ilman
häpeätäni havaitsematta? Eikö tyttäreni nimi ole julkaistu kaikissa
Aevion ja Mavion rivoissa lauluissa? Eikö hän ole ilmestynyt
amfiteaterissa naamus-ilveilystä näyttämään käsiä taputtavalle,
riemuitsevalle yleisölle? Eikö hän kuljeksi keskellä päivää ilettävän
seuruensa kanssa, puettuna kaiken turhamaisuuden loistoon? Syntyykö
yksikään irstainen juominki taikka Bachon juhla, jossa ei hän olisi
pitoin inhottavana kuningattarena? Oh Manlius, se on hirveä asia, kun
hiukset jo ovat harmaat päässä, eikä voi katsoa ihmisiä silmiin, ja kun
kaikkialta täytyy kuulla sopotettavan sekä muiden katsannosta lukea:
kas tuo on tuo Mesembrius, jonka tytär on Roman turmelija, kas tuo on
siittänyt tuon hirviön, mikä joka päivä syö leivän sadaltatuhannelta
nälkään nääntyvältä sekä imee heiltä veren. Kavahtakaamme, ett'ei hän
meihin koske. -- -- -- Oh, Manlius, usko minua, että vielä kerran olet
tämän naisen surmaava."
"En ole koskaan naista tappanut, enkä sitä aiokaan tehdä."
"Muista sanani. Tämä Megära rakastaa sinua; hän tietää myös hyvin, että
sinä rakastat toista; että tämä toinen on hänen sisarensa, se ei asiaan
kuulu; nämä Messalinat, joilla on pilaantuneet ikenet, pitävät verenkin
suhteen väliä, tavallinen veri ei heitä enää miellytä; sisarusten veri
on heille makuisin."
"Älä kamalia puhu.
"Minä tiedän mitä sanon, Manlius. Parempi olisi, että varovaisuudesta
murhaisit tämän naisen, kuin että sen pian saat tehdä kostosta. Jos
näet käärmeen, etkö sitä kuoliaksi polje? Vai odotatko, siksikuin se
sinua pistää, voidaksesi sitä syystä tappaa?"
"Sinä olet isä, Mesembrius, minä ymmärrän sinun tuskasi, mutt' en ota
niihin osaa."
"Sinä tulet aviomieheksi ja silloin rupeat ottamaan niihin osaa."
"Kuinka voit vaatia, vanha ystäväni, että vihaisin, samassa kuin teet
minut autuaaksi? Sinä kerrot vihasta nukkuvalle, joka onnestansa
uneksii, sillä aikaa kuin sinä häiritset yön rauhaa kiivailla
sanoillasi. Kaikesta sinun puheestasi en kuule muuta, kuin että
Sofronia on tuleva omakseni. Tämän sanoman kuulin silloinkin kun
julmien Sarmatilaisten sotakiljunta kaikui korvissani, sen kuulin
tuimien Lygialaisten yöllisen päällekarkauksen hälinästä, Persian sodan
päivänpitkäisessä helteessä; hänen kasvonsa kuvastelivat minulle
verestä paisuneen virran aalloissa ja aution erämaan kaukaisella
rannalla; hänet näen myös nytkin, kun sinä puhut verestä, ja hurjista
sanoistasi pystyy ainoastaan se järkeeni, että hän tulee minun
omakseni."
"Totta on todellakin, että kaikki, jotka rakastavat, ovat sokeita."
"Lisää siihen, että kaikki, jotka vihaavat, näkevät liikoja."
"Suokaat jumalat, että olisit oikeassa, että koko maailma voisi sanoa:
kas Mesembrius, hyljätty tyttäresi on niin puhdas kuin Diana, parjausta
ja tyhjää luuloitusta oli kaikki, mitä hänestä puhuit -- -- --! Mutta
silloinkin sanoisin: sinun pitää tappaa hänet, Manlius, sillä hän on
pettänyt koko maailman."
Vanhuksen silmät verestyivät kokonaan ja kaikki hänen hermonsa olivat
kovassa jännityksessä; hän vapisi nähtävästi, ja kun hän nousi
_triklinium_-tuolilta, tarttui hän niin ankarasti norsunluiseen
sfinxi-kuvaan, joka oli sen syrjässä, että se jäi hänen käteensä.
"Soitot tänne, orjat", huusi hän kaikuvalla äänellä, unohtaen, että hän
muutoin oli tottunut puhumaan, kuin kovassa rinnan-ahdistuksessa oleva.
-- "Manlius, menkäämme levolle, yö jo käypi toista puoltansa; sinä olet
näkevä unta rakkaudesta, minä vihasta."
Samassa läksi hän vakavilla askelilla _trikilo_-salista, kiirehtien
puutarhan läpi huoneesensa, kokonaan unohtaen, ettei muka leini
sallinut hänen ainoatakaan askelta astua. Hänen palvelijansa lykkäsivät
kuruli-tuolin tyhjänä hänen jälkeensä.
Manlius jäi vielä kauan trikilioon, ja vaipuneena syviin mietteisin,
nojautui hän balkongin laipioon, joka antoi Tiber-jokeen, ja katseli
laineisin, joille nouseva kuu valeli hopeitansa. Kuun-valossa ui mustia
veneitä hiljaisuudessa pitkin rantaa, ja murheellisen laulun sointu
kuului kaukaa; etäisyydessä näkyi eräässä veneessä valkoinen naismuoto.
Manlius ei voinut selittää sydämensä outoja tunteita. Hän uneksi sillä
tavalla, kuin ihmisen on tapana valveella ollessaan uneksia; hän uneksi
kai Sofronian suloisista, haaveksivista kasvoista.
Hän ei voinut nukkua, sillä hänen sydäntänsä ahdisti; hänen kiihtynyt
mielensä halusi taivas-alle. Ottaen miekkansa ja kääriytyen
sota-vaippaansa, astui hän veneesen, joka oli kiinnitetty balkongin
alle, päästi sen irralleen ja souteli tuon kummallisen laulun ääntä
kohden.